Part 9

Ei hän kuitenkaan, tuo aikansa Ajax, mies sata-arpinen, saisi nähdä voiton päivän koittavan. Jo ensi hyökkäyksessä suomalaisia vastaan musersi falkonettitykin luoti hänen sarvenansa; kaksi pyssynluotia lävisti hänen arpisen rintansa; sanotaan, että Stålhandske itse oli häneen osunut. Hän kaatui, vielä kuolemassaankin riemuiten Kustaa Aadolfin kaatumisesta, ja uutinen hänen kuolemastaan levitti kauhua keisarillisten joukkoihin. -- Pappenheim on kuollut; kaikki on hukassa! -- Vielä kerran törmäsivät ruotsalaiset eteenpäin; herttua Bernhard, Kniephausen, Stålhandske tekivät ihmeitä. Mutta myöskin Piccolomini, joka kuusi haavaa ruumiissaan nousi vielä seitsemännen hevosen selkään, taisteli yliluonnollisella uljuudella. Keisarillinen keskusta ei väistynyt ja pimeä erotti taistelevat. Wallenstein vetäytyi takaisin ja uupunut ruotsalainen sotajoukko leiriytyi taistelukentälle. Yhdeksän tuhatta kuollutta luettiin Lützenin kentillä.

Seuraukset tästä taistelusta olivat tuntuvia keisarillisille. He olivat menettäneet kaiken tykistönsä ja uskonsa Pappenheimin ja Wallensteinin voittamattomuuteen. Suuri friedlandilainen raivosi vihasta; ankaralla kädellä hirtätti hän pelkurit ja palkitsi kullalla urhoolliset. Sairaana ja synkkämielisenä vetäytyi hän jäljelle jääneen kymmenen tuhannen miehensä kanssa takaisin Böömiin, jossa turvautui tähtien yölliseen seuraan, jossa hautoi petollisia tuumiaan ja jossa Buttlerin käsi lopetti hänen loistavan elämänsä.

Mutta kuitenkin -- kautta katolisen maailman raikui ääretön voiton riemu, sillä lutherilaisuus ja ruotsalaiset olivat menettäneet verrattomasti paljon enemmän kuin heidän vihollisensa. Kangistunut oli se käsi, joka niin voimakkaasti oli heiluttanut valon ja vapauden voittoisata miekkaa; protestanttien suru, johon sekautui pelko tulevaisuudesta, oli yleinen ja syvä. Syyttä ei laulettu _te deumia_ Wienin, Brüsselin ja Madridin tuomiokirkoissa; kaksitoista päivää kestävillä loistavilla härkätaisteluilla vietettiin Madridissa pelätyn sankarin kuolemaa; mutta kun keisari Ferdinand, joka oli suurempi ja jalompi kuin hänen aikalaisensa, näki kaatuneen vihollisensa verisen haarniskan, sanotaan hänen vuodattaneen kyyneliä.

Monenlaisia tarinoita kulki suuren Kustaa Aadolfin kuolemasta; milloin syytti kansa Lauenburgin herttuaa Frans Albertia, milloin Richelieutä, milloin herttua Bernhardia kuninkaan kuolemasta; mutta ei yhtäkään näistä epäluuloista ole historia osoittanut tosiksi. Eräs uudempi saksalainen kirjailija[8] kertoo seuraavan kansan suusta saamansa tarinan: "Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf sai vielä nuorena ollessaan eräältä naiselta, jota hän paljon rakasti, rautaisen _sormuksen_, jota hän ei sittemmin koskaan antanut irroittaa kädestään. Sormuksessa oli seitsemän ympyrää, jotka muodostivat alkukirjaimet hänen kumpaankin nimeensä. Seitsemän päivää ennen hänen kuolemaansa katosi sormus hänen sillä kertaa huomaamatta tätä omituista varkautta."

Lukija tietää, että tämä kertomus kutoutuu tuohon sormukseen, mutta monet seikat antavat aihetta luuloon, että sormus oli ollut kuparista.

Taistelun jälkeisenä iltana lähetti herttua Bernhard sotamiehensä soihtujen valossa etsimään kuninkaan ruumista ja he löysivät sen ruumisko'on alta ryöstettynä ja ruhjottuna. Se vietiin Meuchenin kylään, palsamoitiin siellä, ja sotamiehet saivat luvan vielä kerran katsella sankarikuninkaansa kalventuneita kasvoja. Katkeria kyyneleitä vuodatettiin, mutta ei ainoastaan surun, vaan ylpeydenkin kyyneleitä, sillä vähäpätöisinkin katsoi kunniakseen sitä, että oli saanut taistella noin jalon ja uljaan kuninkaan vierellä.

-- Katsokaa, -- sanoi nyyhkyttäen muuan sotavanhus Stålhandsken suomalaisista, -- ne ovat ryöstäneet hänen kultaiset vitjansa ja hänen kuparisen sormuksensa, tuossa näkyy vielä sormuksen valkoinen sija oikean käden etusormessa.

-- Mitä olisivat he tehneet kuparisormuksella? -- kysyi muuan skottilainen, joka äsken sotaväkeen saapuneena ei vielä tiennyt niistä taruista, joita miehestä mieheen kerrottiin.

-- Mitäkö kuparisormuksella? -- virkkoi eräs pommerilainen salaperäisesti. -- Ole varma siitä, että jesuiitat sen tunsivat! Sormus oli suomalaisen noita-akan loitsima, ja niin kauan kuin se oli kuninkaan sormessa, ei häneen pystynyt rauta eikä lyijy.

-- Mutta kas, hän kadotti sen, -- virkkoi kolmas, -- ja sentähden...

-- Mitä se tuo pommerilainen potaattimaha puhuu? -- kivahti suomalainen vihaisesti. -- Jumala eikä kukaan muu on suojellut suurta kuningastamme, mutta sormuksen sai hän suomalaiselta tytöltä, jota nuoruudessaan suuresti rakasti; minä tiedän näistä asioista enemmän kuin te, mokomat perunaturvat!

Herttua Bernhard, joka synkkänä ja miettiväisenä oli katsellut kuninkaan kalpeita kasvoja, katsahti nuo sanat kuultuaan taakseen, pisti terveen kätensä poveensa ja kysyi suomalaiselta:

-- Toveri, tunnetko sen Stålhandsken upseereista, jonka nimi on Bertel?

-- Tunnen, teidän ylhäisyytenne.

-- Elääkö hän?

-- Ei, teidän ylhäisyytenne.

Herttua kääntyi hajamielisenä toisen puoleen ja antoi käskyjä oikeaan ja vasempaan. Hetken kuluttua hän kuninkaan nähtyään taas muisti jotakin. -- Oliko hän urhoollinen mies? -- kysyi hän.

-- Hän oli Stålhandsken miehiä! vastasi suomalainen yksikantaan, mutta omituisella ylpeyden vivahduksella äänessään.

-- Milloin kaatui hän ja missä?

-- Viimeisessä Pappenheimin kahakassa.

-- Etsikää häntä!

Herttuan käsky täytettiin nurkumatta, vaikka uupuneet sotamiehet ihmettelivätkin, miksi juuri tuo nuori upseeri oli etsittävä, kun Nils Brahe, Winckel ja niin moni muu harmaantunut päällikkö virui verissään tappelutanterella. Vasta aamupuoleen yötä palasivat lähetetyt sillä tiedolla, ett'ei Bertelin ruumista oltu voitu löytää mistään.

-- Hm, -- sanoi herttua tyytymätönnä, -- suurilla miehillä on välistä pienet oikkunsa; mitä minä nyt teen kuninkaan sormuksella?

Ja marraskuun punainen aamuaurinko valaisi Lützenin kenttiä. Uusi aika koitti, mestari oli poissa ja oppilaat saivat tehtäväkseen hänen työnsä jatkamisen.

VÄLSKÄRIN TOINEN KERTOMUS

MIEKKA JA AURA

Kun välskäri oli lopettanut ensimmäisen kertomuksensa, istuivat läsnäolijat vähän aikaa äänettöminä, lienevätkö sitten ajatelleet suuren kuninkaan kuolemaa vai lienevätkö vielä odottaneet jatkoa heidän mielestään ehkä keskeytyneeseen kertomukseen. Nahkasohvassa istui isoäiti ruskearuutuinen villasaali hartioillaan, hänen vieressään koulumestari, maisteri Svenonius sinisine nenäliinoineen ja messinkisankaisine silmälaseineen; oikealla puolen istui postimestari, kapteeni Svanholm, joka viime sodassa oli menettänyt vasemman etusormensa; vasemmalla taas kaunis Anna Sofia, joka siihen aikaan oli 18-vuotias ja jolla oli korkea kilpikonnan luusta tehty kampa paksussa, ruskeassa tukassaan; sekä alempana joko jakkaroilla tai vain paljaalla lattialla kuusi tai seitsemän pikkuvekkulia, toiset tyttöjä, toiset poikia, kaikki suu selällään, niinkuin olisivat juuri kuulleet kummitusjuttuja kerrottavan.

Ensimmäinen, joka keskeytti syntyneen hiljaisuuden, oli Anna Sofia; päästäen kimakan huudon hän hypähti ylös tuoliltaan, kompastui ja lensi suoraa päätä maisteri Svenoniuksen syliin. Muihin huoneessa olijoihin, jotka vielä olivat Lützenissä, teki tämä tapaus melkein saman vaikutuksen kuin jos olisivat kaikki Isolanin kroaatit tehneet hyökkäyksen rauhalliseen kamariin. Taistelun tuoksinasta kiihoittunut postimestari karkasi ylös istuimeltaan ja tallasi isoäidin kipeälle jalalle rautapohjaisella anturallaan; koulumestari oli hämillään eikä ollenkaan ymmärtänyt sen ihanan lintusen arvoa, joka oli lentänyt hänen syliinsä, lapset hajaantuivat hädissään mikä minnekin, kaatoivat jakkaransa ja piiloutuivat välskärin korkeaselkäisen tuolin taa; ainoastaan Antero, joka äsken oli seurannut Stålhandsken ratsumiehiä vallihautojen yli, tarttui välskärin suureen, hopeapäiseen kävelykeppiin ja asettui sota-asentoon valmiina vastaanottamaan kroaatteja pistin tanassa. Vanha Bäck oli ainoa, joka pysyi järkähtämättömän levollisena; otettuaan esille soikean pikanellirasiansa hän puraisi pikkuisen palasen lempitupakastaan ja kysyi sitten hiljaisesti: Mikä sinua vaivaa, Sofia?

Hämillään ja punehtuen Anna Sofia irroittautui maisterin syleilystä, ja selitti, etsien pahantekijää silmillään, että joku oli pistänyt häntä neulalla käsivarteen.

Isoäiti, joka tarpeen tullessa osasi olla ankarakin, pani kohta toimeen tutkimuksen, ja katso, siinä tuli selville, että Jonathan oli pistänyt nuppineulan hienon rottinkikeppinsä päähän ja sillä häirinnyt sisartaan, kun tämä istui ajatuksissaan Lützenin tapahtumia muistellen. Tuomio julistettiin nopeasti ja lyhyeen niinkuin ainakin sotaoikeudessa, ja Jonathan sai kovan käskyn heti kohta mennä alas lastenkamariin ja lukea ylimääräisen läksyn huomiseksi.

Kun nyt järjestys maailman mahtavain avulla oli saatu palautetuksi ilman sen suurempaa verenvuodatusta, päästiin hiukan tarkemmin keskustelemaan välskärin kertomuksesta.

-- On se vähän liian meluava kertomus tämä, -- alkoi isoäiti, luoden kertojaan tuollaisen paljon merkitsevän, lempeän katseen, jolla hän vielä vanhoillaankin voitti kaikkien sydämet. -- Liian meluava se on, kunnon serkkuseni, se täytyy minun sanoa; vielä tuntuu nytkin soivan korvissani tuo kanuunain pauke, josta ei ollut loppua tullakaan. On se tuo sota kuitenkin kaikitenkin kauheaa ja inhoittavaa, kun ajattelee, miten paljon verta vuotaa tappotanterella ja miten paljon kyyneliä kotona. Milloin onkaan koittava se päivä, jolloin ihmiset lakkaavat raatelemasta toisiaan ja rauhassa ja sovussa jakavat maan ja Herran hyvät lahjat keskenään?

Postimestarin sotaiset tunteet joutuivat tästä heti kohta kuohuksiin. -- Sovussa? Jakavatko? Ilman sotaa? Hyi, serkku, hyi, tahtooko serkku muuttaa maailman muurahaispesäksi? Se olisi kaunista se ... kynäsoturit tahraisivat maailman pikimustaksi, hottiaiset ja kujoonit hyppisivät rehellisten miesten silmille, ja kun yksi kansa karkaisi toisen niskaan, pitäisi tämän kai kumartaa nöyrästi ja kiittää kunniasta. Eihän toki, semmoiset miehet kuin Kustaa Aadolf ja Napoleon, ne kouhottelevat hiukan tätä maailmaa, laskevat maahan vähän pilaantunutta verta, ja siitä maailma vain paranee. Muistan vielä elokuun 21. päivän Karstulassa; Fieandt seisoi vasemmalla ja minä seisoin oikealla, kun...

-- Jos minä uskaltaisin keskeyttää, -- puuttui puheesen maisteri, joka jo senkin seitsemänkymmentä kertaa oli kuullut jutun Karstulasta, jossa Svanholm, siihen aikaan kersanttina, oli menettänyt kuuluisan etusormensa, -- niin voisin aivan helposti todistaa veljelle, että maailma kulkee paljoa paremmin eteenpäin musteen voimalla kuin veren. _Inter arma silent leges_. Jos sodalla olisi sananvalta, niin emme istuisi nyt takkatulen ja totimme ääressä, vaan kanuunan suun vieressä jollakin linnan vallilla, saisimme heiluttaa sytytintä sen sijaan, että nyt hämmennämme sokeria teelusikalla, saisimme nuuskia ruudin savua, mutta nuuskata emme saisi. Mutta mitä saa muste aikaan? Mustehan se on tehnyt veljestäkin postimestarin, musteesta veli elää ja musteesta veli kuolee, se on veljen jokapäiväinen leipä, ja mitä olisi veli, jos ei mustetta olisi ollenkaan, vaan ainoastaan verta?

-- Mitäkö olisin? Saksan saakeli ... minäkö?

-- Serkku Svanholm! -- virkkoi isoäiti silmäten lapsiin. Ja postimestari vaikeni.

Välskäri katsoi pitävänsä rakentaa rauhaa veren ja musteen välillä. -- Minä luulen, -- sanoi hän, -- että kansat elävät niinkuin yksityisetkin. Nuorina ollessaan ovat he rajuja ja hurjia, tappelevat ja reuhaavat, repivät toisensa palasiksi, mies miestä vastaan. Sitten ne vanhenevat ja viisastuvat, keksivät ruudin, joka asettaa joukot joukkoja vastaan ja antaa heidän kylmäverisesti tappaa toinen toisensa pitkien matkojen päästä. Lopuksi tulee maailma järkiinsä, lataa pyssyt vain paljaalla ruudilla, niinkuin juhannuslaukauksia ammuttaessa, ja tarttuu kynään, joka voi olla hyvinkin terävä silloin kuin tarvitaan. Silloin alkaa yhteisen järjen valta, joka on kaikista järkevin, ainakin minun ymmärtääkseni.

-- Sepä vasta olisi saakelin ... no, no, serkku, minä vaikenen kuin muuri! -- huudahti postimestari. -- Mutta minä vain kysyn: Mikä mies oli Kustaa Aadolf? Mikä mies oli Napoleon? Olivatko ne huilunsoittajia, häh? Vaiko raakalaisia ja hulluja? Ei kiitoksia, sanon minä! Serkku kuulee, etten kiroile; serkku olisi vain kuullut, miten tuhannen tulimmaisesti Fieandt kiroili Karstulassa.

Välskäri jatkoi välittämättä postimestarista:

-- Senpätähden alkaakin kaikkien kansain nuoruuden historia sodalla, ja sotilas numero yksi maailman ensimmäisessä komppaniassa oli Kain nimeltään. Mutta koska sota on niin vanha kuin maailma, tulee se myöskin pysymään niin kauan kuin maailma pysyy. Minä en usko noihin uusiin ja kauniisiin ikuisen rauhan aatteihin. Minä uskon, että niin kauan kuin on kaksi ihmistä, jotka tahtovat jakaa maan keskenään, niin kauan kuin ihmissydämen himot ja halut ovat itsekkäitä, niin kauan rasittaa heitä myöskin sotien kirous. Ikuinen rauha on minun mielestäni siinä, ettei meidän enää ole oikeus sotia niin sokeasti, orjallisesti ja raivoisasti kuin ennen, vaan reippaalla mielellä, niin että ollaan selvillä siitä, mistä syystä soditaan, ja että tiedetään oikean asian puolesta sodittavan, ja silloin minun mielestäni sodittakoon ilolla ja riemulla...

-- Se on siis samaa kuin sotia jonkin aatteen puolesta, -- virkkoi maisteri miettiväisen näköisenä.

-- Olkoon menneeksi, niin juuri, aatteen puolesta. Katsokaas, se on aina oleva suomalaisen sotamiehen kunnia, että hän kaikkina aikoina on taistellut maataan puolustaakseen, lähtemättä muilta heidän maataan anastamaan. Ja jos hän onkin mennyt ulos maailmaan vierailla mailla painimaan, silloin on Herra niin kauniisti asettanut, että se on tapahtunut kaikista korkeimman ja oikeimman asian hyväksi, nimittäin puhtaan evankeelisen uskon ja koko maailman omantunnon vapauden puolustamiseksi. Sen kyllä kolmikymmenvuotisen sodan suomalainen tiesi ja sentähden hän olikin ylpeä itsestään. Hän tunsi, että hänen sydämensä oli samaa lajia kuin Kustaa Aadolfinkin sydän, ja tämä, sen mukaan kuin minä ymmärrän, oli maailman kaikista suurin sotapäällikkö, koska hän taisteli ja voitti suurimman asian puolesta, minkä puolesta yleensä kannattaa taistella ja vertansa vuodattaa.

-- Kertokaa vielä vähän Kustaa Aadolfista! -- huudahti Antero, joka kaikesta siitä, mitä välskäri oli kertonut, ei ollut ymmärtänyt muuta kuin tämän yhden ainoan nimen.

-- Hyvä setä, vielä vähän Kustaa Aadolfista! -- huusivat muutkin pienokaiset.

-- Ei, kiitoksia, suuri kuningas on nyt kuollut ja saakoon hän levätä meiltä rauhassa Riddarholman kirkon holvissa. Ja vaikkakin kertomus siitä menettää paljon, niin se siitä hyötyykin, koska muut henkilöt pääsevät paremmin esille. Sillä tähän saakka emme ole huomanneetkaan juuri muita kuin sankarikuninkaamme ja isoäiti on oikeassa sanoessaan, että korvamme ovat menneet umpeen pelkästä kanuunain paukkeesta. Siitä on ollut seurauksena, että niin hyvin neiti Regina kuin jesuiitta ja varsinkin Bertel, joka on kertomuksemme päähenkilö, ovat kulkeneet ohitsemme kuin muodottomat varjot.

-- Entä Kätchen, -- huomautti isoäiti. -- Minä puolestani tahtoisin tietää jotakin tuosta iloisesta, siivosta lapsesta. En tahdo puhua pahaa Reginasta, mutta sen sanon kuitenkin, etten paljoa maksaisi tuommoisesta mustatukkaisesta, rajusta kissanpojasta, joka milloin hyvänsä saattaa repiä silmät päästäni.

-- Entä uljas kreivi von Lichtenstein, jota emme ole nähneet sitten kuin Würzburgissa, -- Anna Sofia lisäsi.

-- Minä aavistan, että hänestä lopulta tulee Reginan sulhanen.

-- Kas vain, silläkö korvalla se pikku serkku kuuntelee, -- virkkoi postimestari veitikkamaisesti hymyillen. -- Mutta minä pyydän, ettet veli Bäck enää puutu jonkinjoutavaan, vaan kerrot meille entistä enemmän Stålhandskesta, Lyytikäisestä, paksusta, pikku Larssonista ja Vitikasta. Mitenkä se mies tulee nyt korvitta toimeen? Minä muistan vielä, elokuun 21. p:nä oli muuan korpraali Karstulassa...

-- Veli Bäck, -- puuttui puheeseen koulumestari, joka aina oli saapuvilla, kun Karstulaa mainittiin, -- veli Bäck, jolla on _justitia mundi_, oikeuden miekka kädessään, ei varmaankaan voi olla hirttämättä jesuiitta Hieronymusta Harz-vuoren korkeimman hongan latvaan?

-- Varo itseäsi, veli Svenonius, -- pisti postimestari, -- jesuiitta oli hyvin oppinut mies, joka taisi hyvin paljon latinaa...

-- Suomalaisista tahdon kertoa teille mitä tiedän, -- sanoi välskäri, -- mutta jo edeltäpäin täytyy minun sanoa, etten paljoa tiedä. Odottakaamme vielä parikymmentä vuotta, silloin on varmaankin joku ahkera tutkija kaivava vanhoista aikakirjoista esiin tiedot reippaiden kansalaistemme urotöistä. Siihen mennessä on meidän tyytyminen hajanaisiin piirteisiin ... ehkä vähän lisäileminenkin omasta päästä -- lisäsi välskäri niin hiljaa, etteivät sitä pienokaiset kuulisi, joille hän kernaasti tahtoi uskotella, että tarina oli täyttä totta.

-- Ja mitäs tuli kuninkaan sormuksesta?

-- Niin, siitäkin saamme kuulla huomeniltana.

I. MIES NUIJASODAN AJOILTA.

Loitolla Saksanmaan hedelmällisistä tasangoista aukeaa pohjoiseen päin myrskyinen ulappa, jonka pinnalla ei luode eikä vuoksi vaihtele, jonka rantoja joka vuosi peittää talven jää ja jonka jäätyneet selät välistä ovat sotajoukkojakin kantaneet. Vuosituhansien kuluessa ovat sen rannoilla asuvat kansat taistelleet tämän meren omistamisesta ja sen laineihin vuodattaneet punaisen verensä; mutta meidän kertomuksemme aikaan oli tämän meren laajoista rannoista yhdeksän kymmenestä yhden ainoan valtakunnan hallussa, sen valtakunnan, joka oli mahtavin pohjolassa: _Itämeri_ oli miltei muodostunut sisäjärveksi Ruotsin valtakunnassa.

Ja Itämeri ajaa mahtavat, siniset lahdelmansa toisen itään ja toisen pohjoiseen, ja sulkee syliinsä kuin meren tyttären erään aaltojen maan, joka on sen povesta kasvanut, joka kasvaa siitä vielä tänäänkin ja joka korkeilla kallioillaan suojelee emonsa sydäntä. _Suomi_ on Itämeren lempilapsi; vielä tänäänkin se tyhjentää järviensä aarteet äitinsä helmaan, ja mahtava meri ei siitä sentään ylpeile, vaan vetäytyy rakastavasti ja hellästi takaisin, niinkuin uhrautuva äiti ainakin, että tytär saisi kasvaa kasvamistaan, ja joka kesä pukea uudet, päivän valoon ilmestyneet rannat ruohoihin ja kukkasiin. Onnellinen se maa, jonka helmassa tuhannet järvet lainehtivat ja jonka rannat merta vasten tekevät sataneljäkymmentä peninkulmaa! Meri luo valtaa ja vapautta, meri antaa varoja ja sivistystä; meri on viljelyksen tuoja maan päällä, ja maa, joka on yhteydessä meren kanssa, ei koskaan voi jähmettyä hädän ja sorron alle, jos se vaan ei itse ole siihen syypää.

Kaukana Suomen pohjolassa on seutu, joka enemmän kuin mikään muu on meren kasvatti, koska se loivana ja alavana on niin kauan kuin muistetaan kasvamistaan kasvanut aaltojen alta. Lukemattomia viheriäisiä saaria kohoaa sen rannoilla: -- Nuorna ollessani -- niin kertoo vanha merimies, -- purjehtivat suuret laivat siinä, missä nyt vene vaivoin pääsee soutamaan; -- ja muutamia vuosia senjälkeen kulkee karja laitumella entisen meren pohjassa. Leikkivä lapsi uittelee kaarnavenettään rannalla: katsahda ympärillesi, pienokainen, ja pane merkille se paikka, missä aaltojen kuohu rantaa uurtaa: kun kasvat mieheksi, etsit turhaan tuttua rantaasi ... kaukana viheriän kentän takana kuulet sen kuohun; ja kun kerran seisot vanhuksena samalla paikalla, niin kohoaa lapsuutesi aikaisen järven sijalla kukoistava kylä. Omituinen seutu, jossa kaupungit, jotka niin viisaasti rakensivat satamansa syvien salmien ja jokien vierelle, saavat kahdensadan vuoden kuluttua ajaa peninkulman matkan satamaansa, ja jossa lahonneita laivoja ja ankkureita löytyy kahdeksan peninkulman päässä rannasta soissa ja metsissä.

Tämä seutu on _Pohjanmaa_, se on alaltaan suurempi kuin moni kuningaskunta ja se ulottuu kauas äärimmäiseen pohjolaan, aina Lapin raukoille rajoille, jossa aurinko ei koskaan laske keskikesän aikaan ja jossa se ei joulunpyhinä nouse. Kolme kuukautta vuodessa valvoo siellä luonto päivän alituisessa loistossa, ja voit sinä siellä juhannuksen aikana yöllä lukea hienointa kirjoitusta; kolme kuukautta kestää yö, mutta se on yö, jota tähdet ja revontulet valaisevat, ja jonka aikana kuu valkoisella hangella kimmeltelee kylmän kirkkaana ja pyhäisen hienona. Kukkien kauneus on siellä haihtuvampi kuin ihmisten ilo; seitsemän kuukauden kestäessä kattaa siellä maan silmiä häikäisevä hanki ja vedet järkkymätön jää; mutta ei koskaan kevät ole suloisempi kuin sellaisen talven kuluttua; ja kuitenkin on sen suloisuudessa alakuloisuutta, jota sydän hellii, jota se ymmärtää ja josta se nauttii.

Meren rannoilla asuu tässä kaukaisessa maassa kaksi heimoa toisiinsa sekoittumattomina ja toisistaan eroavaisina, muodostaen kirjavan kuvan kansallisia ja paikallisia omituisuuksia kieleen, tapoihin ja luonteesen nähden. Mutta on heissä yhteisiäkin muista maan asukkaista eroavia piirteitä, on vilkkautta, voimaa ja reipasta avomielisyyttä. Se ei ole mikään maantieteellinen sattuma, vaan se on seuraus kansan luonteesta, että suurimmat ja verisimmät taistelut, joista Suomen historia tietää kertoa, ovat tapahtuneet Pohjanmaalla.

Neljä peninkulmaa itäänpäin Vaasasta Kyröjoen matalain rantain varsilla on Isokyrön pitäjä, rikkaimpia koko Pohjanmaalla, jonka eloaitta se on. Täällä kasvaa hedelmällisessä savimullassa tuo kuuluisa siemenruis, jota vuosittain tuhansin tynnyrein viedään laivoilla Ruotsiin; koko pitäjä on melkein yhtämittainen kenttä aaltoilevia viljavainioita. Kansa on suomalaista, hämäläistä sukua; pitäjän kallellaan oleva kirkko, joka rakennettiin v. 1304, on maan vanhimpia muinaisjäännöksiä.

Tänne pyydämme nyt lukijan meitä seuraamaan.

Kertomuksemme aikana ei tämä seutu ollut läheskään niin hyvin viljelty kuin sittemmin. Nuijasodan hävitykset olivat viivyttäneet viljelystä, vielä miespolvenkin kuluttua sen jälkeen tuntui seurauksia tässä sodassa kärsityistä tappioista, ja ankarat sodat ja alituiset sotamiesten otot estivät ajan noita haavoja parantamasta. Sentähden oli vielä kesällä v. 1632 moni metsän rannassa oleva talo autiona, vainiot eivät ulottuneet kauas joen rannasta, ja soiden epäterveellinen usma peitti koko seudun, kun yö oli viileä. Vaikka metsät olikin jo haaskattu, saivat niistä tervanpolttajat kuitenkin vielä tarpeensa; osa rahvasta kalasteli Mikonsaarissa, eikä arvoisalla kirkkoherralla, hra Georgius Tuomaanpoika Paturilla, ollut tuhansiin markkoihin nousevia vuosituloja niinkuin sittemmin hänen seuraajillaan.

Senpätähden katselikin matkamies mielihyvällä kirkon läheisyydessä Perttilän taloa, koska se oli komeampi ja paremmin rakennettu kuin kaikki muut ja mitä hyötyisimpien peltojen saartama. Kesä oli edistynyt elokuun keskipalkoille ja leikkuu oli juuri alkanut. Seitsemättäkymmentä henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia -- nainenkin kulkee kesällä ulkotöissä Pohjanmaalla -- nähtiin leikkaamassa kellastunutta ruista, lyhteitä sitomassa ja taitavalla kädellä korkeita, kauniita kuhilaita rakentamassa. Päivä oli kuuma ja työ vaikeata; usein tapahtuikin sen vuoksi, että joku laiskemmista työmiehistä oikaisi selkänsä ja katseli haikealla mielellä pehmoista piennarta, joka oli kuin luotu leposijaksi. Mutta samalla hän pelokkaasti vilkaisi muutamaan harmaatakkiseen, vanhaan mieheen, joka näytti olevan jonkunlainen päällysmies. Niin pian kuin joku laiskotteli, kuului hänen naapurinsa kuiskaavan: -- Larsson tulee, -- ja sillä oli niin ihmeellinen vaikutus kuin olisi jo selkäsauna ollut tulossa.

Larsson oli pieni, pyöreä ukko, hänen partansa oli sakea ja kulmakarvat tuuheat ja hänen katseensa oli enemmän hyväntahtoinen ja iloinen kuin ankara. Parhaillaan hääriskeli hän nyt muutaman naisen ympärillä, joka kuumuudesta ja raskaasta työstä voivuksissaan oli vaipunut ojan reunalle pitkäkseen.