Part 18

Muukalaisen äänessä oli jotakin läpitunkevan terävää, mikä vaikutti, että hänen ensimmäiset sanansa, vaikka matalasti sanotut, kuitenkin kuuluivat hyvin selvästi pihan yli ja saattoivat sekä isännöitsijän että työntekijät ehdottomasti katsahtamaan taaksensa. Samassa muukalainen tunnettiinkin, sillä hän oli käynyt linnassa useita kertoja ennenkin, vaikka viime käynnistä jo oli vuosia kulunut, eikä hän ollut odottamaton nytkään. Hiljainen hämmästyksen humahdus kuului väkijoukosta: -- Se on hovimestari, -- kuiskittiin.

Mestari Pietari punastui, tervehti kohteliaasti ja näytti joutuneen hämilleen. -- Älkää pahastuko, herra Niilo, -- sanoi hän; -- täällä oli vähän riitaa työntekijäin kesken, mutta se on jo sovittu. -- Muistettava on, että herran arvonimeä siihen aikaan annettiin harvoin muille kuin aatelisille tai muille ylhäisille miehille ja että, kun se annettiin jollekin alhaisemmalle henkilölle, se oli tavatonta kohteliaisuutta, joka osoitti joko pelkoa tai suuria ajatuksia henkilön arvosta ja merkityksestä.

-- Kysyn, kuka täällä käskee? -- uudisti hovimestari miltei pilkallisesti. -- Kuka sinä olet, mies? On kuin olisin sinut ennen nähnyt.

-- Arvatenkin, ja useammin kuin yhden kerran, -- vastasi Pietari närkästyneesti, punastuen aina korvalehtiään myöten. -- Siihen aikaan kun ruokkosin kreivin mustaa tammaa, ei Niilo Janssen ollut vielä liian hyvä sen häntää typistämään.

Pikaisella, tuskin huomattavalla vilkaisulla katsahti hovimestari entistä toveriaan päästä jalkoihin, mutta tämä silmäys ilmaisi kyllin selvästi, että Pietari oli saanut vaarallisen ja leppymättömän vihamiehen. Huolimatta tilanhoitajan rohkeasta vastauksesta, kääntyi herra Niilo vieraiden työntekijäin puoleen ja vaati heitä selittämään linnan pihalla tapahtuneen hälinän ja kapinan syytä. Kahdesti ei näiltä tarvinnutkaan kysyä ja tietysti he esittivät asian niin, että syy kokonaan tuli olemaan Yrjön, talonväen ja viime lopussa isännöitsijänkin.

Hovimestari kuunteli tätä esitystä. Sitten kääntyi hän kylmästi mestari Pietarin puoleen ja sanoi äänellä, joka ei vastaansanomista suvainnut, ällistynyttä Yrjöä osoittaen: -- Paneta tuo mies kaakinpuuhun kiinni ja annata hänelle kaksikymmentä paria selkään.

Kunnon isännöitsijä tunsi veren yhtä äkisti hyökkäävän pois poskiltaan kuin se vast'ikään oli niihin töytännyt, ja hämmästyksestä kalpeana änkytti hän: -- Se ei voi olla aikomuksenne, herra Niilo!

Hovimestari katseli häntä ylenkatseellisesti ja viittasi sitten kädellään, että rikollinen oli viipymättä kiinni otettava. Kaikkia läsnäolevia pudistutti. Heistä tuntui niinkuin vanhan mestari Aatamin aika jälleen olisi palannut kaikkine laittomine hirmuineen, jolloin ihmisten onni ja menestys tutkimatta ja tuomitsematta asetettiin raa'an mielivallan alaiseksi.

Mestari Pietari rohkaisi mielensä. -- Peruuttakaa käskynne, herra Niilo -- sillä ette voi puolustaa sitä Jumalan, ette ihmisten ettekä kreivinkään, armollisen herramme edessä. Muurari Yrjö on tehnyt tyhmyyksiä, sitä en tahdo kieltää, mutta hän on vapaa käsityöläinen eikä kuulu linnan alustalaisiin. Ja vaikka hän niihin kuuluisikin, niin ei hän sentähden ole orja, jota saa häväistä ja lyödä mielivaltaisesti. Jos hänet on rangaistava, niin on häntä lain tuomiosta lyötävä, herra Niilo, eikä teidän käskystänne, vaikka olisitte seitsemän kertaa äreämpi näöltänne, kuin näytätte olevan. Haastattakaa hänet käräjiin, sitä vastaan minulla ei ole mitään, mutta niin totta kuin nimeni on Pietari, niin ette sitä ennen koske häneen sormellannekaan, sen takaan.

Isännöitsijän miehevät sanat vaikuttivat kaikkiin muihin, mutta eivät siihen, jota ne tarkoittivat. Hyväluontoisten saksalaisten oikeudentunto heräsi: -- Ist schon gut, Ihre Gnaden! -- he sanoivat; -- lassen wir den armen Teufel laufen.

Tukholmalaisetkin, jotka kyllä olivat käsirysystä vast'ikään kiihtyneet, mutta kuitenkin olivat rehellisiä miehiä, jotka kuninkaan omain silmäin alla olivat tottuneet näkemään lain vallitsevan ja korkeiden herrain itsevaltaisuutta hillittävän, menivät muurarin puolelle ja arvelivat, että mies kyllä ansaitsi saada selkäsaunan ystäväin kesken, mutta ei millään muotoa julkista rangaistusta niinkuin tavallinen pahantekijä.

Mies, joka näin näki käskyjään yhä useammalta taholta vastustettavan ja jolla silminnähtävästi oli tarkoituksena polkea isännöitsijän arvoa valitsemalla Yrjöparan uhrikseen, kuunteli näöltään välinpitämättömästi ympärillä seisovain vastaväitteitä, ikäänkuin katsoen niihin vastaamisen halventavan itseään. Kun hovimestari mielestään oli tarpeeksi kuunnellut, katkaisi hän jyrkästi saksalaisten, ruotsalaisten ja suomalaisten kauniit puheet kysymällä lyhyesti, tahdottiinko häntä totella vai ei.

Sille, joka ei likemmin tuntenut hovimestaria, tämä kysymys tuli aivan äkkiarvaamatta, juuri silloin kun jo luultiin hänen taipuneen leppeämpään menettelyyn. Mestari Pietari oli yksi niitä. Hän jäi sanatonna seisomaan; muut niinikään. Mutta ei yksikään käsi eikä jalka liikahtanut ankaraa käskyä tottelemaan.

Herra Niilo näytti sitä aavistaneen. Tuhlaamatta sen enempiä sanoja noille, joita hän piti niin paljon halvempina itseään, otti hän esiin lyhyen pillin, semmoisen, jota metsästäjät käyttävät pyitä houkutellakseen, ja vihelsi -- lyhyen, kimakan vihellyksen, joka pahaa ennustavasti vihlaisi keräytyneen väkijoukon korvia. Pian sen vaikutus nähtiinkin. Kuusi metsästäjää, kaikki samanlaisilla aseilla varustettuja kuin heidän herransakin, astui portista sisään.

-- Sitokaa tuo lurjus likimmäiseen puuhun, -- sanoi hovimestari Yrjöä osoittaen, -- ja antakaa hänelle neljäkymmentä paria.

Käsky oli lyhyt, mutta ei sen toimeenpanokaan tällä kertaa viipynyt. Metsämiehet tarttuivat hämmästyneeseen muurariin käsiksi, ja ennenkuin kukaan ympärillä seisovista ajattelikaan nostaa kättänsä häntä puolustaakseen, oli mies jo pois vietynä ja tuomiota pantiin jo täyttä päätä täytäntöön.

Oliko se pelkuruutta? Oliko se hätäytymistä? Suomalaisen luonne on hidas. Joukko ei ollut arvannut odottaa syrjäisten sekaantumista asiaan ja antoi ensimmäisessä neuvottomuudessaan häkellyttää itsensä. Ainoastaan saksalaiset mutisivat kreutz-sappermenttiään ja tukholmalaiset ilmaisivat säälinsä suomalaisia kohtaan tavalla, joka oli Ruotsissa yleinen siihen aikaan: -- Kun käy hullusti, niin käy niinkuin Suomessa! -- sanoivat he.

Kunnon mestari Pietari tarvitsi useita minuutteja selvittääkseen ajatuksiaan ja sill'aikaa olivat sekä hovimestari ja metsästäjät että rangaistu kadonneet kartanolta. Mutta kun Pietari vihdoinkin oli ennättänyt tointua, valtasi hänet mitä kiihkein viha, hän tarttui lähimpään rautatankoon ja huusi talon väelle, että he seuraisivat häntä; maksoi mitä maksoi, syyttömästi häväisty oli pelastettava.

Olihan siellä useita, joiden suuttumus oli yhtä suuri kuin isännöitsijänkin, mutta ei ollut kaikilla hänen rohkeuttaan. Useimmat luikkivat tiehensä, kun taistelusta alkoi tulla täysi tosi, ja ainoastaan kuusi tahi seitsemän miestä tarjoutui varustettuina niillä aseilla, joita käteen sattui, seuraamaan isännöitsijää. Vanha Sanna kurkisteli linnan kylkirakennuksen nurkan takaa, jonne hän oli asettunut tähystelemään, ja korotti rohkeasti äänensä, kun ei hovimestaria enää näkynyt.

-- Mitä nyt, mestari Pietari! -- huusi hän isolla äänellä, -- onko itse ilkeä pelsepuupi mennyt teihin ja kääntänyt silmänne, niin että juoksette tuon viheriän takin perässä niinkuin sonni punaisen huivin perässä? Vaikka olisitte kuinka hyvä talonkoira tahansa, mestari Pietari, niin sen sanon teille, varokaa itseänne tuolta susilaumalta, älkääkä pistäkö päätänne kitaan, muuten saatte tulevalla kerralla katsoa, mihin hattunne panette. Korppi on onnen miekkonen, mestari Pietari, sentähden se elää sata vuotta, mutta älkää koskeko häneen, sormianne alkaa särkeä. Olen monta herran vuotta silittänyt piispa vainajan papinkauluksia, ja sen sanon minä teille, että joilla valta on, niitä vastaan ei ole hyvä potkia. Tehkää niinkuin minä ja muut ymmärtäväiset ihmiset, mestari Pietari, ja haukkukaa häntä lemmon lailla, kun hän ei ole kuulemassa, mutta varokaa lukemasta hänen viheriän takkinsa lankoja. Katsokaa minua, minä osaan puhua, kun niin tarvitaan, ja sillä välin pitää suuni kiinni, ja se on minulle vain hyväksi, mutta teikäläiset tuliset junkkarit eivät paljon huoli, mitä vanhat ja viisaat ihmiset sanovat teidän omaksi hyväksenne.

Nämä viimeiset sanat tuli Sanna-muori jo närkästyksissään sanoneeksi, nähdessään, ettei isännöitsijä huolinutkaan hänen hyvistä neuvoistaan, vaan hyökkäsi väkensä kanssa muuraria pelastamaan. Taistelu näytti välttämättömältä, mutta olisi tuskin päättynyt hyvän asian voitoksi, sillä mestari Pietari unhotti kiivaudessaan, että hovimestari ja hänen miehensä olivat hyvästi varustetut sekä pistooleilla että muilla aseilla. Onneksi ilmaantui oikeaan aikaan pappilan muori itse, tuo reipas ja kelpo Kreeta, jonka äidillinen huolenpito ei sallinut hänen noin vaarallista yritystä toimetonna katsella.

-- Pietari, oma poikaseni, -- sanoi hän ja tarttui häntä lujasti käsivarteen; -- ole siivolla ja tottele äitiäsi, niinkuin aina olet totellut. Väisty ylivoiman edestä, kelpo miehen arvoa se ei milloinkaan halvenna; älä mene, kunnon poikani, lain rajamerkkien yli, vaikka väkivalta menee; pysy oikeudessa kiinni, niin Jumala kaikkivaltias auttaa meitä aikanaan...

-- Tahdotko, että minä vapaaehtoisesti suvaitsen tapahtuvan moista väkivaltaa; ei, äiti, se ei käy laatuun, eikä saa käydä, -- huusi Pietari vimmoissaan. -- Olen ollut Virossa, Liivinmaalla ja Puolassa, olen nähnyt ei ainoastaan herrain, vaan voutien ja käskyläistenkin kohtelevan työntekijää kuin järjetöntä eläintä; mutta se ei saa tapahtua täällä Suomessa, äitiseni, niin kauan kuin meillä on kirjoitettu laki ja minulla miehen käsi vielä sitä puolustamaan...

-- Ei, Pietari, -- jatkoi Kreeta, -- älä koetakaan riuhtoa itseäsi irti. Annat ampua itsesi kuin koiran ... tahdotko antaa? Mene sitten, mene, mutta minä seuraan sinua; ennenkuin heidän luotinsa sinuun käyvät, käyvät ne minuun. Mene, uppiniskainen poika, anna surmata minut, jos välttämättömästi niin tahdot, mutta silloinpa oletkin äitisi surmannut...

Pietari ratkesi itkemään. -- Tahdotteko siis, että minun, jonka tulee vastata siitä, että kaikille tehdään oikein täällä linnassa herrani poissa ollessa, pitää suvaita...? Mitä tahdotte minulta?

-- Pyydän vain kärsivällisyyttä hetkiseksi, -- sanoi Kreeta, koettaen turhaan puhua äskeiseen päättäväiseen tapaansa. -- Ole järkevä, Pietari, ole hyvä! Tiedäthän, että kreivi vanhastaan suosii meitä kaikkia. Hän on meitä kuuleva. Hän on hyvittävä Yrjön ja niinkuin oikeutta harjoittava herra rankaiseva palvelijainsa väkivaltaisuuden...

-- Muuta neuvoa ei enää ole, nyt se on jo myöhäistä, -- vastasi isännöitsijä huoaten ja katsahti linnan portille, josta hovimestari miehineen näkyi palaavan rangaistuksen toimeenpantuaan. Eräs Pietaria seuranneista miehistä läheni häntä ja kuiskasi hänelle korvaan: -- Sano vain sana, niin muserran tuon konnan kallon rautakangella niin, ettei hän ikinä enää anna hosua kunniallista miestä.

-- Kiellän sinua häneen koskemasta, -- kuiskasi Pietari. -- Antaa hänen olla tällä kertaa, Lammin Matti! Tiedän sinulla olevan vanhaa äkää pikku tyranneille mestari Aatamin ajoilta; mutta anna hänen olla, ukkoseni; Herramme käsi on tekevä sen asian paremmin kuin sinä ja minä.

-- Olipa vahinko, -- jupisi Lammin mies, sama, jonka mestari Aatami ennen muinoin oli panettanut myllykammioon. -- Olisipa tehnyt hyvää saada tukkia tuon roiston röyhkeä suu. Mutta jos tarvitaan toiste, niin luottakaa minuun.

Hovimestari läheni luontevasti ja reippaasti, voitollinen pilkkanauru ohuilla huulillaan, ja tervehti pappilan muoria, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. -- Minua ilahduttaa nähdä teidät noin reippaana, Kreeta muori, -- sanoi hän. -- Armolliselle rouva kreivittärellemme tulee olemaan mieluista tutustua teihin ja pappilan oivallisiin vasikkoihin ja kesävoihin. Pikku kreivi Kustaa Aadolf on oikea susi päästessään viilipytyn ääreen; surkuttelen maitohyllyjänne, jos häntä huvittaa usein käydä pappilassa.

-- Saamme siis odottaa hänen armoaan kreivitärtä ja lapsia kohtakin? -- kysyi Kreeta iloisena päästessään puhumaan toisista ja rauhallisemmista aineista, sillä mestari Pietari seisoi yhä vielä kasvot synkkinä hänen vierellään.

-- Viimeistään ylihuomenna jälkeen puolen päivän, -- vastasi hovimestari mielipalvelijan mahtavuudella ja huolimatta edes katsahtaa isännöitsijään. -- Kreivi ei voi päästä irti Tukholmasta ennenkuin tuonnempana kesällä, mutta hänen armonsa soisi, että kreivitär ja kaikki lapset, kreivi Torsten ja kreivi Kustaa Aadolf ja neiti Ebba, saisivat nauttia vuoden kauneimmasta ajasta täällä Mainiemessä. Hänen armonsa kreivittären terveys ei ole ollut oikein hyvä viime kevännä, ja kreivi Torsten on sangen heikko neljätoistavuotiaaksi, mutta kun näkee kreivi Kustaa Aadolfin ja neiti Ebban, niin ei uskoisikaan kreiviä ainoastaan kaksitoista- ja neitiä kymmenvuotiaaksi, niin vahvan ja rehevän näköisiä he ovat -- juuri niinkuin teidän juotetut vasikkanne, Kreeta muori, käyttääkseni vähemmän sopivaa, vaikka kyllä näin maaseudulla hyvinkin tavallista vertausta. -- Mutta, -- jatkoi hovimestari, katkaisten oman puheensa ja jyrkästi ja huolettomasti käännähtäen mestari Pietarin puoleen, -- tässä haaskaan aikaa muistelemalla kreivillisen perheen sukuluetteloa ja unhotan kokonaan, että paljon on vielä tekemättä, mikä pitää olla valmiina ylihuomiseksi. Mitä näenkään, mestari hyvä! Työntekijät joutilaina kuin pyhäpäivänä, nyt kun kaikki kädet pitää olla liikkumassa! Pihalla ajelehtii kalkkia, kiviä ja pölkkyjä; ystäväiseni, pyydän teitä muistamaan, että hänen armonsa kreivitär on tottunut näkemään ympärillään mitä hienointa olla saattaa. Linnan seinät vielä märät rappauksesta? Teidän olisi pitänyt käyttää enemmän väkeä, olihan teillä käsky syytää kultaa kahmaloittain menemään. Entä portaat? Luulenpa totta tosiaan teidän panettaneen niihin rautakankia entisten kullattujen messinkitankojen sijaan. Mitä se merkitsee, ystäväni?

-- Unohdatte, herra Niilo, -- sanoi tilanhoitaja tuimasti, -- unohdatte, että entiset käsipuut hävisivät tulipalossa seitsemän vuotta takaperin. Ja kun minulla harvoin on ollut, niinkuin sanotte, kultaa kahmaloittain syytää, niin panetin niihin käsipuut hyvästä Dannemoran raudasta.

-- Mutta, mestari hyvä, _mihinkä_, jos saan kysyä, olette käyttänyt Mainiemen tulot kahtena viimeisenä vuotena? Sillä sen tiedätte itse parhaiten, että hänen armonsa kreivi tuskin on saanut niistä sen vertaa kuin olisi saattanut tarvita tavallisen ratsuhevosen ostoon.

-- Mihinkä? -- matki mestari Pietari närkästyen. -- Sen sanon teille heti paikalla, herra Niilo Janssen, joka niin kernaasti syydätte herranne kultaa menemään -- _toisella_ kädellä ainakin. Kreivin luvalla olen käyttänyt hovin tulot linnan maiden uudelleen viljelemiseen, useiden autiomaiden viljamaaksi tekemiseen, peltojen ojittamiseen, koulun perustamiseen, ja ihmisasuntojen rakentamiseen alustalaisille, jotka tähän saakka asuivat huonommin kuin kreivin kehnoin hevonen; heidän rasitustensa lieventämiseen, heidän varustamiseensa työaseilla ja juhdilla, heidän ihmistyttämiseensä, herra Niilo! Ajattelen, että kreivi, joka on hyvä ja jalo herra, muistaessaan, minkä näköinen Mainiemi _ennen_ oli, ja omin silmin nähdessään, minkä näköinen se _nyt_ on, on unhottava kysymästä kullatuita käsipuita.

-- Te tulistutte, -- sanoi hovimestari pilkaten; -- juokaa lasillinen vettä ja malttakaa mielenne, niin saamme sitten puhella noista uusista parannuksista. Ei mikään ole täydellistä tässä maailmassa, eipä edes rakkautenne tämän seudun roistoväkeen. Olette unhottanut yhden asian: kuka _te_ olette ja kuka _minä_ olen ja kuka linnan herra. Teillä on aivan liian paljon huolia, ystäväiseni; vast'edes olen koettava huojentaa taakkaanne.

Näin sanottuaan pyörähti hovimestari kantapäillään ja lähti linnaan, koettaen matkia ylhäisten huoletonta käytöstä. Mestari Pietari ja hänen äitinsä jäivät äänettömiksi paikoilleen, hämmästyneinä katsellen palvelijaa, joka uskalsi näytellä herransa osaa.

3. BERTELSKÖLDIN PERHE.

Kaksi päivää kului Mainiemessä suuria valmistuksia tehtäessä. Tunnustaa täytyy, että hovimestari oli tavattoman ponteva mies. Kahtena, kolmena hän liikkui, oli saapuvilla kaikkialla. Hänen käskiessään oli jokainen käsi pakotettu tekemään työtä neljän edestä. Linna muuttui uskomattoman lyhyessä ajassa kokonaan toisen näköiseksi. Työt tarkoittivatkin ainoastaan ulkonäköä. Milloin täytettiin jokin seinän halkeama; milloin peitettiin rapistunut paikka uudella maalilla; kaikki käytävät siistittiin, somistettiin; kaikki paraatihuoneet verhottiin uusilla tapeteilla; huoneisiin levitettiin kalliita mattoja; puutarhassa pantiin suihkulaitos kuntoon; piha kaunistettiin nuorilla koivuilla, jotka tosin olivat hakatut ja tuomitut muutamain päiväin perästä lakastumaan -- mutta mitäpä siitä? Hovimestari oli niitä, jotka katsoivat kuoren tärkeämmäksi kuin ytimen ja joiden mielestä hetken loisto on pääasia, vähät siitä, joskin kaikki tulevaisuudessa kuihtunee.

-- Hyvältä näyttää, -- sanoi hän, tyytyväisesti silmähtäen nopeasti suoritetun työnsä hedelmiä. -- Enemmän kultaa -- enemmän, enemmän vain pohjattomaan kuiluun. Kreivi on oleva tyytyväinen, työni menestyy! -- lisäsi hän hiljaa hymyillen ja samalla synkistyen.

Mestari Pietari oli ylen huonolla tuulella. Hän mörisi kuin kahlekoira kaikille, joita kohtasi. Mitä enemmän hovimestarin otsa kirkastui, sitä enemmän tilanhoitajan kasvot synkistyivät. -- Kurja Mainiemi! hän huokaili.

Kolmannen päivän illalla oli kaikki väki juhlavaatteihin puettuna, ja koko pihamaa ja melkoinen kappale tietä ripoteltu lehtiä ja kukkasia täyteen.

Näin odotettiin ja odotettiin. Mutta Turusta tulevaa sanantuojaa, jonka puolta tuntia ennen piti julistaa kreivittären tulo, ei kuulunutkaan. Viimeinkin tuli hän myöhään yöllä tuoden sen sanoman, että oli vastatuuli saaristossa ja että Tukholmasta lähtenyt laiva oli jäänyt ankkuriin Korppooseen. Se oli tavallista silloin ja kauan sen jälkeenkin, ennenkuin vielä tunnettiin höyryvoiman ihmeitä.

Useat odottavista nolostuivat. Mutta hovimestari katsoi asiaa toiselta kannalta. -- Meillä on vielä yksi päivä, -- sanoi hän, -- ja se on käytettävä. Enemmän kultaa, vielä enemmän.

Ja Turusta pantiin noutamaan kalliita maljakoita kukkineen ja harvinaisine kasveineen, jotka asetettiin pitkin portaita ja käytäviä; riemuportteja, köynnöksiä ja lehdityksillä koristettuja, rakennettiin tien yli, ja noille kuudelle metsästäjälle valmistuivat heidän uudet, hopeakudoksilla koristetut samettipukunsa. Mutta vieläkin yhden päivän viipyivät odotetut, ja sitten taas päivän ja jälleen päivän, vastatuulen tähden. Ja yhä kylvi hovimestari kultaa menemään, ja joka päivä hakattiin uusia koivuja ja hankittiin uusia kukkia, ja päivä päivältä kasvoivat komeus ja laitokset kreivittären vastaanottoa varten. Hovimestari meni innoissaan niin pitkälle, että maalautti punaiseksi kaikkien seudun talonpoikaistupien maantielle päin olevat seinät. Yksin aidatkin koristeltiin viireillä ja pihlajankukka-kiehkuroilla, jotka levittivät hurmaavaa lemua. Mutta teille kokonaisen penikulman päähän linnasta ruiskutettiin vettä pölyn poistamiseksi.

Ja viimein seitsemäntenä päivänä hovimestarin tulon jälkeen saapui iltapäivällä sanansaattaja vaahtoisen hevosen selässä ja julisti, että kreivitär Bertelsköld oli ennen iltaa oleva täällä, oltuaan päivällisillä Turussa maaherran, vapaaherra Lorenz Creutzin tykönä.

Nyt ei tarvinnut kauemmin epäillä. Neljä kertaa oli hovimestari harjoittanut linnan alustalaisia innostustaan ilmaisemaan, nyt vaadittiin sitä vielä viidennen kerran. Kello seitsemän aikana illalla näkyivät neljät kreivilliset vaunut tulevan, kaksi esiratsastajaa ja neljä ratsastavaa lakeijaa jäljessä saattovartijoina. Ilta oli kaunis, ja hauskan vaikutuksen tekivät laitokset. Niin pitkälle kuin silmä voi seurata tien mutkia, oli kaikkialla pelkkää vihannutta, kukkia, lehdityksiä, kunniaportteja ja juhlapukuja, hattuja huiskuteltiin ja hurraahuudot kaikuivat. Ei olisi keisarinnaakaan voitu näin maalaiskylässä sen suuremmalla komeudella ottaa vastaan.

Kun neljän valkoisen hevosen vetämät etumaiset vaunut ajoivat linnan portista sisään, annettiin merkki ja sinikeltainen Bertelsköldien vaakunalla merkitty viiri nousi jokaiseen linnan viiteen torniin, ja puolella tusinalla vanhoja, rannalle asetettuja tykkejä ammuttiin tulijain tervehdykseksi. Seurakunnan kirkkoherra, isä Johannes, oli ehdottanut, että kreivitär otettaisiin riemuvirrellä vastaan, mutta hovimestari oli sen kieltänyt, ja arvoisa kirkkoherra sai, ainoastaan sillä ehdolla että tekisi sen hyvin lyhyesti, luvan tervehtää linnan emäntää hengellisellä tervetuliaispuheella.

Isä Johannes teki tehtävänsä parhaan ymmärryksensä mukaan. Se ihme tapahtui, että puheessa oli vain kuusi tahi seitsemän latinalaista puheenpartta, mitkä olivat sen ajan parhaita kaunopuheisuuden koristuksia, mutta sitävastoin sovelias lukumäärä raamatunlauseita. Hän vertasi kreivitärtä Saaraan, Aaprahamin vaimoon, joka palvelijoineen samosi luvattuun maahan, ja toivotti, että Rebekan ja Raakelin siunaus vihmasateen tavoin lankeisi armollisen rouvan ja kaiken hänen perheensä päälle. Hän vertasi hänen lapsiansa Saaronin liljoihin ja Kidronin kukkasiin, _flor es in horto Domini_, ja toivotti että Salomon viisaus ja Gideonin urhoollisuus tulisi heidän ajalliseksi perintöosakseen, mutta kunnian kruunu heidän iankaikkiseksi omaisuudekseen. Eikä unhottanut hän verrata itseään Jaakopin huoneen ovenvartijaan ja lausui mielevästi sen toivomuksen, että, jos se oli Jumalalle otollista, täällä, heidän kreivillisten armojensa turvissa, hunajaa ja mannaa sataisi näiden Mooseksen lapsien päälle heidän vaivainsa korvessa ja ... ja...

-- Mutta lopettakaahan jo, isä Johannes, muutenhan teette meistä kaikista juutalaisia, -- kuiskasi hovimestari huolestuneena nykäisten kirkkoherraa kauhtanasta. -- Ettekö näe, että hänen armonsa jo alkaa tuskastua?

Ylhäisen kreivittären kauniissa kasvoissa näkyi todellakin jo kyllästymisen ensi oireita. Hän, jonka vuoksi kaikki tämä komeus oli hankittu ja jota tervehdittiin näin kaunopuheisilla vertauksilla, näytti olevan keskikokoinen nainen, tuskin yli viidenkolmatta vuoden, vaikka hän vanhimman poikansa rinnalla oli arvattava vähintään yhdenneljättä ikäiseksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, miltei kärsivät, erinomaisen hienot ja säännölliset, hyvin lempeät, vaikkakaan eivät suorastaan kauniit; silmät siniset, tukka vaalea, otsa avonainen, ja etenkin suu erinomaisen kaunis helmivalkeine hampaineen. Hän oli puettu pitkään, vaaleanharmaasta sametista tehtyyn, kultahakasilla varustettuun ja kalliilla turkiksilla sisustettuun matkakaapuun, joka kyllä tuntui vähän liian varovaiselta tähän vuodenaikaan; koristelematon musta hattu ja valkoinen harso enensivät vielä kasvojen tavatonta kalpeutta, joihin kumminkin vieno puna ilmaantui, hänen keskeyttäessään ujostelevan kirkkoherran onnentoivotukset sanomalla: -- Paljon kiitoksia, hyvä kirkkoherra!

Sitten kääntyi hän, vaunun astuimella vielä seisoen, lukuisan, vaunujen ympärillä tungeksivan väkijoukon puoleen, ja sanoi äänellä, joka oli kovin heikko kuuluakseen muille kuin likinnä seisoville: -- Kiitän teitä kaikkia, hyvät ihmiset, hyvästä tahdostanne, ja toivon, että arvoisan kirkkoherranne toivomukset Jumalan avulla tulevat toteutumaan.

Uusi riemuhuuto remahti vastaukseksi näihin sanoihin, vaikkeivät etempänä olevat tietäneetkään, mistä syystä nyt taas huudettiin. Mutta ympärillä seisovat olivat huomaavinaan, että kreivitär oli lausunut nuo harvat sanat tosin kyllä lämpimästi ja lempeästi, mutta kuitenkin tuolla omituisella alentuvalla tavalla, joka osoitti, ettei hän niinkään suuresti hämmästynyt kaikista näistä hänen kunniakseen tehdyistä laitoksista, vaan päinvastoin näkyi hyvinkin tottuneen semmoisia alamaisen huomaavaisuuden osoituksia ottamaan vastaan.