Part 21

Floran linna oli jotenkin korkea kukkula keskellä puistoa, ja sen huipulla oli huvihuone, josta oli erinomaisen loistava näköala merelle, puistoon, puutarhaan ja kasvihuoneihin, joiden ikkunat kiilsivät kuin kulta illan auringossa. Neiti Sinclair otti Floraksi puettuna vieraat vastaan, ja ojensi isosta vasustaan itsekullekin, siinä järjestyksessä missä tulivat, valitun kimpun harvinaisia kukkia, ilmaisten kiitollisuutensa siitä, että vieraat olivat tehneet työtä hänen valtakunnassaan. Kunnaan alla itäpuolella oli sannoitettu tanner, joka ulottui lammikon partaalle, ja siellä oli laitoksia kehäjuoksua varten: pahvipaperisia turkkilaispäitä, renkaita ja räpytteleviä, nuoralla kiinni sidottuja kyyhkysiä.

Vieraiden paikoilleen istuttua ratsastivat eri tahoilta prinssi _Syysyö_ viiden muun yhtä mustan ratsastajan seuraamana, ja prinssi Talvilumi viiden yhtä lumivalkean ratsastajan kanssa. Molemmat puolueet tervehtivät vieraita; torvet törähtelivät ja kehäjuoksu alkoi. Nyt oli määränä kolme kyynärää pitkän keihään kärjellä, kehän ympäri kovasti ratsastaessa, joko tavoittaa riippuva rengas, syöstä irvistelevä turkkilaispää maahan tai pistää kuoliaaksi kyyhkysraukka, joka turhaan koki välttää vaaraansa. Musta prinssi väkensä kanssa näytti tässä olevan valkoista prinssiä ja hänen väkeään huomattavasti etevämpi. Silmäntarkkuudessa, käden sukkeluudessa ja hevosensa hallitsemisessa ei prinssi Syysyöllä näkynyt vertaansa olevan; hän oli ottanut kuusi rengasta, yhtä monta turkkilaista ja neljä kyyhkystä, ennenkuin vielä prinssi Talvilumi oli saanut ainoatakaan. Vilkkaalla mieltymyksellä häntä katselijat tervehtivätkin, ja merkin annettua heitti Flora kukkasauvansa radalle, jonka jälkeen kilpailu lakkasi, prinssi Syysyö julistettiin voittajaksi ja sai haltiatarten kuningattareksi koristetulta Ebba-neidiltä ensimmäisen palkinnon, silkistä solmitun ja Ranskan karamelleilla täytetyn metsästyslaukun; karamellit olivat Ebba-neidin omaa keksintöä, josta hän melko lailla ylpeili.

Nyt tarjottiin simaa, ja vähän aikaa levähdettyä alkoi karkelon toinen ja vakavampi osa, joka oli jäännös muinoisilta ajoilta, mutta joka silti sopi hyvin ajan sotaiseen luonteeseen -- ajan, jolloin ne karoliinit olivat kasvamassa, jotka muutamia vuosia sen jälkeen tulivat maineellaan täyttämään koko Euroopan. Oli kumminkin se melkoinen erotus näiden ja muinaisajan sotaisten karkeloiden välillä, että todelliset ritarit istuivat nyt katsomassa silloin, kun heidän palvelijansa ja alhaisempaa säätyä olevat henkilöt ottivat osaa taisteluun.

Kustaa Aadolf, joka hehkuvalla mielenkiinnolla oli katsellut kilpailun menoa, puikahti nyt prinssi Talvilumen korvaan kuiskaamaan: "Pidä puolesi, mestari Pietari; näytä, että olet ripeä ja paiskaat häijyn Janssenin maahan. Varo Neroa, hänellä on sukkelampi hevonen; älä anna hänen survaista sinua kylkeen, hän on vahva kuin susi. Älä pelkää, Pietari; jos hän on susi, niin oletpa sinä karhu, laita niin, että ajat heidät molemmat lammikkoon, tee se, Pietari, niin pidän sinusta."

Prinssi Talvilumi ei vastannut, nyökäytti vaan suopeasti päätään ja kiinnitti rynnäkköhytyrän ja nahkahaarniskan päällensä.

Kaikki muutkin taistelijat varustautuivat nyt samoin kuin valkoinen prinssi rynnäkköhytyröillä ja nahkahaarniskoilla. Sen jälkeen annettiin merkki kisan uudestaan aloittamiseen.

Rata oli kovin ahdas, niin etteivät kaikki voineet yhtä haavaa käydä taisteluun osallisiksi. Oli sentähden sovittu, että taistelijain piti kohdata toisensa parittain, yhden valkoisen ja mustan aina kerrallaan siten, että heidät ensin asetettiin vierekkäin; sitten ratsasti toinen oikealle, toinen vasemmalle puolelle, kunnes he kohtasivat toisensa radan vastakkaisella puolella, joten heidän hevosensa saivat parahiksi vauhtia, voidakseen törmätä yhteen tarpeellisella voimalla ja nopeudella. Oli näet tarkoituksena, että taistelijat haapakeihäillään[21] koettaisivat survaista toisensa hevosen selästä. Mutta kun hyökkäys tehtiin puoliympyrässä, niin tapahtui, että ratsastajat keskipakoisvoiman ajamina kampeutuivat ulospäin ja helposti menettivät tasapainonsa, jota oli taitavasti vältettävä, ettei se taistelun päättymiseen vaikuttaisi.

Seuraus olikin se, että ensimmäinen valkoinen ja ensimmäinen musta, yhteen karatessaan, eivät arvanneetkaan välttää tätä vaaraa, vaan kellahtivat kumpikin yht'aikaa hevosen selästä ja suistuivat hiekkaan katselijain suureksi huviksi. Hiekka oli pehmeätä, molemmat nousivat vahingoittumattomina, vaikkakin aivan pölyisinä ylös, ja poistuivat harmistuneina syrjään, äkäisesti toisilleen viittilöiden.

Molemmat johtajat käyttivät tätä vahinkoa hyväkseen varoittaakseen niitä taistelijoita, joiden vuoro nyt oli käydä taisteluun. Karkaus tehtiin nyt suuremmalla varovaisuudella ja yhteentörmäys tuli olemaan ratkaisevampi. Valkoinen kaatui, musta pysyttelihe reippaasti satulassa ja katselijat tervehtivät häntä ihastushuudoin voittajaksi.

Molemmat puolueet, ja samalla katselijatkin, alkoivat lämmetä taistelusta. Uhkauksia, huutoja ja kehoituksia kuului; Floran linnassa löivät herrat vetoa toisen tahi toisen puolueen puolesta, ja naiset viskelivät milloin kukkia, milloin makeisia taisteleville.

Kaikesta tästä innostuneena ratsasti kolmas pari esiin, samalla sekä varovasti että ravakasti, mutta valkoinen oli kovin kiihkoisa, hänen keihäänsä katkesi; musta käännähti heti kohta syrjään ja tähdäten vastustajaansa oikean olkapään alle, survaisi hänet satulasta. Taas oli valkoiset voitettu, taas remahtivat mustain ystävät Floran linnassa äänekkääseen riemuhuutoon.

Neljännen parin ryntäyksestä ei tullut mitään, samoin kuin ei ensimmäisenkään. Ylen kiivaasti ajamaan lähdettyään putosi kumpikin hevosen selästä, ja valkoinen nyrjäytti siinä niin pahoin jalkansa, että oli talutettava pois taistelupaikalta.

Nyt oli valkoisista ainoastaan kaksi jäljellä, mutta kun kaksi mustista oli voittanut ja niillä oli oikeus jälleen koettaa onneaan, oli heitä yhteensä neljä. Samassa suhteessa nousivat panokset Floran linnassa niin, että pantiin vetoon neljä kahta vastaan mustain voitosta valkoisista. Valkoisten rohkeutta kannatti vielä se, että heidän parhaat miehensä eivät vielä olleet koetelleet onneaan. Mutta olivatpa mustatkin säästäneet parhaansa viimeiseksi.

Prinssi Talvilumi lähetti nyt ainoan jäljellä olevan taistelijansa otteluun, ja Kustaa Aadolf, joka kokonaan oli käynyt valkoisten puolelle, ei malttanut olla huutamatta: "Pidä puolesi, Lammin Matti, pidä puolesi kuin mies ja nakkaa mustat maahan!..." Valkoinen näytti aikovan seurata nuoren kreivin kehoitusta. Kahdessa karkauksessa peräkkäin kaasi hän kaksi mustaa -- samat, jotka sitä ennen olivat kumpikin voittaneet valkoisen vastustajansa. Riemuhuutoja ja pilkkasanoja kuului sekaisin katselijain joukosta. Valkoisten osakkeet olivat nousseet hinnassa; he olivat nyt tasavoimaiset vastustajain kanssa, kaksi kahta vastaan.

Prinssi Talvilumi näki kuitenkin hyväksi antaa ainoan jäljellä olevan taistelijansa levähtää vähän aikaa ja kannusti itse hevosensa toista mustaa vastaan. Jo heti ryntäykseen lähtiessään havaitsi hän vastustajansa olevan hänen kanssansa tasaväkisen, kenties hevosensa hallitsemisessa häntä etevämmänkin. Kun he kohtasivat toisensa, kyyristyi musta alas, väisti prinssin hyvästi tähdätyn keihään, ja antoi hänelle, hevostaan pyöräyttäessään, niin kovan syrjäiskun rynnäkköhytyrää vasten, että prinssi välttämättömästi olisi suistunut hevosensa selästä, jolleivät nahkanauhat olisi katkenneet ja hytyrä pudonnut maahan. Koko seura tunsi nyt prinssi Talvilumen Pietari-mestariksi, joka harmista ja häpeästä punastuen otti maasta rautahytyränsä, aloittaakseen leikin uudestaan.

-- Musta koira, -- jupisi hän itsekseen, -- toista kertaa et pääse käsistäni! -- Merkki annettiin, ratsastajat töytäsivät yhteen, mutta taas syrjähti Pietari-mestarin keihäs, sillä musta mies oli, ainoastaan oikea jalka jalustimessa, heittäynyt pitkin hevosen oikeata kylkeä riipuksiin ja tähtäsi sieltä uuden salaisen iskun, joka kuitenkin kävi vain vastustajan jalkaan. Prinssi Talvilumi ei semmoista leikkiä ymmärtänyt, pyörähti päin, tarttui vihollisensa hevosta vasemmalla kädellä ohjaksiin ja anteli sitten oikealla kädellä riippuvalle miehelle iskun toisensa perään, hevosten sillä välin pystyyn kavahdellessa, kunnes musta viimein oli pakotettu päästämään kätensä irti ja romahti raskaasti maahan. Samassa pääsi teräsristikko irti, ja hytyrän alta irvistelivät Nero-murjaanin sysimustat kasvot.

Nyt oli prinssi Syysyö kahta valkoista vastaan. Mutta kohta kyllä tasapaino taas tuli entiselleen, sillä jo ensi hyökkäyksessä syöksi hän toisen valkoisen maahan. Se oli Lammin Matti, joka ei saanut toivomiansa kostotuumia toteutetuksi. Hän oli ylen tulinen, iski syrjään ja kaatui samassa mustan prinssin voimakkaasta ryntäyksestä.

Niin olivat siis ainoastaan molemmat johtajat enää jäljellä. Kaikkien silmät kääntyivät heihin; molemmat olivat jo osoittaneet tarmoa ja taitavuutta. Vedot kukkulalla pantiin tasan; ei kukaan voinut ennakolta sanoa, miten taistelu päättyisi. Arveltiin vain valkoisen prinssin olevan enemmän väsyksissä, hän kun vast'ikään oli kestänyt kovemman ottelun. Sitävastoin näytti hänen hevosensa vahvemmalta ja notkeammalta kuin hänen mustan vastustajansa.

Taistelijat ratsastivat verkkaisesti paikoilleen ja tervehtivät toisiaan ritarilliseen tapaan. Ei käynyt teräsristikkojen läpi näkeminen, kuinka vihaisesti he katseillaan mittelivät toisiaan, vaikka koko ottelu oli olevinaan sulaa leikkiä.

Torvi törähti, hevoset kiitivät kannusten kiihoittamina yhdessä vilauksessa puoliympyränsä päähän kumpikin. Toisensa kohdatessaan kummankin prinssin keihäät lensivät pirstoiksi, ja kumpikin ratsastaja horjahti iskusta, mutta vain silmänräpäyksen ajaksi. Molemmat pysyivät satulassaan, ja rajut käsien taputukset ja ihastushuudot ilmaisivat selvästi että katselijat olivat mieltyneet ja ihastuneet tähän kauniiseen ratsastusleikkiin.

Ratsastajat palasivat paikoilleen, ja taas torvi toitahti. Toisessa karkauksessa oli mustan prinssin käydä onnettomasti. Hänen hevosensa kompastui, ja valkoisen olisi ollut helppo sysätä hänet syrjästä maahan, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän kääntyi rauhallisesti takaisin, katselijain äänekkäiden ihastushuutojen kaikuessa, ja nyt aloitettiin kolmas kerta.

Musta prinssi ei näkynyt tietävän jalomielisyydestä. Taistelevain yhteentörmätessä meni valkoisen prinssin keihäs toisen kerran pirstoiksi, mutta musta oli tahallaan tehnyt keveämmän iskun ja sai aseensa säilytetyksi. Eikä hän häikäillyt sitä käyttäessään, ankara pisto paiskasi vaaraansa aavistamattoman valkoisen prinssin satulasta, mutta hän ei pudonnut, hän jäi tuokioksi jalustimestaan riippumaan ja onnistui hänen ohjista kiinni pitämällä keikahtaa jälleen ylös. Aseetonna ratsasti hän raivoissaan mustaa kohti, jonka hevonen kavahti pystyyn, peräytyi, tallasi rikki aidan ja oli vähällä heittää ratsastajansa lammikkoon. Mutta musta prinssi ei hätäytynyt. Ratkaisevalla hetkellä, juuri lammikon partaalla, ennätti hän töin tuskin nostaa keihäänsä ja läimäyttää valkoista kasvoihin. Tämän teki hän niin voimakkaasti, että verta purskahti suusta ja sieraimista, ja valkoinen prinssi suistui päistikkaa hevosen selästä alas lammikkoon.

Naisilta pääsi kauhistuksen huuto. Vaara ei kumminkaan ollut suuri, sillä voitetut valkoiset riensivät heti luo ja vetivät vedestä pyörtyneen johtajansa, joka vietiin pois linnaan saamaan tarpeellista hoitoa. Mustat olivat nyt voittaneet; heidän johtajansa, prinssi Syysyö, ratsasti Floran linnaan ja sai luvatun palkinnon, kauniin kullatusta hopeasta tehdyn metsästystorven.

Tällaista oli tämä vähän hurja leikki, joka helposti olisi voinut päättyä pahastikin, mutta joka ei kuitenkaan ollut sen kovempaa leikkiä kuin moni muukaan aseharjoitus Kaarle XI:n aikana, jolloin useinkin verta vuosi ja kauloja katkottiin ja kylkiluita rikottiin tulevain karoliinien tuimissa leikkisodissa. Hetken aikaa sen jälkeen oli kukkulalla oleva seurue uusissa huvituksissa unhottanut äskeiset aseleikit. Kesäyön vieno hämärä kattoi maan, ja hienoon pilveen vetäytynyttä taivasta vasten loisti kohta komea ilotulitus aurinkoineen, tähtineen ja häikäisevine raketteineen. Komeata oli elämä Mainiemessä siihen aikaan. Väkeä ravittiin ja lukuisat muukalaiset palvelijat mässäilivät iloisesti linnan alakerroksissa, ja ainakin sata hevosta rouskutteli pilttuissaan kauroja purren ja varistellen niitä kukkuraksi täytetyistä seimistä maahan.

6. KUTSUMATON VIERAS.

Juuri kun ilotulet Mainiemen puistossa paloivat komeimmillaan ja puunlatvain yli korkealle kimpoilevat raketit piirtelivät tulijuovia kalpealle yötaivaalle, ajoi kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa isoa Turusta tulevaa maantietä. Tultuaan linnan puiston aitauksen luo kääntyivät he oikeaan käteen syrjätielle ja astuivat ratsailta erään takaportin luona, jonka kautta voi päästä puistoon. Siellä otti toinen ratsastaja hevoset huostaansa, jotavastoin toinen äkisti katosi puiston varjoihin.

Vähän ajan perästä ilmaantui hän Floran linnan tienoille ja jäi sinne hetkiseksi puuta vasten nojautuneena ja kädet ristissä rinnalla ilotulitusta katselemaan. Musta kaapu suojasi häntä yökylmältä, peittäen osan hänen kasvojaan. Kirjavia haamuja, paimenia ja fauneja parveili hänen ympärillään valkean valossa. Kunnaalta soi iloinen soitto, ja niin pitkälle kuin nähdä voi, oli puisto täynnä leikkiä ja laulua, iloa ja vallattomuutta. Paitsi linnan omaa väkeä oli sinne keräytynyt useita satoja katselijoita lähiseudulta, ja ettei soitto kaikuisi turhaan, pyörähteli milloin siellä, milloin täällä iloisia, tanssivia ryhmiä vihannalla nurmella puiden välissä.

Matkamies ei juuri näyttänyt olevan halukas käymään öisiin iloihin osalliseksi ja aikoi jo lähteä eteenpäin, kun häneen äkkiarvaamatta takertui eräs linnan palvelijoista, jonka vihreässä takissa riippui kaislan jäännöksiä: nähtävästi hän oli päivän huvituksissa näytellyt jonkun vedenhaltian osaa. Lystikäs palvelija oli nauttinut hieman liikaa ja luuli arvattavasti puun luona seisovaa äänetöntä miestä joksikin ylhäisten vieraiden palvelijaksi, joka puolestaan oli saanut liian vähän kestitystä. Hän katsoi kai sentähden linnan kunnian vaativan, että hän nyt esiintyi isäntänä. Tarttuen vierasta olkapäähän pyöräytti hän tämän kerran ympäri hoilottaen:

Pätö puro se on, jonka vetten luo hepo nääntyvi janoissaan. Pätö isäntä se, joka vieraansa suo mennä selvinä pidoistaan!

-- Eikö niin? Kah, älä tuossa estele. Merkurius vai mikä Dromedarius lienet, vai ketä olet tänäpäivänä näytellyt! -- huusi kunnon isäntä linnan puolesta, turhaan koettaen vetää kaapuun verhoutunutta ja synkän näköistä miestä muassaan. -- Minä olen Neptunus, vai Näkkikö lienen vai Lempoko, häh? Tiedätkö, veikkoseni, minä olen märkä ulkoa ja märkä sisästä, märkä selästä ja märkä mahasta. -- Ja tiedätkö, veikkoseni, märkiin kun kuulun, niin olen tänäpäivänä märässä mässännyt. -- Lempo, minkälainen ruhtinas se on se meidän hovimestari! Luulivat siellä sisällä, etteivät ne muut kuin ylhäiset Espanjan viinejä juo, mutta niin totta kuin tässä seison -- suo anteeksi veikkoseni, en seisokaan, vaan purjehdin, uiskentelen niinkuin kala -- niin tuotatti Niilo Janssen meille viimeisen ankkurin tuosta kurjasta linnankellarista, jossa rotatkin tästä lähin saavat janoon kuolla, sillä kuulepas, armas ystäväiseni, Niilo Janssen se on meidän kreivimme, ja vanha herra siellä Tukholmassa -- soisinpa hänen kukoistavan kuin katajapensas kuivalla kivikkomäellä, darum kein Feindschaft nicht, sanoi juutalainen jesuiitalle. Tiesi lempo, mitä huomenna syötäneen ja juotaneen, mutta siitä saa Niilo Janssen pitää huolen, hänellä on rahaa kuin pähkinöitä pähkinäpuistossa; mutta kreivi, tiedätkö, on köyhä kuin baierilainen munkki ruotsalaisessa sakaristossa. Sen saat uskoa, veikkoseni, koht'sillään on kreivistä tullut loppu, perin pohjin tullutkin, aivan sukkelaan, kaikki tyyni nurinnarin.

Palvelija koetti näiden sanain perästä alentaa ääntänsä kuiskaavaksi, ikäänkuin kertoakseen jotakin suurta salaisuutta, ja raastoi yhä vierasta miestä mukaansa. Tällä oli kumminkin pää ja jalat paremmin vallassaan ja hän antoi, niinkuin näytti, taluttaa itseään, vaikka hän oikeastaan ohjasi molempain kulkua ja ohjasi niin, että he välttivät väentungosta.

-- Vai niin, -- sanoi vieras omituisella äänen painolla, -- vai on siis kreivistä tullut loppu, ja mistä sen tiedät?

-- Mistäkö tiedän? -- matki mies änkyttäen, sillä öinen ilma näkyi sekoittavan hänen päätään sen sijaan, että olisi sitä selvittänyt. -- Mistäkö? Sen sanon sinulle tuossa paikassa, Juppiter tai Posidonius, vai mikä nimesi lienee, sillä jumaliahan me kaikki olemme. Mistäkö? Tietänenhän toki, että kreivin on kunnia, kreivittären on huvi, ja hovimestarin ovat rahat. Jollei Niilo Janssen lainaisi rahojaan kreivillisen vallasväen kunniaksi ja huviksi, niin eipä olisikaan elämä täällä Mainiemessä näin isoista ja hupaista.

-- Sinä valehtelet, konna! -- tiuskaisi muukalainen; mutta samassa hillitsi hän itsensä. -- Sanon, -- lisäsi hän, -- että valehtelet kuin aika poika. Tuosta on hovimestari kerskunut sinulle, pikariin liian syvälle kurkisteltuaan.

-- Pikariinko? Maltapas hiukan, sanonpa sinulle jotakin. Niilo Janssenilla on eräs vika, hän ei koskaan kurkistele pikariin, ei vähääkään, rundarum nichts, sanoo saksalainen. Mutta tiedänpä jotakin, mitä et sinä, Posidonius, tiedäkään.

-- No, mitä tiedät, jalo Neptunus? -- kysyi muukalainen.

-- Tiedänpä, että pitkä Valentin on kuullut Kirstiltä ja Kirsti on kuullut Katrilta, että Niilo Janssen on sulamaisillaan kuin voi rakkaudesta erääseen ylhäiseen naiseen, ja Katri on sanonut Kirstille, ja Kirsti on sanonut Valentinille, ja Valentin on sanonut minulle, että eräs ylhäinen nainen ei ole niinkään haluton armollisesti silmäilemään erästä hovimestaria, ja ... ka, mitä sinä, Posidonius ... älähän...

Lystikkään palvelijan juorut keskeytyivät aivan odottamatta. Hän ei ollut vielä ehtinyt saada sanottavaansa loppuun sanotuksi, kun muukalainen, ikäänkuin äkillisen vihan valtaamana tarttui häntä lujasti hartioihin ja paiskasi hänet päistikkaa maahan. Tämä sattui tapahtumaan lähellä lammikkoa Floran linnan luona, ja palvelija suistui kaulaansa myöten veteen. Kiroillen ja puoleksi selvinneenä nousi hän sieltä ylös, päättäen maksaa velkansa kiittämättömälle Posidoniukselle; mutta tämä olikin kadonnut eikä häntä löytynyt mistään.

Jätämme nyt palvelijan vertailemaan toisiinsa sisällistä ja ulkonaista märkyyttään ja siirrymme erääseen toiseen linnan läheisyydessä olevaan paikkaan.

Yö oli jo myöhäinen, tai oikeastaan oli jo aamu; useimmat vieraat olivat jo lähteneet linnasta, muutamia oli vielä jäänyt sinne, majoitettuina vierashuoneisiin, jotka täyttivät kokonaisen sivurakennuksen ja olivat aina valmiina Mainiemen vierasvaraisuuteen vedonneille sekä tutuille että tuntemattomille. Elämä äsken niin meluisella linnanpihalla hiljeni hiljenemistään; hiljeni se huoneissakin, ja kynttilä kynttilän perästä sammui ikkunoissa. Ainoastaan puistosta saattoi vielä kuulla myöhästyneiden yöjuoksijain ääniä, ja sivurakennuksista kuului hopea- ja porsliiniastiain kilinää, joita ahkerat piiat papinmuorin valvonnan alla pesivät, saadakseen huomispäiväksi edes osan juhlapitojen jäännöksistä poistetuiksi.

Mutta mikä yö! Kadonneet olivat jo vetten ja lehtien yltä kaikki varjojen hunnunhäilähdykset; jokaisella oksalla Mainiemen puistossa visertelivät lintuset, ja koillisten lehtojen yli kohosi punoittava aurinko kaikessa kirkkaudessaan lyhyen leponsa helmasta. Ja aina sitä mukaa kuin aurinko yleni, alkoivat ensiksi linnan tornien ylimmät ikkunat kullalta kimmellellä; sitten tuli alempain ikkunain vuoro, sitten räystään alla olevain pienten ikkunain, sen jälkeen kolmanteen kerrokseen kuuluvain, sen jälkeen toisen ja viimeksi ensimmäisen kerroksen ikkunain, kunnes viimein kuusi tai seitsemänsataa ruutua yhtä haavaa loisti kultaisena tulena, ja linna näytti ikäänkuin uiskentelevan aamuruskon punertavassa valovirrassa. Ja vielä suurenmoisemman ihanaksi muuttui näköala, kun auringon vastapäätä nousi lounaasta musta ukonpilvi, jonka tummaa pohjaa vastaan uhkea rakennus kimalteli kuin tarujen linna, jonka haltiattaret loihtivat keskelle valon ja pimeyden maailmaa -- sulaa ihanuutta auringon, sulaa surua yön puolella, helmiä ja kristalleja suruharsoon ja kauhuun kiedottuna -- täällä kirkkaus, rauha ja onnellisuus, tuolla uhka, myrsky ja onnettomuus -- täällä nouseva aamu, joka koitti hurmaavan kauniina -- tuolla lähestyvä yö, joka kätki salamoitaan synkkiin pilviin.

Näky oli tosiaankin niin viehättävä, että voi ymmärtää, kuinka ainakin _yksi_ mies, sen näkemiseen vajonneena, unhotti yön vaivat ja levon sulouden. Se mies oli sama, joka vähän ennen oli niin jyrkästi katkaissut palvelijan tuttavalliset tunnustukset. Yksinään, liikkumattomana ja miettiväisenä hän katseli linnaa tuossa sen ihanassa valaistuksessa. Huomaamatta pääsi nyt huokaus hänen rinnastaan, ja hän puheli itsekseen: -- Komeus, joka katoaa, valta, joka horjuu, suuruus, joka vajoaa! Vielä muutamia lyhyitä, katoavia vuosia, ja tämä suuri vuosisata on loppunut, sen teot kadonneet ja sen urotyöt elävät ainoastaan taruissa. Hän, joka rakensi tämän linnan vieraasta maasta väkivallalla anastettujen aarteiden avulla, hän luuli kai rakentaneensa vuosisatoja kestävän rakennuksen ja pystyttäneensä ikuisen kivisen muistomerkin sukunsa kunniaksi ja jälkeläistensä ihmeteltäväksi. Ja kenpä tietää -- tuo aurinko nousee niin ihanana, ja se on kenties Mainiemen viimeinen aurinko? Ja tuleva aika lähettää jo ennakolta tuossa myrskyisessä pilvessä salamansa kukistamaan kopeita unelmia ja ylvästelevän ihmisen suurentelevia tekoja.

Samassa havahti hän äkisti unelmistaan, riensi pois ja katosi tuntemattomain salaportaiden kautta linnaan.

Melkein samaan aikaan aamulla istui kreivitär Bertelsköld unettomana makuuhuoneensa ikkunan edessä, mietteihinsä vaipuneena katsellen sitä hurmaavaa näköalaa, joka oli hänen silmäinsä edessä nousevan auringon valossa. Juhlapidot olivat olleet onnistuneet ja loistavat; kaikki korkeasukuiset vieraat olivat ilmaisseet ihastuksensa Mainiemen loistoisuuteen, sen kalliisiin laitoksiin, sen tuhlaavaan komeuteen, sen erinomaiseen kauneuteen. Kreivittären turhamaisuus oli tyydytetty; mutta sekaantui siinä vielä eräs toinenkin anteeksi annettavampi tunne tämän nuoren ja loistonhaluisen vallasnaisen uneksiviin ajatuksiin. Hän oli kasvanut perheen helmassa, jossa vielä oli säilynyt melkoisia tähteitä ruotsalaisen ylimystön entisestä rikkaudesta ja jolla etäisissä linnoissaan, kaukana tuiman, totisen kuninkaan katseilta, oli ollut tilaisuutta esiintyä ainakin osaksi muinaisen loistonsa mukaisesti. Vastenmielisesti oli kauniin kreivittären muutamia vuosia sitten täytynyt mukautua siihen säästeliääseen, juroon elämäntapaan, mikä vallitsi hovissa ja kuninkaan lähimmässä ympäristössä. Olihan ymmärrettävää, että hän täällä maaseudun vapaudessa luuli olevansa oikeutettu uudistamaan nuoruutensa muistoja ja ympäröimään itsensä sillä ruhtinaallisella komeudella, mikä sopi hänen synnylleen, arvolleen ja rikkaudelleen.

Välistä sekaantui näihin ajatuksiin pieni pelko siitä, mitä kreivi, hänen puolisonsa, tulisi tästä kaikesta sanomaan, ja hänellä oli syytä epäillä, ettei kreivi suostuisi olemaan asiasta samaa mieltä kuin hän. Mutta molempain puolisoiden keskeiset välit olivat olleet hyvät, joskin viimeisinä vuosina toisinaan hiukan kylmät. Kreivitär luotti kauneutensa lumousvoimaan varmana siitä, että se saattaisi puolison vastaväitteet vaikenemaan. Olleen päivän politiikkaan perehtymätön, ja tuntematta kreivin todellisia vaikuttimia, luuli hän niiden syntyneen enemmän huonosta tuulesta, oikusta tai ehkä luulevaisuudestakin kuin todellisista syistä. Hän päätti siis kreivin tulijaisiksi panna toimeen uudet juhlapidot, vielä kauniimmat ja loistavammat, ollen vakuutettuna siitä, että hän siten kutkuttaisi hänen ylpeyttään ja hellää huomaavaisuutta osoittaen hankkisi hänen hyväksymisensä.