Part 20

-- Suokaa anteeksi, teidän armonne, se on mahdotonta. Kaikki on valmiina. Hänen ylhäisyytensä Turussa ja heidän armonsa Louhisaaressa, Lemunsaaressa, Kankaisissa ja kaikki muut ylhäiset vieraat kutsuttiin kaikki eilen aamupäivällä ja ovat täällä jo puolenpäivän aikaan. Heille ei käy enää peruutusta lähettäminen.

-- Tehkää niinkuin tahdotte. Pidoista ei tule mitään.

-- Täytyy kumminkin olla jokin syy sanottavana.

-- Tarvitseeko minun tehdä tiliä syistäni. Sinclair olkaa hyvä ja tulkaa tänne. Luuletteko syitä tarvittavan?

Neiti Sinclair tuli. -- Arvelen, ettei teidän armonne voi olla syytä selittämättä, -- vastasi hän hämillään, -- nuo Hornit ja Flemingit vaativat huomaavaisuutta. Heidän sukuperänsä, arvonsa...

-- Sanokaa heille, mitä tahdotte. Voinko minä mitään sille, että mieheni on poissa järjiltään? Kuulkaa itse, mitä hän kirjoittaa: "Valtiolliset syyt vaativat, kallis ystäväni, että tänä kesänä elät niin _retirée_ kuin mahdollista. Ei juhlapitoja, ei ylellisyyttä, ylen _risquablea_ on näyttää loistoa, _splendeuriä_, mikä voisi herättää eräiden henkilöiden _jalousieta_. Epäilykseni olen itse ennen pitkää sinulle _expliceraava_. Siihen asti, _ma très chère_, olisin sinulle _obligé_, jos tarkoitukseni suosiolliseen huomioosi ottaisit."

-- Jos rohkenen sanoa ajatukseni, -- sanoi neiti yhäkin hämillään, -- niin ei herra kreivin tarkoitus _pas du tout_ ole ollut panna esteitä juhlapidoille, jotka teidän armonne jo on ilmoittanut. Se on aina oleva _question de demain_.

-- Hänen armonsa kreivi, -- säesti hovimestari, -- varmaan pahastuisi kuullessaan, että sen arvoisia henkilöitä, kuin esim. vapaaherra Creutzia, loukataan peruuttamalla annetut kutsut.

-- Mutta mitä tulee minun tehdä? -- jatkoi huolestunut kreivitär. -- Mieheni tahto on selvä, vaikka en voi käsittää sen syytä.

-- Teidän armonne olettaa, että kirje tuli huomenna eikä tänäpäivänä, -- vastasi Sinclair rohkeammasti.

-- Päivä tulee olemaan ihana, pidot komeat, -- virkkoi hovimestari samaan tapaan. -- Tämmöistä päivää ei tule toista kertaa. Teidän armostanne tullaan sanomaan, että hänellä on määräävä asema Suomen aatelin kesken.

Kreivitär horjui päätöksessään. Mutta hän oli mieheensä suuresti kiintynyt ja olisi arvattavasti sittenkin päättänyt noudattaa hänen mieltänsä, ellei pikku Ebba olisi samassa tullut sisään aivan ihastuksissaan uudesta puvustaan, jossa hänen oli esiinnyttävä pidoissa ja joka oli kuvaavinaan metsänneitoa. Äidin heikkous voitti. Vähän epäröityään päätti kuin päättikin kreivitär juhlapidot pidettäviksi -- mutta ainoastaan tällä kertaa.

Sinclair ja hovimestari riensivät kumpikin taholleen riemuiten siitä, että olivat saaneet tuumansa toteutumaan. Nyt ilmoitti kamarineitsyt isännöitsijän. Kreivitär ei olisi kernaasti tahtonut ottaa vastaan tuota tuimaa, nuorta miestä, joka useammin esiintyi hänen edessään tylynä kuin iloisena ja tyytyväisenä, mutta taipui siihen kuitenkin lopulta.

-- Mitä tahdotte? -- kysyi hän lyhyesti.

Mestari Pietari ei ollut hätäpoikia, kun oli käytävä vaikka karhun kimppuun, mutta nyt tunsi hän rohkeutensa katoavan. Hän oli lukenut niin kauniin läksyn matkalla; nyt hän oli sen kokonaan unhottanut ja murahteli sekavasti jotakin, joka oli olevinaan onnentoivotusta kauniin ilman johdosta.

-- Hyvä, hyvä, -- vastasi kreivitär kärsimättömästi. -- Oliko teillä mitään muuta sanottavaa?

Mestari Pietari änkytti jotakin semmoista kuin että vuoden kasvu oli varsin huono ja että niittyjen pitäisi saada vielä kasvaa, ennenkuin ne niitettiin.

Kreivitär kadotti kärsivällisyytensä. -- Paha kyllä, ettei teillä ole heiniä, -- sanoi hän, -- se on oma syynne. Vieraani tulevat niittämään linnan niityn tänä päivänä. Jos kasvu on kovin niukka, niin niittäkää likimmäiset niityt ja viekää niitetyt heinät linnan-niitylle. Minä tahdon, että niitty on rehevän näköinen. Mainiemi on rikas; niityt eivät saa olla köyhät. Hyvästi; tehkää niinkuin olen sanonut.

Ennenkuin mestari Pietari huomasikaan, oli hän jo linnanportaita laskeutumassa. -- Kirottu pölkkypää! -- mutisi hän. -- Olinhan aikonut niin kauniisti esittää asiani, olinhan aikonut avata kreivittären silmät näkemään totuuden alusta loppuun. Kuinka hevoset käyvät lihavimmilla niityillämme laitumella! Kuinka metsästäjät tallaavat parhaat peltomme! Kuinka elo ei tee terää! Kuinka heinä näivettyy! Kuinka katovuosi irvistelee kaikilla kedoilla! Kuinka nälkä kolkuttaa kaikkia ovia! Kuinka röyhkeys meitä sortaa! Kuinka ahneus kiskoo meitä! Kuinka laiskat, röyhkeät palvelijat pitelevät talonpoikia! Kuinka kaikki tuhlataan! Kuinka väki napisee! Kuinka täällä valehdellaan! Kuinka varastellaan! Kuinka Mainiemi menee häviötään kohti! Kuinka kaikki työni hävitetään! Hyvä Jumala, ei minun, vaan sinun työsi! Varjele sinä tätä onnettomuuden linnaa, etteivät ne päivät palaisi, joista miehet ja äijät vielä peloissaan puhuvat!

Nämä sanat kuohuivat epäselvinä niinkuin etäisen kosken kohina isännöitsijän leveästä rinnasta. Mutta ei ollut hänellä aikaa kauemmin antautua näihin surullisiin ajatuksiin. Portaissa olivat kamaripalvelijat juostessaan vähällä paiskata hänet kumoon; kartanolla ahdistettiin häntä joka haaralta. Siellä kysyttiin kauroja, heiniä ja tallisuojaa sadalle hevoselle, runsasta kestitystä vieraiden lukuisille seurueille; viirejä torneihin; uusia lehtimajoja; uusia riemuportteja; kaikkien linnan alustalaisten piti olla paikoillaan, juhlallisesti puettuina, hyvin notkeina, kaikin mokomin _iloisen näköisinä_. Kaikki varastot oli tyhjennettävä, kaikkien kellarien piti luovuttaa sisällyksensä. Mainiemen piti näyttää rikkaalta, kreivilliseltä, ruhtinaalliselta, kuninkaalliselta, samalla kuin puute jo sen hökkeleihin hiipi, ja vaarat vaanivat sen loistavan ulkonaisen komeuden takana.

Mestari Pietari oli suora ja rehellinen maanviljelijä. Hän ei voinut käsittää, miten näin loistavasti kävi peittäminen noin uhkaavaa häviötä. Mutta eräs ajatus oli hänen lohdutuksensa: -- Kreivin tultua kyllä kaikki muuttuu paremmaksi! Kreivi on jalomielinen, kreivi on rikas! Hän on ymmärtävä kansansa tarpeet! Ehkäpä hän viskaa tynnyrin kultaa puutteen kitaan; ja enemmänkin kuin kultaa hän on luova säteen ihmisyyden päivänvaloa tähän tyranniuden pimeyteen.

Mutta ken ei mestari Pietarin tavoin tuntenut kaikkia linnan salaisuuksia -- joita ei hänkään täysin tuntenut -- se varmaankin kulki iloisemmissa ajatuksissa ihanan kesäpäivän paisteesta nauttien. Tuossa kohosi tuo komea linna viisine torneineen vihannan seudun yli niinkuin koko valtakuntansa ympäröimä kuninkaan linna. Mainiemen sirkkuset lauloivat lehdoissa; kesä oli niin myöhäinen, että luonto vielä eleli kevään jälkiloistossa. Hiljaisina laineina keinui lahtien hopea rantain vaiheilla. Kuusien tummat latvat humisivat menneen ajan muistoja; koivujen vaaleissa kutrisissa haaveili tulevien keväitten toivo. Kaiken sen, mitä inhimillinen ylpeys milloinkaan voi Suomessa saada aikaan, sen oli se tässä koettanut toteuttaa; mutta sen komeutta komeammin, sen ihanuutta ihanammin levitti luonto selkeän, heloittavan rauhansa pitkin Mainiemen kukoistavia rantoja.

5. HEINÄTALKOOT.

Kello kahdentoista aikaan päivällä alkoi vieraita saapua. Siellä tuli pitkissä jonoissa sen ajan raskaita umpivaunuja, jotka tarvitsivat neljä hevosta paikalta liikahtaakseen. Ja niiden rinnalla nelisteli keveästi ja sievästi siroja, monivärisiin pukuihin pukeutuneita nuoria aatelismiehiä, jotka milloin oikealla, milloin vasemmalla puolen vaunuja antoivat korskuvien hevostensa, päät pystyssä, keikailevasti tanssia, voittaakseen jonkunkaan ihastelevan katseen niistä ihanista silmistä, jotka vaunujen ikkunoista katselivat.

Teille oli pirskotettu vettä ja kukkasilla sekoitettuja koivunlehtiä ripoteltu. Pitkin aitoja riippui, samoin kuin kreivittärenkin tullessa, nauhoihin sidottuja, pienistä pihlajan- ja kuusenlehvistä tehtyjä kiehkuroita. Ennenkuin käännyttiin isolle ajoportille, ajettiin noin sadan kyynärän kaarros koivuista ja kuusista keinotekoisesti tehdyn holvin kautta, joka levitti suloista viileyttä kesän helteeseen. Kustakin viidestä tornista liehuivat nytkin nuo sinikeltaiset viirit kuulakassa ilmassa, ja suurin päätorniin pystytetty viiri oli koristettu Bertelsköldien vaakunalla, täysissä aseissa olevalla ratsastajalla, joka toisella puolen oli alaslaskettu, Marienburgia[19] tarkoittava nostosilta ja toisella Fyenin vaakuna, jonka kantamisoikeuden Kustaa Bertelsköld oli saanut kuningas Kaarle X:ltä muistoksi siitä, että hän ensimmäisenä ratsasti Vähän Beltin poikki.

Päivällinen laitettiin isoon linnansaliin juuri kello 1 ajaksi, mikä oli tavattoman myöhäistä Kaarle XI:nnen aikaiseen elämänjärjestykseen nähden, jolloin tavallisesti noustiin ylös kello 4 aikaan aamulla, syötiin päivällinen kello 11 ja mentiin nukkumaan kello 9 aikaan. Sali ansaitsee oman selityksensä. Se oli niin iso, että sata vierasta -- sillä niille paikoin niitä oli -- hyvästi mahtui pöytäin ympärille, jotka oli asetettu B:n muotoon, tietysti siten, että helposti voitiin päästä molempain puoliympyräin väliin. Kumminkin voi salin korkeutta sanoa suhteellisesti vieläkin suuremmaksi, ja keskeltä kattoa riippui kaksitoista-haarainen, puhtaasta kullasta taitehikkaasti tehty, ylen kallis kynttiläkruunu, joka kolmikymmenvuotisen sodan aikana oli ryöstetty jostakin saksalaisesta ruhtinaanlinnasta (kenties jostakin luostarinkirkosta) ja jonka vanhempi Bertelsköld oli muiden kalliiden aarteiden muassa kotiinsa kuljettanut. Katto oli koristettu lukuisilla kuvilla. Siinä nähtiin Egyptin seitsemän maanvaivaa, israelilaiset korvessa, Joosuan ja makkabealaisten taistelut y.m. mieltä ylentäviä, Vanhan Testamentin aiheisia maalauksia, niin valikoituja, että selvästi voi huomata linnan herran mieltymyksen sotaisiin aiheisiin. Seinät osoittivat samaa aistia vielä suuremmassa määrässä, sillä ne oli katosta lattiaan asti peitetty suunnattoman suurilla öljymaalauksilla, jotka esittivät kohtauksia kolmikymmenvuotisesta sodasta ja Kaarle XI:nnen sotaretkistä. Tekotapa osoitti hollantilaisen taiteilijan käsialaa, ja ratsuväen taistelut olivat pääaiheena. Muun muassa nähtiin siinä Wallensteinin hyökkäys Stålhandskea ja suomalaisia vastaan Breitenfeldin taistelussa; kulku Lech-virran yli; Kustaa Aadolfin tulo Müncheniin; Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin luona; Nördlingenin ja Wittstockin taistelut; Varsovan taistelu y.m. kuuluisia tapauksia. Myöhemmin syntynyt ja toisen käden tekemä oli eräs iso taulu, johon retki Vähän Beltin yli oli kuvattu; siinä nähtiin etäämpänä, kuinka kuningas voitollisena nousi Fyenin maalle, samalla kun etualalla ratsastajajoukko vaunuineen ja kuormineen vajosi särkyvän jään alle, ja ylälaidassa näkyi maineen jumalatar, musta vaakunakilpi kädessä, johon kullatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu:

_Gustavus Bertelsköld, comes, obiit 29 Jan. 1658. Jacet indomitus victor pro rege sub unda._[20]

Tämän taulun opastamana voi helposti muissa tauluissa, tavallisesti Kustaa Aadolfin tai Kaarle X:nnen rinnalla, tuntea vanhan kreivi Bertelsköldin rotevan sankarivartalon antamassa iskuja taistelun tulisimmassa tuoksinassa. Maalari tietysti ei ollut halventanut urhoollisen kreivin urotekoja; mutta tunnustettava on, että todellisuus tarjosi hänen siveltimelleen runsaasti aiheita. Ikäänkuin näiden veristen taulujen vaikutuksen lievennykseksi oli keskellä isoa seinää, vastapäätä ovea, toinen rauhallisemman näköinen taulu, johon Kristiina kuningatar oli kuvattu antamassa kreivillistä arvoa teräkseen puetulle sotilaalle, ja alla luettiin niin ikään kullattu päivämäärä lokak. 20 p. 1650. Pitkällä seinustalla olevain kuuden ikkunan välissä nähtiin vielä viisi isoa kuvaa, joista heti kohta tunsi Kustaa Aadolfin, Kristiinan ja Kaarle X Kustaan kuvat. Neljäs taulu, ritari täysissä aseissa, esitti samaa ensimmäistä kreivi Bertelsköldiä, jota maalari joka paikassa oli pitänyt esillä, ja viides taulu oli hänen aikaisin poismenneen puolisonsa ihmeen ihana kuva, jonka alle oli merkitty kuolinpäivä, kesäkuun 24 p. 1653. Nykyisen kreivin ja kreivittären kuvat olivat vaatimattomammalla paikalla n.s. marmorisalissa.

Turhaa olisi koettaa selittää aterian komeutta. Olkoon vain sanottu, että noiden sadan vieraan pöytäkalusto oli hopeasta, ja oli Bertelsköldien vaakuna siihen kaiverrettu erään nyt tuntemattoman, puolalaisen vaakunan yläpuolelle, joka osoitti, että tämä kalleus, samoin kuin kynttiläkruunukin, oli tuotu saaliina jostakin Puolan valloitetusta linnasta. Sotain muistot uudistuivat; nyt nähtiin ainoastaan niiden loisto, unhotettu oli niiden kyynelet.

Kahvi ei ollut enää tuntematonta, mutta sitä ei juotu vielä suuremmissa tilaisuuksissa. Sen sijaan tarjottiin monien Tukholman leivosten ja Ranskan hedelmähillojen jälkeen aterian lopulla erästä imelää Espanjan viiniä pienistä, hiotuista, norsunluisilla jaloilla varustetuista laseista. Kreivitär, joka oli istunut kunniaistuimella parooni Creutzin rinnalla, nousi heti sen jälkeen ylös, vieraat seurasivat esimerkkiä, ja ateria päättyi kello 4 aikaan iltapäivällä.

Nyt tarjosi kukin herroista käsivartensa jollekin naiselle, ja niin mentiin linnan puutarhaan kävelemään. Historia ei ole kirjoittanut muistoon, mitä he sanoivat toisilleen, nämä ylhäiset Mainiemen vieraat, kävellessään lehtimajain siimeksessä. Valikoituja kohteliaisuuksiako tuolla ruotsalais-ranskalaisella kielellä, jota siihen aikaan käytettiin ja jota ei kuninkaiden esimerkit eikä runoilijain harrastus äidinkielen hyväksi vieläkään ole saanut puhdistumaan? Mahdollista kylläkin, sillä seurassa oli herroja ja naisia tuota _vanhempaa_ koulua, joka oli saanut sivistyksensä suorastaan "suuren vuosisadan" loistavasta keskustasta, häneltä, johon katsottiin ylös niinkuin aurinkoon ja epäjumalaan, kaiken täydellisyyden esikuvaan, kaiken sivistyksen oraakkeliin, mahtavalta, suurenmoiselta, loistavalta puolijumalalta Ludvig XIV:ltä. Mutta nämä vanhemmat jo melkein syrjäytti nuorempi suku, joka oli kasvanut Kaarle XI:nnen tuiman ja tosivakavan hallituksen aikana, joko Tukholmassa tahi kotona linnoissaan, ja jonka varat eivät enää riittäneet tuhlaaviin ulkomaanmatkoihin. Ja näillä nuoremmilla oli aikansa hienostuksesta ainoastaan lauseparret tallella; niiden takana piili vallan usein maalaisjunkkarin rehellinen raakuus tahi soturin kömpelöt nyrkkioikeuden aatteet.

Mutta onpa kuin näkisin heidät vieläkin, semmoisina kuin Dahlberg kuvaa heitä silloisessa _Suecia hodiernassaan_ 1695 vuoden piirroksissa -- herrat puettuina kenkiin, silkkisukkiin ja lyhyihin housuihin, pitkiin, kaikkia selän mutkia näyttäviin takkeihin niissä olevine pitkine nappiriveineen, muodottomine alasriippuvine hihankäänteineen, hienoon valkeaan pitsihuiviin ja suunnattoman pöyheään kiharaperuukkiin, joka aaltoili maidon valkeain ja puolukan punakkain kasvojen ympärillä -- ja nuo ihanat naiset kaarretuissa, lyhytrintaisissa, kapeissa, mutta pitkissä hameissaan niissä olevine monine reunustuksineen, yllä lyhyt 19:nnellä vuosisadallakin uudelleen nähty viitta, nuo naiset paljaine käsivarsineen, kädessä keikaileva viuhka ja päässä tavattoman korkea päähine _à la Maintenon_ -- ei, ei kaikkein pyhimmän _Maintenonin_, ei toki -- vaan sen _Maintenonin_, joka ei vielä ollut hurskaaksi muuttunut.

Linnan molemmat päädyt olivat pohjoiseen ja etelään päin. Pohjoispuolella olivat ajoportti, linnanpiha ja iso ylöskäytävä. Eteläinen pääty sitävastoin oli puutarhaan päin, jonka latvotun pensasaidan yli linnan akkunoista oli mitä ihanin näköala merenlahdelle. Itäpuolella olivat ne avarat ulkohuoneet, joissa tämän kertomuksen alussa mekin olimme pyykin pesussa, jotavastoin avara puisto levisi länteen päin linnasta ja siltä puolen oli yhdistetty puutarhan kanssa sillalla, joka vei keinotekoisen lammikon yli.

Kuvataksemme Mainiemen puutarhaa tarvitsisimme seikkaperäisiä tietoja sen ajan puutarhanhoidosta, johon uhrattiin uskomattomia summia ja jota varten asian alkaen kutsuttiin kaikkein taitavimpia hollantilaisia puutarhureita. Meidän aikamme pitäisi ehkä kovin eriskummaisena sitä, mikä siihen aikaan oli hienointa hienoutta; yksinkertaisempia tunteitamme kenties loukkaisi nähdessämme sitä väkivaltaa tai ehkä oikeammin sitä kavaluutta, millä luonnon kaunis säännöttömyys puserrettiin linjasuoriksi, matemaattisiksi kuvioiksi, jotka tekevät yksitoikkoisen, miltei tuskallisen vaikutuksen. Mutta puutarhan hoitotaidossa oli taidon kannalta katsottuna siihen aikaan kehitytty pitkälle, ehkä pitemmälle kuin nykyaikana, koska tähän huvitukseen silloin uhrattiin summia, jotka nyt näyttäisivät tarumaisilta; ja olihan tämä huvitus muodostunut aivan raivoksi Hollannissa, muodiksi Ranskassa, ylellisyydeksi Englannissa, intohimoksi Saksassa, saatettiinhan se kaikissa näissä maissa viimeisiin mahdollisuuksiin asti; loistonhaluinen ruotsalainen ja suomalainen aatelistokin oli sen omaksunut, kenties enemmän matkimisen halusta kuin todellisesta taipumuksesta. Sillä eteläisempien maiden uhkean kasvullisuuden rinnalla näyttivät nämä laitokset täällä pohjolassa kovinkin kelmeiltä; puuttui maiseman mehevä vihannuus, puuttui tuo etelän lämmin, yli kukkien hehkuvien värien henkäilevä valaistus. Mutta samassa määrässä kuin täkäläinen luonto joutui tappiolle etelämaisen kasvullisuuden rinnalla, samassa määrin ponnisti taito täällä kaikkia keinojaan täyttääkseen näitä aukkoja, peittääkseen tätä huonommuutta.

Varmaankin oli moni muu puutarha siihen aikaan Ruotsissa, joskaan ei Suomessa, Mainiemen puutarhaa etevämpi. Ja yhtä hyvin tämä puutarha tekotaitoon ja komeuteen nähden olisi voinut kilpailla monen yhdennentoista vuosisadan kuninkaallisen huvilinnan kanssa. Kahdeksana isona kohtisuorana nelikulmana, joista jokainen oli leikatulla akaasia- tahi ruusupensas-aidalla ympäröity, levisi se kuin sametinpehmoinen matto linnan ikkunain alla. Jokainen neliö oli tehty taidokkaasen rokoko-tapaan, jokaisessa oli kukkapenkereitä, kalliita tulpaaneja, koukeroisia, ylen kapeita hietapolkuja ja erästä hienoa, ulkomaista ruoholajia, joka helposti saatiin mitä eriskummallisimmalla tavalla vivahtelemaan. Jokaisen neliön keskikohdalla seisoi sitäpaitsi marmorinen kuvapatsas kantakivellään; Juppiterillä, Junolla, Marsilla, Venuksella, Apollolla, Minervalla, Merkuriuksella ja Cereksellä oli kullakin vähäinen kukkia ja vihreyttä käsittävä valtakuntansa. Jokaisessa noiden kahdeksan neliön muodostamassa äärimmäisessä nurkassa oli loistava suihkukaivo, josta loiskiva tritoni ruiskutti kirkasta suihkuaan ilmaan. Mutta keskellä puutarhaa oli ympyriäinen lammikko, noin 10 kyynärää yli mitaten, jonka keskeltä hirmuinen, kolmipäinen lohikäärme kustakin kolmesta kidastaan ruiskutti leveän vesipatsaan sillä tapaa, että nämä kolme suihkua, käyden ristiin keskenään, muodostivat auringossa kimmeltelevän B:n.

Kukkain ja suihkukaivojen katseluun kyllästyttyä ei tarvinnut mennä kauas ennenkuin löysi siimeksen isossa, kuusihaaraisessa, humaloista tehdyssä tähdessä; nämä kiemurtelivat päistään yhdistettyjä tankojaan pitkin, muodostaen ihanoita kaariholvia, joiden alla kävelijä tapasi siroja penkkejä levähtääkseen. Tämän tähden keskikohdalla oli ympyriäinen, tuoksuva humalamaja, sen keskellä seisoi marmorinen pöytä ja sievä Heben vartalokuva, jonka päähän sattui keveän lehtilaen läpi tunkeva ja sen vihreyden miedontama päivänvalo.

Vanhemmat vieraat levähtivät tässä majassa hetken aikaa, jotavastoin nuoremmat hajautuivat pitkin rantaa missä viisi tai kuusi venettä oli varalla, jos ketä halutti lähteä merelle soutelemaan. Herrat soutivat, naiset leyhyttelivät pois hyttysiä viuhkoillaan, ja niin soudettiin saaren ympäri, jossa mustan Jaanan mökki vielä seisoi rapistuneena ja asumattomana niinkuin muinaisaikainen raunio. Tämän kuolemaan tuomitun noita-akan muisto oli juurtunut kansanuskoon; paikkaa katseltiin taikauskoisella kauhulla, eikä ketään olisi saatu tuossa pahamaineisessa huoneessa asumaan. Veneseurakin souti nopeasti ohi, laskien leikkiä siitä, että Mainiemen aarteet olivat sinne haudattuina. Huilun ääni väikkyili hyväillen kirkkaan vedenpinnan yli, nuoruus ja lempi kulkivat keinuen edelleen, ja kauniit neidit kallistautuivat veneen laidan yli, ja nähdessään poskensa punastuvan tyynessä vedessä, kastoivat he valkoiset kätösensä veteen ja pirskottivat leikillisesti muutamia pisaroita soutajainsa päälle, jotka rangaistukseksi uhkasivat laskea heidät maihin tuolle epäluulonaiaiselle saarelle.

Kauan ei retki kumminkaan saanut kestää, sillä nyt annettiin merkki, että heinänkorjuu alkoi linnan niityllä. Pietari-mestari seisoi siellä murahdellen, että kaste alkoi laskeutua luo'on päälle, joka oli niin kallista tavaraa tänä hallavuotena; mutta hänen synkkä otsansa kirkastui, kun pieni opettajatar Linderoth paimentytöksi puetun Ebban kanssa hyppeli niittyä pitkin, kiirehtien saamaan haravoita vieraille neideille. Pietari-mestari oli voitettu; saatiin mitä pyydettiin, tuotiin esille ainakin kolmekymmentä sievää, keveätä, siniseksi maalattua haravaa, jotka asian alkaen oli veistetty kätösiä varten, mitkä olivat tottuneet työtä pitämään leikkinä. Kaikki seuran vanhemmat sijoittuivat nurmipenkeille ja sinne siirretyille sohville, mutta kaikki nuoret kävivät reippaasti työhän käsiksi. Nousipa siitä melu ja leikki, niin että Mainiemen rannat raikuivat. Ylhäisistä naisista olivat muutamat varsin harjaantumattomia ja käyttäytyivät hullunkurisesti haravoidessaan, toiset taas, jotka olivat maalla kasvaneita, olivat pidelleet haravaa ennenkin. Mutta, oi taivaan korkeus, mimmoista jälkeä siinä syntyi! Pietari-mestari, jonka käytännöllinen mieli ajatteli aina etupäässä hyötyä, oli lumoutunut vain hetkiseksi näiden armaiden haravoitsijain edessä. Kohta näki hän kauhukseen, kuinka toiset heiniä kyllä rukoihin haravoivat, mutta toiset taas hajoittivat tai rukoihin toisiaan sysien niitä tallasivat tai ympäri niittyä nakkelivat. Pahin kaikista oli nuori Kustaa Aadolf; hän raivosi niityllä, elämöiden ja hävittäen kuin Attila, hunnien kuningas, sillä jos ruohoa kasvoikin hänen jäljissään, niin ei ainakaan kasvanut heiniä karjalle. Muut aateliset nuoret herrat olivat kantavinaan heiniä rekiin minkä voivat, mutta varistelivat sillä välin toiset puolet ympärilleen. Onnettomassa tilassa olivat tällä hetkellä kiharaperuukit; ei yksikään Turun tai Tukholman kähertäjä olisi harmistumatta voinut nähdä noita heidän babyloonisen rakennustaitonsa uhkeita, ylimyksellisiä mestariteoksia! Litistyneinä, perin pilautuneina, täynnä heinänkorsia ja pölyä nämä peruukkiparat viimein ripustettiin puiden oksiin, vallattomain iltatuulten leikkikaluiksi. Olihan se vähän hurjaa, eikä aivan hienon hienoakaan tämä meno Mainiemen linnanniityllä; vanhukset pudistivat tyytymättöminä pitkien, liikkumattomien peruukkikiharain verhoamia päitänsä; mutta minkäpä sille teki, tavat olivat hiukan villiytyneet, ja he saivat tyytyä niiden herkullisten lakkain ja kirsikkain maistelemiseen, joita paimeniksi ja metsänhaltijoiksi puetut kamaripalvelijat runsaasti tarjoilivat.

Mutta aurinko alkoi vähitellen vajota länteen puiston tammien ja koivujen taakse, herrat työntekijät alkoivat väsyä, ja talonpojat saivat alkaa siitä, mihin toiset olivat lopettaneet. Silloin kuului torven toitotuksia puistosta, ja esiin ajoi kaksi ratsastajaa, toinen päästä jalkoihin sysimusta mustan hevosen selässä, ja toinen yhtä lumivalkea valkoisen hevosen selässä, julistaen, että jos korkeasukuinen seura tahtoisi astua Floran linnaan, niin prinssi Talvilumi ja prinssi Syysyö palvelijoineen kävisivät taistosille vieraiden kunniaksi. Seura lähti heti kohta liikkeelle puistoon päin.