Part 22

Näihin tuumiinsa ihastuneena soitti kreivitär kamarineitsyttään luoksensa kysyäkseen, oliko neiti Sinclair jo mennyt levolle. Hän tunsi tarpeen ilmaista jollekin uskotulle uudet ajatuksensa -- ja sitäpaitsi oli jo yö mennyt ja aamu tullut, eikä kreivitär voinut enää nukkua. Ovi aukeni, ja hän kääntyi samalla selin oveen.

-- Kirsti, -- sanoi kreivitär, katsomatta taaksensa ja odottamatta neidin tuloa, -- eivätkö nämä juhlapidot olleet ihanat? Ateriat, huvikävelyt, veneretket, heinänteko, kehäjuoksu, keihäisilläolo, ilotulitus, naamiaiset, soitanto, tanssit ... sano, luuletko suomalaisen aateliston milloinkaan nähneen semmoista kotimaassaan? Ah, olenpa nöyryyttänyt heidät, nuo Kankaisten ja Louhisaaren herrat ja Lemunsaaren kopean paroonittaren. Mutta ei, Kirsti -- en tehnyt sitä sen tähden; tein sen antaakseni heille esikuvan; he tulevat sitä seuraamaan, _mon enfant_; ja niin on meillä kaikilla hauskuutta siitä. Mitä arvelet? Kreivin tultua pidettävät juhlapidot tulevat olemaan kahta loistavammat. Jo huomenna matkustamme Turkuun tilaamaan uusia pukuja. Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet, kenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin muinaistarullinen näytelmä? Minä rupeaisin Dianaksi ja kantaisin timanteilla koristettua kuuta. Sinclair voi hyvin käydä Junosta, hän tahtoo mielellään näyttää uljaalta. Torsten saa ruveta Apolloksi -- ei, hän on liian kumara, ruvetkoon Merkuriksi; Torsten on diplomaatti. Kustaasta tulee Mars, Ebbasta Eos, aamurusko, ja Linderoth saanee kureliivinsä siksi kiristetyksi, että voi esiintyä Minervana. Nero saa olla Vulkanuksena ja Bobbo Cerberuksena. Maisteri Schönberg kirjoittaa runot, ei kuitenkaan latinaksi. Pastorin puheista pyydämme päästä. Niin, Kirsti, me matkustamme Turkuun, me tyhjennämme kauppapuodit; me puhdistamme kaikki puutarhat ja kasvihuoneet; on niin ihanaa tuhlata! Neljäsataa viiriä tulee liehumaan molemmin puolin tietä. Ruusujen päällitse on kreivi ajava, riemuporttien alitse, joita on rakennettu aina kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan ja jotka hän on tapaava jo peninkulman päässä linnastaan; ja hänen tullessaan pitää kanuunain jyristä ja soiton kaikua ja koko linnan olla kukitettuna ja lehditettynä, ja minä otan hänet vastaan ruumiinmukaisessa, vihreässä, samettisessa ratsastuspuvussani, ja hän tulee, onnellisena ja ylpeänä rakkaudestani, hän levittää kätensä ja sanoo...

Kreivitär vaikeni. Aikeihinsa ihastunut hän oli, mutta häntä alkoi kuitenkin arveluttaa, mitä kreivi oikeastaan siitä sanoisi... Silloin kuului hänen takaansa ääni:

-- Ja hän sanoo: Ebba, sinä olet palkinnut hänen luottamuksensa valmistamalla hänen häviönsä!

Kreivitär hätkähti. Edessään olevasta isosta peilistä näki hän ensimmäisten auringonsäteiden valaisemana puolisonsa haamun, joka seisoi siellä hänen takanaan ja katseli häntä sekä rakastavin että samalla suuttunein ja surullisin silmin.

Aika oli taikauskoinen, ja kreivittären ensimmäinen ajatus oli, että hänen takanaan seisoi kummitus. Äkillinen kauhistus kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan; nuo muutenkin niin heleänvalkoiset posket kävivät nyt lunta valkoisemmiksi, nuo vast'ikään niin elävät silmät tuijottivat kankeasti tuohon peilissä näkyvään kamalaan olentoon, ja hänen äsken niin kaunopuheiset huulensa eivät voineet lausua ainoatakaan sanaa. Syntyi äänettömyys, jolla välin haamu turhaan näytti odottavan vastausta.

Mutta kreivi Bernhard Bertelsköld -- sillä hänhän se olikin -- oli, niinkuin lukija muistanee, oikeastaan hento ja lempeä, eikä koskaan voinut iloita toisten kärsimyksistä. Häntä suretti, että hänen tulonsa, jota kreivitär äsken oli niin suurella ihastuksella kuvaillut, nyt herättäisi näin päinvastaisia tunteita. Hän riensi luo, kävi puolisoaan syliksi ja painoi suudelman hänen kalpealle otsalleen.

-- Rauhoitu, rakas Ebbani, -- sanoi hän sanomattoman lempeästi ja samalla arvokkaasti. -- Tulen luoksesi kuin kummitus yön hiljaisuudessa, ja Jumala tietää, etten tule iloisin tuntein. Mutta oletpa yhtä ylevämielinen kuin olet ylpeäkin, ja jos häiritsen juhlapitojasi, Ebbaseni, niin tiedän, että sielussasi on tilaa suuremmillekin ajatuksille, ja sinä olet kestävä kovimmatkin koettelemukset, kun vain kaatuvan suuruutemme alta pelastamme kaksi aarretta loukkaamattomina: kunniamme ja rakkautemme!

Kreivitär katsahti ylös -- epäröivänä, pelokkaana, levotonna. Puna palasi takaisin hänen poskilleen, mutta sen sijaan kyynelet himmensivät hänen silmänsä; epämääräisellä pelolla otti hän vastaan puolisonsa suutelon. -- Sinä kova, julma ystävä, -- sanoi hän, -- miksi tulet noin luokseni, ja mitä merkitsevät salaperäiset sanasi?

-- Sano minulle, Ebba, saitko kirjeeni heinäkuun 14. päivältä?

-- Sain, -- vastasi kreivitär vapisten.

-- Ja kuitenkin... -- Kreivi vaikeni. -- Mutta -- jatkoi hän hetken kuluttua, -- sinun täytyy saada tietää kaikki. Niin olen tullut linnaani pahantekijänä -- älä pelkää, en ole mitään rikkonut -- sillä maine loistavista juhlapidoistasi saavutti minut heti kohta Turkuun tultuani, ja minä olen sanonut, että nämä juhlapidot tulevat olemaan häviömme. Sentähden ratsastin tänne yksinäni, ainoastaan yhden ratsupalvelijan seuraamana, sillä minulla ei ollut sydäntä nauraa kohtalolleni siitä syystä, että se on sinunkin kohtalosi. Viittaani verhoutuneena näin, kenenkään minua tuntematta, pitosi ja ilotulituksesi. Soiton pauhina ja tanssin riemu kirvelivät sydäntäni. Aioin paeta pois päästäkseni näkemästä kaikkea tuota vaaran partaalla vallitsevaa kevytmielisyyttä, kun muuan katala konna pakotti minut juorujaan kuuntelemaan. Kaikeksi onneksi oli vielä hämärä. Jos olisi ollut päivä, olisivat omat palvelijani nähneet minun häpeästä punastuvan.

-- Mutta minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte kreivi... Selittäkää sananne! -- keskeytti kreivitär, joka samoin kuin hänen miehensäkin pian tulistui.

-- Älä nyt hätäile, olen levollinen niinkuin näet (kreivin ääni kuitenkin ilmaisi, että hänen mielensä yhäkin kuohui), mutta tuolla ulkona olisin voinut tahrata miekkani eräiden katalain verellä, sillä heitä mainittiin nimeltä. Sano minulle, kuka on lainannut sinulle rahat näiden poissa ollessani toimeenpantujen juhlapitojen kustannuksiin? Ne summat, mitkä olen sinulle lähettänyt, ovat valitettavasti olleet riittämättömät niitä korvaamaan?

Kreivitär punastui kovasti. -- _Monsieur le comte_ -- sanoi hän ääntään koroittaen, -- puolisonani on teillä oikeus tehdä moisia kysymyksiä, mutta aatelismiehenä teille olisi sopinut paremmin olla tekemättä niitä. Säästäkää minua tarvitsemasta tulonne ensi hetkellä ruveta tekemään tiliä talousasioista. Huomenna saatte nähdä kaikki asiaan kuuluvat paperit.

Itaruudesta ei kukaan olisi voinut kreivi Bernhard Bertelsköldiä soimata, ei edes taloudellisesta tarkkuudestakaan. Kreivittären sanat sattuivat sentähden arkaan paikkaan. Kreivi astui pari kertaa kiivaasti lattian poikki.

-- Rouvaseni, -- sanoi hän, -- minulla on ollut enemmän alusmaita kuin monella ruhtinaalla, ja ne olen kadottanut -- tällä hetkellä kenties kaikki. Minulla on ollut miljoonia, ja olen nähnyt niiden haihtuvan kuin tuhkan tuuleen. Teidän pitäisi tietää, kreivittäreni, että kaikki nämä vahingot eivät ole maksaneet minulle yhtä ainoaa huokausta, eivät tuottaneet yhtä ainoaa unetonta yötä. Jos te olette tuhlannut taipumuksesta, niin olen minä tehnyt sitä periaatteellisista syistä; _siinä kohden_ ei meillä ole mitään, josta voisimme toisiamme syyttää. Mutta kulta, minkä minä viskasin pois, oli omaani. Se, mitä te olette maahan syytänyt, se oli erään palkollisen, se oli erään katalan, joka rohkeni tulla teille rahojaan lainaksi tarjoamaan päästäkseen siten emäntänsä velkojaksi ja kenties velvoittaakseen hänet nöyryyttävään kiitollisuuteen. En olisi sanonut sitä teille, sillä jos olisin loukannut puolisoni kunniaa vähimmälläkin epäluulolla, niin en nyt seisoisi tässä ... mutta koska sanotte minulle, mitä aatelismiehen tulee tehdä, niin tahdon sanoa teille, mitä kreivitär Bertelsköldin _ei_ tule tehdä. Tiedättekö, mihinkä on johtanut tuo kevytmielinen palkollistenne hyväntahtoisuuteen turvautuminen. Siihen, että jokainen heistä nyt siitä kuiskailee, pannen maineenne juorupuheille alttiiksi. Olette tanssinut tänäpäivänä, olette pitänyt loistavia juhlapitoja, sokaistu puolisoparkani! Sillaikaa, kun huvittelette ja tuhlaatte, kuiskivat päihtyneet palkolliset jokaiselle, joka tahtoo sitä kuunnella, että kreivitär Bertelsköldin hovimestari julkeaa nostaa silmänsä aina teihin itseenne asti.

Kreivitär kohosi kiivaasti seisoalleen. Hän tahtoi vastata, mutta ylpeät sanat takertuivat hänen huulilleen, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi naisena ja puolisona, ja hänen tunteensa sulivat sanattomaan kyynelvirtaan.

Bertelsköld tunsi vihansa lauhtuvan. -- Älä vastaa minulle, Ebba -- sanoi hän, -- taikka vastaa vain -- ainoastaan kyynelilläsi.

Kreivitär kuivasi kumminkin kohta kyynelensä, kohotti päänsä ja sanoi: -- En tahdo kuulla enempää. Hovimestarini ei _voi_ loukata minua. Hänet ajetaan pois ... siinä kaikki. Ja sitten jätämme koko tämän Suomen, jossa meillä on tarjona vain ikävyyksiä ja nöyryytystä. Eikö niin -- lisäsi hän kiivaasti -- me matkustamme takaisin Ruotsiin, pian, hyvin pian?

-- Suomi on synnyinmaani, se on ollut minulle rakas aina lapsuudestani saakka -- sanoi kreivi. -- Se on antanut meille, mitä sillä oli antaa: maaseudun rauhan, uskollisuutta ja hartaita ystäviä; onnettomuutemme toimme tänne muassamme meren yli. Olen samaa mieltä kuin sinä, että Niilo Janssen on erotettava ja hinnasta mistä hyvänsä.

-- Mutta ... voinethan suuremmitta vaikeuksitta suorittaa nuo mitättömät tuhat talaria, jotka olen hänelle velkaa?

-- Kenpä tietää! Hän on vaarallinen mies, älykäs, voitonhaluinen ja kostonhimoinen. Janssen on perintö isältäni; jo aikoja sitten olisin käskenyt hänet pois, jollei minulla mielestäni olisi ollut hänelle jotakin korvattavaa. Muistathan, että tehtäessä tuota merkillistä retkeä Beltin poikki v. 1658 isäni oli ensimmäinen, joka ratsasti jään yli Fyeniin. Todistukseksi siellä käynnistään toi hän kuninkaalle erään tanskalaisen pojan, viisivuotiaan, jonka oli temmannut väkijoukosta ja äidin käsistä Fyenissä. Se poika on Janssen. Kunnioitan tanskalaisia, he ovat kunnon kansaa. Mutta ylen väkivaltaisesti ja luonnottomasti tämä vesa siirrettiin tanskalaisesta maaperästä muukalaisten sekaan; hän kasvoi sotaisena aikana ja huonossa hoidossa; senpätähden hän tuli sukuaan huonommaksi ja hänestä tuli konna. Ikävä kyllä, tässä on velka, joka rasittaa sukuani. Olen koettanut sitä suorittaa -- turhaan. Kosto tuli olemaan sen väkivallan hedelmä, joka tempasi tämän pojan meidän puolellemme. Hänestä tuli käärme, joka kalvaa rintaani. Kasvaneena aina lapsuudestaan asti kodissamme, tietää Janssen enemmän kuin hänen pitäisi tietää. Pelkäänpä hänen voivan meidät kukistaakin vielä.

-- En taaskaan ymmärrä! Mies semmoinen kuin hän, sukupatto, halpa palkollinen, voisi kukistaa kreivi Bertelsköldin!

-- Voi, Ebba, kreivi Bertelsköld on, taikka hänestä tulee ennen pitkää kerjäläinen. Et tunne sinä sitä pelättävää liittokuntaa, joka ojentaa kyntensä aateliston valtaa ja omaisuutta anastaakseen, joka on ryöstänyt ja köyhdyttänyt rikkaimmat, joka on kukistanut ja häväissyt mahtavimmat, ja joka, saaliiseen vielä kyllästymätönnä, alinomaa aukoo avaraa kitaansa nielläksensä ruotsalaisen ylimystön ikivanhojen perintötiluksien tähteetkin. Niin tiedä siis, että tuo Moolok uhkaa niellä meidätkin polttavaan kupariuuniinsa, ja että sen nimi, jota Ruotsi ja kaikki sen maakunnat vapisevat, on -- _reduktsioni_!

7. REDUKTSIONI.

Reduktsioni -- huudahti kreivitär Bertelsköld hämmästyneenä, voimatta itsekään oikein käsittää syytä siihen. Hän tunsi hyvin kyllä tämän sanan -- kukapa sitä ei olisi tuntenut? -- mutta hänellä oli vain epäselvä aavistus tämän suuren mullistuksen täydestä merkityksestä, mullistuksen, jossa kaksi hyökyaaltoa, toinen korkeudesta tullen, toinen syvyydestä, yhtyivät hukuttamaan kuohuunsa koko Ruotsin aateliston, uhaten rangaista sitä sen ylpeydestä ja hävittää täydellisesti sen vallan.

Kreivi tarttui puolisoaan käteen ja istui hänen vierelleen. -- On välttämätöntä -- sanoi hän -- että opit tuntemaan tilanteemme ja ne vaarat, jotka meitä ympäröivät. Minä lähenen sitä elämän ikää, jolloin varjot ilmoittavat illan olevan tulossa. Voin jonakin päivänä poistua, ja silloin olet yksinäsi kolmen alaikäisen lapsen kanssa, ilman tukea ja turvaa. Mutta sinä olet älykäs nainen, Ebba, joskin toisinaan erehdyt; Luoja on antanut sinulle tarmoa, joka vastuksista on saava vain uutta jäntevyyttä. Maltatko kuunnella minua? Mutta sinä olet väsyksissä, sinä tarvitset lepoa. Jättäkäämme tämä keskustelu tuonnemmaksi.

-- Ei, keskeytti kreivitär hänelle ominaisella kiivaudella, -- en tunne väsymystä. Sano minulle kaikki ja sano se säälimättä. Luuletko tosiaankin, että saattaisin nukkua tietäessäni totuudesta vain toisen puolen ja aavistellen vaaroja, jotka uhkaavat koko tulevaisuuttamme? Minä pyydän sitä, vaadin sitä; sano minulle totuus kokonaan. Minulla on kuin onkin voimaa kuulla se.

-- No niin -- vastasi kreivi. -- Sinä tiedät, että Bertelsköldin suku on nuorta aatelia; vaakunakilpemme polveutuu vasta vuodesta 1636. Mutta Kristiina-kuningattaren suosio, yhdessä eräiden perhesalaisuuksien kanssa, kohotti isäni aikaisin valtakunnan vanhimpain aatelissukujen rinnalle. Kreivillinen arvomme on vuodelta 1650. Ensimmäiset rikkautemme olivat osaksi Saksanmaalta saatua sotasaalista, osaksi äitini ruhtinaalliset myötäjäiset. Nämä aarteet olisivat kumminkin kohta olleet tyhjennetyt, kun isäni aatelisarvonsa uutuutta ylentääkseen koetti tuhlaavalla komeudella voittaa vanhat suvut. Mutta samaan aikaan sai isäni suuria maaomaisuuksia läänityksiksi osaksi Suomesta, osaksi Liivinmaalta, ja näitä läänityksiä Kaarle X melkoisesti lisäsi Puolan sodan aikana ja tuon kuuluisan, Beltin yli tehdyn retken jälkeen, jolloin isäni hukkui. Näin oli minulla tämän kuninkaan kuollessa v. 1660 Suomessa neljä pitäjää, joissa oli enemmän kuin 300 kokonaista taloa, ja tiloillani Liivinmaalla oli enemmän kuin 12,000 maaorjaa.

-- Olitpa mahtava ruhtinas.

-- Niin, _olin_. Mutta nyt minun tulee ilmaista sinulle jotakin, josta en tähän asti ole mitään virkkanut. Sano sitä lapsellisuudeksi, jos niin tahdot, mutta isäni uskoi sen, enkä minäkään voi kieltää, että sattumus merkillisesti on häirinnyt epäuskoani siinä kohden. Sukuamme seuraa siunauksen ja kirouksen kaksinainen, ristiriitainen kohtalo. Tämä salaisuus on yhteydessä erään sormuksen, erään taikakalun kanssa, josta vanhin poikani kerran on löytävä selonteon eräästä salaisten paperieni joukossa olevasta kääröstä. No niin, tätä sormusta piti kauan aikaa kuningas Kustaa Aadolf ja se joutui sitten isälleni. Niin kauan kuin hän sitä piti, seurasi häntä ylen harvinainen, melkeinpä uskomaton menestys kaikissa hänen yrityksissään, mutta samalla kiusaus yhtä äärettömään ylpeyteen ynnä kaiken sen lisäksi vielä onnettomuus hänen läheisimmilleen. Tämä sormus hävisi. Eräässä viheliäisessä kylässä Jyllannissa syntyi kaksintaistelu, jossa isäni vasemman käden kaksi sormea hakattiin poikki; sormet löydettiin, mutta ei sormusta. Kaksi päivää myöhemmin isäni hukkui. Sormus jäi kateisiin, ja sen mukana katosi onni suvustamme. Suurin osa elämääni on sittemmin ollut täynnä ulkonaisia vastuksia, mutta samalla kuitenkin sisällistä tyytyväisyyttä. Hovissa koetettiin minua kaikenlaisten juonien avulla kukistaa; monta kertaa olin perikatoni partaalla, mutta kuningatar Eleonoran suosio minut sentään aina pelasti. Etsin kunniata Turennen ja Condén lippujen alla; kunnian löysin, mutta en koskaan menestystä. Miltei joka taistelussa jouduin tappiolle, ja jos se lippu, jonka alla taistelin, voitti, niin oli saamani haava sitä ennen tehnyt minut kykenemättömäksi pääsemään voitonriemusta osalliseksi. Kuningatar lähetti minut lähettiläänä ulkomaisiin hoveihin. Rohkenen sanoa, että toimitin tehtäväni taitavasti ja tunnollisesti, mutta alinomaa minua kohtasivat aavistamattomat vastukset. Olin pannut toivoni erään itsevaltiaan suosioon: hän kuoli. Minulla oli eräs ministeri täydellisesti vallassani: hän kukistui. Olin hankkimaisillani Ruotsille loistavan liittolaisen: Fehrbellinin tappelu teki kaikki tyhjäksi. Ja sillä välin rikkauteni sulivat kuin lumilinnat kevätauringon paisteessa. Osa maa-omaisuuksiani Liivinmaalla pantattiin ja menetettiin. Toinen osa suistui reduktsionin ensimmäisiin pyörteihin. En niitä surrut, sillä lemmen suloinen onni oli minulla jäljellä. Ihana Ebba Sparre ojensi minulle kätensä. Samalla kuin ulkonainen maallinen onni ilvehti kanssani, näytti kaikki ympärilläni kukkivan onnea. Yksin tälle Mainiemellekin, joka muinoin oli niin onneton ja poljettu kaikessa komeudessaan, näytti iloisempi aika koittavan uskollisen ja ihmisrakkaan palvelijan sitä hoitaessa.

-- Ja kuitenkin on olemassa jotakin, joka sinua surettaa? -- sanoi kreivitär hellästi. -- Eikö sinulla ole rohkeutta kieltäytyä ulkonaisesta kunniasta sydämen hiljaisempien riemujen vuoksi?

-- Rohkeutta! -- toisti kreivi synkästi. -- Tiedäthän, etten ole horjunut. Mutta mies ei ole ainoastaan oma miehensä; hänellä on jalompia harrastuksia, joiden vuoksi hänen tulee elää ja taistella. Olen kietoutunut suureen ja yhteiskunnan syvyyksissä riehuvaan taisteluun. Lienenkö sanonut sinulle, että isäni äiti oli talonpojan tytär Pohjanmaalta. Tällä isäni äidillä oli isä, joka kaiken elinaikansa oli taistellut erään aatteen puolesta, sen näet, että kaikkinainen väkivalta, mikä asettausi kuninkaan ja kansan väliin, oli turmiollista ja turhaa. Luoja ja hänen oma kunnianhimonsa asetti niin, että juuri hänen omat jälkeläisensä, hänen tyttärensä lapset, joutuivat aatelisiksi ja että heistä heidän asemansa vuoksi täytyi tulla aateliston luonnollisia asianajajia. Silloin kirosi vanha talonpoikaiskuningas oman sukunsa, teki erään ystävänsä pojan lapsekseen ja otti häneltä ja hänen jälkeläisiltään sen pyhän lupauksen, että he leppymättömästi taistelisivat aatelistoa hävittääkseen, sen täydellisesti tuhotakseen. Tämä lupaus on jo kantanut hedelmiään. Sallimus asetti niin, että tämän Larssonin lapsista, jotka täten perivät isäni äidin-isän omaisuuden ja mielipiteet, tuli varakkaita, kunnollisia, korkeasti kunnioitettuja miehiä ja sen lisäksi vielä älykkäitä puoluepäälliköitä. Niin tapahtui, että toisesta tuli Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäivämies, toisesta taas porvarissäädyn edusmies. Nämä miehet olivat toimekkaimpia aatelin vihollisia 1680 vuoden valtiopäivillä, ollen osaltaan avullisina tuossa suuressa hävitystyössä. Minun ja heidän välillään on siis olemassa perinnöllinen sukuviha, ja he tekevät tälläkin hetkellä kaikkensa minut perinpohjin tuhotakseen. Mutta heidän kunniakseen samoin kuin omaksenikin tulee minun sanoa, että henkilöt katoavat suurten kysymysten rinnalla. Kysymys ei ole minusta eikä heistä, vaan siitä, onko enää oleva muuta aatelistoa kuin se, joka liehakoi kuninkaan eteisessä ja elää komeasti hänen armolahjoistaan. Oh! -- onpa minuakin koetettu saattaa kiusaukseen. Ovathan he luulleet, että minä, nuorempaan sukuun kuuluvana, astuisin noiden nousukkaiden riviin, jotka rakentavat onnensa vanhan aateliston häviön varaan. Mutta he ovat pettyneet. Periaatteesta olen asettunut ylhäisaatelisten puolelle; erottamattomasti olen yhdistänyt omat etuni sen etuihin mennessäni naimisiin sinun kanssasi, enkä minä eivätkä lapseni milloinkaan tule kannattamaan hillitöntä kansanvaltaa, rajatonta kuningasvaltaa ja orjamaista, liehakoivaa virka-aatelistoa.

-- Ja sentähden sinä...?

-- Niin, juuri sentähden tuntisin itseni onnettomaksi, jos menettäisin kaiken valtani, kaiken vaikutusvoimani siinä suuressa taistelussa, joka minun vakuutukseni mukaan koskee valtakunnan sisällistä menestystä. Jopa nostaa vastapuolue vahingonilosta riemuiten päätään, nauttiakseen meidän täydellisestä tappiostamme. Mutta he riemuitsevat vielä kovin aikaisin, nuo tyhmät talonpojat, nuo ahnaat rihkamasaksat, nuo ulkokullatut papit -- nuo, jotka saarnatuoleista julkisesti julistavat, että alamaiset eivät ole muuta kuin kuninkaan orjia.[22] Mutta vielä on tuleva meidänkin aikamme, jolloin otamme heiltä heidän saaliinsa takaisin ja karkoitamme heidät jälleen myyränpesiinsä! Ja voi silloin tuota meille tyrkytettyä, yksin- ja rahvasvaltaa ja noita aateliston luopioita, noita Gyllenstjernoja, noita Wachtmeistereita, tuota Klaus Flemingiä ja koko heidän lahkoaan, ja kaikkia noita loisia, jotka ovat heidän paisteessaan lekotelleet, Lindsköldejä ja muita -- tulee jumal'auta, jälkilasku, ja he tulevat näkemään, että vanhan tammen sydän ei ole sen juuressa eikä sen latvassa, vaan yksinomaan sen terveessä ytimessä!

Kreivi Bertelsköld oli noussut istualtaan ja mitteli lattiaa kiivain askelin, jotka ilmaisivat hänen kuohuvia tunteitaan. Niiden tosin ylevämielisten ja pontevain, mutta samalla kovin vihamielisten ja puolueellisten piirteiden sijasta, joilla hän kuvaili reduktsionia, tahdomme koettaa muutamin sanoin antaa puolueettomamman esityksen tästä merkillisestä, siihen aikaan Ruotsin ja Suomen sisällisessä tilassa tapahtuvasta mullistuksesta.

Ruotsin ja Suomen maa oli jaettu silloin, niinkuin se on vielä tänäkin päivänä, kruununmaihin, rälssimaihin ja perintömaihin. Omistajainsa ja etuoikeuksiensa kautta edusti ensimmäinen kuningasta, toinen aatelistoa, kolmas kansan suurta enemmistöä. Kaikkien näiden kolmen kesken oli ylimuistoisista ajoista ollut luodetta ja vuoksea, kilpailuja ja muutoksia, milloin laillisia, milloin väkivaltaisia, milloin hitaampia, milloin äkillisempiä. Keskiajalla vei n.s. _hengellinen rälssi_ voiton, kun kirkoille ja luostareille lahjoitettiin paljon maita. Kustaa Vaasa anasti kaikki kirkon tilukset, kaikkiaan enemmän kuin 20,000 maatilaa, _kruunulle_, josta nyt tuli suurin maanomistaja. Sitten alkoi _aatelinen rälssi_ sotain ja valtiollisten mullistusten suosimana päästä valtaan ja pani allensa ison osan valtakunnan maata, kunnes Kaarle XI:n reduktsioni sen kukisti. Nykyisempinä aikoina taas _perintömaa_ -- oikeammin talonpoikaissääty, sillä osa maata on nyt "luonnolleen" muuttumatonta -- alinomaa laajenee kruunun- ja rälssimaan tappioksi. Kullakin luokalla on siis ollut aikansa ja ylivaltansa, joka on painanut paljon valtion sisällisten asiain vaakakupissa.

Ruotsissa ja Suomessa oli vuonna 1655 kokonaisia, kaikenlaista laatua olevia maatiloja kaikkiaan noin 65,000. Näistä olivat Kustaa Aadolf, Kristiinan holhoojat ja etenkin Kristiina itse, osaksi myyneet, osaksi lahjoittaneet 38,750 kruununtilaa, joista vuotuinen tulo oli toista miljoonaa talaria; suurin osa oli joutunut aatelisille, niin että aatelistolla siihen aikaan, kun sen entiset omaisuudet otetaan lukuun, oli maatiloja 40:n ja 50:n tuhannen välillä. Palmsköldin kokoelmat antavat käsityksen aateliston läänityksistä Kristiinan aikana. Koko Pohjanmaa oli lahjoitusmaina, Kruunupyyn pitäjää lukuunottamatta. Siellä oli seuraavat vapaaherrakunnat: Stjernsköldeillä oli Kemi; Aake Akselinpoika Natt och Dagilla oli Ii ja Pudasjärvi; Gyllenstjernoilla oli Oulu; Tauben suvulla oli Hailuoto; Soopin suvulla oli Liminka; Brahen suvulla oli Kajaani, Paltamo, Sotkamo, Salo, Raahen kaupunki, Siikajoki, ynnä vielä Pielisjärvi, Nurmes, Iisalmi ja Kuopio; Falkenberg ja Niilo Bjelke jakoivat Pyhäjoen; Shering Rosenhanella oli Kalajoki; Kankaan Horneilla enin osa Lohtajaa; Rosenholmilla oli jäännös, ja hänen leskensä sai päällisiksi Kälviän; Banéreilla oli Kokkola; De la Gardien suvulla oli Pietarsaaren pitäjä ja kaupunki; Klaus Tottilla oli Uuden Kaarlepyyn kaupunki ja pitäjä, Lapua, Ilmajoki ja puolet Vöyriä kreivikuntana; jäännös Vöyriä oli Patkullilla vapaaherrakuntana; Oxenstjernoilla oli Isokyrö, Vähäkyrö, Mustasaari ja Vaasa; Bonden suvulla oli Maalahti ja Laihia; valtaneuvos Helmfeltillä oli Lapväärti. Ja kaikki tämä oli kuitenkin yhtä ja samaa Pohjanmaata, joka niin verisesti oli taistellut kansan vapauden puolesta puoli vuosisataa sitä ennen nuijasodassa.