Part 2

Musta Jaana, joksi häntä pukunsa mukaan yleensä kutsuttiin, ei ollut muuta kuin köyhän, eronsa saaneen sotamiehen leski, joka monta vuotta sitten oli tänne muuttanut ja Mainiemen rikkaalta kreiviltä saanut tämän pienen saaren ja siihen kuuluvan torpan maan asuakseen. Ei kellään ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa hänestä; elatuksensa sai hän enimmäkseen linnasta, mutta oli hänellä myöskin tapana pieniä sivutuloja hankkiakseen povata kädestä ja toimittaa varastettuja tavaroita takaisin ynnä muuta semmoista. Taikauskoiset ihmiset katselivat häntä näiden pienten temppujen tähden syrjäsilmällä, varsinkin kun hän oli saksatar synnyltään ja luulon mukaan vielä katolilainen uskoltaan. Kuiskailtiin, että hänen miehensä kolmekymmenvuotisen sodan aikana oli ottanut osaa verisiin tekoihin, että hän oli kätkenyt maahan aarteen, joka oli julmilla ryöstöretkillä anastettu, ja että Jaana siitä syystä ja omaatuntoaan rauhoittaakseen vietti aikaansa ankarissa katumuksen harjoituksissa. Mutta kaikki nämä olivat huhuja, joista ei kukaan voinut varmuudella virkkaa mitään; tiedettiin vain, että oli yksi ainoa elävä olento, joka oli päässyt vanhuksen ystävyyteen ja suosioon ja että se oli linnan hoitajan kaunis Kreeta, joka aina pienuudestaan pitäen oli ollut vanhuksen silmäterä ja samalla ainoa, jonka hän salli astua yksinäiseen majaansa. Vaan sitä ei kukaan tiennyt, että nuori kreivi lapsellisen rakkautensa tähden Kreetaan oli hänkin päässyt hiukan osalliseksi Jaanan ystävyydestä ja että hän usein Kreetan kanssa salaa pistäytyi Jaanan majaan.

-- Ei nyt muorin kannata torua, -- virkkoi Kreeta, katsoen pitävänsä heittäytyä iloisemmalle tuulelle. -- Vie meidät nyt vain koreasti tupaasi; tokihan pitää edes sen verran vierailleen kohteliaisuutta osoittaa. -- Ja samalla tarttui hän vanhusta vyötäisiin ja pyöräytti häntä vallattomasti ympäri.

-- Nuoruus ja hulluus! -- mutisi Jaana, joka oli tottunut vallattoman tytön kujeihin. -- Tulkaahan sitten, tulkaa vapaasti; saattaahan se olla yhtä hyvä kuin että täällä ulkona olette haukkasilla. Tarkoitan sitä, ettei mahtaisi isäsi päätäsi silittää, jos tietäisi, -- lisäsi muori, katsahtaen Kreetaan.

-- Isä on matkustanut Turkuun eikä varmaankaan tule kotiin ennenkuin myöhään illalla, -- vastasi tyttö.

-- No, niinpä tulkaa sitten. Pikku kreivihän on märkä kuin kuikka. Luulenpa, että hänen korvansa taustatkin vielä ovat märät.

"Pikku kreivi" katseli vain Kreetaa eikä kuullut sanaakaan siitä, mitä Jaana sanoi. Mentiin tupaan, joka oli rakennettu kukkulalle tuuheiden lehtipuiden keskeen. Sisästä oli se yhtä köyhän näköinen kuin ulkoakin. Siellä oli sänky, pöytä, kaksi tuolia ja suuri, tamminen kirstu; mutta seinällä oli kaksi arvokasta kuparipiirrosta, joista toinen kuvasi hevosen selässä olevaa Pappenheimia, toinen oli Kustaa Aadolfin rintakuva. Tämä jälkimmäinen oli mainion Pontiuksen tekemä kuparipiirros von Dykin taulun mukaan. Heitä vastapäätä oli huono, nürnbergiläinen neitsyt Mariaa ja Kristusta kuvaava puupiirros.

Jaana toi vierailleen virvokkeita, jotka olivat kokonaan kotitekoisia, nimittäin katajasiirappiin pantuja karpaloita ja kiviastiaan juoksutettua koivun mahlaa. Sen tehtyään sanoi hän menevänsä polttopuita hakemaan.

-- Mitä luulet, -- sanoi kreivi Bertelsköld katsahtaen vanhuksen jälkeen; -- luuletko, että voimme häneen luottaa? Oletko varma, ettei hän anna ilmi meitä sinun isällesi tai minun isälleni. Se olisi sama kuin jos kupari- tai kivimuuri pystytettäisiin välillemme.

-- Minä luulen, -- sanoi tyttö, -- että Jaanalla on hyvät syynsä suoda meille kaikkea hyvää. Hän suosii meitä; minä tiedän kyllä asioita, joita ei kukaan muu tiedä. Häntä pidetään noita-akkana ja kuitenkin on hän vain ihminen, joka on paljon kärsinyt ja paljon maailmaa nähnyt ja kokenut ja joka sentähden näkee pitemmälle tulevaisuuteen kuin muut. Isä on hänelle hyvin vihainen, minä en uskalla tulla tänne muulloin kuin hänen poissa ollessaan. Hän voisi poltattaa Jaanan noita-akkana, jos tietäisi, että me täällä tapaamme toisemme.

-- Mutta rakastatko sinä minua todellakin, Kreeta? keskeytti hänet nuorukainen ollen yhä omissa mietteissään. -- Huomenna matkustan minä täältä monen sadan penikulman päähän; minun pitää saada tietää, kenen edestä elän ja taistelen.

-- Bernhardin pitää unohtaa minut, -- sanoi tyttö miettiväisenä, samalla kun tietämättään musersi karpalomarjan sormiensa välissä. -- En, en ikinä maailmassa voi minä tulla hänen vaimokseen -- minä!

-- Jos sinä noin puhut, niin menen minä heti paikalla tieheni. Isäni oli talonpoikaistytön poika, ja kuitenkin sai hän ruhtinattaren vaimokseen, miksi olisi ero sinun ja minun välillä suurempi kuin isäni ja äitini? Etkö sinä ole kaikista ihanin ruusu ja...

Kreeta hymyili, mutta niin omituisella tavalla, että kyyneleitä kimalteli hänen silmäkulmissaan. -- Olisipa sekin laitaa! -- sanoi hän. -- Ei koskaan ennen ole hän, Bernhard, puhunut tuolla tavalla. Se on kummallista; Tukholmassako hän on sellaista oppinut? Sanonko hänelle jotakin. Ajatelkoon minua niinkuin sisartaan; muutoin ei maksa vaivaa, ja minä ajattelen häntä niinkuin lintu talvella ajattelee sitä kesää, joka katosi.

-- Sinä et usko, sinä, mutta saatpa nähdä, Jaana osaa povata. Jaana povatkoon meille. Lyödäänkö vetoa?

-- Mistä lyömme?

-- Näetkö tämän sormuksen sormessani? Se salamoipi auringon paisteessa niinkuin olisi taottu tähtien loistosta ja aaltojen kimaltelusta. Kun kuningatar Kristiina matkusti vieraille maille, antoi hän lahjan kaikille paaseilleen. Minulle hän antoi tämän sormuksen ja se on vähintään tuhannen talarin arvoinen. Nyt me lyömme vetoa. Jos Jaana povaa niin, että minä joskus tulen rakastamaan ketään muuta kuin sinua, saat sinä tämän sormuksen. Mutta jos hän povaa niinkuin tiedän hänen povaavan, niin pitää sinun antaa minulle ... odota, pitää antaa tuo ruiskukka, jonka olet neulalla kiinnittänyt huiviisi, ja se merkitsee, että me elämme toivossa.

-- Olisipa sekin veto! Luuleeko hän, että minä uskaltaisin ottaa vastaan timantteja ja kuningatarten lahjoja? Luvatkoon hän ennemminkin antaa minulle sen kuparisormuksen, jonka aina olen nähnyt hänen isänsä sormessa; se olisi omansa minulle.

-- Et tiedä, mitä pyydät, Kreeta! Isäni pitää hyvin suuressa arvossa sitä kuparisormusta, vaikkei kukaan tiedä miksi. Bernhard, sanoi hän minulle kerran, minä kuolen äkillisellä kuolemalla, niinkuin äitisikin. Silloin tulee sinun ennen kaikkea hyvin tarkasti säilyttää tätä sormusta; koko onnesi siitä riippuu. Enempää en saanut tietää ... mutta mitä välitän minä onnesta ilman sinua! Kun kerran saan käsiini tuon kuparisormuksen, niin annan minä sen sinulle, jos näet vetoni menetän. Tässä on käteni sen asian vakuudeksi.

-- Mutta jos hän katuu...

-- Minä olen antanut käteni siihen. Mutta sinun pitää puolestasi luvata minulle ruiskukka.

-- Olkoon menneeksi. Kas niin ... siin' on karpalo; syö se!

Nyt tuli Jaana puita tuoden ja kohta roihusi soma kesävalkea takassa. Vanhus otti kreivin samettikauhtanan ja ripusti sen kuivamaan. Sitten pani hän hänen tuolinsa takan eteen ja pakotti hänet istumaan. -- Kas niin, nyt me kuivaamme ensiksi nämä hienot saappaat. Onkos tuo nyt laitaa, että kuljetaan talviteitä keskellä kesää ja tullaan sitten ahvenena maihin? Taitaa hän olla aika hulivili; mutta täällä ei hienoja herroja kumarrella liioin.

-- Tehkää niinkuin tahdotte, Jaana muori, minä tottelen teitä kuin siivo poika, mutta yksi asia täytyy teidän luvata minulle. Povatkaa vähän Kreetalle ja minulle!

-- Povatako teille? Ei toki, antakaa sen asian olla. Ei se ihmistä mitään hyödytä, vaan on sille vain synniksi ja vahingoksi, jos hän saa tulevaisuudestaan tietää.

-- Ja sen sanotte te, Jaana, joka povaatte koko pitäjälle!

-- Se on eri asia. Tyttärille povaan minä sulhasia ja sitten antavat ne minulle sukkaparin. Vaimoille povaan minä pitkiä pellavia, ukoille hyvää vuodentuloa, ja palkakseni saan heiltä leipäkakkaran tai tuopillisen maitoa. Mutta teille ... ei, antakaa olla sinänsä ... sen neuvon antaa teille muuan, joka tarkoittaa parastanne.

-- Mutta minä tahdon, että teidän pitää povata, Jaana. Jos ette povaa, niin menen minä pois, enkä tule enää koskaan takaisin.

-- No, no, hyvä herra ... kuuma kuin tulen liekki! Näyttäkää kätenne ja syyttäkää itseänne!

Kreivi Bernhard ojensi hänelle kätensä, joka, vaikka olikin hieno, kuitenkin oli melkolailla päivettynyt. Vanhus tutki sitä tarkkaan ja luki sen viivoja ja poimuja, samalla kuin hänen kasvonsa vuoroin kirkastuivat, vuoroin synkkenivät. -- Onnea! -- huudahteli hän katkonaisin sanoin, -- menestystä yhtä paljon kuin isällännekin, nuori herra, enemmänkin kuin hänellä... Korkealle te kohoatte ... hyvin korkealle ... ruhtinaat ja prinssit kutsuvat teitä vertaisikseen ... ja kuitenkin tulette te kerran kukistumaan, kukistumaan itsenne kautta...

-- Hyvä, hyvä, -- virkkoi nuorukainen kärsimättömästi. -- Jatkakaa. Sanokaa minulle, Jaana, voinko minä antaa ja tulenko minä antamaan sydämeni useammalle kuin yhdelle koko elämässäni?

Jaana katseli häntä kysyen ja melkein pilkallisesti. -- Hän on seitsentoistavuotias, -- sanoi hän ... -- minä ymmärrän. Mutta koska hän kysyy minulta suoraan, niin minä vastaan yhtä suoraan. Kyllä hän voi ja kyllä hän tuleekin rakastamaan montakin, hyvinkin monta.

-- Se on mahdotonta, sen sanot sinä vain kiusataksesi minua, -- keskeytti hänet nuorukainen kiivaasti.

-- Mutta se näkyy selvään käden viivoista. Yksi, kaksi, kolme ... tuo viiva merkitsee ruhtinatarta ... neljä, viisi ... tässä on meillä kuninkaallinen henkilö ... kuusi, seitsemän ... toisen vaimo, hyi, herra Bernhard! ... kahdeksan, yhdeksän ... näyttelijätär, ja silloin olette te jo itse naimisissa ... kymmenen, yksitoista, kaksitoista ... enhän näe teidän lemmityistänne loppua tulevankaan.

-- Hän antaa sydämensä kahdelletoista! -- huudahti tyttö omituisella äänen painolla, jossa oli sekä leikkiä että surumielisyyttä. -- Kuuleeko hän, Bernhard, kahdelletoista!

-- Se ei ole totta, se on valhetta, se on valhetta yksitoista kertaa! -- virkkoi nuori kreivi hämillään.

-- Tahtooko hän kuulla lisää, -- jatkoi Jaana säälimättä, -- kolme-, neljä- ja viisitoista ... silloin olette häviönne partaalla. Kuusi- ja seitsemäntoista ... se viiva yhtyy ensimmäiseen ... hän on kerran saava jälleen ensimmäisen rakkautensa, mutta minä pelkään, että heillä molemmilla on silloin harmaat hiukset.

-- Viisitoista valhetta! Kuusitoista valhetta! -- huusi kreivi Bernhard raivostuneena. -- Nielkööt kaikki paholaiset sinut kitaasi, vanha noita-akka! -- Ja sen sanottuaan hyökkäsi hän ovelle.

-- Hyvästi, Kreeta, huomen aamulla varhain tapaamme toisemme linnan puistossa. Kuparisormus olkoon sinun! -- huusi hän mennessään, juoksi veneeseen ja souti niin kiivaasti salmen yli, että pieni vene näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan. Rantaan tultuaan päästi hän hevosensa, nakkasihe satulaan ja riensi pois.

Jaana ja tyttö olivat katselleet hänen hurjaa kulkuaan. -- Kuuma veri, kuuma veri! -- huokasi vanhus päätään pudistaen. -- Täynnä taisteluita on hänen elämänsä oleva.

-- Minä olen vihainen teille, Jaana! -- sanoi tyttö vetistellen. -- Olisitte ennustaneet edes kahta ... sen olisin voinut antaa anteeksi; mutta seitsemäntoista ... se oli hyvin ilkeästi sanottu.

-- Minkäs minä sille mahdan? -- vastasi vanhus olkapäitään kohauttaen. -- Mutta nyt se vei veneen. Sinun täytyy jäädä tänne huomiseen.

-- Se on mahdotonta, sitä en uskalla mitenkään tehdä. Isä tulee kotiin ehtoolla, ja jos hän saa tietää minun täällä käyneen, ei hyvä peri.

-- Mutta kuinka aiot päästä salmen yli?

-- Sen saatte kohta nähdä, -- vastasi tyttö reippaasti. Sen sanottuaan riisui hän nopeasti vaatteensa ja sitoi ne tiukkaan myttyyn päänsä päälle. Kohta sen jälkeen oli kirkas aalto sulkenut syliinsä hänen valkeat hartiansa. Hän ui kuin vesilintu ... kimaltelevat pikku aallot lipattelivat hänen kaulansa ympärillä ja veden pinnalla näkyi vain tuo kaunis, valkokiharainen pää. Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli hän onnellisesti saapunut vastaiselle rannalle.

3. MAINIEMEN LINNA.

Kuudennentoista sataluvun keskipalkoilla oli Ruotsin ja Suomen aatelin loistoaika.

Se oli ylpeä syntyperästään, etuoikeuksistaan ja sotaisesta maineestaan, se oli saanut uusia arvonimiä ja perinnöllisiä tiluksia ja niittänyt kunniaa ja saalista pitkällisessä, ulkomaisessa sodassa ja kaikesta siitä paisunut niin, että se kuningatar Kristiinan aikana esitti vaatimuksia ja hautoi tuumia, jommoisista ei oltu tiedetty sen jälkeen kuin aatelisto itse asetti kuninkaita valtaistuimelle. Samalla kun aateli ojensi oikean kätensä kruunua kohden, riisti se vasemmalla kädellään itselleen maita ja kartanoita. Ollen kuninkaan ja kansan välissä se painoi yhtä tiukasti sekä ylös- että alaspäin, uhaten kuningasta vaalivaltakunnan perustamisella, kansaa orjuudella. Turhaan oli Kristiina, joka tuhlaten jakeli kaikkea muuta paitsi sitä, jota hänellä ei ollut muille antaa -- sydämensä tunteita -- turhaan oli hän jaellut aatelisarvoja kaikille sekä arvollisille että arvottomille, niin että tallirengit, kuskit ja kokitkin saivat ripustaa vaakunakilpensä Ruotsin ritarihuoneen seinälle. Aika oli edullinen aatelistolle, se paisui kuin kevättulva niiden sulkujen yli, joita hallitus ja aatelittomat koettivat rakentaa sen tielle ja uhkasi laskea valtansa alle koko valtakunnan. Ja tällä vallan ja vaikutuksen hirviöllä oli kuitenkin kaikkien mahdottomien pyyteittensä ohella niin paljon todellisia ansioita, niin paljon kunniaa ja jaloutta sekä vaakunakilvissään että myöskin sydämissään, että vielä kaksisataa vuotta sen jälkeen Ruotsin kaksi parasta historiankirjoittajaa joutuu katkeraan kiistaan siitä, mille puolelle vaaka enin kallistui: oliko kuudennentoista sataluvun ylimystöstä valtakunnalle enemmän hyötyä kuin vahinkoa.

Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen oli kolmekymmenvuotinen sota käynyt entistään vielä raaemmaksi ja tuhoavammaksi. Lopussa oli se sääliväisyys, millä ruotsalaiset ennen olivat voitetuitaan kohdelleet. Taistellen elämästä ja kuolemasta otti voittaja, minkä vain ottaa voi, ja palasi ryöstettyine saaliilleen kotimaahan. Melkein kaikki Kustaa Aadolfin jälkeiset sotapäälliköt, jotka eivät olleet vieraalla maalla hävittäneet saalistaan, vetäytyivät takaisin Ruotsiin suuret rikkaudet mukanaan, rakensivat komeita linnoja sekä Tukholmaan että maaseudulle ja elivät lopun ikäänsä ruhtinaallisen ylellisesti ja sotilasmaisesti. Jotkut heistä asettuivat kauempana olevaan Suomeen ja rakensivat sen rannoille ylpeät kivilinnansa; useimmat kyllästyivät kuitenkin pian maaseudun hiljaisuuteen ja siihen ainoaan huviin, metsästykseen, joka täällä oli tarjona. Niin kauan kuin voimat siihen riittivät, mellastivat he Kristiinan hovipidoissa ja Kaarle Kustaan sodissa ja säästivät Suomea varten vain viimeisen vanhuutensa sammuvan loiston, joka lopulta suljettiin Turun tuomiokirkon holveihin tai yksinäisen maalaiskirkon perhehautaan. Ja hävinneet ovat suurimmaksi osaksi heidän herraskartanonsakin, ne ovat kaatuneet ajan hampaan niitä jäytäessä ja Isonvihan niitä hävittäessä, mutta sadoissa Suomen kirkoissa on vielä surullisia jätteitä tuosta loistavasta ylimystöstä -- on hautaholveja ja vaakunakilpiä, tauluja ja hautakirjoituksia, kruunuja ja alttarikaluja sekä varsinkin noita loisteliaita hautakiviä, joiden päällitse nyt astelee välinpitämätön matkamies ja joiden kuluneista kirjoituksista aina voi varmuudella löytää vuosilukujen alussa numerot 1 ja 6.

Yksi noista herraskartanoista, jotka kertovat niin suuresta ylpeydestä ja rikkaudesta, ja joiden loisto viime aikoina on vaalennut sitä myöten kuin aateli on merkityksensä menettänyt, oli Mainiemi. Sen oli rakentanut kreivi Kustaa Bertelsköld kohta Westfalin rauhan jälkeen ja nimensä oli se saanut katolilaisten pyhästä Mariasta. Kansan korvaan kuului Marianiemi oudolta ja muuttui se piankin Marjalaksi ja Mainiemeksi, joka viimemainittu nimi sitten jäi pysymään. Tämän kertomuksemme alussa, v. 1656, oli Mainiemi vielä loistavimmillaan; tuo kolmikerroksinen, korkea kivirakennus, jonka jyrkkä katto oli kuparista ja jonka korkeat tornit oli kuparilla katettu, muistutti mieleen noita ylpeitä keskiajan linnoja, jotka niin halveksivasti katselivat ympärillään olevia mataloita majoja. Portaat olivat leveät ja marmorilla päällystetyt, salit olivat suuret ja niiden seinillä riippui kilpiä, aseita ja hirvensarvia; oli siellä kaitaisia, pimeitä kiertoportaita ja pieniä tornikammioita; katot ja muurit oli koristettu kummallisilla, vanhaan saksalaiseen malliin tehdyillä koukeroilla; kaikki oli loisteliasta ja niin haaveellisen vanhanaikaista, että sitä katsellessaan olisi voinut luulla olevansa Saksanmaan sydämessä, jossakin muinaisessa ruhtinaallisessa linnassa eikä suinkaan Suomen raukoilla rannoilla, köyhyyden ja puutteen kaukaisessa kotimaassa.

Kun selaillessaan Dahlbergin teosta _Svecia antiqua et hodierna_ tarkastelee kuudennentoista sataluvun parhaassa komeudessaan, loistossaan ja suuruudessaan olevia ylimyslinnoja, näyttää siltä kuin niissä olisi jonkinlaista omituista, syntyperäistä ylpeyttä, joka meidän päivinämme tuntuu painostavalta ja hyvin vanhentuneelta. Vaikka Mainiemen linna olikin vielä uusi, teki se katsojaan samanlaisen vaikutuksen. Vaikkei se vielä ollutkaan seitsentä vuotta vanhempi, näytti se jo siltä kuin olisi seisonut siinä vuosisatoja. Ehkä johtui tämä vaikutus siitä, että linnan rakentaja ja sen isäntä, ylpeä kreivi Bertelsköld, vain muutamia vuosia oli linnassaan asunut, kun uudet sodat jo kutsuivat häntä käyttämään vielä voimakasta käsivarttaan kuninkaan ja isänmaan palvelukseen. Ehkä johtui se siitäkin, ettei kukaan hempeä naisolento ollut vienoudellaan valaissut ja lempeydellään lauhduttanut sen uhkamielistä suuruutta noiden kurjien majojen rinnalla, joissa linnan alustalaiset asuivat.

Kello oli viiden ja kuuden välillä aamulla. Mainiemen linnan uhkeat muurit loistelivat keväisen aamuauringon valossa ja kuvastuivat tyynen lahden pintaan, jonka vesi sen perustuksia huuhteli. Ihana, yöllinen sade oli luontoa virvoittanut, koko maisema uhkui terveyttä ja voimaa ja ilmassa oli tuo tuoreuden ja nuortumisen tunne, joka tekee pohjolan kevään niin sanomattoman suloiseksi. Leivoset lauloivat taivaalla, pääskyset kiitelivät halki heleän ilman, ja iloisesti viserteli peipponen lehdittyvässä koivussa.

Puistoaidan vieressä lähellä linnaa työskenteli joukko kreivin alustalaisia, miehiä, naisia ja lapsia, repaleisia ja nälkäisten näköisiä olentoja. Keskiaikana pidettiin linnan rakentamista koko paikkakunnan onnettomuutena. Ajat olivat paljon muuttuneet, laki koetti rajoittaa läänitysvallan mielivaltaisuutta, mutta laki oli Suomessa vielä voimaton. Korkeat herrat ja heidän voutinsa tekivät mitä tahtoivat ja valituksen tekeminen oli tekijälleen vain turmioksi. Niinpä tapahtui, että täälläkin, näin lähellä Turkua ja maan korkeinta tuomioistuinta, vasta perustettua hovioikeutta, mielivalta ja oikeudettomuus oli nylkenyt melkein puti puhtaaksi koko sitä ympäröivän seudun, ja linnan kalliiksi ylläpidoksi riistettiin nyt se, minkä sota ja kato olivat säästäneet. Luultavaa on, ettei kreivi Bertelsköldillä ollut aavistustakaan alustalaistensa hädästä; sodassa ollessaan ei hänellä ollut aikaa sitä ajatella, ja hän oli tyytyväinen tiluksiinsa, kunhan vouti vain määräaikana lähetti hänelle ne suuret summat, jotka hän sen ajan aatelisten tapaan tuhlasi, ajattelematta, että nuo rahat oli viimeiseen ropoon asti kiskottu hänen köyhiltä talonpojiltaan.

Työmiesten työ oli raskasta ja pitkällistä. Tuo avara puisto, jossa oli paljon hirviä ja metsäpeuroja, ja joka ennen oli ollut puuaidalla ympäröitynä, oli piiritettävä kivimuurilla. Kello neljästä alkaen oli vedetty kiviä ja ladottu niitä korkeihin röykkiöihin -- voudin asettamat työnjohtajat seisoivat aina vähän matkan päässä valmiina sujakoilla pihlajavitsoilla lyömään sitä, joka laiskotteli tai muuten niskoitteli. Eräs iäkäs ja nälistynyt vaimo ei jaksanut niin nopeaan kuin työnjohtaja olisi tahtonut työntää esiin mukulakivillä täytettyjä kärryjään ja sai sentähden muutamia iskuja piiskasta, niin että kaatui maahan. Sen näki vaimon neljätoistavuotias poika, karkasi raivoissaan työnjohtajan kimppuun ja repi ja löi häntä minkä jaksoi. Työnjohtaja, joka oli suuri, rotevatekoinen mies, tarttui poikaa niskaan, nakkasi hänet maahan ja alkoi armottomasti häntä piestä. Muutamat lähinnä olevat lakkasivat työstään, asettuivat pojan puolelle ja uhkailivat työnjohtajaa. Tämä huitoi raivoisasti piiskallaan; muuan työmiehistä, jonka naamaan piiska sattui, tarttui työnjohtajaa vyötäisiin, heitti hänet vuorostaan maahan ja antoi hänelle selkään. Nyt sekaantuivat muutkin riitaan ja siinä syntyi täydellinen kapina. Kauan tukehdutettu viha puhkesi ilmi. miehet heittivät pois työkalunsa ja katkoivat itselleen aidan seipäitä aseiksi; kaikki työnjohtajat kaadettiin maahan, niille annettiin ilman armoa selkään ja olisi siinä voinut henkiäkin olla vaarassa, ellei erään uuden henkilön ilmautuminen olisi muuttanut asiain menoa.

-- Mestari Aatami! -- huudahti muuan, ja kuin taikavoima vaikuttivat nuo sanat. Kiireimmän kautta heitettiin seipäät maahan, piestyt jätettiin rauhaan ja kukin kiiruhti työhönsä uhkaavaa vaaraa pelonalaisesti mulkoillen.

Kaikkien pelkäämä vouti, mestari Aatami, lähestyi linnasta tulevaa polkua myöten. Hän oli pitkä ja tanakka mies, iältään noin viidenkymmenen ja puku osoitti puoleksi herraa puoleksi talonpoikaa. Koirannahkainen talvilakki peitti hänen lyhyen, melkein vaalean tukkansa; kapeat, yhteen puristetut huulensa, pienet harmaat viikset ja matala, mutta teräväkulmainen otsa osoittivat rohkeutta, viekkautta ja kovuutta. Hänen vainuva silmänsä oli jo kauas huomannut kahakan, mutta hän ei kiirehtinyt kulkuaan, vaan läheni aivan rauhallisen näköisenä, varmana siitä, että hän milloin tahansa hillitsisi tuon väen, joka jo monta vuotta oli oppinut häntä pelkäämään.

Kärsivällisesti hän kuunteli työnjohtajien valituksia ja pani heti kohta tutkimuksen toimeen. Niin suuresti häntä työmiehet pelkäsivät, ettei kukaan heistä uskaltanut avata suutaan puolustautuakseen; ehkä olivat he jo edeltäpäin varmat siitä, että sen kautta vain pilaisivat asiansa. Ainoastaan tuo neljätoistavuotias poikanen, joka oli kapinan alkanut, käyttäytyi raivokkaasti, pui kaikkein kauhuksi nyrkkiään mestari Aatamille, ja huusi: -- Minä tapan sinut mieheksi tultuani, jos et anna äidin olla rauhassa. Ensin otit isäni ja hän hukkui sotaan. Sitten otit vanhemman veljeni eikä hänkään tullut takaisin. Sitten veit meiltä hevosen ulosteoista. Sitten pakotit toisen veljeni vetämään tiilikuormaa, kun ei ollut hevosta millä vetää; veljeni veti niin, että kuoli siihen. Nyt olet pakottanut äidin ja minut tekemään kolme päivätyötä viikossa ilman palkkaa, vaikkei meillä ole leipäpalaa suuhun panna. Ja nyt on sinun renkisi lyönyt äitiä ja minua; sinä teet vääryyttä, mestari Aatami, ja pieksä vaikka kuoliaaksi minut, mutta sittenkin sanon minä, että sinä teet vääryyttä...

-- Mikä on nimesi? -- kysyi vouti lyhyesti ja melkein pilkallisesti, katsoen häntä tuimasti silmiin.

-- Niinkuin et muka sitä tietäisi! -- vastasi poika uhkamielisesti. -- Pekka minä olen ja Pekka oli isäni ja Lampelaisiksi meitä sanotaan sen lammin rannalla olevan mökin mukaan, jossa asumme. Kirjoita se vaan mustaan kirjaasi, Jumala sen myös kirjoittaa omaansa.