Part 23

Jos tätä menoa olisi häiritsemättä jatkunut, niin ennen pitkää olisi sekä Ruotsin että Suomen vapaasta, maata omistavasta talonpoikaissäädystä tullut aateliston vuokralaisia, alustalaisia, torppareita ja loisia. Sitä ylhäisaatelisten toimet tarkoittivatkin. Puolan, Tanskan, Liivin ja Viron esimerkki, joissa maissa aatelistolla oli kaikki valta, orjuutetulla talonpojalla valtaa vähemmän kuin sillä hevosella, joka hikoili hänen auransa edessä, kun hän itse ei sitä vetänyt -- olihan tämä esimerkki houkutteleva! Mutta tätä vastaan nousi kansan ikivanha itsenäisyyden tunto yhdessä säätyvihan ja alhaisempienkin vaikuttimien kanssa, kaikilta haaroilta keräytyi myrskypilviä aatelisten pään yllä pauhaamaan. Eihän kuninkailla ollut oikeutta antaa pois valtion luovuttamatonta omaisuutta. Valtion rahasto oli vararikkoon joutumassa. Talonpojat kantoivat kahta raskaampia veroja ja rasituksia kuin aateliset. Sitä vartenko he olivat vuodattaneet vertansa valtakunnan voitoksi noissa monissa sodissa! Oliko Ruotsin kunniasta oleva seurauksena kansan orjuus! Ensimmäinen myrsky jymähti 1650 ja puhkesi 1655, jolloin aatelisto luovutti vähäisen osan omaisuudestaan n.s. neljänneksenkorjauksessa, mikä sittemmin useita kertoja uudistettiin. Tämä myrsky meni ohitse, se jymähti uudelleen 1672, johdettiin pois, seisahtui, mutta pyyhkieli 1680 vuodesta alkaen kaksi kolmannesta ruotsalaisen aateliston äärettömistä omaisuuksista.

Kuinka siinä kävi, siitä annamme kreivi Bertelsköldin kertoa. Kuvaus on synkkä ja puolueellinen, mutta siinä on suuri osa tottakin.

-- Kaarle XI, sanoi hän, pyrkii kovin paljon yksinvaltaan. Yksi Jumala, yksi kuningas, yksi kirkko -- niinpä kyllä; mutta täällä ei kukaan saa uskoa, mitä kirkko ei tahdo, eikä kukaan saa omistaa, mitä kuningas ei tahdo. Semmoisten kuninkaiden ympäriltä ei koskaan puutu niitä, jotka otsaansa ja kulmiaan rypistellen puhuvat valtion voitosta ja yhteisestä hyvästä, kehoittaen sitä varten anastamaan alamaisten omaisuutta. He liittyivät meitä vastaan; rengit ja kirjurit olivat heidän neuvonantajansa: Ruotsin valtakunnan suurin kahlekoira oli heidän päämiehensä.[23] He eivät olleet mitään muuta tahtovinaan kuin huojennusta valtakunnan hädälle. Kaikenlaiset kuiskailijat veivät heidän sanansa säädyille; palkatut salakirjurit kolkuttivat heidän ovilleen ja kirjoittivat häväistyskirjoituksia aatelistoa vastaan. Näin sai asia alkunsa, ja pelinukkein takana nauroivat ne, jotka rihmoja vetelivät. Aatelisten joukossa oli luopioita, jotka kiljuivat niin kovasti, että heitä luultiin enemmistöksi. Sitten syntyi siellä äänestys, eriskummaisin mitä koskaan on kuultu; sillä ne, joilla oli suurin kurkku ja vähimmin omaatuntoa, vannoivat ja vakuuttivat, että kaikki olivat samaa mieltä kuin hekin, ja niin saatiin päätös tehdyksi sill'aikaa, kun muutamat meistä olivat poistuneet kuninkaan suljetulle ovelle kolkuttamaan. Se päivä oli lokakuun 20:s 1680, ja siitä on Ruotsin voimattomuuden alku luettava. Sillä kotoisen sotarintaman sisällä oli se valta murrettu, joka suojeli kansallista vapautta kuninkaallisia oikkuja vastaan, ja sotarintaman ulkopuolella taas tehtiin Viron- ja Liivinmaan ritaristosta, joka oli uhrannut niin paljon Ruotsin puolesta, keppikerjäläinen, ja se oli pakotettu heittäytymään ensimmäisen vastaantulijan syliin, joka vain lupasi palauttaa heille heidän menetetyt oikeutensa. Asetettiin toimikuntia, joiden tuli tutkia kruunun ja alamaisten oikeutta ja langettaa tuomionsa kummastakin sill'aikaa, kun kuningas seisoi takana ja _otti_; ja noissa toimikunnissa istui miehiä, joita ei omatunto haitannut eivätkä lailliset lahjoituskirjat sitoneet. Ja he ottivat kaikki, mitä taisivat, ensin mahtavimmilta, sitten varakkailta, viimein myös halvimmiltakin. Ja silloin syntyi voivottelua niiden joukossa, jotka olivat ummessa silmin juosseet puoluemiesten ansaan, sillä nyt he tunsivat sen oman kaulansa ympärillä, ja se kiristettiin niin tiukalle, että heidän hätähuutonsakin siihen tukehtuivat. Ja samalla, kun muutamat harvat rikastuivat ja pöyhkeilivät ryöstetyissä puvuissaan, köyhtyivät kaikki muut, ja kaikkialla koko valtakunnassa kohosi yksi ainoa valituksen voivottelu köyhtyneiden perheiden, ryöstettyjen leskien ja suurten, ansiokkaiden miesten perillisten huulilta, joilta näin isien veren hinta ryöstettiin, ettei moista ole koskaan kuultu, eikä tulla koskaan kuulemaan, ellei vihollinen pääse maan sisimpää sisustaa hävittämään.

Kreivi vaikeni vähäksi aikaa, ja me tahdomme käyttää hänen vaitioloaan täydentääksemme hänen kuvaustaan _toiselta_ puolelta.

Ruotsin suurimpain silloisten historioitsijain, Geijerin ja Fryxellin, välillä oli muutamia vuosia sitten kiivas kynäsota "ylimystön tuomitsemisesta Ruotsin historiassa." Vaikea lienee myöntää kummankaan heistä olleen yksinomaan oikeassa. Mutta että Geijer historiallisen tarkkanäköisyytensä avulla on tunkenut syvemmälle kuin vastustajansa, siitä ovat m.m. todistuksena Fryxellin omat, myöhemmin julkaistut teokset, joissa hän kiitettävällä puolueettomuudella, vastoin kaikkea sitä loistoa ja niitä suuria ansioita, jotka kieltämättömästi on etenkin kuudennentoista sataluvun ylimyskunnan kunniaksi tunnustettava, samalla esittää ne vaarat, jotka uhkasivat sekä kuningasvaltaa että kansan vapautta aateliston niitä kumpaakin ahdistaessa. Geijerin mukaan on ruotsalaisen ylimystön mielessä, sen ollessa loistavimmillaan Kustaa Aadolfin kuolemasta Kaarle XI:n reduktsioniin asti, kangastellut ajatus muuttaa Ruotsi toiseksi Puolaksi, jota hallitsisi valittu, ei perinnöllinen kuningas. Kuninkaan valtaa sitoisi mahtava neuvoskunta, ja kansa saisi maaorjuuden alle painettuna nöyrästi suudella sen jalkapohjia. Myönnettävä on, että tähän tarkoitusperään oltiinkin pääsemäisillään siihen aikaan, kun aateliston hallussa, loistoisimman sotakunnian ja suunnattomien etuoikeuksien ohessa, oli kaksi kolmatta osaa Ruotsin maata. Mutta Kristiina, joka teki 17 uutta kreiviä ja 46 uutta vapaaherraa,[24] laajensi siten aukon ylhäisen ja alhaisen aateliston välillä, loi eripuraisuutta säädyn omaan keskuuteen, ja sen kautta, että ylhäisön aatelisarvo täten menetti arvonsa ja alhaisen aatelin kateus kiihoittui ylimmilleen, halkaisi voimakkaan ylimysvallan kahtia, tehden aatelittomille säädyille mahdolliseksi sulun murtamisen altapäin. Oikeastaan tuli hyökkäävä virta kuitenkin ylhäältäpäin, vaikka salaa, niinkuin vuorivirta; jonka nähdään vastustamattomasti kuohuvan kallioiden juurella, mutta joka kumminkin on kukkuloilta saanut alkunsa ja voimansa. Seurauksena siitä oli kuitenkin tulva, joka matkallaan pyyhkäisi pois ensin kreivien hovilinnat ja vapaaherrakunnat, jotka kaikki siitä ajasta lähtien tulivat olemaan vain tyhjiä arvonimiä, sitten alhaisemmat läänityslinnat, viimein halvemmat asunnot, lopuksi majatkin. Reduktsioni oli todellakin särjetyn sulun kaltainen siinä, että se aukko, joka alussa luultiin niin tarkoin rajoitetuksi, vähitellen yhä laajeni niin, että oli monta, jotka alussa huusivat hei ja hoi, mutta sitten kauhistuksekseen näkivät, että hekin joutuivat veden valtaan. Pitkät ovat kertomukset kaikista niistä vääryyksistä, joita reduktsioni teki, ja muutamat olivat semmoisia, että ne ulottuivat pilviin. Valtiollisetkin seuraukset olivat sekä pahoja että hyviä, mutta varmana kumminkin pysyy, että suuri enemmistö, yleinen etu, kansan ja valtion etu vielä tänäkin päivänä siunaavat reduktsionia valtiovaraston järjestämisestä, omaisuuden jaosta, kansallisen vapauden turvaamisesta, yleisestä varallisuudesta ja sivistyksen leviämisestä yhteisen kansan keskuuteen, jossa se sitä ennen oli ollut kokonaan tuntematon.

-- Mutta, -- keskeytti kreivitär, -- et ole vielä sanonut minulle, kuinka sinun niiden viidentoista vuoden kuluessa, jotka seurasivat myrskyn puhkeamista, on ollut mahdollista säilyttää Mainiememme, sill'aikaa kun kaikkialla munalla Kristiinan läänitykset peruutettiin kruunulle.

Kreivi sanoi: -- Oli kerran isä, joka eräänä talvi-iltana meni metsään lastensa kanssa. Siellä joutui hän susien keskeen, ja kohta näki isä, että tuho lähestyi kaikkia. Silloin hän, pelastaakseen muut, viskasi yhden lapsistaan susille...

-- Niin julmasti ei ikinä äiti olisi tehnyt! -- huudahti kreivitär kauhistuen.

-- Ei, -- sanoi kreivi tyynesti, -- hän olisi kenties itse heittäytynyt uhriksi, ja silloin olisivat yhtä hyvin kaikki hukkuneet hänen kanssansa. No niin, käyden saaliinsa kimppuun jättivät sudet isän lapsineen vähäksi aikaa rauhaan, mutta sitten tulivat ne takaisin. Nyt viskasi isä heille toisen lapsensa, ja hetken perästä kolmannen. Mutta joka kerta päästiin vain vähän matkaa pakoon. Lopuksi oli hänellä vain yksi lapsi jäljellä, ja se oli hänen rakkaimpansa. Nyt sanoi hän: Ei, tätä lasta en heitä enää luotani. Kernaammin hukkukaamme molemmat...

-- Ja mitä sitten...? kysyi kreivitär.

-- Niin, mitä sitten tapahtui, -- sanoi kreivi synkästi, -- sen on tulevaisuus pian osoittava.

8. USKOTON PALVELIJA.

Kun kreivi Bertelsköld ei näyttänyt olevan halukas antamaan tarkempia selityksiä siitä, miten hänen oli onnistunut toistaiseksi säilyttää Mainiemi omanaan, ei hienotunteinen kreivitärkään sen enempää kysynyt,[25] hän uskalsi vain arasti kosketella eilispäivän juhlapitoja. Ei hän sanonut voivansa käsittää, että niillä ja reduktsionikysymyksillä oli jotakin yhteyttä.

Kreivi virkkoi: -- Minun tulee Kaarle XI:n kunniaksi myöntää, että henkilöt hänestä ovat olleet vähempiarvoisia kuin asia. Hän aloitti reduktsionin vastoin tätinsä miehen ja oman velipuolensa mieltä, ja hän antoi sen ärjyaallon erotuksetta kuohua yli ystäväin ja vihamiesten. Mutta kun hän on tuon yhden ainoan aatteen valtaan joutunut, kun häntä hallitsee tuo valtiovarain säästämishimo, niin hän on samalla sellaisten vaikutustenkin vallassa, jotka ovat yhteydessä sen kanssa. Kuningas on nyt kaikki, kuningas on laki, kuningas on omatunto, kuningas on hyvä tapa. Yksityinen ihminen sitävastoin ei ole mitään; hänen tekonsa eivät saa olla toisenlaisia kuin kuninkaan teot, hänen sanansa eivät toisenlaisia kuin kuninkaan sanat, ja, jos se olisi mahdollista, pitäisi hänen ajatellakin niinkuin kuningas ajattelee. Sentähden täytyy nyt kaiken elämän, kaikkien tapojen, mikäli ne julkisesti näkyvät, mukautua kuninkaan elämään ja kuninkaan tapoihin. Ja kuningas on tiukka, ankaran vakava, juro ja säästäväinen herra. Sentähden täytyy elämän hänen ympärillään käydä yhtä saranharmaaksi kuin hänen oma elämänsäkin on, eikä siinä saa näkyä muuta loistoa kuin teräksen. Muistathan, kuinka säästäväisesti elimme viimeisinä vuosina Tukholmassa, kuinka huolellisesti vältimme yksin sen komeuden varjoakin, mikä oli kuninkaasta vastenmielinen. Ainoastaan siten onnistui minun, vaikka kuulunkin reduktsionia vastustavaan puolueeseen, lepyttää kuninkaan mieli niin, että hän otti vain enimmän osan eikä kaikkea. Vapaaherrakuntani on kruunulle peruutettu, mutta Mainiemi on jäljellä, siitä syystä muka, että isäni on saanut sen korvaukseksi 1000-miehisestä rykmentistä, jonka hän v. 1644 omilla varoillaan perusti ja Lennart Torstensonin komennon alla vei sotaan Tanskaa vastaan. Mutta tähän oikeusperusteeseen ei ole paljon luottamista, sitten kun Aake Tott, jolla samasta syystä oli kuninkaallinen lahjoituskirja suomalaisiin kruunun omaisuuksiin nähden, menetti ne, saamatta minkäänlaista korvausta suorittamistaan kustannuksista. Neljä kertaa on Mainiemi jo ollut reduktsionin mustalla taululla; neljästi on se jälleen pyyhitty pois. Mutta kuta kauemmas reduktsioni on edistynyt, kuta enemmän se on niellyt, sitä ahnaammin se on uusia saaliita etsinyt, ja sitä ahtaammalle ovat mahdollisesti vielä otettavina olevat tilukset joutuneet. Kaksi viikkoa sitten ilmoittivat reduktsionitoimikunnassa olevat salaiset ystäväni, että Mainiemi oli ollut esillä viidennen kerran. Gyllenborg on katkerin vihamieheni; Piper samoin; Lovisin horjuu, ja paljon on Hastferillakin sanomista. Mutta kaikki on viime lopussa kuninkaan itsensä vallassa, ja jos hänelle saadaan toteen näytetyksi, että Bertelsköldin perhe on uudistanut holhooja-ajan ylellisyyden Mainiemessä, niin on tämä viimeinen äärettömän omaisuuteni jäännös peruuttamattomasti hukassa.

-- Mutta, -- sanoi kreivitär vähän levottomana -- tänne, tähän etäiseen maaseutuun kuninkaan katseet eivät tunge. Kuka olisi ilmoittanut hänelle...?

-- Kuka! -- huudahti kreivi vähän kiivastuen. -- Yksinvalta on aina epäluuloinen; sillä on silmä joka pensaassa ja korva joka seinässä. Missä julkinen sana on ääneti tai esittää vain yhden puolen asioista, siellä vääristellään mutkattomimmatkin, siellä väritetään viattomimmatkin asiat, siellä tehdään kärpäsestä härkänen. Kuningas itse on julkaissut kirjoja reduktsionin puolustukseksi, mutta hänen korkeimman epäsuosionsa uhalla ei kukaan ole saanut kirjoittaa mitään niitä vastaan. Ja sinä vielä kysyt, kuka voisi asettaa meidät vihattavaan valoon? Kolmesataa ihmistä on ollut eilisiä juhlapitoja näkemässä, ja sinä kokematon luulet, ettei maine niistä ennättäisi niiden kuuluville, jotka ovat teroittaneet korvansa kuulemaan jokaista epäluulon alaista ääntä maailman neljältä ilmansuunnalta! Tahdon sitäpaitsi sanoa sinulle erään asian. Täällä, aivan keskuudessamme, on varmasti joku kavaltaja, joku Gyllenborgin ostama vakoilija.

-- Onko se mahdollista! -- huudahti kreivitär hämmästyen.

-- Olen vakuutettu siitä. Salaisten ystäväini kautta kuulin, että Gyllenborg tiesi jo alkupuolella kesää toimeenpanemistasi juhlista ja hän on ymmärtänyt tarpeellisessa valossa kuvata ne kuninkaalle. Yhteydessä sen kanssa tuli kysymys Mainiemen reduktsionista uudestaan esille. Nyt ymmärrät syyn kirjeeseeni. Eikä sillä hyvä, eilisistä suurista juhlapidoistasi tiedettiin Tukholmassa jo viikko sitten, tiedettiin ennenkuin Turussakaan, ja sentähden kiiruhdin tänne ennenkuin olin aikonutkaan, estämään niitä, jos mahdollista. Tulin neljäkolmatta tuntia liian myöhään.

-- Olivat tietona Tukholmassa viikko sitten? -- Mutta se on mahdotonta. Silloin tuskin itsekään tiesin niistä mitään.

-- Muistelehan, ajattele, etkö noin pari viikkoa sitten puhunut niistä kenenkään seurueeseesi kuuluvan henkilön kanssa.

-- En voi muistaa puhuneeni. Kenties olen Sinclairin kanssa niistä leikkiä laskenut. Mutta ... maltahan, johtuu hämärästi mieleeni, että kaksi viikkoa takaperin puhuin hovimestarin kanssa muutamista puvuista, jotka oli Turussa tehtävä _siinä tapauksessa, että_ täällä heinätalkoot pidettäisiin.

-- Ja mitä hän siihen vastasi?

-- Hän kuvasi niin vilkkaasti semmoisten pitojen maaseudun yksitoikkoisuuteen tuovaa vaihtelua ja hauskuutta, että päätökseni oli samassa tehty. Luulenpa, että suunnilleen mainitsin päivänkin ja muutamia muitakin yksityiskohtia.

Kreivitär punastui, ja kreivi puri huuliaan. -- Arvattavasti ovat muittenkin tämänkesäisten pitojen suunnitelmat hänen tekemiään?

-- Myönnän, että hän oli niin kekseliäs, taitava ja aistikas järjestämään, että minä...

-- Tiedän jo, mitä tarvitsen tietää, kreivitär. Mitä ajattelette tästä: lähtiessänne Tukholmasta se mies lupasi minulle pyhästi, että hän -- tietysti teidän käskyjänne kaikin tavoin kunnioittaen -- noudattaisi suurinta säästäväisyyttä toimeensa kuuluvissa asioissa, pitäisi palvelusväkeä silmällä mitä ankarimmin, sanalla sanoen välttäisi kaikkea, mikä jollakin tavoin voisi tehdä linnani tuhlaavista tahi ylimielisistä elintavoista tunnetuksi! Ja kun äkkiarvaamatta tulen omaini luokse kesäyön hiljaisimpana aikana, mitä silloin näen ja kuulen? Hurjan tuhlarimaiset juhlapidot, joiden maine Kaarle XI:n aikana välttämättömästi tulee kuulumaan kautta koko valtakunnan -- useita satoja ihmisiä yösydännä liikkeellä -- päihtyneitä palkollisia -- herjasanoja heidän huulillaan -- ja alustalaiseni epäilemättä kerjäläisiksi nyljettyinä! Mutta linnani, se loistaa rikkaampana kuin milloinkaan ennen -- kiiltää kultaa ja hohtaa hopeata ja marmoria, ja on siinä kalliita kasvihuoneita -- kaikkea semmoista, mikä sopi ruhtinaalle ja Bertelsköldille kolmekymmentä vuotta takaperin, sitä on täällä yltä kyllin, jotavastoin kaiken tämän komeuden omistaja kulkee rauhatonna kuin aave yöllä, astuen niiden ruusujen päällä, joita on kylvetty hänen maallensa, ja tuntien samalla, että hän tällä hetkellä kenties omistaa tyhjää vähemmän -- niin, tyhjää vähemmän, puolisoni, sillä enin osa tätä komeutta on lainattu hänen armonsa kreivittären hovimestarilta, konnalta, joka pettää meidät kaikki! Sillä selväähän on, että Janssen on Gyllenborgin vakooja, ja tämä kaikki on ennakolta mietittyä meidän kukistamiseksemme![26]

Kreivitär vastasi ainoastaan kyynelillä, ja siitä oli se tavallinen seuraus, että kreivin kuohuva mieli tyyntyi. -- Suvaitsetko, että heti kohta kutsun Janssenin vierashuoneeseen? -- sanoi kreivi vähän leppeämmällä äänellä. -- Mutta -- parempi on, että soitat kamarineitsyen luoksesi ja kutsutat hovimestarin puheillesi; hänen ei tarvitse tietää tulostani vielä mitään. Pyyhi kyynelesi, Ebba; ei kannata kostuttaa noin kauniita silmiä moisen asian vuoksi. Sano minulle, olethan samaa mieltä kuin minäkin, ettei tuo konna saa silmänräpäystäkään kauemmin viipyä talossamme?

-- Olen, olen -- vastasi kreivitär ja tarttui soittokelloon. Kreivi astui puolisonsa vuoteen avarain uutimien taa, ja sovittiin niin, että kreivittären ensin piti ottaa vastaan petollinen palvelija.

Kello oli lähes viisi aamulla, ja aurinko oli jo kohottanut kultaisen pallonsa Mainiemen rannan koivujen yli. Yökulkijain räyhy oli vaiennut puistossa; koko linna, koko tienoo nukkui niin sikeästi kuin nukutaan päivän perästä, joka on ollut täynnä vaivoja ja väsyttäviä huvituksia.

Kamarineitsyt odotutti itseään. Jo viimein tuli Kirsti, unen pöpperössä, ja kysyi sekaisin silmin tirkistellen, mitä hänen armonsa käski.

-- Kutsu heti kohta hovimestari tänne! -- sanoi kreivitär. -- No, ymmärrätkö? Tänne vierashuoneeseen.

Tyttö hämmästyi niin, että miltei heräsi. -- Hovimestariko? -- matki hän, ikäänkuin ei olisi oikein kuullut. -- Hän varmaankin nukkuu nyt, ja minä en tohdi häntä herättää, -- lisäsi hän.

Kreivitär suuttui. -- Mene, -- sanoi hän, -- kun minä käsken. Mutta älä herätä ketään muuta linnassa, kolkuta itse hänen ovelleen ja sano, että haluan keskustella hänen kanssaan eräästä asiasta, jota ei käy toistaiseksi jättäminen.

Kirsti oli vähän tungetteleva ja liiaksi hemmoteltu kamarineitsyt, mutta hän oli emännälleen vilpittömästi uskollinen ja luuli, että hänen piti väittää vastaan sitä, mitä hän piti mahdottomana oikkuna. -- Teidän armonne, -- sanoi hän, -- nythän on miltei keskiyö, ja mitä ihmiset sanoisivat, jos...

Enempää ei kreivi kärsinyt kuulla. Hän astui esiin. Kirsti kiljaisi kauhistuksesta nähdessään pitkän miehen astuvan esiin uutimien takaa. -- Eikö jo riitä, sinä itsepäinen hupakko, että kreivitär sinua käskee! Pitääkö minunkin vielä käskeä? Mene, mutta henkesi uhalla älä kenellekään ilmaise minun täällä oloani!

Tyttö riensi ulos. -- Kreivi! -- huudahti hän hiljaa itsekseen; -- nytpä en tahtoisi olla Niilo Janssenin sijassa.

-- Nyt kuulette itse, puolisoni, -- sanoi kreivi taas suutuksissaan, -- nyt kuulette, mihin palvelijain suositteleminen on saattanut. Jokainen talari, jonka hän on antanut ja jonka te olette ottanut vastaan, on ollut hietamurunen hyvän maineenne hautakummulla. Niin pitkälle vie ajattelemattomuus. Tahdon nyt itse kuulla, mitä teillä on hänelle sanomista.

Kreivitär ei virkkanut mitään. Neljännes tuntia kului.

-- Hän ei pidä kiirettä, -- sanoi kreivi kärsimättömästi.

Hetken kuluttua kuului vierashuoneen ovi aukenevan, ja kreivitär meni, pukunsa järjestettyään, ulos. Makuuhuoneen ovi jäi puoleksi auki, niin että kreivi voi selvästi kuulla joka sanan toisesta huoneesta.

Samoin kuin Kirsti lienee hovimestarikin katsonut tämän kutsumuksen yhdeksi noita oikkuja, jotka ovat niin tavallisia niillä, jotka ovat oppineet vain komentamaan eivätkä koskaan tottelemaan. Hän tuli, vaarasta tietämätönnä, suosikin täydellisin itseluottamuksin, ihan levollisesti, vähän huolettomasti, huolimatta edes haukotuksiaan salata. Jotenkin ujostelematta kysyi hän, mitä kreivittärellä oli käskemistä.

-- Kuinka paljon olen teille velkaa, Janssen? -- kysyi kreivitär äänellä, jonka piti olla muka kylmä ja kopea, mutta joka kumminkin vapisi harmista, kun täytyi tehdä noin nöyryyttävä kysymys.

Janssen oli odottanut saavansa kuulla kauniita kiitoksia juhlapidoista, joitten onnistumisen hän suurimmaksi osaksi luki omaksi ansiokseen, mutta oivalsi kuitenkin heti kohta asemansa ja vastasi uudestaan haukotellen: -- Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä. Kaikki muut sitoumukset olen unhottanut, paitsi omani. Minähän olen teille velkaa ettekä te minulle. Teidän armonne hyvyys on kaikiksi ajoiksi tehnyt minut teidän kiitolliseksi velalliseksenne.

Ja samassa astui hän askelen likemmä.

Hovimestarin astuessa askelen eteenpäin, peräytyi kreivitär tietämättään askelen taapäin. -- _Riittääkö tämä_? huudahti hän, voimatta hillitä närkästystään, ja näin sanottuaan viskasi hän hovimestarin jalkain juureen kalliin, hohtokivillä koristetun rannerenkaan niin kiivaasti, että pari sen kimmeltelevistä timanteista irtautui juotoksestaan ja vieri kuin vesipisarat pitkin turkkilaista mattoa, joka peitti vierashuoneen lattian.

Hovimestari astui takaisin sen askelen, minkä hän vast'ikään oli astunut eteenpäin. Hän hämmentyi, mutta vain silmänräpäykseksi. Samassa oli hän jo selvillä siitä, että tämä oli vain tuollainen tavallinen pahan tuulen puuska, joiden valtaan tuo muuten niin rakastettava nainen tuon tuostakin joutui. Hän otti rannerenkaan ylös, laski sen pöydälle ja kumarsi sanaakaan vastaamatta.

-- Mitä? -- sanoi kreivitär yhä enemmän ärtyneenä tästä äänettömyydestä, -- ettekö näe, että rannerengas on vähintäin kuudentuhannen talarin arvoinen? Eikö se riitä saamisianne korvaamaan? Tahdotteko enemmän? Kas tässä! Ja tässä! Ja tässä -- ottakaa kaikki koruni, pyytäkää mitä tahdotte, mutta älkää rohjetko luulla, että olette jotakin _minulle_ lainannut -- te, halpa palkollinen, jonka saatan milloin tahansa heitättää portista ulos!

Näin sanottuaan tyhjensi kreivitär järjettömällä kiivaudella piirongistaan, jossa hän säilytti parhaita korujaan, erään laatikon, ja kultaketjuja, sormuksia, helmiä ja timanttikorvarenkaita varisi Janssenin jalkain eteen.

Hovimestari poimi kaikki tyynni ylös ja pani ne nöyrästi, mutta arvokkaasti takaisin pöydälle. -- Teidän armonne, -- sanoi hän kunnioittavasti, -- pieninkin näistä kalleuksista riittää sen summan maksuksi, jolla onnettomuudekseni olen suututtanut teidän armonne. Tämän sormuksen, -- ja hän valitsi pienimmän, -- olen teidän armonne suostumuksella ottava vastaan maksuksi, ja se on alati lepäävä sydämelläni sen kalliin suosion muistona, jota teidän armonne muinoin on nähnyt hyväksi minulle osoittaa.

-- Mitä sydämellänne kannatte, -- sanoi kreivitär, -- on minulle yhtä yhdentekevää kuin mitä sydämenne sisällä kannatte. Antakaa tänne minun velkasitoumukseni. Jos ne eivät ole mukananne, niin menkää niitä noutamaan -- menkää! menkää! menkää! -- ja kreivitär polki pientä silkkikenkään pistettyä jalkaansa pehmoiseen lattiamattoon.

Hovimestari kumarsi, otti esille vähäisen lompakon, joka hänellä aina oli mukanaan, ja ojensi kreivittärelle tukun pieniä paperilehtisiä, joissa kaikissa oli kreivittären allekirjoitus. -- Minä tottelen teidän armonne käskyä, -- sanoi hän samaan tapaan kuin ennenkin. -- Suvaitseeko teidän armonne katsoa, ovatko ne oikeita?

Miehen koko käytös oli niin hyvin mietittyä, että kreivitär vasten tahtoaan tunsi itsensä miltei aseettomaksi. Neuvottomuuttaan salatakseen oli hän tarkastavinaan papereita ja sitä tehdessään päätti hän alentua petoksen tekoon, paljastaakseen teeskentelijän ja tullakseen asiassa johonkin loppupäätökseen, jota ei äsken ollut voinut kiivaudellaan saavuttaa.