Part 16

-- Ei, älä sano niin, Jaana; etkö näe, ettei minulla ole mitään rauhaa maan päällä eikä haudassanikaan niin kauan kuin tiedän, että niin suuret rikkaudet olisivat voineet tulla omikseni, mutta eivät ole tulleet. Mitä tahdot, että minun on tekeminen ne saadakseni? Olet katolinuskoinen; tahdotko sitten, että annan niistä osan luostarille Baieriin?

-- En, -- vastasi Jaana. -- Nuo rikkaudet on ryöstetty luostareista ja kirkoista, synnillisesti ja väkivaltaisesti, ja luostareihin ja kirkkoihin täytyy niiden jälleen tulla. Mutta et sinä, kelvoton, ole tätä siunattua työtä suorittava. Kolmeen paikkaan on ne kätketty ja yksi on jo kaivettu. Bertelsköldille annoin minä vähimmän aarteista, ja minä tiedän, että hän on siitä lahjoittanut hienosta hopeasta tehdyn kruunun Augsburgin tuomiokirkkoon. Toiset kaksi saavat levätä maan povessa siksi, kunnes...

-- Mitä sanot?

-- Siksi, kunnes Suomi on palannut takaisin roomalaiskatolisen kirkon helmaan.

-- Malta mielesi, Jaana; puhut järjettömiä. Kenelle olisit neuvonut paikan, johon aarteet ovat kätketyt?

-- Pyhä neitsyt sen kyllä tietää.

-- Jaana, Jaana, anna minulle kultasi -- se ahdistaa ajatuksiani, se painaa sieluani! Jaana, anna minulle kultasi!

-- Käännytä Suomi, niin sinä olet sen saava.

-- Niinpä pala sitten roviollasi, kurja noita-akka! -- huusi äijä ja syöksyi pois.

Jaana jäi yksin. Hän lankesi polvilleen ja rukoili. Olivat riistäneet häneltä rukousnauhan ja ristin. Mutta vankilan muuriin, siihen paikkaan, minkä aaltojen kimmellys punaiseksi kuvasi, oli hän piirtänyt itselleen pienen ristin. Sen eteen hän polvilleen notkistihe; se kimmelteli hänen silmissään kuin kultainen ristiinnaulitun kuva ja hän uskoikin sen sellaiseksi. Se oli ihana näköhäiriö, ja kuitenkaan hän ei enää ollut mielipuoli sinä hetkenä.

Aurinko laski, varjot painautuivat yhä pitempinä seudun yli, ja ahdas vankila pimeni. Jaana oli vielä polvillaan ristin edessä, jota ei enää nähnyt. Hän rukoili, tuo onneton, että Suomi kääntyisi oikeaan uskoon.

Silloin ovi avautui taas hiljaa, ja sisään astui vaippaan kääritty naisolento, ja sulki varovasti oven jälkeensä. -- Jaana, -- kuiskasi hän, -- tunnetko minut?

-- Kreeta? -- huudahti vanhus, kavahti seisoalleen ja lankesi tulijaa kaulaan. -- Äsken oli isäsi luonani pyytämässä kultaani. Tuletko sinäkin minua kiusaamaan?

-- Puhu hiljaa, Jaana, ettei tuolla alhaalla käytävässä oleva vartija meitä kuulisi. Tulen sinua pelastamaan. Pian, ota tämä vaippa, vedä huivini päähäsi ja kulje niin suorana kuin voit. Avaa sitten ovi, ja kun kohtaat vartijan, niin pudota tämä kultaraha hänen kouraansa, mutta varo koskettamasta häntä käteen, ettei hän huomaisi, kuka olet. Kun sitten kuljet linnan portilla olevan vartijan ohi, anna hänelle tämä toinen kultaraha, kas tässä. Aivan portin edessä odottavat sinua Bertelsköld ja mieheni. He saattavat sinut rantaan, vene on sinne hankittu, ja pieni laivamme on ankkuroituna vähän matkan päässä ulapalla. Jo tänä yönä se purjehtii kanssasi Ahvenanmaalle, ja sieltä menee huomenna laiva Danzigiin. Joudu, aika on täpärällä!

-- Entä sinä, Kreeta, mihin sinä joudut?

-- Minä jään tänne sinun sijaasi. Luuletko todellakin, että he minut polttavat, niinkuin aikovat sinut polttaa?

-- Mutta tiedätkö, Kreeta, että minä olen ilkeä noita-akka, joka noidun sekä ihmisiä että eläimiä? Varo itseäsi, sinulla on pieniä lapsia; voisinhan minä pelastukseni palkaksi saattaa lapsesi turmioon.

-- Ihmiset ovat luulleet sinusta pahaa, Jaana, mutta minä tunnen sinut paremmin. Sinä olet turhien kappalten kanssa askaroinut, mutta mitään pahaa et ole sillä tarkoittanut.

Jaana puristi nuoren naisen käsiä. -- Et siis usko, että olen muuttanut ihmisiä susiksi? -- sanoi hän.

-- En, sitä et ole koskaan tehnyt.

-- Enkä vienyt pieniä lapsia hornaan?

-- Et koskaan, Jaana: se on ihmisten valheita.

-- Ja minä olen vielä ihminen ja minulla on ihmisen sydän, eikä minulla ole sarvia jaloissani eikä siipiä olkapäissäni eikä helvettiä sielussani?

-- Sinä olet ihminen niinkuin me kaikki muutkin, Jaana-parka.

-- Kiitos! Kiitos! -- huudahti vanhus, kumartui alas ja suuteli Kreetan hameen helmaa. -- Niin, nyt tiedän sen, minä olen ihminen niinkuin te muutkin, ja minulla on Jumala, niinkuin teilläkin; oli aika, jolloin en sitä uskonut. Sillä katsos, Kreeta, he ovat kohdelleet minua kuin metsänpetoa. Ja nyt minä saan nähdä kotimaani, ihanan Baierin, lapsuuteni virrat, nuoruuteni viheriät viinitarhat ja vanhan Augsburgin kirkkojen tornit! Kuinka voisin sinua siitä kiittää, lapsi!

-- Joudu, Jaana, aika kuluu, ja vartijat, jotka olemme lahjoneet, muuttuvat.

Ja vanhus kiiruhti pois käärittynä väljään viittaansa. Mutta Kreeta jäi pimeään vankikomeroon, pani kätensä ristiin ja rukoili: -- Anna, hyvä Jumala, minulle anteeksi, että olen maallista lakia vastaan rikkonut; _sinun_ lakisi ei ole tuomitseva häntä eikä minua. Hän oli niinkuin äiti minulle; minä olen menetellyt häntä kohtaan niinkuin tytär olisi tehnyt. Ja kun itse olen äiti, niin kuule minun inhimillinen rukoukseni: pelasta minut lasteni tähden!

Mutta ulkona ulapalla keinui kohta sen jälkeen vene odottavaa laivaa kohti. Sen peräsimessä istui jalo aatelisherra, ja veneen pohjalla istui tuo kurja, vainottu Mainiemen noita-akka. Ja he saapuivat laivaan kenenkään estämättä, ja sen valkoiset purjeet odottivat levottomasti aamun koittoa levälleen lennähtääkseen. Ja kuu oli kohonnut vuorien takaa ja kuvastui veteen pitkänä, väräjävänä valojuovana. Silloin kumartui Jaana laidan yli ja loi kummallisen ennustavan katseen hiljaa lainehtivaan meren pintaan, joka hitaasti nousi ja laski levein, tyynipäisin lainein.

-- Mitä näet Airiston aalloista? -- kysyi Bertelsköld koskettaen vanhuksen käsivartta.

-- Suomen tulevaisuuden näen, -- vastasi Jaana matalalla äänellä.

-- Ja millainen on tuo tulevaisuus? -- jatkoi kreivi samalla uteliaana ja epäillen.

Jaana loi häneen terävän silmäyksen. -- Pitkällisiä tuskia ja kauka-aikaisia iloja, ikuisia taisteluja ja ikuista palkkaa, pimeyttä paljon ja valoa viimein, -- vastasi hän totisesti.

Kreivi Bertelsköld hymyili. -- Mene levolle, Jaana parka, -- sanoi hän; -- taikauskon henki sinua vielä hallitsee. Mutta vapaalla, ihanalla merellä ei rovioita pala; sen kirkkaalla pinnalla ei mitään vääriä tuomioita enää kirjoiteta.

Yö tuli ja yö kului.

Seuraavana aamuna oli rovio valmis, ja koko Turku oli liikkeellä nähdäkseen, miten noita-akkaa poltetaan. Mutta lintu oli lentänyt pesästään, ja häkki oli tyhjä. Kansa raivosi, kun ei saanut uteliaisuuttaan tyydyttää. Mutta tuomarit eivät vaatineet mihinkään ankariin toimenpiteihin ryhtymistä; Kreeta päästettiin vapaaksi muutamin vihaisin sanoin ja vartijat vedettiin sotaoikeuden eteen. Nuo arvoisat hovioikeuden herrat, jotka olivat kunnon miehiä, vaikkakin oman aikansa ennakkoluulojen sokaisemia, aavistivat ehkä, että tuleva aika oli lempeämmin kuin he tuomitseva Mainiemen noitaa.

VÄLSKÄRIN KUUDES KERTOMUS.

MAINIEMEN LINNA.

Kun välskäri oli lopettanut viidennen kertomuksensa kuninkaan metsästyksestä ja noitatutkinnosta, olivat kaikki hänen kuulijansa vähän kaamealla mielellä. Hiilet suuressa uunissa olivat himmenneet, kynttilän sydän savusi, ja välskärin pitkä hyljepyssy loi kummallisia varjoja seinälle ruutisarven ja metsästyslaukun viereen. Kertoja itse istui äänetönnä; kaunis Anna Sofia ei huomannut, että ne viilekkeet, joita hän neuloi sulholleen, olivat pudonneet lattialle; serkku Svanholm kierteli miettiväisen näköisenä viiksiään; serkku Svenonius etsi hyvin totisen näköisenä viimeisiä nuuskan muruja tyhjän rasiansa pohjasta; vanha isoäiti, jonka raitis, käytännöllinen mieli pysytteli enemmän todellisuudessa kuin haaveitten maailmassa, oli huomaamattansa neulonut sukkansa terän ainakin paria tuumaa pitemmäksi kuin mikään sopusuhtainen jalkaterä olisi vaatinut.

Vihdoinkin virkkoi vanhus: -- Sen minä vain sanon, serkku hyvä, että kovin oli kamala tuo kertomus. Hyvä toki, että lähetin lapset pois, kun serkku alkoi kertoa vanhasta Jaanasta. Voisi vähemmästäkin ruveta pimeätä pelkäämään. Ja vaikka minä omasta puolestani uskon voivan tapahtua ihmeellisiä asioita, joita sokea järkemme turhaan koettaa tutkiskella, niin sen kuitenkin sanon, että noituus ja velhous ja muut sen semmoiset sotkut ovat kristitylle ihmiselle inhoittavaa taikuutta.

-- No, no, -- vastasi kapteeni Svanholm toimessaan, -- voi olla hyväkin kristitty ja kuitenkin tutustuu paholaiseen, kun niin sattuu. Pelkuri en ole koskaan ollut; se joka minua siksi sanoo, on roisto, ja minä voisin kertoa teille jotakin Karstulasta...

-- Jossa veljellä oli niin sukkelat jalat, -- virkkoi Svenonius.

-- Herra! -- karjaisi kapteeni, mutta hillitsi itsensä samassa, sillä koulumestarin pahanilkiset pistokset alkoivat tottumuksen voimasta jo menettää vaikutuksensa, niinkuin Mithridateen myrkky. -- Minä vain tahdoin sanoa, -- jatkoi hän vähän vielä sieraimiinsa tuhkien, -- että tunsin ennen muinoin erään turkulaisen akan; hän oli noita ja ennusti kahviin katsoen v:n 1809 vallankumouksen ja v:n 1812 sodan ja Napoleonin kukistumisen ja Kaarle XIII:n kuoleman.

Svenonius kierteli jo uutta pistosanaa kielellään, kun välskäri tavallisella levollisuudellaan, puoleksi leikillä, puoleksi totisesti virkkoi: -- Veli Svanholm on oikeassa, minä olen nuoruudessani nähnyt kummallisia asioita neiti Arvidssonin korteista, ja Pariisissa näin minä kerran paholaisen sukkelimman oppilaan. Hänen nimensä oli muistaakseni mamselli Lenormand.

Anna Sofia, joka välistä oli sanomalehtiä lukenut, tuli yht'äkkiä hirveän uteliaaksi. -- Hyvä, paras kummi, -- huudahti hän vilkkaasti; -- kertokaa meille jotakin mamselli Lenormandista.

-- Niin, kertokaa, serkku, -- sanoi isoäiti, joka samoin kuin hänen tyttärentyttärensäkin oli siinä kohden rakastettavan sukupuolensa kaltainen, että aina tahtoi tietää enemmän kuin mitä milloinkin tiesi. -- Mitenkä serkku sanoi? Lenormandko?

-- Oli kerran pimeä ja kolkko marraskuun ilta, -- alkoi välskäri. -- Ellen väärin muista, oltiin juuri adventtiin pääsemäisillään, ja oli siis oikea aaveiden aika käsissä. Eräällä Pariisin autiolla kadulla kuultiin tornikellon kumealla lyönnillään ilmoittavan, että puoliyö oli käsissä.

Silloin kavahti Anna Sofia seisoalleen ja parkaisi kauhistuksesta, ja hänen muutoin niin punakat poskensa olivat yht'äkkiä käyneet kummallisen kalpeiksi. Välskärin kertomus katkesi keskeltä kahtia ja kaikkien katseet kääntyivät sinnepäin, mihin Anna Sofia tuijotti. -- Siellä liikahti jotakin tuolla pimeässä nurkassa.

Välskäri nousi ylös ja meni silmää räpähyttämättä nurkkaan päin. -- Tääll' on keppi, veli Bäck, tääll' on keppi! -- huudahti Svanholm, jonka sotainen mieli ei sallinut, että hänen vanha ystävänsä meni aseetonna tuntemattomia vihollisia vastaan. Mutta välskäri pisti pelkäämättä kätensä suuren supiturkin taa, joka rauhallisesti riippui nuorassaan vaarallisen paikan päällä, ja sai käsiinsä jotakin, joka ei kuulunut turkkiin. -- Esille, junkkari! -- Se karusteli vastaan, mutta pian veti välskäri sieltä tukasta esiin pienen Jonathanin, joka huusi ja potki hänen käsissään.

-- Mitä? -- sanoi isoäiti. -- Etkö sinä mennytkään tiehesi silloin kuin Antti ja ne muut menivät?

-- Niin kun minä, -- selitti poika itku kurkussa ... -- minä kun ... kun minun teki mieleni kuulla kummin kertovan mustasta Jaanasta ja lapsista, joita se vei hornaan ... ja niin minä piilottauduin turkin taa. Ja sitten, kun kummi alkoi puhua kummituksista, pistin pääni ulos, ja...

-- Niin, silloin se turkki liikahti, -- virkkoi Anna Sofia vähän hämillään.

-- Mene sinä tiehesi ja varo kuuntelemasta toisen kerran, -- varoitteli isoäiti ankarasti. -- Tukkapöllysi saat tällä kertaa anteeksi.

Jonathan katsoi ovelle, mutta ei liikahtanut paikoiltaan.

-- Minä en uskalla mennä pimeän vinnin läpi, -- tunnusti hän vihdoin matalalla äänellä.

-- Näytä hänelle tulta, Anna Sofia, -- jatkoi isoäiti. -- Siinä nyt nähdään, mitä seuraa, kun lapset saavat kuulla sellaista, joka ei ole heitä varten aiottu.

-- Ehkä jätämme kertomuksen mamselli Lenormandista toiseen kertaan, -- sanoi välskäri.

-- Jätämme, -- sanoi Svenonius; -- muuten ei veli Svanholm uskalla mennä vinnin läpi ilman keppiä.

Svanholm murisi jotakin viiksiinsä, mutta ei virkkanut mitään.

-- Minulla on muutamia kysymyksiä tehtävänä serkulle viimeisen kertomuksen johdosta, -- virkkoi isoäiti miettiväisen näköisenä. -- Eihän ole epäilystäkään siitä, että noituus ja taikausko ovat olleet kansan keskessä yleisemmät ennen kuin nyt. Mutta että täällä olisi pantu toimeen oikeudenkäyntejä ja että täällä Suomessa välistä olisi noituuden tähden ihmisiäkin roviolla poltettu -- suokaa anteeksi, tämähän onkin vain romaania, josta kukin saa uskoa minkä verran tahtoo!

-- En pakota ketään uskomaan, -- vastasi välskäri vähän närkästyneenä, -- enkä myöskään kiellä, että niitä nimiä, joita tässä kertomuksessa kaikenlaisia käytän, turhaan saa aikakirjoista hakea. Sillä minulla on vapaista kuvauksista se ajatus, että niiden totuus piilee siinä, että ne _voivat_ olla tosia siten, että ne ovat sopusoinnussa sen ajan varsinaisen ja yleisen hengen kanssa, jota kuvataan; niin, väitänpä vielä senkin, että sellainen kuvaus voi olla vieläkin todellisempi kuin todellisuus itse. Voin esim. kuvata Napoleonin voileipää syömässä, jos nimittäin olen nähnyt hänen voileipää syövän; mutta voinko silloin myöskin sanoa, että olen maalannut Napoleonin sellaisena kuin hän todella oli? Mutta katsos, nyt voi sattua, että kerron hänen tehneen urotyön, jota koskaan ei ole tapahtunut, mutta joka on häntä hyvin kuvaava; tai panen minä hänen suuhunsa rautaisen sanan, jota hän ei koskaan ole sanonut, mutta joka sopii kuin naulattuna hänen oikeaan luonteeseensa; eikö silloin siinä, jonka olen keksinyt, ole enemmän _todellista_ sisältöä kuin tuossa pienessä voileivässä, joka vain sattumalta oli tosi? No niin, sama on mustan Jaanan ja Turun noitatutkintojen laita. Aivan varmaa ja kieltämätöntä on, että noita-akkoja on meidänkin maassamme poltettu, ja että noitatutkinnot ovat tapahtuneet melkein niin kuin olen kertonut. Mutta vaikka asia tosiasiana on kieltämätön, niin myönnän kuitenkin, että on vielä kovin hämärää ja vaikeaa ymmärtää esim. se, kuinka jotakin niin mieletöntä saattoi tapahtua vielä miespolvia sen jälkeen kuin Suomeen oli perustettu yliopisto.

-- Se oli pimeyden ruhtinas, joka oli suuttunut evankelisen uskon valoon, -- virkkoi koulumestari.

-- Veli Svenonius tekee niinkuin monet muut, hän syyttää kaikesta piruparkaa, -- vastasi välskäri. -- Mutta minä luulen, että tässä niinkuin monessa muussakin syy on haettava ihmisistä itsestään. Täällä pohjolassa ovat tavat ja käsitykset hyvin sitkeät. Minä ajattelen, että katolinen oppi -- joka olennoltaan on _sokeaa_ uskoa, vastakohtana evankeliselle opille, joka on _valistunutta_ uskoa -- vielä satoja vuosia uskonpuhdistuksen jälkeen itsepintaisesti riippui ihmisten mielissä kiinni, niin että kirkon muoto ja henki kyllä olivat lutherilaisia, mutta kansanusko sitävastoin pohjaltaan katolinen. Ei saa unohtaa, että Raamattu siihen aikaan ruotsinkielisenäkin oli harvinainen ja että se vasta v. 1642 käännettiin suomenkielelle. Nyt ajattelen minä, että niin kauan kuin lutherilaisuus hehkui ensimmäistä nuoruutensa lämpöä, valmiina sotimaan sekä uskon kilvellä että maallisella miekalla, niin kauan kuin sitä elävä henki elähytti, niin kauan tunsivat myöskin mieliin kätkeytyneet katoliset muistot ikäänkuin vaistomaisesti, että suuri hengellinen voima niitä tunki takaisinpäin; hiukan ne kyllä potkivat tutkainta vastaan, mutta aivan rajusti eivät ne sitä tehneet. Sitävastoin tiedetään, että jonkin aikaa kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen valtasi lutherilaisuuden eräänlainen ruumiillinen ja hengellinen uupumus, niin että, vaikka sillä kyllä uskon elämässä oli vanha voimansa tallella -- sitä osoittaa vuoden 1695 virsikirja -- sen henki oli kadonnut kirkon opinkappaleista ja voipunut kirjanoppineiden opinkirjaimesta käymissä, kurjissa sodissa. Sen tunsivat nuo vanhat, sokeat katoliset muistot, tunsivat sen vaistomaisesti taaskin -- sillä kansa on lapsi, se ei mietiskele, se vain tuntee, ja se toimii -- ja siitä saivat ne voimaa kohottamaan viimeisen hurjan rovionsa taikauskoa vastaan. Ja taikausko oli fenix-lintu, se nousi uutena ja entistään ehompana jokaisen polttorovion tuhkasta. Se sai sen kautta oikeuden päätöksen ja valtakirjan olemassaoloonsa, ja kun sitä vastaan kirkossa rukoiltiin, niin merkitsi se vain sitä, että taikausko oli uskonkappale, ja joka sitä epäili, oli vääräuskoinen. Siitä huomaa, miten lutherilaisuus tuli tässä itselleen uskottomaksi ja kuinka Jumalan vitsa sitä ruoski. Mutta tästä aineesta voisi pitää loppumattomia puheita, varsinkin täällä Suomessa, jossa taikausko on perisynti, ja sentähden lienee parasta jättää se tällä kertaa omaan arvoonsa. En kuitenkaan voi kieltää, että se tavallaan on suurenmoisen jylhää ja on omansa meitä kaikkia kauhistuttamaan. Sillä mitäpä onkaan nykyajan vähäpätöinen, pikkumainen taikausko sen raivoavan sieluntaudin rinnalla, joka kuudennellatoista sataluvulla sai tuhansien mielet valtaansa, jota sekä teloittajat että heidän uhrinsa uskoivat, joka oli tunkenut tieteen oppisaleihin, tuomiopöytien ääreen, jopa kuninkaiden valtaistuimillekin! -- Onko veli Svenoniuksella vielä nuuskaa rasiassaan?

-- _Ne gutta quidem_, ei niin hiventäkään.

-- Kiitos, kiitos, Anna Sofia, kyllä minä itsekin hoidan piippuni. Totta puhuen olen nyt iloinen, että olemme päässeet taikauskon ohitse, sillä samalla on lopussa kohtaloittemme kirjan synkkä luku. Sitä kyllä jatkui vielä kappaleen aikaa jälkeenpäinkin, aina kolmannelle ja neljännelle kymmenluvulle seitsemättätoista satalukua, mutta ainoastaan aika-ajoin se enää leimahti tuleen ja sammui vähitellen itsestään. Tarkoitan, että saamme muuta ajattelemista ja tekemistä seuraavassa kertomuksessamme, sillä nyt tulee tuo suuri reduktsioni ja sen mukana yksinvaltius, jonka kautta ei ainoastaan omaisuus, vaan myöskin Ruotsin ja Suomen sisäinen asema suuresti muuttuivat. Ja sitten tulemme uuden ajan partaalle, joka alkoi kauheammilla onnettomuuksilla kuin mitä maamme koskaan on saanut kokea, ja paljon tarvitaan kaiken tämän kestäessä hyvällä tuulella pysyäksemme.

-- Minä luulen, serkku, -- virkkoi isoäiti hiukan hämmästyksissään, -- että menemme siivosti tämän ajan ohi ja annamme sen levätä verisessä haudassaan. Mitä hyötyä on vanhojen haavojen repimisestä? Minä ainakaan en koskaan mene teatteriin murhenäytelmiä katsomaan; itkeä saapi tässä maailmassa kyllä ilman sitäkin. Suokaa anteeksi, serkku, mutta minä tahdon iloita kaikesta, mitä näen ja kuulen, ja sentähden rakastan minä huvinäytelmiä, joissa kaikki loppuu niinkuin pitääkin, yksiin tai kaksiin kunniallisiin naimisiin.

-- Sotaa pitää väliin olla, ja muutamia reippaita poikia, joilla on tarmoa rinnassa, sitä minä rakastan, -- huudahti Svanholm, muistellen Montfauconin "Johannaa", jota oli Wiederbergin seurueen äsken nähnyt esittävän. -- Lazarra rukoilee silloin, kun hän voisi käskeä, -- lisäsi hän itsekseen.

-- Ennen kaikkea klassillisia kappaleita, -- virkkoi Svenonius vastapainoksi.

-- Täytyy kuitenkin olla hiukan ryövärejä ja paljon uljuutta, -- sanoi Anna Sofia, joka oli ihastuksesta itkenyt katsellessaan "Hedvigiä" eli "Pahantekijän morsianta", eikä koskaan voinut unohtaa Kaarle Lindegrenin "Suojelusenkeliä".

-- Minä tarkoitan, että suurempaa näytelmää kuin Isoviha oli, ei vielä täällä pohjolassa ole esitetty, -- alkoi taas välskäri. -- Mutta onneksi on meillä vielä matkaa sinne, ja ensi kerralla me näemme esiripun vain laskevan kuudennentoista sataluvun taistelujen eteen. Se oli suuri vuosisata, ja minun on tunnustaminen, että siitä kaipauksella luovun. Sillä vuosisadalla olivat ruumis ja sielu tasaväkiset, molemmat jättiläisen voimakkaat, ja sydän ja pää olivat yhtä kehittyneet; sen vuoksi on sen tekemä vaikutus niin kokonainen. Mutta seitsemännellätoista sataluvulla oli ruumis veltto, vaikka sielu olikin suuri, sydän kylmä, vaikka äly loistava: sen vuoksi täytyy sitä ihailla, vaikkei voikaan rakastaa. Niin, niin, en puhu mitään Kaarle XII:sta enkä Pietari Suuresta, sillä nämä molemmat karhut olivat kuudennentoista sataluvun nisiä imeneet. Mutta olkaa hyvä ja asettakaa Fredrik I Kustaa Aadolfin rinnalle, niin pahoin pelkään, että hän näyttää pieneltä, ja minä epäilen, tekevätkö kaikki Lehnbergin saarnat yhteensä sitä vaikutusta, minkä teki yksi ainoa piispa Rothoviuksen suusta lähtenyt voiman sana tai yksi ainoa vanhan Spegelin virsi. -- Anna Sofia, ystäväni, niistä kynttilä!

Isoäiti oli vaipunut ajatuksiinsa, ja välskäri luuli kai, että hän mietti, mikä oli ero Kustaa Aadolfin ja Fredrik I:n välillä. Mutta kun välskäri herkesi puhumasta, kysyi isoäiti yht'äkkiä: -- Tuo juttu ruhtinatar Julianasta oli kai sekin satua? Oliko hän todellakin aiottu Ruotsin kuningattareksi?

-- Serkku hyvä, siitä asiasta voin minä vain sanoa niinkuin entinen herra: kyllä minä voin vannoa sen, mutta vetoa en mene lyömään. Sen vain tiedän, että ihmiset niin uskoivat, ja että kuningatar Hedvig Eleonora, jonka suosikki Juliana oli, uskoi samaa, ja että hän oli vaikeampiakin asioita perille ajanut.

-- Serkku viittasi hänen myöhempiin kohtaloihinsa. Minun täytyy sanoa, että minun oli sääli tyttö parkaa, vaikka pelkäänkin, että hän oli hiukan kevytmielinen.

-- Sen hän oli perinyt äidiltään, pfalzkreivitär Eleonora Katharinalta. En huoli puhua kauniin ruhtinattaren myöhemmistä seikkailuista; riittäköön, kun tiedämme, että hän lopulta meni naimisiin erään kauppiaan lesken pojan kanssa, jonka kuningas aateloitsi nimellä Liljenborg. Tässä nyt siis päättyy huvinäytelmä naimisiin, mutta epäilen, tokko serkku pitää sitä iloisena ja opettavana.

-- Ja kreivi Bernhard Bertelsköld, mitä on hänestä tullut? -- kysyi isoäiti, iloisena siitä, että sai keskeyttää aineen, joka alkoi käydä visaiseksi.

-- Sen saamme nähdä _kuudennesta_ kertomuksesta, -- vastasi välskäri.

MAINIEMEN LINNA.

Neljäkolmatta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kerroimme Airiston kirkkailla aalloilla kulkevasta Mainiemen noita-akasta. Paljon on nuorta vanhentunut, paljon on kukoistavaa kuihtunut. Uutta on tullut, vanhaa on mennyt; uudet kirkkaat silmät katsovat nyt valkean lapsentukan alta Suomen tutuissa tuvissa; uudet neitoset poimivat nyt kukkasia Suomen niityillä. Nuorentaen ja inhimillisiä oloja muodostellen on aika rataansa kulkenut; suuret muutokset ovat yhteiskuntaa uudistaneet, ja onnellista on, että uudistus on tällä kertaa tullut sisältä käsin ja käynyt enimmäkseen parempaan päin -- hiljaa ja rauhallisesti, niinkuin suuret vallankumoukset aina käyvät. Se, mikä on todella suurta, ei nosta melua. Se on kuin keväinen auringon valo: se sulattaa hiljalleen jäätyneet maat ja kovat jäät, se silmäilee niitä rakkauden lempeällä lämmöllä, ja ne eivät voi vastustaa. Kaiken maailman kirveet ja miekat eivät riittäisi särkemään Suomen järvien jäitä, ja kuitenkin sulavat ne kevään vienosti hymyillessä. Turhaan tyhjentää viha myrkkyisen maljansa; turhaan tuhlaa väkivalta jättiläisvoimiaan; rakkaus on niitä voimakkaampi; se yksin voi kaatuneen nostaa pystyyn ja sovittaa sijoilleen murtuneen ja kuolleista herättää; se yksin rakentaa maailman uudelleen.