Part 25

Pyryilma oli yltynyt ja sullonut tiet niin täyteen epätasaisia nietoksia, että hevoset vain vaivoin pääsivät liikkumaan. Kyytimies oli silloin poikennut eräälle metsän kautta menevälle oikotielle, missä tuuli oli heikompi ja lumen tulo tasaisempaa. Mutta täällä oli honka kaatunut kaitaisen tien poikki, ja kulkijat oli pakotettu seisahtumaan. Juuri kun Kustaa ja miehet kokivat saada puuta syrjään, kuului yht'äkkiä koiranhaukuntaa aivan läheltä metsästä, ja heti sen jälkeen juosta ruhvelsi iso emäkarhu vakaisena esiin, puuhkea, ruskea turkki ylt'yleensä lumessa. Joka kerta, kun karhua nopeammat koirat yrittivät karata sen päälle, kääntyi se päin, mörähti ja näytti kaksi riviä hirvittäviä hampaita sillä seurauksella, että koirat pysyivät tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta nähdessään hevoset, reet ja matkamiehet ja tultuaan noin viidenkymmenen askelen päähän heistä, teki se jyrkän käänteen ja poikkesi jälleen metsään päin, sen erikoisemmasti huolimatta takaa-ajajainsa rähinästä.

Nalle oli kuitenkin viipynyt siksi kauan tiellä, että Kustaan veret ennättivät siitä kuumimmilleen kiehahtaa. Välittämättä mistään muusta kuin karhusta tempasi hän Tanelin ladatun pyssyn ja juoksi nietosten läpi karhun jäljessä metsään. Turhaan varoitti ja uhkasi isä. Poika katosi puiden taa, eikä ollut nyt muuta neuvoa kuin lähettää Taneli ja kuski huimapään jälkeen.

Hetki hetken perästä kului levottomassa odotuksessa, eikä Kustaata eikä miehiä näkynyt, ei kuulunut. Hevoset seisoivat pystyssä korvin, ikäänkuin ottaen matkustajain levottomuuteen osaa; ei päästy eteen- eikä taapäin, ja lunta tuli niin sakeasti, että ilma oli kuin levitetty, valkoinen lakana. Koirain haukunta eteni, läheni, kävi puoliympyrässä ja eteni taas. Yht'äkkiä muuttui se yhtämittaiseksi ulvonnaksi, ja heti sen jälkeen kuului laukaus ja sitten taas laukaus ja taas laukaus. Hetken kuluttua pamahti vielä neljäs laukaus. Kreivi oli siksi vanha metsästäjä, että heti kohta tunsi pamauksen.

-- Neljäs oli Kustaan! -- huudahti hän.

Näistä neljästä perättäisestä laukauksesta voi päättää, että jotakin oli tekeillä metsässä, vaikka puut ja lumisade estivät mitään näkemästä. Seuraamme sen vuoksi Kustaata hänen retkellään, kun hän seurauksia ajattelematta lähti ajamaan karhua takaa.

Kustaa vajosi monesti polviaan myöten, kompastui kantoihin ja repi vaatteensa riippuviin oksiin. Mutta jos hänen matkansa oli vaivalloinen, niin haittasipa syvä lumi kontiotakin, joka tähän vuoden aikaan oli tottunut nukkumaan pehmeässä talvipesässään. Kustaa ei oikein ymmärtänyt, minkätähden karhu oli luopunut turvallisesta linnastaan ja lähtenyt näin vaaralliselle retkelle; sillä hän oli kuullut, että metsän kuninkaan tavallinen tapa on puolustaa itseään siellä viimeiseen asti eikä juuri huolia nelijalkaisten vihollisten ärsyttävästä, mutta vaarattomasta nalkutuksesta. Jos Kustaa olisi tullut ajatelleeksi vuodenajan tavatonta, kevääntapaista lauhkeutta, niin ehkä hän olisi arvannut, että karhu oli "viikkopöllö". Kun koirain haukunta herätti sen horroksistaan ja se vainusi kevätilmaa leveällä kuonollaan, se varmaankin arveli jo tarpeeksi kauan tuutineensa ja olevansa huhtikuussa sen sijaan, että oli helmikuussa. Näin heräsi siinä halu jälleen nähdä, miltä maailma näytti sen pitkän ruokaunen jälkeen, ja se älysi erehdyksensä vasta sitten, kun sai alkaa paininsa kinosten kanssa.

Kontio sai kohta kyllänsä huvikävelystään ja näytti, niinkuin taitava sotapäällikkö ainakin, olevan taipuvainen peräytymään linnoitukseensa jälleen. Mutta erinomaiseksi närkästyksekseen näki se, että tien olivat tukkineet muutamat metsästäjät, jotka olivat kiertäneet pesän ja turhaan hakeneet sitä sieltä. Möristen lähti se uudelleen metsään risteilemään, mutta eipä käynyt nytkään paremmin, sillä Kustaa havaitsi, että säännöllisesti järjestetty metsästäjäin rintama oli kiertänyt metsän mahtavan ruhtinaan, ja että tämä rintama vetäytyi joka hetki yhä ahtaammalle. Kustaasta oli käsittämätöntä, minkätähden eivät metsästäjät ampuneet, vaikka karhu useamman kerran oli ollut ammuttavissa. Näytti melkein siltä kuin olisivat he säästäneet häntä arvokkaammille ampujille.

Ja niin olikin. Tuskin oli karhu väsyksissään liiasta jaloittelustaan toistamiseen lähennyt pesäänsä, kun laukaus pamahti tuuhean kuusen takaa. Luoti oli hyvästi tähdätty, mutta matka vielä kovin pitkä; totta lienee käsi, joka sen ampui, ollut nuori ja kiihkeä. Silmänräpäyksen ajaksi karhu seisahtui, ravistelihe ikäänkuin paarmaa pois pudistellakseen, ja astui sitten edelleen. Nyt paukahti toinen laukaus noin 60 askelen päästä, mutta sekin repäisi vain hiukkasen otson ruskeata, lumettunutta turkkia oikean etulavan yläpuolelta.

Tämä pilanteko alkoi viimein suututtaa kontiota, varsinkin kun koirat yltyivät laukauksista ja metsästäjäin huudot jo ahdistivat sitä joka taholta. Sen äskeinen levollisuus vaihtui kiukkuiseksi närkästykseksi. Eräs kaunis, ruskea, englantilaisrotuinen narttu oli ensimmäinen, joka sai kokea sen pahaa tuulta. Nopeammin kuin olisi luullutkaan pyörähti se taapäin, ja yksi ainoa sivallus sen leveästä käpälästä paiskasi ärhentelevän nartun kuoliaaksi maahan.

Nyt paukahti kolmas laukaus ja sattui karhua keskelle rintaa. Nyt oli jo leikkiä liiaksi. Hirveästi möristen nousi kontio molemmille takajaloilleen, veri pisaroi pitkin sen karvaista rintaa, ja vihaa säihkyvin silmin se etsi salaista vihollistaan.

Paikka oli karua ja epätasaista; siinä oli rytöjä, tiheitä pensaikkoja ja isoja vierinkiviä ärtyneen karhun tiellä. Metsästäjän olisi ollut helppo antaa piilopaikastaan kontiolle yksi tai pari laukausta lisää, mutta hän näytti halveksivan niin epäritarillista taistelua. Kustaa, joka hengästyksissään oli kontannut likelle, näki hämmästyksekseen aivan nuoren miehen, miltei pojan niinkuin hänkin, viskaavan laukaistun pyssyn kädestään, koppaavan lyhyen metsästyskeihään ja juoksevan kaksintaisteluun tuon mahtavan kanssa. Tämä rohkeus oli käydä nuorelle metsästäjälle kalliiksi. Karhu tempasi keihään etukäpäläinsä väliin ja rutaisi sen kuin leikkikalun pieniksi palasiksi. Metsästäjä astui taapäin ja aikoi vetää kuvetapparaansa, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, paiskasi hirvittävä, leveä käpälä hänet kumoon, ja hän suistui lumeen,

Kauhistuksen huudahdus pääsi muiden takana seisovain metsämiesten huulilta. Ampua he eivät voineet, peläten satuttavansa toveriinsa. Kaksi heistä juoksi keihäs kädessä esille, mutta silminnähtävää oli, että he tulisivat myöhään, sillä yksi ainoa sekunti vielä, ja karhu olisi musertanut hoikan nuorukaisen jalkainsa alle yhtä helposti kuin kotka rutistaa hamppulinnun kynsiensä välissä.

Ruotsi, Suomi ja Venäjä olisivat kenties toisen näköiset, jos pelastus olisi jäänyt tulematta.

Mutta tuskin kymmenen askelen päässä oikealla kädellä siitä makasi Kustaa Bertelsköld ison rydön takana, ja hänen pyssynsä oksaan nojattu suu oli jo muutamia silmänräpäyksiä seuraillut karhun päätä, vaikkei hän vielä ollut tohtinutkaan laukaista. Nyt hän älysi, että elämä tahi kuolema oli silmänräpäyksen varassa. Samalla sekunnilla kun nuorukainen kaatui, ja karhu toisen kerran nosti käpälänsä kaatunutta rusentaakseen -- paukahti Kustaan laukauskin.

Vaikeroivasti parkaisten karhu astahti kolme askelta takaperin, pyyhkäisi etukäpälällään päätään, vaappui hetkisen aikaa takajaloillaan ja kaatui koristen maahan. Veri purskahti molemmista sieraimista ja punasi lumen, missä se makasi. Metsän väkevä kuningas ojensi vielä kerran jättiläiskäpälänsä; sitten se ei enää liikahtanut; se oli kuollut.

Metsästäjät hyökkäsivät luo ja nostivat varovasti jaloilleen kaatuneen nuorukaisen, joka hirmuisesta lyönnistä huumautuneena tarvitsi hiukan aikaa tointuakseen. Tuskin hän oli jälleen jaloillaan, kun hän koko nuoruutensa innolla heittäysi kaatuneen vihollisensa päälle, saadakseen selkoa sen surmasta. Silloin huomattiin, että aivan vähäinen, tuskin herneen kokoinen luoti oli mennyt oikean korvan kautta aivoihin ja saanut aikaan melkein silmänräpäyksellisen kuoleman. Isompi luoti oli pysähtynyt rintaan ja tuntui sinne litistyneen lonkkaluun sisempiä osia vasten. Karhu oli suurimpia, mitä on nähty, ja vielä kaatuneenakin metsästäjät sitä ihmettelivät ja koirat suuresti kammoivat.

-- Olipa se aika moskovalainen! -- huudahti nuorukainen sekä iloisena että vihoissaan, sillä häntä harmitti että toinen oli korjannut voiton hänen rohkeasta urotyöstään. -- Otan teidät todistajiksi, hyvät herrat, että minun luotini se kuitenkin oli, joka teki tuon leveän naarmun pukarin tuuheaan turkkiin. Mutta toiste, Fleming, täytyy sinun antaa minulle parempi keihäs, ja sen pitää olla pyökistä tahi tammesta, eikä niinkuin tuo aapistikku, koivusta. Olipa se kelpo korvapuusti, minkä se minulle antoi; se putosi kuin vuori päälleni, mutta minä luiskahdin samalla, ja _sentähden_ minä kaaduin. Kiitos sinulle, Rosen, viimeisestä laukauksesta. Ei ikinä ole nähty kauniimpaa lyijyn kulkua; kuulin sen vinkuvan kuin mikä lemmon sikiö kaksitoista tuumaa pääni päällä, ja oikeaan se osui, muuten en olisi ikänäni enää hanaa virittänyt. Tässä annan sinulle kuvetapparani, muuta minulla ei ole sinulle antaa. Mutta älä virka isälleni mitään siitä, että kaaduin.

-- Karhulla on kahdentoista miehen voima, -- vastasi Rosen lohduttaen; -- ei ole häpeä kaatua yksi kahtatoista vastaan.

-- Niinkö luulet? -- vastasi nuorukainen mietiskellen. -- Hyvä, niinpä tahdon siis oppia kaatumaan, jos tarvitaan, mutta väistymään -- en ikinä! Mahtaa olla ihanaa voittaa taistelussa yksi kahtatoista vastaan! Tyydyn voittamaan yksi kymmentäkin vastaan -- en ole ylpeä. Mutta mitä näen... Luoti ei olekaan lähtenyt sinun pyssysi suusta, Rosen; siihen se on liian pieni.

-- Ei, -- sanoi Rosen vähän hämillään, -- enhän ampunutkaan viimeistä laukausta. Joku teidän ylhäisyytenne metsästäjistä oli onnellisempi kuin minä, joka en uskaltanut ampua, kun teidän korkeutenne itse oli ampumalinjalla.

-- Sano, -- jatkoi nuori urho, -- oletko koskaan nähnyt mokoman otuksen kaatuvan näin pienestä luodista? Luulisi sitä herneellä ammutuksi. Ainoastaan norrlantilaiset ja suomalaiset käyttävät niin pienireikäistä pyssyä säästääkseen ruutia ja lyijyä. Hoi, pojat, kuka teistä ampuu karhuja varpus-hauleilla? Kiväärit tänne! Neljä tukaattia viimeisen laukauksen palkinnoksi!

Kustaa, joka oli sekä hämillään että iloissaan, ei rohjennut liikahtaakaan, vaikka kehoitus aivan selvästi koski häntä. Hän näki metsämiesten kokoontuvan nuorukaisen ympärille, jota sanottiin hänen ylhäisyydekseen ja jonka hän muisteli nähneensä jo ennen Tukholmassa. Hän ajatteli heti kohta perintöruhtinas Kaarlea, mutta hänet oli Kustaa aina nähnyt luonnottoman isossa irtotukassa, jonka pitkät kutrit valuivat aina olkapäille asti, molemmin puolin sieviä, miltei naisellisia kasvoja. Nuorella metsästäjällä, joka nyt seisoi hänen edessään, oli lyhyeksi leikattu ruskea tukka, majavannahkainen lakki, sininen, karkeasta verasta tehty ihokas, nahkavyö vyöllä ja jalassa suuret saappaat, jotka ulottuivat parahiksi niin ylös, etteivät haitanneet käyntiä. Hän ei ollut ollenkaan sankarin näköinen. Hoikasta vartalosta, leppeistä, sinisistä silmistä, heleänvaaleista, pakkasen punaamista poskista ja noista solakoista jäsenistä päättäen olisi tätä nuorta metsästäjää voinut luulla valepukuun puetuksi tytöksi, ellei äänessä, joka juuri oli murroksessaan, olisi ollut jotakin karkeata ja koko hänen ryhdissään jotakin reipasta, joka osoitti, että hän oli tottunut oleskelemaan metsässä ja ulkoilmassa.

Kaikki metsästäjät vakuuttivat, ettei yksikään heistä ollut ampunut puheenalaista laukausta, vaikka kaikki sanoivat _aikoneensa_ sen tehdä, jollei heidän edelleen olisi ennätetty. Tästä asiasta väitettäessä läheni kuusi- tahi seitsenmiehinen ratsastajajoukko metsän laitaa niin pitkälle kuin kivikkomaalta ja lumelta voivat päästä, jonka jälkeen yksi heistä nousi ratsailta, kompuroi tappotanterelle ja esitti kuninkaan kysymyksen, mikä oli hätänä metsässä. Isoääninen hurraa oli vastaus; kontion raskas ruumis pantiin nuorista koivuista tuota pikaa kyhätyille paareille ja kannettiin voitonriemun, melun ja ilohuutojen kaikuessa odottavan kuninkaan luo.

Sill'aikaa Kustaa makasi kaatuneen kuusen tuuheiden oksain väliin piiloutuneena. Hän oli sekä pelännyt että toivonut tulevansa keksityksi, mutta hänen piilopaikkansa oli parempi kuin hän oli luullutkaan. Koko mieslauma kulki melkein hänen ylitseen; ja kuitenkaan ei yksikään tuon yleisen riemastuksen takia havainnut oksain välissä olevaa.

Häpeissään, miltei närkästyksissään poika nousi ylös ja lähti metsästäjäin jäljessä alas tielle päin. Siellä hän kohtasi Tanelin ja kuskin, jotka turhaan olivat häntä etsineet ja nyt seisoivat kummastuksesta suut selällään, nähdessään metsästäjoukon, joka osaksi ratsastaen, osaksi jalkaisin poistui Kungsöriin päin.

Kustaa Bertelsköld palasi nyt isänsä ja veljensä luo, jotka levottomina häntä odottivat. Kreivi oli suuttunut; sen sijaan, että häntä olisi voittajana tervehditty, sai Kustaa kovia nuhteita. Tuskin kreivi huoli kysyä edes sitäkään, miten karhun oli käynyt; Kustaalla ei ollut rohkeutta ilmoittaa, mikä merkillinen osa hänellä oli ollut karhun tapossa, ja niin jäivät hänen voitostaan tietämättömiksi kaikki muut paitsi Taneli, jolle hän uskoi menestyksensä, häpeänsä ja kovan onnensa. Kungsöriin oli vielä runsas ruotsinpenikulma, mutta ennenkuin sinne päästiin, tapahtui lähimmässä majatalossa jotakin, josta emme voi olla sitä ennen kertomatta.

10. KRUUNUNVOUTI.

Näkemään kuningasta ja kaadettua karhua katselemaan oli Mölnan majataloon, kolme neljännestä Kungsöristä, kokoontunut paljon kansaa. Kun matkustajat sinne saapuivat, oli eräs metsästäjä väkijoukon keskessä parhaillaan julki lukemassa kuulutusta, jossa ilmoitettiin, että se tuntematon ampuja, joka voisi todeksi näyttää olevansa tämän karhun tappaja, saisi anoa jotakin armoa kuninkaalta.

Monia arveluita lausuttiin miehestä mieheen. Kertomukseen salaperäisestä neljännestä laukauksesta oli jo sekautunut senaikaista taikauskoa. Toiset väittivät sen tulleen ilmasta, toiset sen paukahtaneen maasta. Muutamat olivat aivan varmasti vakuutettuja siitä, että metsänhaltia oli ampuja eikä kukaan muu. Mitkä taas luulivat tietävänsä, että perintöruhtinaalla oli tonttu vierellään, ja että hän kaikissa vaaroissa oli sen suojeluksen alainen, ja vaikka tonttu enimmiten näki hyväksi olla näkymätönnä, niin oli niitäkin, jotka väittivät nähneensä hänet harmaassa takissa, punaisessa myssyssä ja punaisissa kintaissa, josta päätettiin, että paljon verta tulisi vuotamaan tulevan hallituskauden aikana. Ne vihdoin, jotka luulivat itseään muita viisaammiksi, katselivat viekkain silmin kuninkaan enimmin suosittua metsästäjää, vanhaa Hookanaa, joka tavallisesti lähetettiin vaarallisissa tilanteissa pitämään vaaria prinssistä ja jota nyt hiljaisuudessa luultiin karhun todelliseksi tappajaksi.

Mutta ei Hookana eikä kukaan muukaan astunut esiin luvattua palkintoa vaatimaan. Kuningas, niin sanottiin, oli siitä sangen tyytymätön. Ne, jotka tunsivat hänen syntyjään kiivaan ja epäluuloisen luonteensa, alkoivat jo pelätä, että jos ampuja viipyisi kauemmin tulemasta esiin, kuninkaallinen armo helposti voisi muuttua kuninkaalliseksi epäsuosioksi.

Bertelsköld ihmetteli itsekseen sitä, että väkijoukko kartanolla oli tavattoman hiljaa ja ainoastaan kuiski keskenään. Noin kaksikymmentä hevosta seisoi satuloituina kuningasta, perintöruhtinasta ja heidän seuruettaan varten. Mutta paluun Kungsöriin sanottiin tulleen viivytetyksi. Kuningas oli ratsastanut kovin ankarasti, kenties vilustunut, ja kärsi nyt viime vuosina tavallisesta taudistaan: oksennuksista ja päänkivusta. Perintöruhtinaan päätä taas oli äkisti ruvennut huimaamaan. Sanottiin, että karhun käpälän raskas lyönti nyt vasta alkoi oikein tuntua, ja että kaikki luut prinssin ruumiissa olivat kuin rikki rouhitut. Kuitenkaan ei ollut lääkäriä eikä lääkkeitä saatavilla, ei edes Kungsörissäkään. Semmoisia Ruotsin Kaarlet ylenkatsoivat.

Asiain näin ollen ei ollut puheillepääsyä ajatteleminenkaan, ja kreivi meni hollitupaan odottamaan hevosia kärsivällisesti. Ei hän ollut kauan siellä istunut, kun odottamaton melu syntyi kartanolla. Peläten kuninkaan kenties olevan pahoinkin sairaana, riensi Bertelsköld ulos kysymään, mitä hälinä merkitsi. Mutta syy oli kokonaan toinen. Eräs pienoinen, nokkela ukko, kuuluisa noita Vermlannin suomalaismetsistä, oli sattunut olemaan saapuvilla ja kuullut kuninkaan sairaudesta. Toivossa, että tavoittaisi onnensa, hän oli rohkeasti tunkeutunut aina kuninkaan huoneisiin asti ja suurentelevin sanoin tarjoutunut tuossa paikassa _loihtimaan_ pois kaikki vaivat korkeasta sairaasta. Kuningas oli hetkisen aikaa kuunnellut häntä ja sitten, niinkuin hyvä kristitty ainakin suuresti vihoissaan mokomasta tarjouksesta, kavahtanut ylös sängystä, kaapannut kepin ja omalla korkealla kädellään kepittänyt noidan ovesta ulos. Sanottiin, että noita oli ollut oikea noita ja että hänen parannuskokeensa oli onnistunut, vaikka toisella tavoin kuin tarkoitettu oli, sillä äkillinen vihastus oli yht'äkkiä ajanut kaikki kivut tiehensä, ja kuningas tunsi itsensä taas kyllin voimakkaaksi noustakseen ratsaille. Pahempi oli prinssi Kaarlen laita; vaikka kuningas ei suinkaan ollut kova lapsilleen silloin, kun hänen synkeä luontonsa ei häntä ahdistanut, inhosi hän kuitenkin sydämensä pohjasta ruumiillista heikkoutta eikä säästänyt muita enemmän kuin itseäänkään. Prinssi oli kalpea ja sairaan näköinen. Mutta ei auttanut. Muutamain minuuttien kuluttua istui koko seurue ratsailla (turhaan oli yritetty houkutella kuningasta reellä ajamaan), ja sairaat ja terveet laskivat samaa laukkaa tiehensä.

-- Siinä ratsastaa yksinvaltias ensimmäisen orjansa kanssa, -- kuiskasi Torsten Bertelsköld, joka hoiti terveyttään sairaalloisen huolellisesti ja oli perintöprinssin täydellinen vastakohta.

-- _Taisez vous_, -- vastasi kreivi ankarasti. -- Kotka opettaa poikaansa lentämään. Mitä muuten prinssi Kaarlesta tulee, se on Jumalan ja tulevaisuuden varassa, mutta se on ainakin varma, että hänestä tulee mitä sinusta ei ikinä tule, poikani -- tulee hyvä soturi.

Hevoset oli nyt valjastettu, ja matkustajat lähtivät taas liikkeelle Kungsöriin päin, vähän matkaa jäljempänä nopeasti rientävää kuninkaallista metsästysseuruetta, jota he eivät edes koettaneetkaan saavuttaa. Kustaa Bertelsköldillä oli matkan kestäessä ylen tähdellisiä neuvotteluja Tanelin kanssa. Onnellinen laukaus surisi hänen korvissaan kuin paarma lasiastiassa, eikä hän kuitenkaan rohjennut päästää sitä irti. Mutta tuo tärkeä neuvottelu koski nyt sitä, mitä hänen pitäisi vaatia, kuinka korkeaan hintaan hänen pitäisi myydä salaisuutensa. Myyminen oli Tanelin tuumia, mutta ei miellyttänyt nuorta aatelismiestä. -- En käy luotikauppaa, -- hän vastasi närkästyneenä; -- mutta jos kuningas tahtoo nimittää minut perintöruhtinaan paasiksi, niin se on vain oikein ja kohtuullista. Isäni sanoo, että minun olisi pitänyt olla paasi jo aikoja sitten; mutta tiedäthän, Taneli, kuningas ja hän eivät ole oikein hyviä ystäviä. En voi suvaita eräitä noista toisista paaseista; he ovat mielestään kauhean ylhäisiä, vaikka ovatkin vain halpoja aatelismiehiä, ja muutamat heistä ovat päässeet kreiveiksi ja parooneiksi vasta eilen tai toissapäivänä. Mutta perintöprinssi on mies! Lyönpä vetoa, että hän on väkevämpi kuin luuletkaan, Taneli, vaikka näöltään on kuin tyttö.

Taneli vastasi sivaltamalla hevosta selkään, ja niin saavuttiin Kungsöriin noin puoli tuntia myöhemmin kuin metsästysseurue. Kungsör on Arbogan joen suulla, missä se laskee vetensä Galten järveen Meelarin sisimpäin lahtien luona, eikä sillä ole koskaan ollut mitään muuta merkitystä kuin kaunis asemansa ja Kaarle XI:n erinomainen mieltymys paikkaan. Oikealla puolen jokea oli vähäpätöinen kauppala, jossa asui talonpoikia, tallirenkejä, kalastajia ja muutamia maakauppiaita. Vasemmalla puolella oli avaroita talleja, jotka kuuluivat tänne sijoitetulle hevossiitoslaitokselle -- hevoset olivat Kaarle XI:n heikko puoli -- ja likempänä joen suuta sijaitsi varsinainen kuninkaankartano, vähäpätöinen tiilirakennus, sisältäen kaikkiaan 15 tahi 20 huonetta, jotka oli määrätty yksinomaan kuningasta ja hänen likimmäisiä ystäviään varten. Siitä oli seurauksena, ettei kuningas koskaan voinut tarjota niille lukuisille matkustajille ja ulkomaisille lähettiläille, jotka täällä kävivät hänen luonansa, majaa kuninkaankartanossa, vaan he olivat pakotettuja, niin hyvin kuin taisivat, hankkimaan itselleen asunnon kauppalasta toiselta puolen jokea, jonne tästä syystä oli syntynyt jonkinlainen, jotenkin keskinkertainen ravintola. Kuninkaan vihamiehet sanoivat, että hän ahneudesta eli näin ahtaasti, ettei tarvitsisi kestitä kalliita vieraita, mutta oikea syy oli todennäköisesti se, että hän, ollen arka luonteeltaan ja edustamaan vähän tottunut, tunsi muukalaisten tunkeilemisesta olevan itselleen vaivaa, ja sentähden kernaimmin oli yksin kotonaan, missä ei ollut pakotettu noudattamaan kiusallisia hovitapoja.

Kreivi Bertelsköldin saapuessa olivat ravintolan huoneet täynnä matkustajia, sillä kuninkaan saapuvilla ollessa keräytyi sinne tavallisesti kaikensäätyisiä ihmisiä, joilla oli jokin asia esitettävänä tai jotakin armoa rukoiltavana. Väen tungos oli tällä haavaa tavattoman suuri, ja kreivi olisi ollut pakotettu hakemaan itselleen huonetta jostakin matalasta majasta, ellei ravintolan isäntä, eräs kohtelias tukholmalainen, olisi luovuttanut hänelle kahta omaa huonettaan ja sulloutunut itse perheineen kolmanteen. Epämukavaahan se oli, mutta täytyi tyytyä.

Alakuloisena ja levottomana heittäysi kreivi sohvalle. Hänen asemansa ei ollut hauskimpia. Hän tuli kuninkaalta oikeutta hakemaan ja kuitenkin voitaisiin hänen matkaansa katsoa armonkerjuuretkeksi. Kuningas oli kipeä, äreä ja toraisa; pitäisikö Bertelsköldin alentua kenties maistamaan kuninkaallista keppiä, joka yhtä helposti voi sattua aatelismiehen kuin halvimman palvelijan selkään? Tätä ajatellessa alkoi kreivin veri kuohua. Mainiemi oli hänelle rakas, se oli välttämättömän tarpeellinen hänen perheelleen, se tarvittiin poikain kasvatukseen. Mutta nyt, kun sen kohtalo ehkä voi riippua kuninkaallisen vatsan huonosta ruuansulatuksesta, oliko se todellakin sen arvoinen, että kannatti ostaa se mieskohtaisen nöyryytyksen hinnalla? Ei, Bertelsköld päätti uskaltaa, mitä hänen tuli uskaltaa -- päätti pyrkiä kuninkaan puheille ja esittää lailliset vaatimuksensa, mutta ei hiuskarvankaan verran enemmän. Kävi miten kävi, uljaana ja otsa pystyssä hän oli astuva esiin; uljaana ja otsa pystyssä hän oli poistuva.

Hän ilmoittautui puheillepyrkijäksi ja sai vastoin luuloaan sen vastauksen, että hän pääsee klo 4:n aikaan iltapäivällä hänen majesteettinsa puheille. Sanantuoja tiesi kertoa, että hänen majesteettinsa taas voi paremmin ja että kuninkaankartanossa valmistettiin karhunpeijaisia.

Sohva, jolle kreivi oli heittäytynyt, oli vierashuoneeseen vievän, suljetun oven edessä. Siinä levähtäessään ja odottaessaan päivällistä, jota kukaan ei ikävöinyt enemmän kuin Kustaa, kuuli hän ääniä viereisestä huoneesta eikä voinut välttää kuulemasta seuraavaa katkonaista ja kiivasta keskustelua seinän takaa:

-- Hän paljastaa meidät ihoon asti.

-- Hän ottaa meiltä monivuotisten vaivaimme hedelmän.

-- Hän tempaisee maankin jalkaimme alta.

-- Kaupunkien lahjoitusmaan! Se on kuulumatonta!

-- Metsätoimikunta! Pelkkää hulluutta!

-- Kaikki perintömaa kruunun omaa! Tyranniutta!

-- Eikö Schillerin hirsipuu vielä ole valmis?

-- Mepä kuitenkin olimme, jotka...

-- Niin, kun aateliston kukkaro oli avattava.

-- Pitääkö meidän kärsiä niin törkeätä kiittämättömyyttä?

-- Minkäpä teet? Hän on yksinvaltias!

-- Mutta ilman porvarissäätyä...

-- Ja ilman talonpoikia...

-- Vaiti, puhukaa hiljemmin!