Part 19

Niinpiankuin voi tehdä sen ketään loukkaamatta, vetäytyi kreivitär huoneihinsa linnaan, jossa hänet otti vastaan Kreeta muori; väkijoukolla oli sen sijaan yltä kyllin huvia hänen seurueensa tarkastamisessa. -- Kuka on tuo pitkä, laiha ja mustaverinen nainen, jonka käsivarteen hänen armonsa nojaa? -- kysyi Riitta-muori eräältä hätiköivältä kamaripalvelijalta.

-- Hänen armonsa seuranainen, muuan köyhä neiti Sinclair, -- vastasi kamaripalvelija.

-- Kah kaikkiakin, -- sanoi Riitta, luulinpa häntä ainakin paroonittareksi; hän näyttää yhtä ylhäiseltä kuin hänen armonsa itse. Entä tuo toinen ruudukkaiseen villakaapuun puettu nainen, kuka hän on? -- jatkoi Riitta, osoittaen erästä vaaleaveristä ja hyväluontoisen näköistä, mutta niin nuoreksi miltei liian lihavaa tyttöä.

-- Neiti Linderoth, armollisen neidin opettajatar, -- kuului lyhyt vastaus.

-- Senpä olisin saattanut kysymättäkin arvata, -- sanoi Riitta; -- ei ole siinä tytön tyllerössä enemmän aatelista verta kuin minussakaan. Mutta katsokaapas, tuolla auttaa hän pikku neitiä vaunusta. Jumala siunatkoon sitä lasta, mikä kaunis Jumalan enkeli hän on! Ja kuinka hän on mammaansa! Ja tuo, joka yhdellä hyppäyksellä vaunuista laskeutui, totta se lienee vanhin kreivi, pikku Torsten! Ja kuinka iso ja komea hänestä on tullut! Ja kuinka hän on pappaansa!

-- Pitäkää suunne kiinni, ystäväiseni, -- tiuskaisi kamaripalvelija, -- älkääkä vaivatko heidän armojensa korvia tyhmillä lörpötyksillänne. Muuten sanon teille, ettei se olekaan kreivi Torsten, vaan nuori kreivi Kustaa Aadolf. Kyllä ei kreivi Torsten hyppäisi vaunusta sillä lailla!

Ne kaksi lasta, jotka olivat istuneet opettajattaren kanssa toisissa vaunuissa, ansaitsivatkin, ainakin ulkonäkönsä puolesta, Riitta-muorin heihin tuhlaaman kiitoksen. Ebba-neiti oli äitinsä ilmeinen kuva, jota kaunistivat lapsuuden tuoreus ja hyväntahtoisuus. Vaikka kreivittären kasvot muuten olivatkin miellyttävät, puuttui niistä tuo hyväntahtoinen piirre. Kustaa Aadolf Bertelsköld taas oli reipas, voimakas, tulinen, hilpeä ja vallaton poika, tukka musta kuin isällä, niin musta, että se miltei sinerti, silmät mustat ja elävät, ruumiinrakenne hänen vuosikseen vahva ja jäntevä. Vaunuista alas hypättyään juoksi hän ensi töikseen taputtamaan hevosia kaulalle, kaatoi sivumennen erään kamaripalvelijan jalkakammilla kumoon, sieppasi sitten sisarensa vyötäisistä kiinni ja kantoi hänet ylös suuria rappusia harpaten kaksi kolme porrasta kerrallaan. Kaiken tämän suoritti hän muutamissa silmänräpäyksissä.

Kolmannessa vaunussa istui kreivi Torsten opettajansa kanssa. Torsten Bertelsköldin ulkonäkö ei herättänyt katselijain huomiota likimainkaan niin paljon kuin veljen ja sisaren. Hän vivahti sekä isäänsä että äitiinsä, tukka oli vaalea ja silmät ruskeat, muuten näkyi hänessä jonkinlaista ylpeyttä yhdistettynä tunteelliseen, heikkohermoiseen ja kivulloiseen ulkomuotoon. Nuorukainen hän oli, 14:n vanha, mutta näytti paljon vanhemmalta. Hän istui paksuun, turkiksilla sisustettuun kaapuun käärittynä, nojasi, vaunusta astuessaan, opettajansa olkapäähän ja astui kartanon poikki miltei horjuvin askelin, tervehtimättä ketään ympärillä seisovista. Opettaja, maisteri Schönberg, vanhaa, mutta köyhtynyttä ja rappiolle joutunutta aatelista sukua, näytti olevan noin 40-vuotias mies, laiha, kalvakka ja kuivan näköinen.

Neljännessä vaunussa istui neljä kamarineitsyttä vaalimassa kaikenlaisia huviksi ja hyödyksi aiotuita kaluja, joista mainittakoon kaksi sylikoiraa, Ebba-neidin mielikissanpoika, marakatti nimeltä Bobbo, kaksi papukaijaa ja eräs hollantilainen kääpiö nimeltä Dick. Jäljessä tuli vielä useita kuormavaunuja kuljettaen kaikenmoisia kesätarpeita, joista ei mitään ajan ylimykselliseen ylellisyyteen kuuluvaa saanut puuttua. Katselijat eivät kyllästyneet töllistelemästä noita kummallisuuksia, joista useat olivat heille nimeltäänkin tuntemattomia. Enintä huomiota herättivät kumminkin kääpiö, marakatti ja papukaijat. Mutta näidenkin maine oli vielä himmenevä.

-- Kas, mimmoinen pieni ja nätti herra! -- Mikä sen pikku herran nimi on? -- huudahti Riitta-muori mielinkielisesti, kumartuen vaunuun katsomaan, paremmin nähdäkseen marakattia, joka istui siellä, korea hattu päässä, loukkoon kyyristyneenä. Bobbo arvattavasti luuli tätä kehoitukseksi likemmän tuttavuuden tekemiseen, sillä yksi hyppäys vain, hän istui kahdareisin Riitta-muorin niskassa ja alkoi käherrellä hänen hiuksiaan tavalla semmoisella, että ämmä lähti kohti kurkkuaan parkuen juoksemaan, luullen paholaisen ihka elävänä hänen selkäänsä hypänneen. Sanna-muori, joka oli ollut Turussa ja kiilloittanut piispavainajan kauluksia, oli useammin kuin yhden kerran nähnyt marakatteja torilla näyteltävän ja alkoi ylenkatseellisesti puhua "ihmisistä, jotka eivät ymmärtäneet erottaa ihmisiä eläimistä". Sentähden, kun pieni Dick, kääpiö, aikoi astua vaunusta ulos, piti Sanna-muori varansa, otti hänet syliinsä, silitteli häntä kuin kissaa ja sanoi: Kis, kis, kuinka kauniit vaatteet sillä on, oi oi, niin kaunis takki, kissa mirriseni! -- Mutta Dickistä mokomat mairittelut eivät olleet ollenkaan mieleen, hän iski kyntensä ällistyneen ämmän poskiin ja huusi vihasta tirskuen: -- Kissa olet sinä itse enkä minä, sen tuhannen naaras!

Jos Riitta-muori parkui vast'ikään, niin parkui nyt Sanna-muori kymmentä kertaa kovemmin. Ämmän huudoista syntyneen hälinän kestäessä kuului kavion kapsetta portilta, ja kartanolle ilmestyi kuusi pulskeata ratsuhevosta, kukin ratsupalvelijansa kanssa, sekä niiden etunenässä murjaani, koreaan, hopealla kirjattuun jakkuun puettu, mutta musta kuin synti. Kauhistus oli yleinen; katselijat hajausivat joka haaralle. Joko nyt murjaani närkästyi herättämästään inhosta tai tahtoi hän huvikseen vielä enemmän pelästyttää taitamatonta joukkoa, hän irvisti julmasti ja pisti kielensä ulos näyttäen kaksi riviä valkoisia ja teräviä hampaita. Alettiin huutaa, manata ja rukoilla. Sanna-muori toipui toki siksi, että ennätti saada mietityksi, miten perkele tietystikin kulkee mukana siellä, missä ihmiset ovat kissoiksi muuttuneet ja kissat ihmisiksi; mutta, lisäsi hän riemuiten, pappia se kuitenkin pelkää; eipähän tohtinut tulla tänne, ennenkuin sen jumalanmiehen puhe oli loppunut.

Oikeastaan oli asianlaita niin, että murjaani, jolla oli tuo musta nimi Nero, oli kreivittären tallimestari ja oli hiljalleen tullut jäljestäpäin Turusta, ratsuhevosia kuljettaen.

Linnaan tulonsa jälkeisenä aamuna istui kreivitär Bertelsköld komeassa sänkykamarissaan, katsellen Mainiemen salmen ihanaa näköalaa sill'aikaa, kun hänen kamarineitsyensä asetteli hänen tuuheaa tukkaansa ylös samalla tarkkuudella, kuin jos olisi ollut mentävä loistaviin juhlapitoihin Ruotsin pääkaupungissa. Pöydällä kreivittären edessä oli hopeinen tarjotin ja sen päällä kiinalaiset posliinikalut, joista hän vast'ikään oli suklaata aamujuomakseen nauttinut; hänen kullalla kirjattuihin tohveleihin pistetyt jalkansa lepäsivät vaatetuspöydän eteen asetetulla silkkityynyllä, ikäänkuin ei pehmeä persialainen mattokaan olisi ollut kyllin hieno ja lämmin sitä tallaavalle jalalle. Viereisestä huoneesta kuului papukaijain ilkeää kuherrusta, joka kokonaan olisi estänyt linnunlaulun rannan koivuista kuulumasta, vaikka tämä olisikin voinut tunkea huolellisesti suljettujen ikkunain läpi.

Kello oli 7:n paikoilla, ja luonto loisti niinkuin se vain voi kesäkuun kosteisena aamuna loistaa. Ihana oli näköala tuuheille, lehväisille rannoille päin, joiden välitse peilikirkkaat lahdelmat luikertelivat niinkuin hopeanauhat vaaleanvihreällä samettimatolla. Meri, tuo valtava ja iso, joka syvinä hyökyinä kohoili tuolla taampana, oli tänne lähettänyt ainoastaan leppeimmät tyttärensä, nuo kaidat lahdet ja salmet, jotka armaasti syleilivät pihlajilla, koivuilla ja kukkivilla tuomilla reunustettuja niemiä ja saaria.

-- Vedä ikkunaverho paremmin syrjään, Kaarina, -- sanoi kreivitär ihastuksissaan tuosta lumoavasta näköalasta. -- Bertelsköld oli oikeassa, -- lisäsi hän ajatuksiinsa vaipuen -- tämä maa, niin köyhä kuin onkin, on kuitenkin ihana, miltei yhtä ihana kuin Länsi-Göötanmaani.

-- Teidän armonne älköön vilustuttako itseään, -- virkkoi kamarineitsyt mielipalvelijan toimeliaalla tuttavuudella. -- Oi, taivaan kirkkaus, kuinka teidän armonne tänäpäivänä on kaunis, oikein ihastuttava; lyön vetoa, että kreivi sanoisi samaten. Kukapa olisi uskonut, että tuo ilkeä merituuli ja tämä kylmä Suomen ilma tekisi niin hyvää teidän armollenne! Anteeksi ... vielä yksi kihara ... kas noin. Mutta kannattaako todellakin olla noin viehättävä näille tyhjille seinille tai tuota ikävää pappia tai noita muita tomppeleita varten tässä moukkain maassa. Oi, teidän armonne!

-- Mitä huokaat, hupsu!

-- Oi, teidän armonne, Suomi on sittenkin iljettävä maa, minkätähden piti meidän tänne lähtemän? Erämaita ja mäntymetsiä, noita joka kannon takana, entä sitten kieli, kiks, kaks, kuks! Ajattelen Ranskanmaalla ja Italiassa suorittamiamme matkailuja. Siellä voi ihastua maalla asumaan. Missä ikänä käveli, sai oikein kylpeä kukkasissa ja tuoksuissa; hunajaa kaikilla huulilla, joka askelella markiisi, joka pensaassa kreivi. Oli se sentään viehättävä, se kaunis kreivi d'Ayrac Rouenissa.

Kamarineitsyt odotti, että hänen rohkea huomautuksensa loihtisi hymyilyn kreivittären huulille tai punan hänen poskilleen, mutta sen sijaan näkyi äkillinen kalpeus kreivittären kauneilla poskilla. -- Missä Sinclair on? -- kysäisi hän keskeyttäen.

-- Näen hänen tulevan tuolla puutarhassa. Hän kävelee kirja kädessä; ei hän näe eikä kuule. Mutta ... hän seisahtuu, hän näyttää hämmästyneeltä. Niinpä tosiaankin, hän huutaa apua. Hän hosuu ympärilleen tulipunaisella saalillaan ... hän juoksee ... ei kukaan kuolevainen ole tätä ennen nähnyt neiti Sinclairin juoksevan! ... nyt hän taas seisahtuu. Mutta mikä on hänellä hätänä? Mutta katsokaa, teidän armonne, katsokaahan. Tämä on kovin hullunkurista!

Ja vallaton kamarineitsyt remahti niin makeaan nauruun, ettei kreivitärkään malttanut olla ikkunan luo tulematta. Itsensäkin täytyi hänen hymähtää sille, mitä näki. Neiti Sinclair seisoi puutarhan muurin vierellä, mistä hän ei enää päässyt eteen eikä taakse, ja hosui riivatusti punaisella saalillaan ympärilleen, peloittaakseen pois kalkkunakukkoja, jotka kaulat kurollaan ja pyrstöt levällään häntä ahdistivat; ja jota enemmin hän saalilla hosui, sitä hurjemmiksi hänen höyhenpukuiset vihollisensa kävivät.

-- Olenpa varma siitä, että kaikki tyyni on Kustaa Aadolfin ilveitä, -- sanoi kreivitär voimatta pidättää nauruaan, vaikka olikin pahastunut. -- Juokse alas, Kaarina, ja pelasta neiti; lähetä tänne tuo huimapääni, jos näet hänet.

Kaarina meni ja tuli kohta takaisin Kustaa Aadolfin ja pelastetun neidin kanssa; tämä jälkimmäinen oli närkästyksestä yhtä punainen kuin hänen saalinsa. Paikalla pidettiin tutkinto. Kustaa Aadolf selitti olleensa tallissa Neron kanssa hevosia ruokkimassa. Sitten oli hän ollut isännöitsijän kanssa pellolla ja koettanut "opetella kyntämään." Sitten oli hän sattunut aukaisemaan puutarhan portin kalkkunoille...

-- Sen teki kreivi tahallaan, kun näki minun siellä kävelevän, -- sanoi neiti terävästi.

-- Niin, -- sanoi Kustaa Aadolf rohkealla suoruudella, joka sopi hänelle oivallisesti, -- minun kävi sääliksi, että neidin piti kävellä niin yksinään, ja tahdoin hankkia neidille sopivaa seuraa.

Jos äidin sydän olikin taipuisa puolustamaan kaunista, mustasilmäistä, iloisen ja rohkeamielisen näköistä pahantekijää, niin kreivitär toki ymmärsi sen mestarillisesti salata. -- Aatelismiehen ei sovi oppia tapojaan tallissa, -- sanoi hän ankarasti, -- ja vielä vähemmän astua kuin talonpoika auran perässä. Sitäpaitsi olet käyttäytynyt sopimattomasti neiti Sinclairea kohtaan. Tahtoni on, että pyydät häneltä anteeksi.

Kustaa Aadolf puri huultansa. -- Pyydän _teiltä_ anteeksi, äitini! -- sanoi hän.

-- Mutta minä vaadin, että pyydät anteeksi _neidiltä_.

Poika oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän sukkelasti: -- Ei, äitini, aatelismiehen ei sovi pyytää anteeksi siltä, jota kalkkunat ovat ahdistaneet. Luuletteko minun olevan velvollinen antamaan neidille hyvitystä? Olkoon, en kieltäydy siitä, jos hän tahtoo tapella kanssani.

Tuskin huomattava hymy ilmaisi, että heikko äiti, jonka lujuus oli enemmän näennäinen kuin todellinen, vaivoin voi pysytellä ankarana. Samassa tuli vanhempi veli, kreivi Torsten, ja kuuli tuon taistelu vaatimuksen. -- Kustaa ei pelkää muuta kuin yhtä vihollista, -- sanoi hän, -- ja se on ikävyys.

-- Olet oikeassa, -- sanoi äiti, iloisena keksiessään keinon, joka oli hänen lemmikkiään vähemmän nöyryyttävä. -- Suvaitkaa, neitiseni, _minun_ pyytää anteeksi uppiniskaisen poikani puolesta. Mutta sinä, Kustaa Aadolf, menet heti kohta ylös huoneeseesi ja pysyt siellä iltaan asti arestissa. Se olkoon rangaistuksesi tällä kerralla.

Tuomittu pahantekijä kumarsi kankeasti ja totteli. Tuskin oli hän tullut huoneesta ulos, ennenkuin pieni Ebba, joka oli kuunnellut oven takana, lensi häntä kaulaan ja itku kurkussa huudahti: -- Älä ole pahoillasi, Kustaa, tahdon olla koko päivän luonasi. Kaikki vauvani haen sinulle, kun vain lupaat, ettet, niinkuin viimeksi, ripusta niitä pellinnauhaan.

-- Anna minun olla, -- sanoi poika äreästi. Mutta heti sen jälkeen katui hän, ja kyynelet herahtivat hänen silmiinsä. -- Kyllä olisi sinulla hauskempi siellä ulkona, -- sanoi hän, -- mutta tule kumminkin. Oletpa oikein hyvä, kun huolit minusta. En koskaan enää tee vauvoillesi pahaa.

Veli ja sisar menivät yhteiseen arestiinsa. Mutta makuuhuoneessa syntyi neuvottelu kreivittären, hänen seuranaisensa ja kreivi Torstenin välillä.

-- Kustaa Aadolf on kovin taipuisa pahoihin tapoihin, -- sanoi äiti puolustaen. Vahinko, ettei hänellä täällä Mainiemessä ole sen parempaa seuraa kuin palvelijat ja talonpojat.

Neiti Sinclair, joka vielä oli suutuksissaan, tahtoi sanoa sanan linnan alustalaisten kovin itsenäisestä käytöksestä. Hän oli juuri puutarhassa ihastuksekseen lukenut erästä Scudéryn uutta romaania, kun häntä äkkiarvaamatta oli alettu ahdistaa ... ja siinä oli hän nähnyt puutarharenkien vähän matkan päässä hänestä olevan työssä, mutta ei yksikään ollut jalkaansa liikauttanut hänelle avuksi tullakseen. Olipa vielä isännöitsijäkin kulkenut juuri silloin pihan poikki ja -- uskaltanut nauraa...

Torsten otti tämän muistutuksen varteen tavalla, joka oli osoituksena niistä sukuylpeistä periaatteista, mitkä hän aikaisin oli opettajaltaan, ehkäpä osaksi isältäänkin imenyt.

-- Mainiemestä, -- sanoi hän, -- on kovin kauan puuttunut paikalla asuvaa herraa. Väestö on tottunut elämään omin päinsä; sen täytyy tottua siihen vallanalaiseen asemaan, joka sille kuuluu. -- Isännöitsijä ei ollut hänestä vastenmielinen; hän näytti olevan kelpo mies, mutta kovin itsevaltainen. Hovimestari oli kertonut vallan moitittavasta uppiniskaisuudesta. Semmoista olisi toiste estettävä tapahtumasta.

Kreivitär katseli mietteissään ihanaa näköalaa. -- Anna sanoa isännöitsijälle, -- sanoi hän huolettomasti, -- ettei hän vast'edes opeta Kustaa Aadolfia kyntämään. Anna sanoa hänelle, että alamaisuus, ulkonainen ja sisällinen, on hänen ja hänen väkensä velvollisuus. Tule, Torsten, ja katso tuonne! Näetkö tuon, tuolla lehtipuiden latvojen takana? Se on meri, Torsten! Oi, kuinka suuruus on ihana, kun se ymmärtää olla lempeä!

Torsten katsoi merelle. Hän huomasi ristiriitaisuuden äitinsä sanoissa, ja vastasi tavalla, jota ei olisi odottanut hänen ikäiseltään: -- Mutta, äitiseni, eikö suuruuden suurin velvollisuus ole olla suuri?

-- Juuri senpä tähden, -- sanoi kreivitär, -- sen ei tarvitse halveksia mitään muuta rinnallaan. Näetkö, Torsten, tämä on se Suomenmaa, jota on kuvailtu meille niin autioksi ja jylhäksi. Minusta se kuitenkin on sekä ihana että suurenmoinen.

4. JUHLAPITOJA JA VAAROJA.

Kaarle XI:nnen tarmokas, järkevä, vakainen, miltei juromielinen hallitus oli yht'äkkiä pannut sulun Ruotsin aateliston loistolle, joka oli aivan yli äyräittensä kuohunut aina siitä pitäen kuin Kristiina kuningatar nousi valtaistuimelle. Tulipa äkkiä loppu sekä Ruotsissa että Suomessa kaikista noista komeista ja viikoittain kestävistä juhlapidoista, kilpa-ajoista, turnauksista, ilvenäytelmistä, kaksintaisteluista, viinivirroista, paistetuista karjuista, kullatuista juhlavaunuista, silkin kahinasta ja hopean helinästä. Elämä muuttui hiljaiseksi, milteipä kolkoksi noissa uhkeissa aatelislinnoissa; juhlapitojen hälinä oli loppunut, pöytäin ylellisyys oli vähiin sulanut, komeus oli kalvennut, hopea oli vaeltanut kuninkaan reduktsionin avaamaa tietä valtion rahastoon. Ja sen sijaan tulivat kankeat kiehkuraperuukit, pitkät saarnat, ankarat tutkimukset, raudankova kaksintaistelu-asetus, ja niiden ohessa eräänlainen juro raakuus, johon kuningas itse antoi esimerkkiä. Mutta ikäänkuin pimeyden vallat olisivat harmistuneet siitä jumalanpelosta, vakavuudesta ja ankarasta siveellisyydestä, mikä kaiken tämän ohessa tuli tavaksi ja laiksi, niin alkoi koko pohjolan rauhalle vaarallisin ja mitä suurinta tuhoa tuottava vihollinen samaan aikaan vuodattaa myrkkyään yhteiskunnan sydämeen. Loisto katosi, mutta paloviina tuli sijaan.

Mahtavan aateliston masentajan viimeisinä hallitusvuosina olikin sentähden aivan tavatonta, jopa kerrassaan kuulumatonta, että tuo suurimmaksi osaksi perin köyhtynyt aateli uskalsi edes osaksikaan levitelläidä vanhassa loistossaan, ja jos se joskus tapahtui, niin tapahtui se ainoastaan tienoilla niin etäisillä, joilla ei enää luultu tarvittavan pelätä reduktsioniherrain aina väijyviä silmiä. Oliko näin laita Mainiemen, tulemme kohta näkemään. Varma vain on, että heti kreivillisen perheen sinne tultua, kesällä 1695, alkoi sarja juhlapitoja niin loistavia, niin tuhlaavaisia, etteivät ne juuri näyttäneet sopivan yhteen ajan tavan, rikkauden vaarain eivätkä sen maakyläisen rauhan kanssa, johon kreivitär Bertelsköld oli vetäytynyt heikkoa terveyttään hoitamaan.

Vaikka kreivi Bertelsköld itse olikin nuorempaa Kristiinan luomaa aatelia, kuului kuitenkin hänen puolisonsa, syntyään Sparre, maansa vanhimpiin sukuihin ja otti täydellisesti osaa heidän nykyistä hallitusta kohtaan tuntemaansa tyytymättömyyteen. Valitettavasti ei tässä todenperäisessä kertomuksessa ole säilynyt kaikkien niiden ympärillä asuvaan vanhaan aateliin kuuluvain korkeasukuisten ja uljaiden vieraiden nimiä, jotka siihen aikaan kävivät Mainiemessä ja ottivat osaa sen juhlapitoihin.

Varmana sopinee kuitenkin pitää, etteivät sieltä olleet poissa Kankaisten Hornit -- joista kumminkin eversti Eevert Kustaanpoika oli kuollut v. 1687 ja Suomen kenraalikuvernööri Henrik Horn, Marienborgin vapaaherra, v. 1693 -- ei Lemunsaaren ylhäinen paroonitar Anna Maria Cruus, syntyjään Horn, eivätkä myöskään Louhisaaren yhtä isoiset Flemingit, jotka silloin olivat siirtyneet kreivillisestä suvusta samannimiseen vapaaherrasukuun. Eikä suinkaan puuttunut sieltä myöskään Turun maaherraa, Cassaritzin vapaaherraa, Sarvilahden, Tyysterinkylän ja äskettäin rakennetun Teijon herraa Lorenz Creutzia, eikä hänen isoista puolisoaan vapaaherratar Hedvig Eleonora Stenbockia, jonka äiti oli syntyjään De la Gardie. Lukuisa joukko Turun ja sen lähiseutujen aatelisia seurasi näitä päämiehiään Mainiemeen.

Kesä oli sateinen ja kylmä eikä juuri sopiva ulkoilmahuvituksiin. Oli kuin olisi sää ollut noiduttua; joka kerta, kun kreivitär oli järjestänyt oikein iloiset pidot taivasalle, alkoi taivas pilvettyä, tuli rankkasadetta ja tuulta, kaikki oli pilalla, ja vieraat saivat huvitella linnan muurien sisällä. Heinäkuun lopulla hän päätti kuitenkin viettää heinäntekoa oikein loistavilla pidoilla ja kutsutti hovimestarin luoksensa. -- Hyvä Janssen, -- sanoi hän, -- luonnonvoimat ovat liittoutuneet minua vastaan; teillä sitävastoin on aina hyvä ilma-onni; määrätkää jokin ensi viikon päivä, jona saan kutsua ystäväni niittäjäisille. Ensi maanantaina esimerkiksi?

Hovimestari oli heti valmis. -- Teidän armonne laskee leikkiä, -- vastasi hän. -- En tiedä tosin muusta onnesta kuin onnesta voida täyttää teidän armonne käskyjä. Mutta maanantaita ja perjantaita pidetään sopimattomina päivinä. Suvaitseeko teidän armonne määrätä tulevan torstain?

-- Niinkö myöhään? Ehkäpä olisi siinä tapauksessa syytä odottaa kreiviä. Mutta olkoon, määräämme torstain. Onko teillä rahaa?

-- Kreivin lähettämä vähäinen summa on aikoja sitten loppunut, -- vastasi hovimestari, -- ja minä olen kantanut kaikki, mitä olen voinut isännöitsijältä pusertaa. Sillä miehellä on ihmeteltävä kyky kaivaa kaikki tilan tulot pohjattomiin soihin. Kuitenkin (ja tässä kumarsi Janssen hyvin nöyrästi) tarvitaan vain viittaus teidän armoltanne niinkuin ennenkin...

-- Lainaamaanko teiltä, arvelette? -- keskeytti hänet kreivitär ylpeästi. -- Herraseni, en kaipaa palvelijaini suosionosoituksia. Apuanne tarvitessani olen sen sanova teille.

-- Niinkuin teidän armonne käskee, -- vastasi hovimestari samaan tapaan kuin ennenkin, mutta hänen silmissään leimahti loukatun ylpeyden salainen salama ja hän hankkiutui lähtemään huoneesta.

-- Odottakaa, -- virkkoi kreivitär, -- luulen kreivin olevan täällä kahden viikon kuluttua. Saatatte siis vielä tämän kerran suorittaa kustannukset; on kysymyksessä vain muutamain päiväin etumaksu. Kuinka paljon olen teille velkaa?

-- Aivan mitättömän summan, teidän armonne, jota en voi muistaa, -- vastasi silmänpalvelija yhä samaan tapaan. -- Muistini on sangen huono kaikkeen muuhun paitsi teidän armonne käskyjä täyttämään.

-- Ja tuon muistinne huonouden vuoksi te kai olette antanut minun joka kerta allekirjoittaa kuitin summasta jo ennen kuin olen sen saanutkaan? Janssen ... entä jos pettäisitte minua?

-- Teidän armonne, tämä epäluulo...! Tahdon heti paikalla teidän armonne silmäin edessä repiä palasiksi nuo onnettomat kuitit, jotka riistävät minulta sen, minkä pidän kalleimpana maan päällä, teidän armonne luottamuksen.

-- Se on tarpeetonta, jääkää tänne. Luuletteko neljä sataa hopeatalaria riittävän kaikkiin torstaiksi Turussa tehtäviin ostoksiin -- pukuihin, musiikkiin, ilotulituksiin, rypäleihin, maustimiin y.m.

-- Jos teidän armonne antaa minun toimittaa ostokset huolellisesti ja säästäväisesti, niin toivon voivani kolmellasadalla talarilla...

-- Huolellisesti! Säästäväisesti! -- keskeytti kreivitär kiivaasti. -- Kerjäläisen palveluksia en teiltä pyydä, herraseni. Tahtoni tunnette; olkaa tarkka ja säästäväinen omissa asioissanne eikä minun. Täksi illaksi teette suunnitelman juhlapitoja varten, ja mitä kustannuksiin tulee, kas tässä...

Kreivitär meni kirjoituspöydän luo ja kirjoitti käsialalla, josta tuskin sai selvää, seuraavan kuitin, jonka antoi hovimestarille:

"Janssenilla on saamista 400 hopeatalaria. Kuitataan. Ebba Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre."

Torstai tuli, ja ensi kerran pitkästä ajasta nähtiin poutaisen taivaan ennustavan kaunista kesäpäivää. Kello 8 paikoilla aamulla pyrki hovimestari kreivittären puheille hänen viimeisiä käskyjään vastaan ottamaan.

Kuulumattomin askelin astui hän vastaanottohuoneeseen; kreivitär ei näkynyt hänen tuloaan huomaavan. Hovimestarin katseet hyväilivät salaisella mielihyvällä tuota ihanaa, vielä nuorekasta, keveään aamupukuun puettua olentoa. Kreivitär istui ajatuksissaan ja oli vaipunut erään vast'ikään saapuneen kirjeen lukemiseen.

Hovimestari odotti vähän aikaa äänetönnä, mutta viimein kadotti hän kärsivällisyytensä, sillä aika oli täpärällä. -- Tulen kuulemaan, onko teidän armollanne vielä jotakin käskettävää, -- sanoi hän nöyrästi. -- Teidän armonne on tehnyt väärin epäilemällä onneani. Päivä tulee olemaan ihana, ja pidoistakin tulee ihanat.

Kreivitär katsoi ylös -- vähän närkästyneesti kenties sillä hän vastasi lyhyesti ja miltei vihaisesti: -- Pidoista ei tulekaan mitään. Peruuttakaa kaikki tyyni.

-- Teidän armonne! ... sopersi hovimestari.

-- Pitääkö minun sanoa kahteen kertaan, mitä teidän on tekeminen. Pidoista ei tule mitään.