Part 29

Viimein vaati väsymys osansa, ja kreivi vaipui sikeään, vahvistavaan uneen. Kevätaamun varhainen aurinko paistoi pienestä ikkunasta sisään, kimallellen hänen vielä vanhoillaankin kauniin päänsä ympärillä: ehkä se olikin hänen isoäitinsä henki, joka katseli häntä näin äidillisen hellästi ja näin heloittavan kirkkaasti. Sillä pojanpoikahan se oli eikä poika, joka oli perinyt hänen sydämensä lempeyden.

Kohta sen jälkeen heräsi Bertelsköld viereisen huoneen seinän takaa kuuluvasta veisuusta. Sieltä kuului ukon vapiseva ääni, joka veisasi ruotsalaista virttä, ei noita uusia, joita Spegel ja muut tarmokkaat hengen miehet olivat äskettäin ilmestyneeseen virsikirjaan sepittäneet, vaan noita Lutherin vanhoja virsiä, jotka jo olivat eläneet viisi tai kuusi miespolvea. Bertelsköld säpsähti. Hän oli vielä yön ja huoneen vaikutuksen alaisena; hän oli unissaan kuullut lempeän isoäitinsä armaan äänen, ja nyt hänestä tuntui, niinkuin hän kuulisi vanhan, raudankovan talonpoikaiskuninkaan äänen viereisestä huoneesta.

Samassa kreivi naurahti itsekin mielikuvitukselleen, pukeutui huolellisesti, niinkuin hänen tapansa oli, ja meni tupaan. Siellä olivat jo kaikki kokoontuneet aamurukoukseen, jonka perheen isä itse toimitti, ja jonka edellä ja jälkeen veisattiin virsi, mihin kaikki yhtyivät.[37] Ketään ei kreivin tulo näyttänyt häiritsevän.

Mutta ylinnä kunniasijalla ei nyt seisonutkaan isäntä, vaan pienoinen, köyry, valkeapäinen äijä, vasemmalla kädellään keppiin nojaten ja yllään paksu lammasnahkaturkki, vaikka tupa oli jokseenkin lämmin. Virttä kuunnellessaan katseli Bertelsköld ukkoa mieltymyksellä, johon kenties oli syynä hänen äskeinen mielikuvituksensa. Hänen teki jo mielensä kysyä, vieläkö tosiaankin vanha Aaron Perttilä oli entisellä kunniapaikallaan ... mutta Perttilähän oli jättiläinen sekä ruumiin että sielun puolesta, ja tuo pieni äijä tuossa oli sävyisän ja vähän rappeutuneen näköinen, oli niinkuin uudelleen lapseksi muuttunut.

Perttilän isäntä näkyi aavistavan kreivin ajatukset. Rukouksen loputtua ja kohteliaasti kysyttyään, kuinka kreivi oli nukkunut, talutti hän vieraansa vanhuksen luo ja sanoi ruotsiksi: -- Arvaatteko, isä, kuka tämä herra on!

Ukko painoi umpeen toisen silmänsä, joka ei enää oikein tahtonut tehdä tehtäväänsä ja tarkasteli kreiviä lapsellisella uteliaisuudella. -- En tunne, en tunne, -- sanoi hän päätään pudistaen. -- Monta ylhäistä herraa olen päivinäni nähnyt ja olenpa ollut kelpo otteluissakin heidän kanssaan, mutta nykyajan pojat ovat minulle tuntemattomiksi kasvaneet. Komea mies, varmaankin kolme tuumaa päälle kolmen kyynärän. Luulinpa sen suvun jo maailmasta hävinneen, sillä nykyajan ihmiset ovat vain keturoita, pelkkiä keturoita, eivät ole vanhan jalustimenkaan veroisia ... paitsi sinä, Lassi, sinä ja veljesi. Kuka on tuo herra?

-- Onko tämä tosiaankin teidän isänne, minun isäni vanha asetoveri? -- kuiskasi kreivi Perttilälle silminnähtävästi hämmästyksissään.

-- Hän se on, -- vastasi isäntä. -- Älkää panko pahaksenne hänen vanhuudenheikkouttaan; Jumala yksistään tietää, minkänäköisiä me olemme yhdeksänkymmentä ja yhdeksän vuotta elettyämme.

-- Yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta! -- kertasi Bertelsköld.

-- Niin, ja kahdeksan kuukautta vielä päälle. Ei isä ole niin raihnainen, ettei vielä voisi elää sadankin vuoden vanhaksi, jos Herra tahtoo.

-- Mutta, -- sanoi Bertelsköld, liikutettuna puristaen äijän vasenta kättä (koko oikea käsivarsi oli vanhojen haavojen takia surkastunut) -- eikö ole minussa mitään, joka muistuttaisi teille jotakin nuoruutenne ajoilta -- jotakin, joka johtaisi mieleenne henkilöitä, joiden kanssa olette hyviä ja pahoja päiviä viettänyt?

Ukko varjosti silmiä kädellään. -- Sen verran näen, -- sanoi hän, -- että ylhäistä verta on hänen suonissaan, mutta hänellä ei ole Hornien sinisiä silmiä, ei Flemingien leveätä otsaa, ei Wredein kotkannenää, ei Stålhandsken karhunkäpäliä eikä Wittenbergin yhteen puristettuja huulia -- ajakoon minut kroaatti kumoon, mutta hän ei ole ruotsalainen eikä suomalainenkaan, vaan saksalainen hän on, Baierin rotua, joku pienoinen nunna... Jumala minulle vanhalle rakuunalle anteeksi suokoon, että ne vanhat ajat niin mieleeni tulevat ... blitzdonnerpapp ... onpa yksi, jonka muistan tuosta ylhäisestä alahuulesta ja tuosta syvästä, tummasta, silmien yllä olevasta juonteesta, ja se oli ihanin nainen, minkä Herra on luonut ... lähinnä äitiäsi, Lassi... Mutta kuka on tämä herra?

-- Bernhard Bertelsköld, Kustaa Bertelsköldin, entisen sotatoverinne poika!

-- Bertel-sköld ... sköld? -- tapaili ukko. -- Vai niin, vai niin, Bertelsköld? Bertelinkö poika olet? Etkä ole isääsi enemmän kuin unkarilainen varsa on holsteinilaiseen raudikkoon! Mutta sama se, tule, salli minun syleillä Bertelin poikaa, oletpa, poika, runsasta kahta tuumaa isääsi pitempi! Niin, niin, pientä Berteliä olen sylissäni kantanut, ja useamman kerran olemme mäikyttäneet kroaatteja pahanpäiväisesti. Missä nyt olisit, jollen olisi tullut oikeaan aikaan, kun baierilaiset talonpojat olivat isääsi elävältä paistamassa? Lempo heitä! Minäpä annoin sulkea ovet ja ... silloin oli meillä hauskat päivät, poikani! Muistatko sitä jouluyötä Würzburgissa, kun suljimme sen jesuiittahurtan hänen omaan rahastohuoneeseensa, ja kun narrasit minut mustetta juomaan, ja kun messusin latinaa munkeille ja kun ratsastimme tytön kanssa juuri heidän nenänsä alitse tiehemme? Niin, niin, tunnusta vain pois, että pitkiä laukkoja loikkailit silloin linnanpihan poikki! Entä, blitzdonner, Lützenin luona, kun sait sen sivalluksen Pappenheimin miekasta vasempaan ohimoosi, ja kunsne konnat riuhtaisivat minut hevosen selästä ja joivat kaiken viinini... Jumala siunatkoon kuningasta! semmoista kuningasta ei enää ikinä synny ... ja ... mutta minkätähden et ole itsestäsi niin pitkään aikaan tietoja antanut, pikku poikaseni? Pelkkiä rakkauden houreita, niin, niin ... nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus... Lassi, annapa minulle kirnupiimätuoppini!

Muistoistaan sekä innostuneena että uupuneena vaipui pieni äijä, henkeään vedellen, penkille, samalla kun poika ojensi hänelle hänen mielijuomansa. -- Isä kulta unhottaa, -- sanoi hän, -- että kenraali Bertelsköld on kuollut jo neljäkymmentä vuotta sitten ja että tämä on hänen poikansa kreivi Bernhard, joka ei enää ole lapsi hänkään.

-- Kenraali Bertelsköld? kreivi Bernhard? kertasi vanhus koneentapaisesti. -- Vai niin. En tunne niitä herroja. Mutta muistanpa erään illan täällä tuvassa, kun vanha Aaron lahjoitti meille talon ... herra, jos olette Bertelin poika, niin teidän tulee tietää, että tarjosin isällenne taloa jälleen, kun talonpoikaiskuningas silmänsä umpeen laski, koska sydäntäni kirveli ottaa sotatoveriltani hänen laillinen perintönsä, mutta hän lähetti terveisiä Pentti Ristonpojan, sen reippaan kersantin muassa, joka lasketteli senkin seitsemänkymmentä valhetta yhtenä iltapuhteena, että hän oli saanut seitsemän tai kahdeksan ruhtinaskuntaa Saksanmaalla omalle osalleen, ja että minä kernaasti saisin pitää myyränpesän Isokyrössä... Olkoon menneeksi, sanoin, koska niin on, niinpä pidän sen.

-- Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle isoäitini haudan! -- keskeytti kreivi, päästäkseen tästä arkaluontoisesta aineesta, joka jo oli alkanut synkistyttää isännän otsaa.

-- Tulen itse saattamaan herra kreiviä sinne, -- vastasi Perttilä iloissaan, kun parhaaseen aikaan pääsi erilleen ukon laverteluista. -- Mutta meiltä on sinne matkaa neljännes penikulma, ja sill'aikaa, kun hevosia valjastetaan, voi herra kreivi pitää hyvänään, mitä talossa on tarjolla.

Jo höyrysikin lämmin velli tuvan isolla pöydällä, eikä kreiviä tarvinnut kahta kertaa käskeä siihen käsiksi käymään. Suurustaessaan vaihtoi hän silloin tällöin jonkin sanan vanhemman Larssonin kanssa, joka oli niin vajonnut muinaisiin aikoihinsa, että unhotti kaiken muun ympärillään, unhottipa sen ankaran jumalisuudenkin, jota tässä talossa vaadittiin ja joka monien vuosien kuluessa oli hillinnyt entisiä kevytmielisiä ajatuksia tämän vanhan rakuunan sielussa. Niin suuri on kumminkin muistojen voima, etenkin sillä iällä, joka vain menneissä ajoissa elelee, että myöhempinä aikoina opitut hyvät ja pahat asiat, kuinka huolellisesti niitä lieneekin mieleen teroitettu, saavat niiden edestä väistyä, ja vanha taistelija ojentaa ihastuksissaan turtuneen kätensä -- hänen kainalosauvansa muuttuu miekaksi -- hänen tuntilasinsa vaahtoaa entisten pikarien mehua!

* * * * *

Isokyrön kirkko on rakennettu vuonna 1304. Jo kertomuksemme aikana seisoi se kunnianarvoisena muistona muinaisilta ajoilta viljavalla lakeudella Kyröjoen varrella. Vuosisadat näyttivät huomaamatta liukuneen alas sen suippoa, jyrkkää kattoa myöten; menneet ajat katselivat sen pienistä ikkunoista, joissa moni maalattu ruutu polveutui vielä katoliselta ajalta.

Kirkkoa ympäröi aidattu hautausmaa. Etevimmät seurakuntalaiset haudattiin kirkon lattian alle. Talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä oli kumminkin omasta ja sukunsa puolesta luopunut tästä kunniasta. Vaikka oli kopea eläessään, oli hän kuollessaan nöyrä. Kirkkomaan luoteisesta nurkasta oli hän valinnut itselleen erikoisen aidatun paikan. Sileä kivi, johon kirjaimet A. P. ja vuosiluku 1638 oli hakattu, oli hänen ainoa muistomerkkinsä. Oikealla puolellaan oli hänellä ainoastaan E-kirjaimella merkitty kivi; se oli hänen tyttärensä Emerentia, Bertelsköldin isoäiti; vasemmalla puolella osoitti kolmas kirjaimilla L. L. merkitty kivi ensimmäisen Larssonin leposijaa. Iso, jo viidenkymmenen vuoden vanha kuusi levitti tuuheita oksiaan näiden sydämien yli, jotka muinoin olivat niin voimakkaasti sykkineet elämän taistelussa, mutta nyt saaneet rauhan.

Bertelsköld kumartui suutelemaan kantaäitinsä haudan sammaltunutta kiveä. Sitten seisoivat molemmat miehet kotvan aikaa ääneti. Kreivi otti lompakkonsa ja kuvasi paikan, "että hänen lapsensa", sanoi hän, "eivät unhottaisi talonpojan tyttärestä polveutuvansa".

Nyt ilmaisi Bertelsköld asiansa, puhui Mainiemen kurjuudesta ja sanoi haluavansa ostaa eloa hinnalla millä hyvänsä. Perttilä ei virkkanut mitään. Heidän poistuessaan lumen vielä puoleksi peittämältä kirkkomaalta osoitti Perttilä mustaa, lähellä kirkon ovea olevaa esinettä. Se oli nainen, joka kangistuneeseen syliinsä likisti kahta kuollutta lasta -- kaikki kolme makasivat kuolleina armon ja laupeuden temppelin portaiden juurella.

-- Nyt näette itse, taidanko ja tuleeko minun antaa teille mitään vielä tallella olevista tähteistäni, -- sanoi Perttilä.

Kreivi Bertelsköld ei voinut mitään vastata. Synkein mielin molemmat palasivat taloon.

Mutta täällä kohtasi heitä odottamaton näky. Talon suurin eloaitta oli auki. Rengit olivat sälyttämässä täytettyjä ruissäkkejä kuuteen rekeen, tukkien säkkien väliin ja niiden ympärille hyvin huolellisesti vanhoja liinaryysyjä, niin että kuormat olivat lumppukuormain näköisiä, joita toisinaan täältä kulki Turkuun ja sieltä Tukholmaan, sillä siihen aikaan ei ollut ainoatakaan paperitehdasta koko Suomessa.

-- Kuka on rohjennut tämän tehdä? -- huudahti tämän nähtyään Lauri Perttilä vihan vimmassa.

-- Sen olen minä tehnyt, -- vastasi pieni, satavuotias ukko, astua nilkuttaen aitasta ulos niin harmaana pölystä, että häntä olisi voinut luulla makasiinirotaksi tai ainakin makasiinin aarteita vartioivaksi haltiaksi. -- Niin, sen olen minä tehnyt, -- toisti hän, -- kreivin tilanhoitaja on kertonut minulle, miten asiat ovat. Mitäpä sinä kuudesta ruiskuormasta, Lassi? Vai tahdotko, että ystäväni Bertelin pojan on sallittava matkustaa tänne tyhjin käsin palatakseen?

-- Onko meillä varaa elättää ulkopitäjäläisiä, kun omat pitäjäläisemmekin nälkään kuolevat? -- vastasi Perttilä, kuiskaten jotakin erään rengin korvaan.

Pieni äijä näytti tuota pikaa nuorentuneen. -- Vai niin, -- sanoi hän ja astui poikaa likemmä, -- etkö aiokaan totella isääsi, nulikka! Blitzdonner, kiittämätön lurjus olet sinä, eikä sinussa ole kahden äyrin arvosta tointa ja tolkkua. Ajattelepa, että kaikki, mitä sinulla on, ja koko kartano ja kaikki, mitä tässä näemme, se olisi ollut Bertelin laillinen äidinperintö, jollei vanha Aaron aikoinaan olisi sitä meille lahjoittanut. Ja nyt tulee saman Bertelin poika ja tahtoo ostaa sinulta eloa helisevällä hopealla, koska hänen sukukartanonsa alustalaiset kuolevat nälkään -- ja yhtäkaikki et häpeä, tyhmä poika, puhua ulkopitäjäläisistä ja kieltäytyä myymästä, mitä sinun olisi pitänyt hänelle maksutta tarjota! -- Hyi, Lassi, häpeänpä sinun tähtesi, mutta etpä olekaan ollut sotamiehenä, myyrä olet, joka maata kaivat etkä älyä kunniallisen urhon tavoin _leben ja leben lassen_.[38] Mene nyt sisään äläkä hiisku sanaakaan, poika; kyllä minä kuormat laitan.

-- Isä on höperö vanhuudenheikkoudesta, -- mukisi kuusikymmenvuotias "poika"; mutta niin suuri oli hänen kunnioituksensa isää kohtaan, ettei hän sen enempää vastaan väittänyt, vaan saattoi kreivin sisälle ja antoi kuormain laittamisen mennä menojaan. Hyvään aikaan aamupäivällä olivat ne valmiit. Bertelsköld tarjosi maksuksi 20 riksiä tynnyriltä ja kysyi, tahtoiko Perttilä enempää. -- En, -- sanoi tämä, -- olen sanonut, etten jyviä myy, mutta nämä minä lahjoitan teille.

-- Ja minä en ota mitään lahjoja vastaan, -- vastasi kreivi ylpeästi. -- Tässä ovat rahat.

Rikas talonpoika ei halveksinut hohtavaa hopeaa. Mutta nyt hän pani itsepäisesti vastaan. Asia päättyi niin, että hinta olisi annettava Isokyrön pitäjän köyhille.

Bertelsköld söi vielä päivällisen isänsä lapsuuden kodissa. Sitten muutti hän toiset vaatteet päälleen, pukeutui talonpojaksi ja lähti matkalle tilanhaltijansa ja muutamain palkattujen miesten seuraamana, jotka olivat vievinään lumppuja Turkuun. Jäähyväiset olivat kohteliaat, joskaan eivät sydämelliset. Viimeinen, joka pudisti kreivin kättä, oli vanha rakuuna. -- Hyvästi, Bertelin poika, -- sanoi hän. Lähtiessäsi luotani on niinkuin vuosisata lähtisi kanssasi. Blitzdonnerkreutzpappenheim, nyt on jo aika, että satulanlyöttämä rakuunakin lähtee etsimään tovereitaan Breitenfeldin pelloilta ja Lützenin ojista. Jumala varjelkoon kuningasta ja isänmaata, hurraa!

14. MAINIEMEN LINNA.

Kreivi Bertelsköldin matka kuuden jyväkuorman kanssa oli, niinkuin tilanhoitaja oli aavistanut, jotenkin vaarallinen: jos ne nälkiintyneet laumat, joita matkustajat kaikkialla kohtasivat, olisivat tienneet, mitä lumppujen alle oli kätkettynä, olisi kiusaus varmaankin käynyt liian suureksi. Suurinta varovaisuutta oli sen vuoksi noudatettava, eikä tohdittu seisahtua siellä, missä isompia väkijoukkoja oli koolla. Ainoastaan yksinäisissä taloissa uskallettiin toisinaan levähtää. Ja niin jatkui matka onnellisesti, vaikka vaivalloisesti.

Vaikka kreivi kaikin tavoin koki matkaa jouduttaa, oli hänen mahdotonta ennättää Mainiemeen ennen kuin maaliskuun 14. päivän illalla, jolloin tila oli luovutettava. Ne muutamat tunnit, mitkä hän yli määrätyn ajan viipyi, tulivat hänelle paljon maksamaan. Matkalle lähtiessään ei hän vielä tiennyt, kuka olisi kruunun puolesta yhdessä paikkakunnan tuomarin kanssa tilan ottava vastaan, pitävä katselmuksen ja arvion, ja ylimalkaan valvova kruunun oikeutta. Hämmästyksekseen hän sai sen nyt tietää. Tiellä vähän matkaa talosta tuli häntä vastaan ryysyinen, hurjistunut, nälän näännyttämä haamu, jonka hän vaivoin tunsi Lampelan Matiksi, samaksi, joka hamasta lapsuudestaan kuohui niin sammumatonta vihaa talonpoikain kiusaajia kohtaan. -- Tulettepa parhaasen aikaan, teidän armonne, näkemään, miten Niilo Janssen haaskaa omaisuuttanne. Jos tahdotte, niin palaan kanssanne takaisin ja rutustan korpin hengiltä juuri, kun se parhaillaan saalistaan raatelee?

-- Niilo Janssenko! -- huudahti kreivi.

-- Niin, hänpä juuri on nyt korkean kruunun asiamiehenä, -- vastasi Lammin mies. -- Teidän armonne tietäköön, että hän tekee tehtävänsä oiva lailla. Enpä ole vielä nähnyt tyytyväisemmän näköistä lurjusta. Hän oikein hykertelee kämmeniään ilosta; hän voisi hotkaista koko Mainiemen ja sen lisäksi vielä Lammin ja Arvion kylät yhdellä nielaisulla. Ajakaa vain; katselmus on jo pidetty linnassa, ja nyt pidetään sitä kylissä.

Mies oli oikeassa. Ankaran vihollisen käsi oli käynyt koskettelemassa linnan kaikkea komeutta. Ei mitään oltu hävitetty, hyvin vähän siirretty paikoiltaan, näköjään oli kaikki entisellään, mutta liidulla piirretty kaininmerkki loisti kaikista esineistä osoittaen, että irtaimisto ja kiinteimistö oli arvioitu ja arvioitu mitä kiireimmän kautta. Kreivi tarkasteli pikimmältään vihollisen jälkiä; tultuaan isoon asesaliin seisahtui hän vihan ja masennuksen valtaamana: hänen isänsä luonnollisenkokoisen kuvan ja sen alla olevan Bertelsköldien vaakunan yläpuolelle oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu: 15 talaria hopearahaa!

Olemme usein nähneet, että kreivi Bertelsköld oli perinyt kiivaan ja tulisen luonteen, vaikka hän monesti ymmärsikin hillitä sitä oikeaan aikaan. Mutta tällä kertaa hän niin vimmastui entisen palvelijan käytöksestä, ettei tiennyt enää mitä teki.

Hän otatti pois liitumerkit arvioiduista irtaimista kaluistaan ja odotti, niinkuin näytti, maltillisesti Niilo Janssenia katselmusretkeltä palaavaksi. Janssen tuli vasta iltahämärissä ja astui rohkeasti sisään Turun hovioikeuden antamalla valtakirjalla varustetun paikkakunnan tuomarin kanssa. Kreivi otti hänet istualtaan vastaan alakerran n.s. viheriässä salissa. Lieneekö se tapahtunut vanhasta tottumuksesta tahi kunnioituksesta, jota uljaan aatelismiehen ryhti ehdottomasti herätti -- se vain on varma, että Janssen seisahtui oven pieleen ja epäröi hetkisen aikaa. Huolimatta häneen edes katsahtaakaan kääntyi kreivi tuomarin puoleen ja muistutti, että hänen poissa ollessaan pidetty katselmus oli laiton, koska oikeudenkäymiskaari säätää, että jos jompikumpi riitapuoli jää katselmuksesta pois, tuomari määrätköön toisen päivän, jolloin katselmus pidettäköön, ellei laillista estettä vähin tule.

Janssen kiirehti vastaamaan, että Mainiemi jo menneen vuoden toukokuussa oli tuomittu panttitilana kruunulle peruutettavaksi ja että, sittenkun kuninkaallinen majesteetti oli sallinut tuomion täytäntöön panon viipyä kokonaisen vuoden ajan, enemmästä viivytyksestä ei nyt enää voinut olla puhettakaan.

Tuomarikin sanoi niin olevan. Kreivi muistutti vielä, tuomarin puoleen edelleen kääntyneenä, että maaomaisuuden katselmus lain mukaan olisi pidettävä Vapun ja pyhäinmiesten päiväin välillä, taikka ainakin sulan maan aikana, eikä siis nyt, kun maa vielä osaksi oli lumen peitossa. Janssen väitti tähän, että asianlaita oli sama tässä kuin edellisessäkin kohden ja että kreivi sitäpaitsi ei ollut valittanut, vaikka oli saanut ilmoituksen katselmuksen ajasta. Tämänkin sanoi tuomari niin olevan.

Kreivi muistutti lopuksi, että kun kuninkaallinen majesteetti oli antanut anteeksi kruunun luullut saamiset tilan tuloista tätä ennen ja kreivillä siis, tilasta luopuessaan, olisi täydellinen omistusoikeus ilman vähennystä ja enempää velkaa kaikkeen täällä olevaan irtaimistoon, ja niin ikään linnan rakennuksiin, jotka hänen isä vainajansa oli omilla varoillaan rakentanut ja joita hän itse oli lisännyt, niin olisi kaikenlainen ryöstö ja muun kuin maan ja siihen tarpeellisten huoneiden arvioiminen oikeudetonta, eikä hän tulisi sitä suvaitsemaan; sen lisäksi oli hän vielä vaativa edesvastuuta siitä, että hänen poissa ollessaan oli tunkeuduttu hänen huoneihinsa ja siellä sopimattomalla tavalla merkitty kaluja, joiden kanssa kruunulla ei ollut mitään tekemistä.

Tätä oli Janssen epäilemättä odottanutkin, sillä ilkkuvin silmin veti hän esille äsken kirjoitetun katselmuskirjan konseptin, josta kävi selville, että talon metsä 1644 vuodesta alkaen oli puoleensa vähennyt...

... -- Mutta sehän on tapahtunut enimmäkseen uudisviljelyksen vuoksi, -- keskeytti kreivi kiivaasti; -- ja tottahan minulle on hyväksi luettava, että tilan viljeltyä maata mainitusta vuodesta alkaen on lähes kaksi vertaa entisestään laajennettu.

... -- Ja sen lisäksi, -- jatkoi leppymätön ryöstömies, -- on melkoinen maa-alue metsästä aidattu puistoksi, josta tilalle ei ole ollut mitään hyötyä, sekä myöskin joukko muita tässä erittäin lueteltuja laiminlyömisiä keksitty, jotka kaikki on panttitavaran haaskaukseksi katsottava ja siis korvattava; siihen nähden tulisi kuninkaallisen hovioikeuden päätöksestä riippumaan, eikö Mainiemen tähänastinen haltija olisi velvoitettava melkoisella summalla korvaamaan kruunulle sen tilan huonoa hoitoa. Ja on toimitusmies sentähden tuomarin suostumuksella katsonut kohtuulliseksi, toistaiseksi ja kunnes asia on selville saatu, panna kreivin täkäläisen irtaimiston takavarikkoon sekä arviolta laskea sille hinnan, tehden tämän kuitenkin asianomaisen tutkinnon ehdolla... Ja katsonee kreivi -- lisäsi Janssen pilkallisesti -- tämän johdosta kohtuulliseksi, että korkean kruunun oikeuden vakuudeksi kaikki linnan huoneet heti paikalla pannaan sinettiin, jotavastoin kruunun asiamies ei tahdo kieltää talon palvelijoita toistaiseksi huoneissaan asumasta eikä kreiviäkään niihin muuttamasta, jos hän sen hyväksi näkee ... eikä myöskään tahdo toimitusmies kieltää kreiviä ottamasta linnasta mukaansa tarpeellisia pito-, makuu- ja liinavaatteita sekä ruokavaroja, mikä kumminkin on tapahtuva tuomarin ja kuninkaan valtuutetun läsnä ollessa...

Jos Janssenin tarkoitus oli todellakin jännittää jousi niin kireälle, että sen täytyi katketa, niin hän onnistui. Kuunneltuaan häntä loppuun asti tarttui Bertelsköld soittokelloon. Mestari Pietari astui sisään, ja hänen takanaan ovessa näkyi Lampelan Matti. -- Heitä tuo hävytön mies portaista alas ja aja hänet portista ulos! kuului kreivin lyhyt käsky.

Se täytettiin silmänräpäyksessä -- huolimatta Janssenin ja huolimatta tuomarin "korkean kruunun nimessä" panemista vastalauseista. Sanotaanpa Lampelan miehen vielä sätkineen kuninkaallista asiamiestä Janssenia vitsoillakin.

Tällaisia jäännöksiä keskiaikaisesta lääniherrain uppiniskaisuudesta kruunun valtaa vastaan rankaisi Kaarle XI mitä suurimmalla ankaruudella. Turun maaherralle oli sitä varten annettu ankaroita ohjeita, ja jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä seisoi Janssenin tilaama 50-miehinen komennuskunta Mainiemen linnan suljettujen porttien ulkopuolella, vaatimassa toimeenpanevalle vallalle tarpeellista kuuliaisuutta.

Mahdollistahan on, että kreivi Bertelsköld katui pikaisuuttaan. Mutta ennemmin kuin kärsisi entisen palvelijansa röyhkeyttä, päätti hän uskaltaa koettaa viimeisimpiä keinoja. Hän varusti väkensä, kaksi- tai viisitoista hänelle rajattomasti kuuliasta miestä aseilla, ja pani sovintolähetin ilmoittamaan, että hän antaisi linnan ainoastaan sillä ehdolla, ettei kukaan saisi koskea hänen irtaimeen omaisuuteensa, jonka kanssa, lain ja oikeuden mukaan, kruunulla ei ollut mitään tekemistä. Vastaus tuli semmoinen, että kreivin tuli antautua ilman mitään ehtoja.

Linnaa ei tosin voitu sanoa varustetuksi, etenkin kun puutarha, joka oli ainoastaan matalan muurin ympäröimä, ulottui aina linnan merenpuoleisen sivun ikkunain alle. Mutta ikkunoihin asetti kreivi tarkkampujia mestari Pietarin johtoon, jotavastoin päävoima puolusti kivihuoneiden kolmelta taholta ympäröimää linnanpihaa, jolla oli neljännellä puolellaan korkea muuri ja siinä pääportti ja kaksi käymäporttia, yksi kummallakin puolella. Piirittäjät olivat miesluvultaan kolmea vertaa vahvemmat, mutta heidän vahvemmuuttaan vähensi pelko, että tilaan kuuluvien Lammin ja Arvion kylien asukkaat, joiden kesken kreivi oli suuresti rakastettu, varsinkin sitten, kun hän oli tuonut jyviä ankaran nälänhädän huojennukseksi, yhtyisivät viholliseen. Suurimman osan tuomiaan jyviä kreivi oli näet jo iltaa ennen maksutta jakanut molempiin kyliin. Tuskin olivat sotamiehet tulleet näkyviin, ennenkuin eräs kylänmiesten lähettämä pienoinen poika hiipi puutarhan kautta sisään, tuoden kreiville sen sanoman, että 40 kirveillä ja viikatteilla varustettua miestä oli valmiina karkaamaan sotamiesten selkään, jos nämä ryhtyisivät linnaa väkirynnäköllä valloittamaan.