Part 26

Ylenkatseellinen, pilkallinen hymy väreili Bertelsköldin huulilla. -- No hyvä, herrat porvarit ja talonpojat, -- sanoi hän itsekseen, -- joko nyt vihdoin viimein olette päässeet niin pitkälle? Joko nyt käsitätte reduktsionin ovelat ongelmat? Joko nyt vihdoin ymmärrätte, mitä yksinvalta merkitsee? Kuinka makealta, kuinka suloiselta on teistä tuntunut, kun suuressa innossanne edistätte kruunun ja valtakunnan parasta, olette molemmin käsin työntäneet tuota suurta laitosta eteenpäin, joka oli pyyhkäisevä pois aateliston, niinkuin minkäkin rikkaruohon, minkäänlaista maaomaisuutta tässä maassa omistamasta! Kuinka helppoa oli silloin työnne! Kuinka mieluista vaivannäkönne! Kuinka isänmaallinen intonne! Mutta lehti on kääntynyt, nälkäinen lapsi käy syömään isän, äidin, imettäjät, kätilöt, kummit ja koko hurskaan ristiäisseuran. Ettekä naurakaan enää. Ette rukoilekaan enää kaikkea taivaan mannaa isolle egyptiläiselle lihapadalle, josta jokainen teistä toivoi saavansa lihavan paistin syödäkseen! Mutta huutakaa nyt toki hurraata, onhan tekonne ylenmäärin hyvin onnistunut, se on ylittänyt rohkeimmatkin odotuksenne, se on niellyt meidät, ja nyt se nielee teidätkin, te suuret, oivalliset isänmaan ystävät! Reduktsionin velli on valmis, ja kokit itse siitä hämmästyvät. Onpa se, jumal'auta, mainiota. Toivon sydämestäni, että aterianne maistuisi, ja surkuttelen vain, etteivät pyhät herrat papit yhdy mieltä ylentävään litaniaanne.

Kas, tässä muutamia sanoja selitykseksi siihen, mitä kreivi Bertelsköld nimitti porvarien ja talonpoikain litaniaksi.

Kaikki kolme aatelitonta säätyä, yhdessä pikkuaatelisten kanssa, olivat ilolla suostuneet Kaarle XI:n reduktsioniin siinä kolminkertaisessa toivossa, että valtakunnan rahapula siten saataisiin poistetuksi, ylhäisaateliston valta murretuksi ja he itse saisivat turvaa ajan myrskyjä vastaan. Tämä viimeinen toivo meni aivan odottamatta hukkaan. Alhaisaatelisto, joka oli toivonut saavansa pitää ne lahjoitustilat, jotka antoivat vuotuista veroa alle 600:n talarin, alkoi jo v. 1682 saada paiskella rukkasiaan pöytään. Samana vuonna suuntasi kostonhimoa hehkuva ylhäisaatelisto reduktsionin nälän kaupunkien lahjoitusmaihin, jotka osaksi nekin kruunulle peruutettiin; 1686 ja 1689 alettiin ankarasti tutkia porvariston suostuntaa laivaosuuksiin, kauppayhtiöihin y.m., ja yleiseksi tyytymättömyydeksi ehdotettiin peritty ja ansaittu omaisuus tarkastuksen alaiseksi. 1687 peruutti reduktsioni pappien nauttiman korvauksen n.s. kestityksestä, ja 1695 syntyi hälinää ja levottomuutta, kun vaadittiin luetteloa kaikista tuloista, joita kirkot ja papisto kruunulta nauttivat. Mutta papit, jotka olivat kuninkaan suosikkeja ja innokkaimpia liittolaisia, pääsivät kumminkin helpoimmalla. Talonpojat pelastuivat petturi Schillerin hankkeesta, joka väärennetyllä asiakirjalla oli vähällä peruuttaa kruunulle 4,000 maatilaa. Mutta hekin, samoinkuin porvaristokin, joutuivat kärsimään n.s. metsätoimikunnan takia, joka 1694 vuoden jälkeen tutki ja pani kanteeseen kaikki laittomat, kruunun metsiä, järviä ja virtoja koskevat valtaukset, eikä siinä kelvannut puolustukseksi ylimuistoinenkaan nautinto-oikeus. Mutta kaikkea tätä vaarallisempi oli se usein lausuttu väite, että _kruunu muka on perintömaankin oikea isäntä_. Tätä mielipidettä -- yksinvallan äärimmäistä johtopäätöstä, josta oli vain askel siihen väitteeseen, että _kaikki omaisuus on kruunun_ -- ei toki, valtakunnan, vapauden ja omistusoikeuden onneksi, koskaan voitu panna toimeen. Mutta vuoden 1693 jälkeen alkoi useita perintötiloja muuttua kruununtiloiksi syystä, että se oli tilaluvun veronhuojennuksen ehtona ruotujakolaitoksessa. Ylimalkaan reduktsioni kuninkaan viimeisinä elinvuosina paisui leveydelleen. Epävarmuus eneni. Kuninkaan valta taajeni, rahastohuone täyttyi, mutta sen leveä perustus kansan hartioilla alkoi horjua pelon ja tyytymättömyyden tähden. Arveltiin jo kruunun tahtovan ottaa kaikki tyyni, ja jättävän alamaisten ainoaksi omaisuudeksi spartalaisen köyhyyden.

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Päivällisten jälkeen huvittelivat Bertelsköldin nuoret herrat kumpikin luonteensa mukaisesti. Kustaa meni katsomaan hevossiitoslaitosta ja kauniita hevosia; Torsten istui tutkimaan Hugo Grotiusta. Kreivi, heidän isänsä, pukeutui sen ajan hovipukuun, suunnattomaan kiharaperuukkiin, hienoon, valkoiseen pitsikaulahuiviin, ruumiinmukaiseen, pitkäselkäiseen, siniseen samettitakkiin, jossa oli luonnottoman avarat, roikkuvat hihansuut, keltaiseen silkkiliiviin, joka ulottui vyötäisten alapuolelle, lyhyihin, sinisiin housuihin, mustiin silkkisukkiin, nilkkaan ulottuviin, suurilla nauharuusuilla koristettuihin kenkiin eli puolisaappaihin, sulkatöyhtöiseen lakkiin; lisäksi tuli riippuva, pitkä miekka ja mitä vielä lienee kuulunut senaikuisen täydellisen herrasmiehen ulkoasuun. Miekasta on huomattava, että sen olisi ranskalaisen muodin mukaan pitänyt olla aivan hento ja lyhyt, mutta Kaarle XI ei suvainnut näitä kynäveitsiä, joiksi hän niitä sanoi, ja tietysti hänen hovimiehensä, joskin vastenmielisesti, seurasivat esimerkkiä.

Kreivi Bernhard Bertelsköld, nyt 56:n vuoden vanha, oli nuorempana ollessaan ollut Ruotsin hovin komeimpia keikareita. Ludvig XIV:n aikakaudelle ominainen hieno käytös, erinomainen kauneudenaisti, hienostunut sivistys, joka siihen aikaan voitiin saavuttaa ainoastaan monivuotisella oleskelulla ulkomaisissa hoveissa ja juuri sen miehen läheisyydessä, joka huikaisi vuosisataansa -- kaikki nämä yhdistyivät Bertelsköldissä uljaaseen, päättäväiseen ryhtiin, joka oli enemmän hänen kokemiensa monien vaarojen ja onnen vaiheista, kuin hänen synnynnäisen luonteensa seurauksena, joka oli lempeä ja alkujaan hyvin hento. Hän ei ollut syntynyt puoluevihaa varten, se vain samensi hänen muuten kirkasta katsettaan, se vain katkeroitti hänen muuten rakkautta uhkuvaa sieluaan. Samoin kuin Magnus de la Gardie, hän oli tavoitellut ylevämielisen mesenaatin, oppinsa ja ansioittensa yhtä hyvin kuin syntyperänsä ja rikkautensa vuoksi loistavan aatelismiehen nimeä. Mutta Bertelsköldin kunnianhimo ei mennyt niin pitkälle, hän ei halunnut valtaa, vaan loistoa, ei pelkoa, vaan rakkautta, ehkäpä toisinaan ihastustakin, sillä ihmissydän on heikko. Jos se olisi ollut hänen vallassaan, ei hänellä olisi ollut vihamiehiä, ja kuitenkin oli hänellä niitä useita. Tunne siitä oli uurtanut hänen otsansa ja harmentanut hänen muinoin niin kauniit, mustansiniset hiuksensa; mutta vielä nytkin kohosi hänen sopusuhtainen, kaunis vartalonsa puolta päätä ylemmäksi muita; vielä nytkin hehkui hänen silmissään se älykäs, lauhkea loiste, joka oli lumonnut niin monen naissydämen, ja hänen äänensä oli säilyttänyt kaiken entisen ihastuttavan sointunsa. Lisätkäämme, että hän myöhempinä vuosinaan, kun häntä ei enää käytetty dilpomaattisissa lähetystöissä, palveli hovissa kuningatar Hedvig Eleonoran tallimestarina, nauttien hänen suosiotaan, joka kumminkaan ei voinut pelastaa hänen omaisuuttaan. Ludvig XIV oli säätänyt univormut sotaväelle, ja useimmat hallitsijat, myöskin Kaarle XI, olivat aikaa voittaen seuranneet esimerkkiä, mutta siviilivirkamiehille ei vielä oltu annettu mitään määräyksiä tässä suhteessa, ja sentähden esiintyi Bertelsköldkin nyt siinä puvussa, mitä yleisesti käytettiin hovissa ja Ruotsin aateliston kesken.

Semmoinen oli se mies, joka nyt oli aikeissa astua Kaarle XI:n eteen, ja tunnustettava on, että se kireä väli, mikä vallitsi kuninkaan ja tämän hänen alamaisensa välillä, perustui sekä sisällisiin että ulkonaisiin molempain luonteissa, tottumuksissa ja ajatustavassa vallitseviin vastakohtiin. Kaarle XI oli tarmokas henki, kuuluisa monista hyveistään, joita eivät hänen katkerimmat vihollisensakaan ole voineet kieltää; hän oli myöskin, kun oli kysymys suurista tarkoitusperistä, niinkuin hänen valtakuntansa onnesta, _suuri hallitsija_, jonka vuoksi moni hänen laitoksistaan onkin jaksanut kestää vuosisatain myrskyt ja ollut siunaukseksi tuleville sukupolville. Mutta ihmisenä hän toisinaan vajosi pienuuteen asti; häneltä puuttui kokonaan se, mitä sanotaan ritarillisuudeksi eikä hän voinut ikinä käsittää esim. Kustaa Aadolfia, jota hän ja hänen ystävänsä, osoittaaksensa muka halveksimistaan kaikkea korkealle pyrkivää ja seikkailevaa kohtaan, tavallisesti kutsuivat _Teiri-kuninkaaksi_. Ja ikäänkuin kohtalo olisi tahtonut antaa nimen nimestä, kutsui sata vuotta senjälkeen Kustaa III, joka yhtä vähän pystyi käsittämään Kaarle XI:ttä, kuin tämä pystyi käsittämään Kustaa Aadolfia, samaa Kaarle XI:ttä _kruununvoudiksi_ -- sillä ivatakseen reduktsionia, joka, vaikka siitä olikin hyötyä valtakunnalle, usein muuttui pikkumaisuudeksi, rettelöimiseksi ja ahneudeksi, joita Kustaa III aina inhosi.

Jälkimaailma ei osaa imarrella ruhtinaita.

Bertelsköld kuninkaansa edessä, se oli Kustaa III:n tulevaisuus Kaarle XI:n edessä; se oli Teiri-kuningas kruununvoudin edessä; se oli ritari, valtiotaloudenhoitajan edessä -- vastakohtia, jotka eivät ikinä voi keskenään sopia, luonteita, joiden täytyy sisällisestä välttämättömyydestä olla toisilleen vihamieliset.

Kellon juuri neljää lyödessä seisoi Bertelsköld kuninkaan eteisessä, sillä Kaarle XI:n läheisyydessä kävi kaikki tarkasti ja säntillisesti. Tällä kertaa sai hän kumminkin odottaa noin kymmenen minuuttia. Hänelle sanottiin, että kaksi suomalaista, eräs porvari ja eräs talonpoika, olivat kuninkaan puheilla.

Kaksi hiukan verran kuudennellakymmenellä olevaa miestä astui ulos. Bertelsköld tunsi heidät heti kohta vanhoiksi vihamiehikseen, entisiksi valtiopäivämiehiksi, Larssonin veljeksiksi, joista toinen oli kauppiaana Vaasassa, toinen talonpoikana Isokyrössä. Molemmat olivat alakuloisen näköisiä; tottapa heidän asiansa ei liene hyvin käynyt. He vaihtoivat jäykän tervehdyksen kreivin kanssa. Kenties väreili tällä hetkellä hymy hänen huulillaan -- kenties hän naurahti vasten tahtoaankin tuolle kummalliselle kohtalolle, joka toi tähän paikkaan nuo kaksi keskenään taistelevaa valtaa: aatelisvallan ja kansanvallan, rukoilemaan kolmatta valtaa, yksinvaltaa, joka oli niellyt heidät molemmat. Tottuneita puoluepäälliköitä ollen käsittivät Larssonit heti hänen ajatuksensa. -- Herra kreivi, -- kuiskasi talonpoika ohi mennessään, -- jos me kukistumme, niin eipä kansa sentähden kukistu.

-- Ei, -- sanoi kreivi samaan tapaan, -- ei se kukistu, vaan se polvistuu.

-- Välikatto on poissa, lattiapalkit ovat jäljellä, -- virkkoi porvari.

-- Niin, -- vastasi kreivi; -- senpätähden sataakin ulkokaton kautta, ja lattia alkaa lahota.

Nyt kutsuttiin Bertelsköld sisään, ja tämä lyhyt, mutta katkera sananvaihto keskeytyi.

Kaarle XI:n aikalainen Pufendorf kuvaa kuningasta hänen vanhemmilla päivillään seuraavasti: Hän on varreltaan keskinkertaista pienempi; tukka on musta ja kiherä, suurella huolella hoidettu 1687 vuoteen asti, jolloin se ennen aikaansa harmaantui, jonka jälkeen kuningas rupesi pitämään peruukkia. Hänellä on kohtalaisen korkea otsa, pienet ja ystävälliset silmät, suora nenä, suippo leuka, paksut huulet, leveät hartiat, kaunis asento, suuret kädet[27] ja pienet jalat. Hän ontuu vähän, sitten kun taittoi vasemman jalkansa, on hyvin voimakas, ruumiinharjoituksissa notkea, työssä ja matkoilla väsymätön, syö nopeasti, juo kohtuullisesti, nukkuu vähän; on jumalinen, säästäväinen, sodassa urhoollinen, rakastaa hevosia ja sotamiehiä, mutta on kylmä naisille. Hän ei ole ylhäisen näköinen; majesteetillista ei näy hänen ulkomuodossaan; jollei häntä tuntisi, ei häntä suinkaan luulisi kuninkaaksi. Hänen käytöksensä on yksinkertaista ja teeskentelemätöntä; teeskennellä hän sentään osaa. Hänen hengenlahjansa eivät ole huonoimpia eikä parhaita, mutta hänen kasvatustaan on paljon lyöty laimin, hän ei puhu latinaa eikä ranskaa, ja osaa tuskin nimeään kirjoittaa. Hän puhuu kankeasti, änkyttää vähän eikä voi pitää yllä keskustelua. Hänen pukunsa on yksinkertainen, hän käy aina ruumiinmukaisessa takissa ja kupeella pitkä miekka...

Kreivin astuessa sisään istui kuningas tammisen kirjoituspöydän ääressä, joka täytti melkein neljännen osan tätä sangen kohtalaisesti sisustettua työhuonetta. Korkeaselkäisen, ruskean nahkatuolin takana seisoi reduktsionimies, apteekkarin poika Jaakko Gyllenborg, hän, jota pidettiin kuninkaan pahana henkenä. Bertelsköld aavisti heti kohta, mitä hänellä oli odotettavana. Hän kumarsi ääneti, odottaen, että häntä puhuteltaisiin.

Mutta kuningas näytti odottaneen samaa ja sanoi ynseästi tervehdittyään ja vähän aikaa vaiti oltuaan:

-- No, mitä nyt? Te olette valittanut Mainiemen reduktsionista.

-- Olen, teidän majesteettinne! -- vastasi Bertelsköld levollisesti.

-- Se oli tarpeetonta. Millä oikeudella valitatte laillisesta toimenpiteestä, jossa on vain se vika, että se on tullut viisitoista vuotta myöhemmin kuin sen olisi pitänyt tulla?

-- Olen anomuskirjassani selittänyt vaatimusteni oikeusperusteet ja tulen nyt henkilökohtaisesti vetoamaan teidän majesteettinne oikeamielisyyteen.

-- Katsokaa, mitä kreivillä on esitettävänään, -- sanoi kuningas kääntyen Gyllenborgin puoleen. Tämän selaillessa isossa kirjalaukussa olevia asiapapereita, tarkasteli kuningas Kungsörin hevossiitoslaitoksen äskettäin saapuneita edellisen vuoden tilejä, vähensi omalla kädellään useita kruunun osalle merkittyjä maksueriä ja tutki tarkkaan kaikki niissä olevat numerot. Toisinaan näytti hänen säästäväisyytensä joutuvan ristiriitaan hänen hevosiin kohdistuvan mielitekonsa kanssa; jokin jo pyyhitty numero muutettiin jälleen ja entinen muutos pyyhittiin; jokin reunamuistutus poistettiin ja parhaille tallirengeille myönnettiin kuin myönnettiinkin palkankorotusta.

Tähän tehtävään kiintyneenä näytti kuningas kokonaan unhottaneen Bertelsköldin läsnäolon. Joko nyt oli niin, että haettavat asiapaperit olivat vaikeat löytää, tai että Gyllenborg tahtoi nöyryyttää ylpeätä kreiviä, se vain on varmaa, että hakemista kesti kauan, ja Bertelsköld sai sillä aikaa odottaa, seisoallaan ja äänettömyyden vallitessa, jota ainoastaan silloin tällöin kuninkaan rykäisy tahi tililaskujen johdosta syntynyt tyytymättömyyden murina hetkeksi keskeytti.

Viimein löytyi haettu paperi, ja Gyllenborg esitti sen sisällön: pääpiirteet -- Kreivi Bertelsköld vetoaa erääseen Kristiina-kuningattaren lahjoituskirjaan, mutta kuninkaallisen majesteetin ja säätyjen päätöksen mukaan ei millään kuninkaallisella kirjeellä ole voimaa kruunun luovuttamattoman oikeuden vahingoksi.

Kreivi tahtoo kumminkin, että tila pidettäköön korvauksena eräästä hänen isä vainajansa saamisesta kruunulta v. 1644, joka saaminen oli 100,000 talaria hopearahaa; mutta toimikunta selittää, että tila siinä tapauksessa on pidettävä panttitilana, joka, 1686 vuoden valtiopäiväpäätöksen mukaan on nautinnossa ainoastaan niin kauan, kunnes kruunu sen lunastaa tahi sen tulot ovat korvanneet kruunun velan ja 5 prosentin vuotuisen koron. Koska Mainiemi tuottaa 10,000 talaria vuosittain, ja kruunun velka korkoineen siis pitäisi olla maksettu 20 vuoden kuluttua, eli vuonna 1667, niin on kreivi Bertelsköld syystä tilalta häädetty ja velvoitettu kruunulle takaisin suorittamaan, mitä hän sen ajan yli on nauttinut, nimittäin 28 vuoden tulot, 280,000 talaria sanottua rahaa.

-- Herra kreivi[28] unhottaa alamaisen katsaukseni Mainiemen tuloihin viimeisinä 30 vuotena, -- muistutti Bertelsköld. -- Siitä näkyy selvää selvemmin, että tulot ainoastaan kahtena vuotena, 1682 ja 1689, nousivat siihen korkeimpaan määrään, jonka toimikunta on keskimääräksi otaksunut. Olen osoittanut, että tulot useina vuosina alenivat aina 3,000 jopa 2,000 talariin, sekä että keskimäärää ei millään muodoin käy laskeminen korkeammaksi kuin 6,500 talariksi vuodessa. Jo tämä tekee kruunun muka olemassa oleviin saamisiin 28 vuoden ajalta 168,000 talarin lyhennyksen.

-- Meidän asiamme ei ole sitä tutkia, -- vastasi kuningas synkeänä. -- Meillä on sitä varten toimikunta, jonka tutkinnon mukaan teidän tulee itsenne ojentaa.

-- Ja toimikunta, -- sanoi siihen vielä Gyllenborg, -- ei ole voinut ottaa lukuun, että tilaa mahdollisesti on jonkin aikaa hoidettu huonosti ja sen tuloja siten vähennetty. Kruunun tulee saada omansa.

-- Teidän majesteettinne, -- vastasi Bertelsköld, reduktsionimiestä puolella katseellakaan kunnioittamatta, -- en ole tullut tänne kuluttamaan kuninkaani kallista aikaa yksityisiin luvunlaskuihin. Vetoan toisiin ja jalompiin syihin, jotka eivät koske minun etuani eivätkä minun häviötäni, niistä vähät välitän, vaan valtakunnan ja koko kansan yhteistä hyvää. Teidän majesteettinne on Ruotsinmaan mahtavuuden ja menestyksen hyväksi tehnyt enemmän kuin tuskin kukaan muu kuningas tätä ennen. Ehkei teidän majesteettinne ole siitä saanut paljonkaan kiitosta tähän saakka, mutta jälkimaailma on ymmärtävä, että teidän majesteettinne on ennen kaikkea tahtonut maan ja kansan parasta. Älkää himmentäkö suuruutta, joka levittää loistoaan niin laajoihin tarkoituksiin, pienillä toimenpiteillä, jotka voivat tuottaa valtiolle muutamia satoja tuhansia talareita, mutta jotka maksavat sille ja maksavat teidän majesteetillenne mitä eivät miljoonat korvaa, nimittäin sen, mikä on korkeampi, pysyvämpi kuin itse kruununkin, kansan ja teidän majesteettinne oma etu: oikeuden! Älkää uskoko noita liehakoitsevia suosikkeja, jotka luulottelevat teidän majesteetillenne, että valtion voitto on jotakin muuta kuin alamaisten voitto! Jos valtakunnan hätä on oikeuttanut reduktsionin toimeenpanemisen, niin olkoon siinä kyllin: monet kyynelet ruostuttavat viimein hopeankin. Valtakunta on pelastettu, sen valta turvattu, sen valistusta edistetty, sen rahastohuone täytetty, sen sotajoukko ja laivasto ovat kunnioitusta herättävässä kunnossa. Kun teidän majesteettinne hallinto on kantanut niin loistavia hedelmiä, älkää enempää pyytäkö, älkää antako teidän majesteettinne vihollisille ja parjaajille aseita käsiin! Aateliston valta on murrettu: olkaa leppeä, teidän majesteettinne; olkaa viisas! Älkää tallatko jo kaatunutta, älkää pusertako viimeistä ropoa köyhän kädestä! Teidän majesteettinne on yksinvaltias kuningas: suurta valtaa painaa yhtä suuri edesvastuu, ja mitä ikinä säädyt päättänevätkin, tai toimikunnat oikeaksi katsonevat, taikka omatekoiset lait tuominnevat, siitä koituu vielä kerran edesvastuu teidän majesteetillenne ja teidän majesteettinne neuvonantajille Jumalan tuomion, kansan uskon, nykyajan ja jälkimaailman edessä. Minä vannotan teidän majesteettianne kaikkien jalojen hyveiden nimessä, joita maailma Kaarle XI:ssä ihailee (tässä kreivi notkisti toisen polvensa kuninkaan edessä), kuunnelkaa totuuden ääntä miehen suusta, joka jo on uhrannut seitsemän kahdeksatta osaa omaisuuksistaan valtiolle ja joka ei ole tullut kerjäämään armoa viimeiselle jäännökselle, vaan hakemaan oikeutta, ei ainoastaan itselleen, vaan kaikille! Pankaa sulku reduktsionin jälkilaskuille! Kumotkaa sen viimeiset vääryydet! Erottakaa nuo miehet, jotka myyvät teidän majesteettinne kunnian pilkkahintaan! Ottakaa vaari Jumalan varoituksista! Kuulkaa nälän hätähuutoa ja vääryyttä kärsineiden vaikeroimista! Olkaa suuri, teidän majesteettinne, olkaa jalo! Ja pysyväisemmälle perustukselle kuin mitä on ilkeä omanvoitonpyynti on teidän majesteettinne maine ja valtakunnan onni rakennettava, ne on rakennettava oikeuden, jalomielisyyden ja kokonaisen kansan täydellisen rakkauden pohjalle.

Bertelsköld nousi, odottaen ihastuksissaan, miltei nöyränä, sanainsa vaikutusta, joita Gyllenborg pari kertaa oli koettanut keskeyttää.

Hämmästyneenä sanoista, jollaisia hän ei pitkiin aikoihin ollut kuullut, oli kuningas ääneti antanut rohkean alamaisensa puhua loppuun. Mutta hän oli noussut sijaltaan, tumma puna peitti hänen muuten kalpean otsansa, ja hän oli tarttunut Gyllenborgia niin kovasti käsivarteen, että tämä murti kivusta kasvojaan. Bertelsköldin lopetettua pääsi ensin ainoastaan muutamia katkonaisia sanoja kuninkaan huulilta. Myrsky oli lähenemässä.

-- Edesvastuu! -- huudahti hän. -- Edesvastuutako?... Enkö ollutkin oikeassa ... he tekevät kapinan herraansa ja kuningastaan vastaan!... He ovat sortaneet kansaani!... Pikkukuninkaat!... He ovat tuhlanneet juhlapidoissaan valtakunnan kultaa!... Ranskalaisia apinoita! ... ja nyt vaativat he minua edesvastuuseen... Mielettömät! Kapinoitsijat...!

Ja kuningas astui pikaisin askelin ympäri huonetta, etsien turhaan miekkaansa, joka onneksi hänen äskeisen tautinsa aikana oli korjattu pois. Silmittömäksi suuttuneena siitä, että ei löytänyt miekkaansa, hyökkäsi hän ulos, paiskasi ovet auki ja huusi, osoittaen Bertelsköldiä kahdelle henkivartijalle, jotka seisoivat pitkine musketteineen ovea vartioimassa: "_ampukaa tuo koira_!"

Bertelsköld päästi miekkansa irti ja laski sen ääneti kuninkaan jalkain eteen. Ei ainoakaan juonne hänen kasvoissaan muuttunut, levollisena, kookkaana, nöyränä seisoi hän paikallaan, ja ainoastaan hänen mustat, kiiltävät silmänsä katselivat kuningasta yhtä haavaa leppeästi, surullisesti ja nuhtelevasti.

Gyllenborg seisoi hämmästyksestä liikkumatonna. Henkivartijat eivät pelästyksissään tienneet, mitä tekisivät. Toinen heistä kävi polvilleen, toinen kohotti kiväärinsä, mutta epäili vielä, koskisiko liipasimeen... Syntyi väliaika, uhkaava, epätietoinen, kiusallinen kaikille.

Kuningas astui taas muutamia askelia kiivaasti edestakaisin, käskyä kumminkaan uudistamatta. Sitten seisahtui hän äkisti Bertelsköldin eteen, joka seisoi liikkumattomana ja yhtä surullisen näköisenä kuin äsken, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: _Ettekö pelkää?_

-- En, -- vastasi Bertelsköld. -- Varsovan ja Kööpenhaminan luona teidän majesteettinne isän, ja Lundin luona teidän majesteettinne oman johdon alla olen oppinut sen ruotsalaisen tavan, etten pelkää.

Kaarle XI polki jalkaansa lattiaan. -- Mutta minäpä tahdon, minä, että pitää pelätä Jumalaa ja kuningasta! -- sanoi hän.

Bertelsköld ei vastannut. Hän kallisti hiukkasen, mutta kunnioittavasti, kaunista, harmaantunutta päätänsä ja katseli yhä edelleen kuningasta noilla selittämättömän kauniilla silmillään, joiden kiilto voi saada kivettyneenkin sydämen sulamaan.

Vaikea on sanoa, mitkä vallat tällä hetkellä taistelivat voitosta kuninkaan mielessä. Kenties hän horjui kahden ristiriitaisen tunteen välillä: toinen kehoitti häntä ammuttamaan kapinoitsijan, toinen käski häntä likistämään kapinoitsijaa syliinsä. -- Menkää tiehenne! -- sanoi hän viimein äänellä, joka koetti olla kova, mutta joka paljon enemmän ilmaisi taistelua niiden molempain ristiriitaisten tunteiden välillä, jotka nyt pyrkivät valtaan kuninkaan povessa.

Bertelsköld huomasi sen, mutta ei tahtonut pingoittaa jännettä tiukemmalle. -- Jumala kaikkivaltias valaiskoon ja varjelkoon teidän majesteettianne kaikkina elämänne päivinä! -- sanoi hän nöyrästi ja poistui kuninkaallisesta työhuoneesta yhtä lujin askelin kuin oli sinne astunutkin.

Ovet suljettiin hänen jälkeensä, ja henkivartijat astuivat taas paikoilleen, iloisina, että asia oli päättynyt tällä tavoin. Silloin, kuninkaan jäätyä yksinään Gyllenborgin kanssa, sanotaan hänen kiivaasti kääntyneen tämän puoleen ja sanoneen: -- Teidän on Jumalan tuomion edessä vastattava kaikesta pahasta, mitä reduktsionista sanotaan![29] -- Mitä Gyllenborg siihen vastasi, ei ole tiedossa, mutta varma on, että reduktsionia sittenkin jatkettiin aina kuninkaan elämän loppuun asti.