Part 24

-- Älkää panko pahaksenne, -- virkkoi hän hetken aikaa vaiti oltuaan. -- Nämä paperit ovat tuottaneet minulle levottomuutta; minä luulin summaa suuremmaksi kuin se onkaan, ja kreivistä ei ole mieleen, että lainaan. Sattumalta hän vielä viipyy jonkin aikaa Tukholmassa. Luuletteko, että sill'aikaa voisi järjestää elonleikkuujuhlan ruisvainioiden tuleentuessa?

Hovimestari oli liian viisas mennäkseen ansaan. -- Teidän armonne käskyt ovat minun lakini, -- sanoi hän kierrellen, samalla kun hänen epäluuloiset silmänsä kokivat tutkia, mitä tämä äkillinen muutos merkitsisi. Mutta kreivitär osasi tekeytyä niin huolettoman näköiseksi, että hovimestari ei päässyt hänen tarkoitustensa perille.

-- Tämä maaseudun elämä -- jatkoi kreivitär -- on niin kuolettavan yksitoikkoista; alinomaa samoja näköaloja, samoja kasvoja, samaa hitaisuutta kaikissa askareissa. Vaihtelut eivät huvita kreiviä; onhan luonnollista, että _hänen iällään_ enemmän rakastetaan hiljaisuutta ja totisuutta. Teidän täytyy auttaa minua, Janssen, keksimään jotakin uutta, jotakin oikein ihastuttavan hauskaa. Jos meillä vain olisi lyhempi matka Tukholmaan! Turku on pikkukaupunki, kaikki, mitä siellä on, on jo käytetty. Mutta valitettavasti ei minulla ole Tukholmassa ketään, jolle voisin uskoa tarpeidemme ostamisen.

Hovimestari astui puolen askelta likemmä. -- Vaikeaksi se käynee, -- sanoi hän varovasti, mutta teidän armonne käskyt voinevat kenties tehdä mahdottomankin mahdolliseksi. Ei minulla tosin ole tuttavuuksia Tukholmassa, mutta jos teidän armonne käskee, niin tahdon koettaa.

-- Kiitos, Janssen, te yksin ymmärrätte minut. Minun asemassani oleva on niin sidottu ... on ennakkoluuloja, on oikkuja, enkä minä ole koskaan luostarielämää rakastanut. Mutta meidänhän piti puhua juhlapidoista. Kenties kumminkin on parasta, ettei niitä ajatella kreivin vuoksi?

Janssen astui kokonaisen askelen likemmä. Hänestä oli, niinkuin hänelle yht'äkkiä olisi valo koittanut. Tuo kiivaus, tuo viha alussa oli siis vain temppu, johdanto... Hänen rohkeimmat unelmansa näyttivät olevan toteutumaisillaan, ja tämä odottamaton keksintö sokaisi hänet niin täydellisesti, että hän kadotti kaiken varovaisuutensa. Hän uskalsi langeta polvilleen, eikä kreivitärkään peräytynyt.

-- Ei, teidän armonne, -- huudahti hän, -- olisin kiittämätön, kurja, jos sallisin niin suuren hyvyyden hukkaan mennä. Suokaa minun tässä teidän jalkainne edessä vannoen vakuuttaa rajatonta uskollisuuttani! Käskekää, ja kaikki teidän vähimmätkin toivomuksenne tulevat täytetyiksi! Olen elävä ainoastaan teitä varten, olen jumaloitseva ainoastaan teitä! Puhukaa noista juhlapidoista, puhukaa kaikesta, mikä teille tuottaa huvitusta, ja kaikki olen täyttävä! Ette kenties tiedä, että onni auttaa minua kaikessa -- mutta _minä_ olen siitä varma, ja jos sitä epäilisinkin, niin huomaisin sen todeksi tässä teidän jalkainne juuressa, teidän armonne! Te pidätte minua ainoastaan halpana palvelijana, ja se on tosi, orjannehan olenkin, ihana, lumoava kreivitär! Mutta, jumal'auta, minulla on enemmän valtaa kuin luulettekaan. Minulla on ystäviä, minulla on suosijoita, jotka ovat kaikkivaltiaita. Yksi ainoa teidän sananne -- ja te olette vapaa siitä tyranniudesta, joka teitä sortaa, siitä kelvottomasta kohtelusta, jota teitä kohtaan on julkeasti käytetty. Yksi ainoa minun sanani, ja minä kannan teidän syntyperäänne ja arvoanne vastaavaa nimeä ja vaakunakilpeä! Kaukana ihanassa etelässä, loiston, huvitusten ja rikkauden ympäröimänä, tulette ihmisten ihailemana rientämään voitosta voittoon, ja uskollinen, jumaloitseva orjanne on kaikesta siitä anova ainoastaan silmäyksen ihanista silmistänne, hyväksyvän sanan viehättäviltä huuliltanne, ja kaikki olen unhottava, muistaakseni ainoastaan teitä, niin teitä...!

-- _Ja minua_! -- huudahti kreivi Bertelsköld, joka samassa silmänräpäyksessä seisoi Janssenin takana, tarttui häntä lujasti olkapäähän ja heitti hänet niin voimakkaasti taapäin, että hän kaatui pitkäkseen pehmeälle samettimatolle.

Syntyi hetken äänettömyys, jolloin kreivitär heittäysi puolisonsa syliin ikäänkuin etsiäkseen turvaa tuota ääretöntä loukkausta vastaan ja vapautuakseen siitä painosta, jonka alle hänen äsken oli täytynyt tukehduttaa ylpeytensä ja naiselliset tunteensa.

Hovimestari ei enää haukotellut. Hän nousi ylös kalpeana, sanaakaan vastaamatta. Hänen tavallinen mielenmalttinsa oli luopunut hänestä, ja hän tarvitsi aikaa tointuakseen.

Kreivi mittaili häntä ylenkatseellisin, musertavin katsein. Sitten sanoi hän kylmästi: -- Poimikaa ylös nuo (kaksi sormusta oli vielä lattialla), ja pankaa ne pöydälle. Te tiedätte, ettei kreivitär suvaitse huolimattomuutta palkollisissaan.

Hovimestari totteli koneentapaisesti.

-- Ja nyt, -- jatkoi kreivi samalla äänellä, -- tahdon nähdä velkalaskunne. Summa tekee 6200 talaria hopeassa. Siinäkö kaikki?

-- Siinä kaikki, -- vastasi hovimestari hammasta purren.

-- Kaipaan kuitenkin erästä myöhempää velkakirjaa, jonka pitäisi olla yhteydessä eilisten pitojen kanssa. Antakaa se tänne.

-- Ei minulla ole semmoista, herra kreivi.

-- Tosiaankin? Antakaa kumminkin tänne se sormus, jota aiotte kantaa sydämellänne. Te voitte, jos niin tahdotte, saada toisen kamarineitsyeltä. Kreivitär ei suvaitse, että lakeijat saastuttavat hänen korujaan -- ja teidän sydämenne läheisyydessä menettäisi kultakin kiiltonsa.

Mahtoi kuohua hovimestarin rinnassa, mutta tottumus aina lapsuudesta pitäen olemaan herransa silmänpalvelija oli kuitenkin niin voimakas, että hän hämmennyksissään pisti kätensä poveen ja otti esiin sormuksen. Aikoessaan ojentaa sitä kreiville havaitsi hän, että sormus oli silkkinauhaan sidottu. Se ei ollutkaan siis oikea. Nopealla liikkeellä koki hän salata erehdystään ja ojensi esiin kreivin pyytämän sormuksen.

Bertelsköld huomasi sen heti kohta, ja miehen hätäytyminen näytti hänestä kummalliselta. Yhtäkaikki jatkoi hän niinkuin ei mitään olisi huomannut: -- Menkää ja tuokaa kreivittärelle jalkajakkara. Näytte unhottavan velvollisuutenne hänen armoansa kohtaan.

Hovimestari epäili ensin, mutta totteli sitten. Laskiessaan jakkaran kreivittären jalkain juureen asennossa niin toisenlaisessa kuin äsken, koetti hän saada selkoa, oliko tämä aseman muutos tapahtunut kreivittären tietäen vaiko tietämättä. Ylpeän vallasnaisen ylenkatseellinen katsanto ilmaisi hänelle viimein koko totuuden, ja hän päätti sen mukaan toimia.

Hän nousi röyhkeästi ylös, katsoi kreiviä rohkeasti kasvoihin ja sanoi: -- Riittää jo, herra kreivi! Te olette palkinnut pitkän palvelukseni tavalla, joka vapauttaa minut kaikesta kiitollisuudenvelasta teitä kohtaan. Tästä hetkestä alkaen en olekaan enää teidän palvelijanne, jota saatatte mielin määrin huvittaa ja nöyryyttää. Minä olen vapaa mies, ja minä olen tietävä käyttää vapauttani. Varokaa itseänne, kreivi Bertelsköld, tunnette kovin vähän sitä miestä, jota olette rohjennut loukata. Te puhutte velkakirjoistanne, mutta olette unhottanut, että minäkin olen teille vähän velkaa. Ja se on kerta maksettava, ja maksettava koron kanssa.

Kreivin veri kuohahti. -- Tunnen, -- sanoi hän, ilkiön, jonka olen kasvattanut kodissani ja jolle olen ylenmäärin hyvää tehnyt -- jonka konnanteot olen antanut anteeksi, jonka kavalluksia en ole ollut huomaavinani, vaikka ne ovat maksaneet minulle suunnattomia summia. Tämä katala on palkinnut luottamukseni ilkeimmällä petollisuudella, ja palkaksi herransa armosta hän on ollut niin halpa, että on loukannut herransa puolisoa ja niin mieletön, ettei ole heti käsittänyt, kuinka salama välkkyi hänen viheliäisen päänsä päällä. Jos kenties tiedätte jotakin lisäksi siitä miehestä, niin sanokaa, minä tahdon vielä hetkiseksi alentua teitä kuuntelemaan.

-- Tiedän, herra kreivi, tiedän vielä hieman enemmänkin, -- vastasi Janssen. -- Oli kerran isätön poika, viisivuotias, hyvä ja viaton, niinkuin lapset useimmiten ovat, kun niitä ei turmella. Hänellä oli äiti, jonka ainoa poika hän oli, ja joka rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Äiti oli onnellinen kaikessa köyhyydessään; hän toivoi pojastaan rehellistä miestä niinkuin pojan isä oli ollut. Mutta eräänä päivänä tuli siellä eräs ratsastava mies jäätyneen meren yli Fyenin saarelle Tanskan maassa, ja kun hän sanoi olevansa rauhan sanansaattaja, jota kaikki ikävöitsivät, niin keräytyi hänen ympärilleen sävyisää, herkkäuskoista kansaa kuulemaan, eikö onneton sota jo kohta päättyisi. Tässä väkijoukossa olivat myös poika ja hänen äitinsä. Nyt jätti muukalainen kaatuneen hevosensa, pani jalkoihinsa luistimet, ja kenenkään vähintäkään pahaa aavistamatta tarttui ryöväri, uskottomampi kuin talvi, joka rakensi siltoja maan vihollisille, pientä poikaa kaulukseen, viskasi hänet kelkkaansa, riensi pois avaralle, kierälle jääkentälle ja katosi. Poika itki ja huusi äitiään, ja äiti kuuli hänen vaikeroivan äänensä ja juoksi ryövärin jälkeen aavalle ulapalle, mutta hänen jalkansa ja sydämensä eivät olleet raudasta niinkuin ryövärin -- hän lipesi, nousi ylös, juoksi taas, kaatui taas, nousi taas ylös ja kaatui jälleen, kunnes ei enää noussutkaan ja hänet löydettiin hengetönnä jäällä, sydän särkyneenä rinnassa.

Bertelsköld seisoi synkkänä ja vaiti, ja Janssen jatkoi: -- Vaikka olikin pieni, ei poika sittemmin koskaan voinut unhottaa äitinsä viimeistä huutoa, jonka kuuli takanaan epätoivoisena kaikuvan. Se kuului hänen korvissaan yötä ja päivää kaiken elinajan, ja jos hänestä olisi tullut hyvä ihminen, olisi siitä kenties ollut paremmat seuraukset hänelle itselleen ja muille. Mutta tästä lapsenryöstöstä ei kasvanut ainoastaan se rikos, vaan lukemattomia muitakin. Tämä kodistaan ja isänmaastaan temmattu poika kasvoi sodan jaloissa, raakain sotamiesten joukossa ja kaikenlaisten paheiden keskellä; hän jäi kaikeksi ajakseen ilman kotia ja isänmaata. Näin temmelsivät pahat vallat esteettömästi hänen nuoressa sielussaan, ja hänestä tuli -- mikä tuli. Kerran kävi tämä hänelle ylen raskaaksi, ja hän päätti paeta lapsuutensa maahan jälleen ja ruveta paremmaksi ihmiseksi; mutta hänen sinne tultuaan ei kukaan enää häntä tuntenut, ja häntä luultiin ruotsalaiseksi vakoilijaksi ja hänet ajettiin pois. Silloin vannoi tämä poika, joka vielä oli aivan nuori, leppymättömästi vihaavansa onnettomuutensa aikaansaajia ... ja nyt tiedätte, kreivi Bertelsköld, mitä teillä on odotettavana, en huoli enää kauemmin edessänne teeskennellä. Vuosikausien kuluessa olen rosvonnut teidän aarteitanne ja tehnyt ne omikseni. Olen kukistanut kaiken onnenne. Olen antanut teidät reduktsionin kynsiin, enkä minä ole lopettava, kopea herra kreivi, ennenkuin olen tehnyt teistä kunniattoman kerjäläisen. Komentakaa minua vielä kerran tuolla pöyhkeällä katsannolla, joka sopii teille niin hyvin, nostamaan jakkaraa kreivittärenne jalkain alle! Sanokaa minua vielä tuolla kreivillisellä äänellänne palkolliseksi ja lakeijaksi! Vielä puuttui kostostani jotakin, ja te olette tehnyt sen tyhjäksi, mutta älkää riemuitko kovin aikaisin, ette vielä ole nähnyt loppua siitä kostosta, joka seuraa isänne rikosta, ja minä olen mies, joka onnistan _kaikessa_.

Näin sanottuaan kumarsi hovimestari pilkallisesti, ja ennenkuin kreivi ehti häntä pidättää, hän oli kadonnut.

Silloin Bertelsköld hypähti seisoalleen, löi kädellä otsaansa ja huudahti äkillisen kauhistuksen valtaamana: -- Ebba, puolisoni, _me olemme hukassa! Sillä miehellä on kuninkaan sormus!_

9. KARHUN AJO.

Kertomus siirtyy nyt noin seitsemän kuukautta eteenpäin -- seitsemän kuukautta, jotka olivat täynnä huolia ja koetuksia. Kuta enemmän Kaarle XI:n voimakas hallituskausi läheni loppuaan, sitä tummemmiksi kävivät sen varjot ja mustenivat viimein synkkäin onnettomuuksien yöksi, jossa Kaarle XI:n tähti laski ja Kaarle XII:n nousi.

Olemme nyt ruotsalaisella maaperällä. On tavattoman lauha päivä helmikuulla vuonna 1696. Luonto näyttää tähän aikaan olevan hämmästyttävällä tavalla suistuneena säännöllisestä menostaan. Kun edellisen vuoden talvi oli verrattoman kylmä ja ankara, niin oli talvi 1696 yhtä tavaton ennenaikaisen kevätilmansa tähden. Jo helmikuun 2. päivänä oli nähty sormenpituista ruohoa maanteiden syrjillä Tukholman lähistössä, ja helmikuun 17. päivänä alkoi Eläintarha vihannoida. Samaan aikaan sulatti suoja Meelarin jäitä, ja sen rannoilla oli rekikeli jo loppumaisillaan.

Tiellä, joka Södermanlannista vei Vestmanlantiin Arbogan sivu Kaarle XI:n mielipaikkaan, kuuluisaan Kungsöriin, nähtiin varhain aamulla kahden reen työläästi pyrkivän pohjoiseen päin talvilumen viimeisillä tähteillä. Vähän oli apua vienosta yökylmästäkään, joka liukastutti tietä ja peitti sen lätäköt ohuella, paperinkaltaisella jäällä. Etumaisessa reessä, jonka eteen oli valjastettu kolme hevosta, istuivat kreivi Bertelsköld ja hänen vanhempi poikansa Torsten; jälkimmäisessä, jota kaksi hevosta veti, istui nuorempi poika Kustaa Aadolf suosituimman jahtipalvelijansa Tanelin kanssa, joka oli mestari Pietarin nuorin veli sekä isä Johanneksen ja Kreeta-muorin nuorin poika. Kreivin otsa oli synkkä; välistä katseli hän äänetönnä tummanvihreätä havumetsää; välistä vaihtoi hän muutamia sanoja poikansa kanssa; välistä taas kääntyi hän taapäin, antaen tyytymättömän merkin jäljessä tulevalle reelle.

Syynä siihen oli se, että aika kävi nuorelle Kustaalle liian pitkäksi. Milloin tarttui hän ohjiin käsiksi ja koetti kantojen ja ojain yli ohjaten ajaa isästä edelle. Milloin havaitsi hän metsäkanan tahi pyyn tiepuolessa, seisautti hevoset, kaappasi Tanelin pitkän luotipyssyn ja ampui, tavallisesti osumatta ja sillä seurauksella, että hevoset säikähtivät ja olivat pillastua. Milloin taas hän hyppäsi tielle ja koki huvikseen pidättää rekeä, pannen hevoset kaikin voimin vetämään, sillä tämä vasta kolmetoistavuotias poika alkoi jo osoittaa omaavansa jättiläisvoimat, joiden avulla hän useamman kerran oli paiskannut aikuisia miehiä tantereeseen. Vähäinen asia hänelle oli, reen ojaan vajottua, yksinään nostaa se ylös jälleen.

Sill'aikaa synkistyi taivas, nousi ankara tuuli ja tuulen kanssa lumipyry, joka ennen pitkää pani harmaat tiet vaalenemaan. Kulku kävi nyt nopeammin, ja kenties tämä oli syynä siihen, että kreivin synkeä mieli vähän keveni, ja hänen äänettömyytensä useammin keskeytyi. Puhelusta, joka nyt syntyi hänen ja Torstenin välillä, voimme saada joitakin tietoja perheen nykyisestä tilasta ja matkan tarkoituksesta.

Perhe oli jo elokuussa viime vuonna lähtenyt Suomesta ja viettänyt syksyn sekä suurimman osan talvea Tukholmassa. Nyt olivat kreivi Bertelsköld ja hänen poikansa saattaneet kreivittären ja Ebba-neidin Sparren suvun sukukartanoon Itä-Göötanmaalle, missä kreivittärellä oli läheisiä omaisia ja missä hän aikoi viettää kauniin vuodenajan. Mutta kreivi oli liian ylpeä nauttiakseen vieraanvaraisuutta, joka hänen nykyisessä tilassaan näytti miltei nöyryyttävältä. Hän oli muutamain päiväin perästä, jotka vietti puolisonsa sukulaisten luona, palannut pohjoiseen päin, ei kuitenkaan suoraa tietä Tukholmaan, vaan niinkuin hänen nykyisestä matkansa suunnasta näemme, Kungsöriin. Syynä siihen oli hänen halunsa itse päästä kuninkaan puheille, joka juuri silloin vietti muutamanviikkoista oleskeluaikaa lempipaikallaan, ja tähän taas kreivillä oli syitä, jotka hänelle olivat ylen tähdellisiä.

Mainiemen, hänen viimeisen ihanan ja rikkaan perintökartanonsa, oli vihdoinkin, kun reduktsioni viidennen kerran sitä uhkasi, sen ahnas ärjyaalto nielaissut. Turhaan olivat Bertelsköld ja hänen ystävänsä käyttäneet kaikkea jäljellä olevaa vaikutusvaltaansa. Turhaan oli hänen omat kalleutensa ja hänen vaimonsa hohtokivet uhrattu lahjoiksi eräille reduktsionin kätyreille, jotka eivät halveksineet harjoittaa tätä tuottavaa liikettä silloinkaan, kun heidän ei onnistunut, tahi he eivät todella tahtoneet auttaa niitä, jotka heihin turvautuivat. Selvitystoimikunta oli vielä kerran näön vuoksi tarkastanut kreivin oikeudenvaatimuksia ja katsonut ne ala-arvoisiksi. Mainiemi julistettiin, samoin kuin niin monet muut lahjoitukset, kruunun luovuttamattomaksi omaisuudeksi, jota Kristiina-kuningattarella ei ollut ollut oikeutta antaa lahjaksi.

Mutta, muistutti siihen Bertelsköldin asiamies, Mainiemi on vain korvaus siitä rykmentistä, jonka Kustaa Bertelsköld perusti vuonna 1644.

Olkoonpa niinkin, sanoivat reduktsioniherrat, mutta silloin se ainakin on _"hedelmätön" saaminen_. Hedelmättömiksi saamisiksi sanottiin sellaisia, joista kruunua ei katsottu velvolliseksi maksamaan korkoa, ja sellaisiksi vaatimuksiksi katsottiin maksamattomat palkat, etumaksut, tavarat, ruokavarat, sotajoukot y.m., joita kruunu oli yksityisille velkaa; mutta _hedelmällisiksi_, s.o. korkoatuottaviksi katsottiin ainoastaan puhtaat yksityisen miehen valtiolle antamat rahalainat. Kun siis sota-aikana syntyneissä rahapulissa useimmat kruunun velat olivat tulleet kruunun tiloilla maksetuiksi, ja nämä näin pois annetut tilat nyt palautettiin kruunulle, niin syntyi kysymys: onko omistaja saanut ne hedelmällisestä vai hedelmättömästä saamisesta? Edellisessä tapauksessa sai omistaja pitää tilan _niin kauan_, kunnes sen katsottiin korvanneen sekä pääoman että koron, niin että jos vuotuiset tulot ainoastaan vastasivat vuotuista korkoa, jäi tila omistajalleen; muussa tapauksessa se otettiin pois, kun koko summa katsottiin maksetuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa, missä velkojalla oli oikeus ainoastaan korvauksen saamiseen pääomasta, laskettiin, kuinka monen vuoden tulot vastasivat tätä pääomaa, ja jos se aika jo oli kulunut, otettiin tila kruunulle. Eikä sillä hyvä. Jos omistaja oli yli sen ajan pitänyt tilaa hyödykseen, luullen sitä omakseen, niin vaadittiin nyt takaisin ei ainoastaan tila, vaan myöskin tulot niin monesta vuodesta kuin hänen katsottiin niitä laittomasti nauttineen. Ei siis siinä kyllin, että hän menetti omaisuutensa, hän huomasi äkkiarvaamatta olevansa velassa kruunulle, ja tavallisesti niin suuressa, että se, varsinkin kun tuli aivan odottamatta, saattoi hänet aivan perikadon partaalle. Niin juuri oli Mainiemenkin laita. Bertelsköldien suvulla se oli nyt ollut 48 vuotta, ja toimikunta teki sellaisen laskun, että 20 vuoden tulojen olisi pitänyt riittää ennenmainitun rykmentin maksuksi. Tämän johdosta tuomittiin Bertelsköld ei ainoastaan jättämään tila takaisin, vaan myös korvaamaan kruunulle 28 vuoden tulot, jotka 10,000 talariksi vuodelta arvioituma sälyttivät hänen selkäänsä 280,000 talarin odottamattoman velan.

Tämmöiset toimenpiteet olivat tavallisesti täysivalmiit ja kumoamattomat samalla hetkellä, kun ne päätettiin, sillä minkä kruunun rautakoura kerran oli kaapannut, siitä se nyt harvoin, tuskin koskaan enää luopui. Mutta kun kreivi oli valittanut päätöksestä, tarvittiin kuninkaan vahvistus, ennenkuin reduktsionituomio voitiin panna täytäntöön, ja tätä vahvistusta ei oltu vielä annettu. Tähän perusti Bertelsköld viimeisen heikon toivonsa, että tuomio vielä voisi tulla peruutetuksi, ja senpä tähden kiirehti hän pyrkimään majesteetin puheille Kungsöriin.

Ylpeä kreivi ei ollut keveällä mielellä alistunut tätä nöyryyttävää matkaa tekemään. Hänen ritarisielunsa oli useamman kuin yhden kerran inhoa tuntien alentunut reduktsionin verenimijäin kanssa sovintoa hieromaan. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi kerjätä armopalana sitä, mitä luuli olevansa oikeutettu vaatimaan oikeutenaan. Mutta tässä oli kysymys tärkeimmistäkin asioista kuin Mainiemestä. Oli kysymys hänen lastensa ainoasta perinnöstä ja hänen yhteiskunnallisesta asemastaan; sillä ilman Mainientä hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin nimensä kaiku ja rikkautensa muisto; oli lopuksi vielä kysymys kaikkea tätäkin paljon tärkeämmästä, nimittäin niiden ylimyksellisten periaatteiden puolustamisesta, joiden vuoksi hän oli elänyt ja joita hän nyt kaikella vakaumuksen lämmöllä koki vanhimpaan poikaansa istuttaa.

-- Sinuun, Torsten, panen toivoni, -- sanoi hän. -- Kustaan luonne on toinen; hänestä tulee hyvä sotamies, siitä olen vakuutettu, reipas maanviljelijä, siitä olen varma; mutta sen enempää ei hänestä tule. Nuori olet, Torsten, mutta sinulla on jo täysi-ikäisen miehen harkitseva järki. Sinun pitää hankkia itsellesi oppia, kokemusta; sinun pitää ruveta valtiomieheksi. Kenties kerran vielä kohoat sijalle, missä sanoillasi on ratkaiseva paino valtakunnan asioita ratkaistessa. Muista silloin, poikani, että mitä järkesi muuten käskeneekin, sinä et koskaan saa tinkiä velvollisuutesi, periaatteittesi etkä vakaumuksesi kanssa. Älä tee niinkuin muutamat meidän puoluelaisemme, jotka ovat koettaneet torjua vaaraa tekemällä myönnytyksiä joka haaralle ja imartelemalla sitä puoluetta, joka kulloinkin on vallassa. Älä koskaan etsi kansansuosiota; se on tuulahdus, joka tänä hetkenä nostaa kevykäisen höyhenen pilviä kohti, viskatakseen sen seuraavana hetkenä joka miehen jalkain alle. Pysy lujana, poikani, siinä, minkä katsot oikeaksi, todeksi ja hyväksi; pysy lujana, vaikka kansansuosio tahtoisikin sinua houkutella tahi räyhäävä joukko sinut merkitä vääräuskoiseksi. Älä koskaan kumarra kuninkaiden armoa; liian hyvä on kilpesi olemaan ruhtinaallisen tohvelin alusimena. Älä koskaan kumarra kansan suosiota; kun päivän häilyvät mielipiteet kiljuvat äänensä sorruksiin ja huutavat: totuus on tuolla! totuus on siellä! -- niin paina kätesi rintaasi ja vastaa heille hiljaisella mielellä: _ei, se on täällä_! Muista, että vaikka en jättäisikään sinulle muuta perintöä, niin jätän sinulle erään aatteen perinnöksi, ja tämä aate on yksinvaltaa ja monivaltaa välittävän vallan kannattaminen, vallan, joka on kuninkaan ehdottoman, kaikkein muiden oikeutta kieltävän vallan, ja hillittömän, kaikkea puolueiksi hajoittavan kansanvallan välillä. Toiset ajat kenties keksivät jonkin toisen tavan näiden iäti taistelevain vastakohtain sovittamiseksi. Minun eläessäni ja sinun eläessäsi, Torsten, on riippumaton aateli näiden vastakohtain ainoa sovittaja -- lupaa minulle, että alati taistelet aateliston välittävän oikeuden puolesta!

Torsten, joka oli luonteeltaan kylmempi ja päättäväisempi kuin hänen tulinen, miltei haaveksiva isänsä, katsoi häntä lujasti silmiin ja sanoi: -- Se on liian vähän. Te teette aateliston kahden vallan välittäjäksi, jotka kumpikin välttämättömästi tahtovat sen kukistaa. Se on liian vähän. Aateliston pitää olla _kaikki kaikessa_, ja minä lupaan, että siitä on tuleva kaikki kaikessa.

Kreivi säpsähti sitä jyrkkyyttä, millä viisitoistavuotias poika lausui nuo sanat. -- Alinomaa, -- sanoi hän, -- luulee nuoriso voivansa uudistaa maailman, ja totta on, että nuorison voima on siinä. Mutta ota, Torstenini, kokemuksen opetukset onkeesi. Olen elänyt Ranskassa ja nähnyt sen muinoin mahtavan aateliston vajoavan luikerteleviksi hovilaisryhmiksi, jotka kilpailevat puolijumalansa Ludvig XIV:n armollisesta silmänluonnista tahi pyhän Maintenonin huulien hymystä. Olen elänyt Venetsiassa ja Sveitsissä, jotka sanovat itseään tasavalloiksi ja jotka periaatteessa tunnustavat kansan kuninkaaksi, ja minä olen nähnyt toisen puolueen toisensa perästä julmasti kohtelevan kansaa, herraansa. Olen elänyt Puolassakin...

Kreivi vaikeni. Torsten ymmärsi hänen tarkoituksensa ja sanoi: -- Niin, Puolassa on aatelisto kaikki kaikessa!

-- Älä liioittele, poikani, -- sanoi Bertelsköld kohauttaen hartioitaan; _noblesse obligé_. Ei Ranskan tavoin. Ei Puolan. Ei Venetsian. Vaan Englannin tavoin, niinkuin olot siellä ovat muodostuneet 1688 vuoden jälkeen. Ylimysvalta ja vapaus. Kuningas vallitsee, mutta ei hallitse. Aatelisto hallitsee, mutta ei vallitse. Kansa tottelee, mutta ei ole orja. Älä hävitä latvaa äläkä juurta, vaan anna sydämen olla puun väkenä.

Torsten oli sanomaisillaan saman tulevaisuuden sanan "liian vähän", jonka aika vielä kerran oli neljännesvuosisadan kuluttua tuleva, kun odottamaton tapaus keskeytti keskustelun isän ja pojan välillä.