Part 12

-- Hänen ylhäisyytensä tunsi heti voivansa paremmin ja jatkoi metsästystään hevosensa selässä, -- vastasi nuori nainen, luoden silmänsä maahan, ja vartioiden yhäkin kamarin ovea. Noilta puhtailta huulilta oli tuskin koskaan ennen mikään hätävalhe päässyt pujahtamaan, ja hän häpesi lastensa edessä, jotka eivät voineet olla huomaamatta, että hän valehteli.

Bertelsköld huomasi hänen epävarmuutensa, ymmärtämättä kuitenkaan syytä siihen. Omituisia ajatuksia välähti hänen päähänsä. Vaikka hän olikin synnyltään suomalainen, uskoi hän kuitenkin ainakin osaksi kansalaistensa loitsutaitoon. Nuoren naisen itsepäisyys, hänen melkein ilmeinen valheensa mahtoi perustua johonkin salaiseen syyhyyn. Yhä enemmän kiivastuen tarttui kreivi häntä käteen ja vetäsi hänet pois ovelta. -- Te valehtelette! -- huudahti hän -- ruhtinattaren täytyy olla täällä.

Mutta Kreeta ei väistynyt. Kolmannen kerran asettui hän päättävästi kamarin oven eteen ja sanoi matalalla äänellä: -- Ei kreivi, ette pääse sisään. Te surmaisitte mielipuolen sisareni, ja sitä minä en salli.

Bertelsköld kääntyi ratsusotamiesten puoleen, jotka olivat seuranneet häntä tupaan, ja huusi vihoissaan: -- Viekää pois tuo mieletön nainen kamarin ovelta. Ruhtinattaren täytyy olla siellä, elävänä tai kuolleena.

Sotamiehet astuivat lähemmä, lapset alkoivat itkeä. Ainoastaan yksi pojista, pikku Pekka, tuo samainen, joka oli juossut kuninkaan perästä, heittäytyi äitinsä ja toisen sotamiehen väliin, koettaen heittää hänet kumoon jalkakammilla. -- Jos sinä teet äidille pahaa, -- huusi hän, -- niin lyön sinut kuoliaaksi puusapelillani.

Sotamies koetti turhaan irroittaa poikaa jaloistaan ja kohotti jo ratsupiiskansa vapautuakseen kiusanhengestään. Sitä ei äiti voinut sietää. Tuokion verran taisteli Kreeta itsensä kanssa; sitten juoksi hän kreivin luo, nousi varpailleen ja kuiskasi hänen korvaansa: _Bernhard_, sinä saat mennä kammariin, mutta ei kukaan muu. Minä pyydän, lähetä pois nuo ihmiset!

Noiden sanain vaikutus oli ihmeellinen. Nähtiin kreivin punastuvan, käännähtävän päin ja katsovan nuorta naista hämmästynein, epävarmoin katsein. Mutta samassa hän tointui, kääntyi seuralaistensa puoleen ja virkkoi äänellä, jonka liikutusta ei voinut kokonaan peittää: -- Hän on oikeassa, ruhtinatar on todellakin ratsastanut pois ja on luultavasti jo hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Suokaa anteeksi, arvoisat naiset, että olen vaivannut teitä tänne tulemaan. Minä pyydän teitä kiiruhtamaan edellä, minulla on kunnia heti paikalla seurata teitä.

Kuiskaillen keskenään poistuivat hovinaiset epävarmoina siitä, mitä heidän tulisi ajatella yht'äkkisestä muutoksesta kreivin käytöksessä.

Nuo kaksi vanhaa tuttavaa jäivät kahden kesken, lapset vain saapuvilla. Ei kumpikaan heistä mitään virkkanut. Suloiset olette te, muinoin hehkuneiden sydänten muistot -- suloiset olette muistot keväisen nuoruuden -- onnelliset olette viattomuuden ja lemmen muistot -- oi, kuinka suloiset olette surulliset ajatukset, jotka heräätte, kun uudelleen näemme teidän kaukomailla kangastelevan, tähtien ja aamuruskon reunustamina, täynnä kukkasia ja niiden lemua kauan sitten kuluneilta ajoilta! Vuodet vierivät ja elämä taistelee kiihkeää taisteluaan; sydämeen ilmaantuu arpia parantuneiden haavojen jäljeltä, joista toiset vielä vertakin vuotavat; ajatukset ja aistit vanhenevat, värit kalpenevat, kukkaset kadottavat tuoksunsa, ja milloin siellä milloin täällä putoaa kuivunut lehti elämän puusta; mutta ajan hampaan saavuttamattomana, kuihtumatonna, pyhänä, ihmeellisenä säilyy ensimmäisen rakkauden muisto uurtuneena sielumme syvyyteen: se on aamu, joka voi ehtoonsa nähdä, mutta jonka hento rusko punoittaa pilvissä vielä sittenkin, kun muu maailma on yön peittoon piiloutunut.

Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun Bernhard Bertelsköld ja hänen ensilempensä esine olivat heittäneet toisilleen hyvästinsä Mainiemen puistossa. Millainen oli nyt hän, ja millainen oli hänen lemmittynsä? Toinen oli maailmanmies, hovimies, joka pitkiä ulkomaanmatkoja tehden, taistellen ja seikkaillen, ja alituisesti seurustellen mitä korkeimmissa piireissä oli koonnut itselleen runsaasti tietoja hyvästä ja pahasta, hän oli mies, jonka sydämeen oli eron jälkeen mahtunut kaksikymmentä eri lempeä vierailemaan ja jolle rakkaus oli muuttunut "vanhaksi, jokapäiväiseksi saduksi". Toinen oli kolmenkymmenen vuoden iällä melkein lapsi vielä, oli viaton ja kaino; hänen elämänsä oli vierinyt hiljaa ja tasaisesti niinkuin metsäpuro; välistä oli se hiukan kohahtanut kivien kohdalla, vilissyt hiukan nopeammin siinä, missä maa oli viettävämpää; mutta muuten oli se ollut vain alituista hiljaista, viatonta lorinaa, tuottaen tuoreudellaan siunausta niille rannoille, joiden välitse se vilisi. Nyt seisoivat he taas vastakkain, tuo suuren maailman mies ja tämä maalaistyttö, ja he molemmat olivat vaiti vertaillessaan menneisyyttä nykyisyyteen.

Pikku Pekka avasi ensiksi suunsa. -- Äiti, -- huudahti hän luoden kieron silmäyksen kreiviin päin. -- Sano tuolle pahalle herralle, että hän menee tiehensä!

Lapsen hiljainen viha herahdutti kyynelen ylpeän kreivin silmään. Hän kohotti pojan syliinsä, suuteli häntä ja sanoi lempeästi: -- En minä tahdo tehdä äidillesi mitään pahaa. Tiedätkö, poikaseni, että äitisi ja minä olemme olleet hyvin hyviä ystäviä -- ennen vanhaan, -- lisäsi hän hiljaa.

Jää oli sulanut. Mutta Kreeta pelkäsi koskettamasta tuota arkaa ainetta. -- Älkäämme siitä enää puhuko, herra kreivi, -- virkkoi hän vältellen.

-- Ei, -- sanoi Bertelsköld, -- juuri siitä pitää meidän puhua. Et tiedä, kuinka sydäntäni viillyttää kauan sitten unhotettujen viattomuuden aikain muisteleminen. Muistatko vielä vanhan Jaanan ennustuksia? Minä luulen, että hän laski lemmittyni seitsemäksitoista, -- lisäsi hän leikillisesti, mutta samalla surumielisesti. -- Hän erehtyi laskuissaan, laski ne liian vähäksi. Olisi voinut sanoa tulevan kolmekymmentäkin. Ja ainoastaan yksi niistä on unhottumaton.

-- Te olette velkaa minulle vedon, herra kreivi, -- sanoi Kreeta. -- Te lupasitte minulle isänne kuparisormuksen sinivuokkoa vastaan.

-- En voi täyttää lupaustani, vaikka tahtoisinkin. Kuninkaan sormus hävisi eräässä kaksintaistelussa Slesvigissä, jossa isäni menetti kaksi sormea vasemmasta kädestään. En ole sen koommin saanut takaisin sormusta, enkä juuri sitä toivokaan; jos itse olen sen katoamisesta kärsinyt, ovat alustalaiseni sen sijaan voittaneet. Olen monta kovaa kokenut, Kreeta, olen usein ollut sairaana, haavoitettuna ja kuolemaisillani, olen saanut murheita mielelleni, mutta omaiseni ovat eläneet onnellisina. Uusi isännöitsijäni kirjoittaa minulle, että Mainiemi joka vuosi kohentuu vaipumustilastaan ja että alustalaisteni hyvinvointi lisääntyy. Mieleni tekee nähdä vanhaa kotiani. Sano minulle, Kreeta, elääkö vanha Jaana vielä?

-- Eläähän hän, mutta...

-- Mutta mitä?... Sanot sen niin surullisella äänellä.

-- Niin, kun ... en tiedä, sanonko. Häntä on syytetty noituudesta, ja tutkinto alkaa näinä päivinä. Voi, jos te voisitte matkustaa sinne!

-- Noituudesta! -- virkkoi kreivi päätään pudistaen. -- Se on vaarallinen syytös tähän aikaan. Kaikkialla Ruotsinmaassa palavat tätä nykyä polttoroviot, ja noita-akoista kulkee mitä kummallisimpia kertomuksia. Olet oikeassa, minun pitää viipymättä matkustaa Mainiemeen. Mutta ... jatkoi hän leikkiä laskien, -- ethän sanokaan minua enää _sinuksi_?

-- Minäkö, herra kreivi? -- kysyi Kreeta punastuen.

-- Sanoithan kuitenkin äsken.

-- Sanoin siksi, koska ette muuten olisi minua tuntenut, ja silloin olisi ... teidän yhdesneljättä rakkautenne ollut lopussa.

-- Yhdesneljättä rakkauteni? Mutta minähän olen aivan unohtanut ruhtinattaren. Onko hän tuolla sisällä?

-- On, hän nukkuu. Hän ei tiedä, että kuningas äsken oli täällä ... että kuningas kuuli hänen houreissaan ilmaisevan inhonsa häntä kohtaan ja rakkautensa toiseen, jonka nimeä hän ei onneksi maininnut... Hän ei tiedä, että minä hädin tuskin ja valheen avulla sain hänet estetyksi saamasta selkoa kaikesta. Kuningas ei saa tietää, että ruhtinatar oli kamarissa hänen täällä ollessaan, sillä silloin kadottaisi Ruotsi kuningattaren ja te... Kreeta ei saanut sanotuksi tuota sanaa.

-- Ja sen vuoksi sinä?...

-- Sen vuoksi olin minä pakotettu puhuttelemaan teitä niinkuin ennen vanhaan. Muuten olisitte saanut paljon onnettomuutta aikaan.

-- Ihmeteltävä nainen, teit tämän siis pelastaaksesi sen, mitä sanot minun rakkaudekseni...

-- En toki, herra kreivi, -- vastasi Kreeta melkein moittivalla äänellä, -- tein sen pelastaakseni nuoren neidon tulevaisuuden ja hänen kunniansa. Tein sen torjuakseni häpeätä ja eripuraisuutta kuninkaan perheessä. Olen tehnyt velvollisuuteni, nyt on _teidän_ vuoronne tehdä samoin.

-- Olet oikeassa, ystäväni, -- virkkoi kreivi totisena. -- Yksinkertaisen pukusi alla sykkii suuri ja jalo sydän, -- jalosukuisempi kuin minun, kuninkaallisempi kuin monen kuninkaan lapsen. Meidän täytyy pelastaa ruhtinatar, mutta miten?

-- Hänen ylhäisyytensä tarvitsi vain suonenlyöntiä ja unta parantuakseen. Minä olen auttanut luontoa tekemään tehtävänsä. Pian voi hän kenenkään huomaamatta poistua pappilasta ja palata kuninkaallisten luo. Teidän on keksittävä sopiva syy hänen poissa-oloonsa.

-- Kreeta, sinä olet yhtä älykäs kuin jalo. Miten voinen sinua kiittää?

-- Siten ... että Ruotsin tuleva kuningatar ei tästä lähtien enää ole kreivi Bertelsköldin ... lemmitty.

-- Sinä enkeli ... kuinka ylevästi osaat koskettaa olentoni hyviin soittimiin! Oi! miten usein ovat kevytmielisyys ja turhamaisuus saaneet voiton parhaimmista aikomuksistani. Se on tapahtunut siitä syystä, ettei minulla ole ollut vierelläni hyvää hengetärtä, joka olisi minulle kuiskannut: varo itseäsi, noiden ruusujen alla piilee rikos ja katumus! Oi, ole sinä suojelusenkelini niinkuin ennenkin olit! Ei kukaan ole ollut sellainen minulle kuin sinä -- ei kukaan koko elämässäni.

Ja tuon ylhäisen herran silmästä tipahti kyynel nuoren naisen kädelle, jota hän kumartui suutelemaan. Mutta Kreeta irroitti hiljaa kätensä, veti kyyneltyvin silmin kaksi poikaansa syliinsä ja virkkoi: -- Näettekö herra kreivi, nämä ovat minun suojelusenkelini. Rukoilkaa Jumalaa, että hän kerran opettaisi teidät ymmärtämään totisen rakkauden; silloin ei sydämemme enää yksin kärsisi!

4. KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYKSEN LOPPU.

Ja metsästystä jatkettiin taas seuraavana päivänä mitä ihanimman syyssään vallitessa. Joko olivat nyt hirvet paljosta ajosta uupuneet tai metsästäjät olivat ottaneet oppia, oli miten oli, nyt onnistui hirvenajo paljon paremmin kuin alussa. Kuningas ampui omakätisesti hirven, Reutercrantz sai toisen, Kustaa Gyllenstjerna kolmannen ja useat hoviherrat kukin omansa. Nuori ruhtinas oli iloisella mielellä, hän kirjoitti päiväkirjaansa kaikki laukaukset, sekä sattuneet että ohimenneet; hän retkeili halki koko Ahvenanmaan manteren ja välistä yli salmienkin, kun ajettu hirvi oli uiden paennut johonkin saareen. Hänen ratsuretkensä olivat hurjempia kuin koskaan ennen; neljä kertaa päivässä vaihtoi hän hevosta. Mutta kuningatar ja valtioneuvokset olivat huonolla tuulella. He alkoivat ikävöidä takaisin Tukholmaan ja katselivat levottomuudella kuninkaan hurjaa elämää. Kuiskauksia kulki, että Kastelholman voudintalossa vietettiin iloisia iltoja maljojen ääressä ja että majesteetin arvo siellä usein joutui unhotuksiin.

Eräänä päivänä oli Sundissa markkinat, ja tuhansittain tulvi sinne kansaa koko saaristosta, Turustakin saakka. Monet tulivat vain kuninkaallisia katsomaan. Täällä oli rivi markkinakojuja pystytetty kirkon läheisyyteen, ja kuninkaalliset olivat antaneet tehdä muutamia telttoja kukkulalle, josta voi katsella väen liikettä alempana. Kuningatar teki hovinsa kanssa kävelyretken markkinapaikalle, jossa tungeskeli joukoittain pikkukauppiaita, kalastajia, merimiehiä ja talonpoikia; nimismiehet ja heidän renkinsä koettivat kehoittaa meluavaa joukkoa vaikenemaan, hovin alhaisempi palvelusväki tahtoi sekin näyttää mahtiaan ja oli aina valmis kurittamaan niitä, jotka tunkeutuivat liian likelle. Mutta siitä huolimatta oli säännöt ja hovitavat siksi päiväksi syrjäytetty; hovinaiset juoksentelivat nauraen ostelemassa nauhoja ja hattuja kauppiailta; aateliskeikarit kiinnittivät talonpoikaispojilta ostamiaan kukon höyheniä samettihattuihinsa; kuningatar itse osti korkean omakätisesti päivälliskalat, niiden joukossa sanotaan enimmäkseen olleen kampelaa ja siikaa. Mutta kuningasta ei näkynyt missään. Missä piileskeli taaskin tuo hurjapää?

-- Missäkö? -- kysyi reipas ja kielevä neiti Stiina Wrangel, joka sattumalta oli kuningattaren huulilta kuullut tuon huudahduksen, jossa tämän äidinsydän niin peittelemättä ilmaisihe. -- Missäkö? Salliiko teidän majesteettinne minun puhua suuni puhtaaksi?

-- Puhu; sinä saat loruta tänä päivänä! -- Stiina Wrangel oli kuningatar Hedvig Eleonoran suosikkeja.

-- Minä tahdoin vain sanoa, että jaloja otuksia täytyy pyydystää viekkaudella. Niin kauan kuin teidän majesteettinne käyskentelee kansan keskellä kuninkaallisen arvonsa loistossa, kumartavat kaikki nöyrimmästi, mutta ei kukaan ilmaise, missä kuningas piilee. Jos me sitävastoin -- minä tarkoitan, teidän majesteettinne ja muutamat meistä tytöistä teidän majesteettinne henkivartijoina -- lähtisimme hämärissä valepukuun puettuina...

Kuningatar hymyili. -- Sinä tarkoitat, -- virkkoi hän, -- että minä rupeaisin teidän tyhmyyksienne suojaksi... Mutta sama se, hankkikaa meille heti muutamia talonpoikaispukuja ja antakaa neljälle henkivartijalle määräys seurata meitä loitolla, huomiota herättämättä. Ainoastaan Juliana, Märtha Leijonhufvud, Ebba Wachtmeister ja sinä saatte olla mukana. Mars!

Pieni, veitikkamainen hovineiti lensi kuin nuoli tiehensä, ja tunnin kuluttua oli kuningatar muuttunut kunnianarvoiseksi, pyhäpukuun puetuksi Ahvenanmaan muijaksi, samalla kun hänen neljä hovineitiään, jotka olivat koristelleet itsensä äsken ostamillaan kirjavilla nauhoilla, hyppelivät ilosta ja käyttäytyivät kuin maalaistytöt konsanaan. Ainoastaan ruhtinatar Juliana oli vielä kalpean ja kärsivän näköinen. Kaikki viisi olivat jo valmiit lähtemään liikkeelle, kun kuningatarta alkoi pelottaa, että puvut ehkeivät ole tarpeeksi onnistuneet, että hänet tunnettaisiin ja että hänen arvonsa joutuisi vaaraan. Vähän aikaa mietittyään kutsutti hän luokseen suosikkinsa Bertelsköldin, ilmaisi hänelle, mitä oli tekeillä ja käski hänen seurata varalta mukana. Kreivi joutui aika lailla ihmeihinsä; hänen oli vaikea löytää talonpoikaispukua, joka sopi hänen pitkään vartaloonsa, mutta onneksi oli niitä koko joukko varastossa naamiaisten varalta, ja niin oltiin vihdoinkin valmiita. Kello oli seitsemän illalla, ja pimeä oli jo tullut. Kaikki hiipivät hiljaa ulos pappilasta ja lähtivät käymään kylään päin.

Siihen aikaan tunnettiin kyllä jo paloviina, mutta se ei ollut vielä tehnyt markkinoista tappelupaikkoja; olutkapakoissa sentään pidettiin jo aika suurta melua. Salaisella pelolla lähetti kuningatar Bertelsköldin ottamaan selkoa siitä, näkyisikö kuningasta jossakin olutkapakassa. Kreivi meni, sai siellä ja täällä tunkeilla kyynärpäittensä avulla eteenpäin, sai kuulla haukkumisiakin, mutta palasi tuoden rauhoittavan vastauksen, ettei kuningasta näkynyt.

Kylän päässä oli suuri talonpoikaistupa, jonka ympärille oli kokoontunut paljon kansaa. Sisästä kuului rakkopillin soittoa ja laulavia ääniä sekä suuren, vasikannahkasta tehdyn patarummun pärinää. Kaikesta päättäen siellä sisällä leikittiin ja tanssittiin. Kuningatar antoi merkin seuralaisilleen, Bertelsköld asettui etunenään tietä raivaamaan ja niin sitä varovasti tungettiin läpi väkijoukon. Taru kertoo, ettei kaikki käynyt aivan ilman seikkailuja. Muutamat iloiset velikullat sattuivat vastaan rappusissa; yksi tarttui kuningatarta vyötäisiin ja pyöräytti häntä pari kertaa ympäri; toinen heitti käsivartensa Stiina Wrangelin kaulaan ja moiskautti hänen huulilleen leveän suudelman; kolmas pisti kätensä Ebba Wachtmeisterin kainaloon ja aikoi muitta mutkitta ryöstää hänet. Kaikki naiset olivat vähällä mennä tainnoksiin säikähdyksestä ja katuivat jo katkerasti tätä ajattelemattomuuttaan; mutta Bertelsköldin kylmäverisyys pelasti pulasta. Hän huusi isolla äänellä ja niin ahvenanmaalaisittain kuin suinkin osasi: -- Pojat, tuolla vastapäätä on kuningas avauttanut tapin oluttynnyristä; jokainen saa juoda niin paljon kuin haluaa. -- Se vaikutti. Suurin osa väkijoukosta hyökkäsi sinne, ja naiset pääsivät vapaiksi ihailijoistaan, jotka juoksivat heidän luotaan juomajumalan iloihin.

-- Kääntykäämme takaisin, kreivi, -- sanoi lihavanläntä kuningatar, joka vielä huohotti äskeisen tanssipyöräyksensä jälkeen ja oli saanut jo kyllänsä seikkailusta.

-- Niin, niin, lähtekäämme jo, -- kuiskasivat tytöistä pelkurimmat. Mutta Stiina Wrangel ei vain ollut rohkeuttaan menettänyt. -- Odottakaa, antakaa minun katsoa vähän, ennenkuin menemme, -- sanoi hän, ja vastausta odottamatta hän tunkeutui avonaisesta tuvan ovesta sisään Toiset olivat vasten tahtoaankin pakotetut odottamaan porstuassa ja piilottautuivat sen pimeimpään nurkkaan.

Tuvassa vietettiin häitä. Huone oli jotakuinkin suuri ja täynnä kansaa, niin että vain keskellä lattiaa oli avonainen paikka, jossa tanssileikkejä leikittiin. Rakkopillin puhaltaja puhalsi kovasti ja kauan, minkä keuhkot kestivät; kun hän väsyi, yltyivät tytöt laulamaan ja sillä välin pärisi rumpu. Palavat päreet ja nauriisiin pistetyt talikynttilät valaisivat huonetta hulmuten ilmanhengessä, joka puhalteli viileyttä aukinaisista ovista ja ikkunoista. Nuoret näkyivät sydämensä pohjasta iloitsevan; silloin tällöin vetäistiin joku vanha kalastaja tai iäkäs emäntä piiriin ja hän sai hytkytellä siinä oikein sydämensä pohjasta. Aivan hienoisittain ei siinä juuri käyttäydytty; nuotanainoa ja kirvesvartta puristamaan tottuneet kourat olivat luonnon hansikkaihin puetut ja tarttuivat lujasti kiinni kaikkeen, mikä eteen sattui; askeletkaan eivät olleet kuningatar Kristiinan tanssikoulussa opittuja, mutta rehellisesti ja reimasti siinä liikuttiin. Kömpelyys oli viatonta ja kelpasi kyllä vastakohdaksi hovin hienontuneelle kevytmielisyydelle, ja tuo hieno hovineiti nautti sydämensä pohjasta katsellessaan oven suusta tätä hänelle outoa näytelmää.

Nopeasti palasi hän porstuaan, nyhtäisi kuningatarta helmasta ja virkkoi: -- Teidän majesteettinne, kuningas on siellä!

Kuningas oli todellakin siellä kahden tai kolmen parhaimman toverinsa kanssa. Kaikki olivat he puetut yksinkertaiseen metsästäjänpukuun, melkein samanlaiseen kuin hovin ratsupalvelijat; Reutercrantz oli varovaisuuden vuoksi hankkinut näille tekemistä toisaalla, etteivät sekaantuisi kuninkaan seikkailuun. Luultavaahan on, että jotkut talonpojista aavistivat, keitä vieraat olivat, eikähän ole ihme, jos se herätti huomiota, että huomentuoppia juotaessa lautaselle ilmaantui kolme kultarahaa hopea- ja kuparilanttien sekaan; mutta ne, jotka jotakin aavistivat, ymmärsivät kyllä, ettei heidän pitänyt olla mitään näkevinään, ja niin siinä tanssittiin yhä edelleen eikä kukaan ujostellut outoja metsästäjiä. Kuninkaan kasvoista näkyi, että hän viihtyi hyvin -- niinkuin Kaarle XI sittemminkin aina viihtyi paremmin sivistymättömäin kuin ylhäisten ja hienosti sivistyneiden seurassa, jossa hänen, ujoutensa ja tottumattomuutensa vuoksi käyttäytymään, aina oli tukala tulla toimeen. Hän pyöritteli tyttöjä ja emäntiä niin, että sitä ilokseen katseli, ja kun talon hopeamalja täynnä ranskanviiniä, johon oli sekoitettu kuminaa ja kardemummaa, kierteli arvokkaampien vieraiden kesken kädestä käteen, pistäytyi kuningas mieluummin vaahtoavan oluthaarikan ääreen, joka oli kaikkia muita varten asetettu pöydälle uunin luo, ja otti siitä kulauksensa oikein talonpojan tavalla.

Mutta kaikesta huolimatta näkyi olevan tähtiin kirjoitettu, etteivät korkeat vieraat saisi tuntemattomina päättää ilojaan. Pappilan pikku Pekkakin oli äitinsä kanssa tullut markkinoille ja oli hänet, hengelliseen säätyyn kuuluvana, kutsuttu häihinkin. Siellä hän oli kiivennyt kiukaan kulmalle lähelle oluthaarikkaa. Tuskin hän oli nähnyt nuoren metsästäjän, kun hän jo huusi: -- Kiitoksia hevosesta!

Kuningas kääntyi selin.

Äiti koetti saada pienokaista vaikenemaan ja onnistuikin vähäksi aikaa, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin Pekka taas keksi metsästäjän ja huusi niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat: -- Tuolla menee se hyvä kuningas, joka antoi minulle hevosen.

Lapsi oli lausunut julki sen, mitä useat häävieraista olivat jo kauan aavistaneet. Läsnäolijat alkoivat hämillään ollen katsella toisiaan, ja pian huomasivat vieraat metsästäjät, että heidän ympärilleen oli muodostunut tyhjä piiri lattialle ja että hääväki asettui heitä tarkastelemaan tarpeellisen välimatkan päähän. Kohta antoi kuningas ystävilleen merkin ja he vetäytyivät ovelle päästäkseen huomaamatta tiehensä. Mutta tieto hänen läsnäolostaan oli lentänyt kuin kulovalkea suusta suuhun ja ehtinyt ulos kartanollekin, josta väkeä nyt tulvi sisään näkemään edes vilahdukselta nuorta herraa ja kuningasta. Tungos ovessa kävi niin suureksi, ettei kukaan päässyt sisään eikä ulos, ja siinä seisoi nyt kuningas hämillään ja nolona, miettien, miten parhaiten pääsisi pälkähästä.

Samaan aikaan olivat kuningatar, ruhtinatar Juliana, Bertelsköld ja hovineidit tunkeutuneet ovelle kuningasta nähdäkseen ja joutuivat nyt kiinni niiden väliin, jotka tahtoivat sisään ja niiden, jotka tahtoivat ulos. Saltvikin pappilan nuori emäntä olisi hänkin tahtonut vetäytyä pois hämillään siitä häiriöstä, minkä hänen poikansa oli aikaan saanut.

Mutta lapsi pelästyi ja alkoi itkeä; vieressä seisovan merimiehen tuli sääli pienokaista, hän otti hänet syliinsä ja asetti olkapäälleen auttaakseen häntä ahdingossa.

Mutta nyt oli Pekka miestä mielestään, istuessaan aikamiehen pään tasalla, ylempänä kaikkia muita. Hän silmäili ympärilleen kuin kuningas valtaistuimeltaan ja lopulta sattuivat hänen silmänsä muutamiin henkilöihin, jotka hän luuli tuntevansa vanhastaan. -- Varo itseäsi, äiti, tuolla on se ilkeä kreivi, joka tahtoi tehdä sinulle pahaa kotona!

Sattumalta seisoi kuningas lähellä; hän oli juuri äsken tuntenut pienokaisen ja saanut todistuksen tuosta huomiokyvystä, jonka usein tapaa teräväpäisissä lapsissa. -- Mitä sanot sinä? -- kysyi kuninkaallinen metsästäjä ja tarttui poikaa käteen.

-- Niin, niin, -- puheli pienokainen mielissään, -- luuletko, etten sinua tunne? Sinä olet kuningas ja tuolla seisoo kreivi, ja tuolia seisoo ruhtinatar, joka oli kamarissa silloin, kun sinä olit meillä, kyllä minä tunnen teidät, vaikkette te tunne minua.

Kuningas seurasi silmillään sitä suuntaa, jonne poika sormellaan osoitti ja luuli tuntevansa talonpoikaisvaatteihin puetun ruhtinatar Julianan, vaikka tämän kasvot olivatkin puoleksi peitetyt valkeaan päähineeseen. -- Oliko hän kamarissa, kun minä olin teillä? -- kysyi kuningas, jonka ääni hiukan vavahti.

-- Mitä tyhmyyksiä sinä latelet, Pekka? -- kuultiin äidin kuiskaavan. -- Tässä on sinulle vehnästä; -- äiti koetti sulkea suun Pekalta.

Mutta pienokainen vain yltyi puhumaan, kun sai vehnästä. -- Olipahan se kamarissa silloin, kun sinä söit viiliä ja potkasit rikki minun puu-Polleni, ja sitten raapasi äiti sitä käteen, niin että veri vuoti; ja sitten sanoi äiti kreiville: se on minun sisareni, sanoi hän. Ei äidillä ole mitään sisarta.

Sillä välin oli Bertelsköldin onnistunut raivata naisilleen tie väkijoukon läpi. Kaikki korkeat vieraat pääsivät vihdoinkin ulos, ja kuningatar, joka ei enää voinut hillitä vihaansa, tarttui poikaansa käsivarteen ja kuiskasi: -- Teidän majesteettinne, tällä tavallako Ruotsin kuningas ylläpitää arvoaan kansan silmissä?

Kuningas punastui ja kuiskasi yhtä hiljaa: -- Teidän majesteettinne, kreivi Horn on aina asettanut korkean esimerkkinne seurattavakseni. Mutta kuka on tuo valkeapäähineinen nainen, joka myöskin on kunnioittanut tätä juhlaa läsnäolollaan?

-- Hän on tuleva kuningatar, jota syystä kyllä ovat tulevan kuninkaan poikamaisuudet huolestuttaneet.