Part 8

-- Nyt tulevat ne! -- huusi joku joukosta ja todella kuuluikin samassa hevosten askelia Ingolstadtista päin. Talonpojat vaikenivat ja sulkivat varovaisuuden vuoksi suun vangituiltakin. Tulijat ratsastivat tulisoihtujen valossa ja näkyivät olevan saksalaisia ryöstelijöitä, jotka palasivat rosvoretkiltään jostakin läheisyydestä. Nopeasti ratsastaessaan eivät he huomanneetkaan murrosta edessään, ennenkun olivat aivan sen luona ja samassa paukahti murhaava laukaus kaadettujen puunrunkojen alta. Toistakymmentä etumaista miestä nähtiin kaatuvan maahan, hevoset hyppäsivät pystyyn ja laahasivat perässään jalustimiinsa takertuneita kaatuneita, koko joukkio joutui hämmennyksiinsä, toiset kääntyivät hetikohta takaisin ajaen kumoon kuormahevoset, toiset ampuivat umpimähkään murrokseen kätkeytynyttä vihollista. Talonpojat hyökkäsivät esiin väijymäpaikaltaan, karkasivat raivostuneina jäljelle jääneiden kimppuun ja kiskoivat heitä suopunkien avulla hevosten selästä. Saksalaiset puolustautuivat epätoivon uljuudella; kymmenen minuutin kuluttua oli koko parvi hajaantunut, kahdeksan tai yhdeksän oli päässyt pakoon, viisitoista makasi verissään maantiellä, ja kuusi tai seitsemän oli otettu vangiksi, samalla kun kaikki mukana tuotu saalis oli joutunut vihollisten käsiin. Ainoastaan neljä talonpoikaa oli kaatunut. Baijerilaisten kosto oli kamala. He ampuivat vankeja paljaalla ruudilla silmiin, kaivoivat heidät vyötäisiä myöten märkään maahan ja kivittivät heidät hitaasti kuoliaiksi.

Kun tämä hirmutyö oli tehty, ryhdyttiin saalista korjaamaan. Kädet sidottuina viskattiin Bertel ja hänen seuralaisensa hevosen selkään ja niin alettiin ajaa metsää kohti. Hetken kuluttua pysähdyttiin yksinäiseen taloon, vangit laahattiin sisään ja nakattiin muista erillään olevan kamarin lattialle, sill'aikaa kuin talonpojat tuvassa antautuivat hurjan voitonriemun valtaan ja virkistivät voimiaan äsken anastetulla viinillä. Kamariin astui nyt kalmankalpea munkki, jonka vyöllä riippui pellavaiseen nuoraan kiinnitetty miekka. Mielihyvin lähestyi hän soihtu kädessään vankeja, irroitti heidän suukapulansa ja tarkasteli vaieten heidän kasvojaan. -- Valehtelevatko silmäni? -- sanoi hän viimein. -- Vai eikö se ole luutnantti Bertel kuninkaan henkivartioväestä?

Bertel kohotti kulmiaan ja tunsi jesuiitta Hieronymuksen.

-- Tervetuloa luokseni, herra luutnantti, ja kiitoksia viimeisestä! Noin harvinaista vierasta on kestitettävä miten talo parhaiten taitaa. Luulen nähneeni toverinnekin tätä ennen, -- jatkoi hän osoittaen Vitikkaa.

Raaka hämäläinen katsoi häntä tuikeasti silmiin ja veti suunsa pilkalliseen irvistykseen. -- Minne olet pannut vasemman korvasi, munkki? -- huusi hän kiroten. -- Pois kalotti päästäsi, kananvaras, niin nähdään onko sinulle kasvanut aasin korva sijaan!

Jesuiitan hahmo muuttui hänen ajatellessaan tapausta Breitenfeldin tappotanterella ja raivostuneena puri hän hammasta. -- Kavahda omia korviasi! -- kähisi hän. -- _Anathema maranatha!_ Ne ovat kuulleet kuultavansa tässä maailmassa.

Näin sanottuaan taputti jesuiitta kaksi kertaa käsiään ja sisään astui seppä tulipunaiset pihdit kädessään.

-- No, toveri, joko korviasi kuumentaa? -- ivaili munkki.

Vitikka vastasi uhkamielisesti:

-- Luulet olevasi viisaskin, mutta et ole kuitenkaan kuin rajasuutari piruun verraten. Herrasi ja mestarisi ei tarvitse pihtejä, hän nipistää näpillään.

-- Oikea korva, -- sanoi jesuiitta. Seppä, joka oli kuumentanut rautojaan läheisessä takkatulessa heilutti niitä hämäläisen pään päällä. Vitikka naurahti pilkallisesti. Hänen ruskeat poskensa punastuivat, mutta vain hetkiseksi. Hänellä oli enää vain toinen korva jäljellä.

-- Tahdotko luopua uskostasi tunnustaa paavin ja kirota Lutherin, niin saat pitää toisen korvasi.

-- Saituri! -- huudahti hämäläinen. -- Herrasi ja mestarisi tarjoo maita ja valtakuntia ja sinä tarjoat vaan kurjan korvan!

-- Vasen korva! -- virkkoi jesuiitta kylmästi.

Seppä teki työtä käskettyä. Kidutettu sotamies vain hymyili.

-- Tämä on inhoittavaa! -- huudahti vieressä makaava Bertel. -- Tapa meidät, jos tahdot, mutta tapa pian!

-- Ja kuka on sanonut, että aion _tappaa_ teidät? -- vastasi isä Hieronymus. -- Päinvastoin on omassa vallassanne, tahdotteko jo tänä yönä päästä vapaaksi.

-- Ja mitä vaadit minulta?

-- Te olette urhoollinen nuori mies, luutnantti Bertel! Minua surettaa, että kuningas niin häpeällisesti ja niin väärin on ottanut teiltä sen arvon, jonka olette verellänne ansainnut.

-- Vai niin, vai surettaa se sinua? Entäpä sitten?

-- Teidän sijassanne minä kostaisin.

-- Kostaisinko? Niinpä niin, olenhan sitä tuuminut.

-- Te kuulutte Kustaa Aadolfin henkivartioväkeen. Te tiedätte kai, mitä oikeauskoiset, katoliset ruhtinaat antaisivat sille, joka elävänä tai kuolleena toimittaisi kuninkaan heidän käsiinsä?

-- Mistäs minä sen tietäisin, aivoisa isä?

-- Ruhtinaskunnan saisi hän, jos olisi aatelismies; viisikymmentätuhatta tukaattia, jos olisi aateliton.

-- Arvoisa isä, se on liika pieni palkka niin suuresta palveluksesta.

-- Ota joko kuolema taikka ruhtinaallinen palkkio!

-- Vai tämä olikin tarkoituksesi, arvoisa isä?

-- Tehkää niin kuin tahdotte; kun olette miettinyt ehdotustani, saamme siitä taas puhua. Tällä kertaa voitte kuitenkin ostaa henkenne ja vapautenne paljoa halvemmasta, aivan mitättömästä.

-- Mitähän tuo mahtanee olla, arvoisa isä?

-- Kuulkaa minua. Minä pyydän teiltä vain pyhän valan, että teette minulle vähäpätöisen palveluksen. Kuningas Kustaa Aadolfilla on oikeassa etusormessaan pieni kuparisormus. Se on hänelle arvoton, mutta minä maksaisin paljonkin sen saadakseni, sillä minä olen ... muinaiskalujen keräilijä. Minä tahtoisin kernaasti omistaa muiston kuninkaasta, jota, vaikka vihaankin, kuitenkin ihailen ihmisenä.

-- Entä se sormus...?

-- Se tulee teidän hankkia minulle tavalla millä tahansa, ennenkuin kuu ensi kerran kääntyy. Luvatkaa se valallanne ja olette vapaa!

-- Siis vaan pieni rikos seitsemättä käskyä vastaan? Ja anteeksi saan jo edeltäkäsin? Mene, rosvo, ja kiitä onneasi, että käteni ovat sidotut; muuten opettaisin sinua pitämään arvossa sotilaan kunniaa!

-- Rauhoittukaa, nuori mies, ja muistakaa, että henkenne on minun käsissäni. Kun olen tehnyt tehtäväni toverinne kanssa, tulee teidän vuoronne.

Bertel heitti häneen vain halveksivan silmäyksen.

-- Työhösi, seppä! -- mutisi jesuiitta synkästi. Ja seppä tempasi taas hehkuvat pihtinsä tulesta.

Samassa syntyi sekavaa melua pirtin puolella, missä talonpojat mässäsivät. Huudettiin: -- Aseihin! Ruotsalaiset ovat kimpussamme! -- Ovi paiskattiin auki. Toiset tarttuivat pyssyihinsä, toiset nukkuivat juovuksissaan lattialla. Ulkoa kuului selvästi ruotsalaisten upseerien komentosanoja: -- sytyttäkää tupa tuleen, pojat, ne ovat satimessa, saakelit!

Jesuiitta hyppäsi ulos ikkunasta.

Tulinen, mutta lyhyt kahakka syntyi tuvan ovessa. Talonpojat joutuivat pian tappiolle ja pyysivät armoa. Mutta etumaiset pistettiin pertuskoilla kuoliaiksi ja toiset vangittiin, tupa ryöstettiin ja Bertel tovereineen vapautettiin.

-- Larssonko se on? -- huusi hän iloisesti.

-- Potz donner wetter, ka Bertelhän se on? Tännekö sinun oli vietävä kuninkaan käsky?

-- Entä itse?

-- Saakeli vieköön, sinä tiedät, että minä olen onnen poika! Minut lähetetään vartioimaan kuormastoa, minä tapaan tiellä muutamia ryöstelijöitä, jotka kertovat tästä väijymäpaikasta metsässä; minä kiiruhdan sinne heidän neuvonsa mukaan ja vapautan yht'aikaa reippaan pojan ja ihanan immen. Katso häntä: poskipäät punaiset kuin mansikka, silmät kuin taivaan sini!

Bertel katsahti kupeelleen ja näki siinä vapisevan tytön, puolikuolleena pelästyksestä.

-- Sehän on neiti Reginan kamarineito Kätchen! -- huudahti Bertel, joka monet kerrat oli nähnyt tuon iloisen tytön totisen neidin seurassa.

-- Pelastakaa minut, luutnantti Bertel, pelastakaa! -- huusi tyttö ja tarttui tiukasti häntä käsivarteen.

-- Larsson, lahjoita minulle tuo tyttö!

-- Oletko sinä järjiltäsi? Tahdotko riistää minulta tyttöni?

-- Päästä hänet vapaaksi! minä pyydän...

-- Niin teenkin ... muutamien viikkojen kuluttua! Mutta hellitä hänet, sanon minä, tahi... -- Tulinen, paksuvartaloinen sotilas kohotti jo pitkän miekkansa, jolla hän juuri oli seivästänyt talonpojan.

-- Tupa palaa! -- huudettiin samalla kaikilta tahoilta ja paksu, tukahduttava savu tunki jo sisään. Bertel kiiruhti ulos tytön kanssa. Larsson riensi jäljestä ja mielen kuumuus haihtui tulen kuumuuteen. Vasta kun ulkona pihalla nähtiin tupa ylt'ympäri tulessa, muisti Bertel, että se oli täynnä ihmisiä, että siellä oli noin kolmekymmentä talonpoikaa, jotka käsistään ja jaloistaan kiinni kytkettyinä eivät päässeet paikaltaan liikahtamaan. -- Pelastakaamme onnettomat! -- huusi hän.

-- Oletko hullu? -- nauroi Larsson. -- Nehän ovat niitä roistoja, jotka äsken löivät niin monta meikäläistä reipasta poikaa hengiltä. Ann' roihuta!

Oli jo myöhäistä auttaa. Nuo onnettomat baijerilaiset joutuivat aikansa raakamaisen sodankäynnin uhreiksi, jolloin julmuuden harjoittamista pidettiin uljaana tekona. Mutta inholla käännymme me pois näistä aikaa kuvaavista tapauksista, ja kiiruhdamme kuvaamaan Ruotsin jalopeuran viimeistä taistelua, jonka seuraaminen on sekä suurenmoisempaa että mieltä ylentävämpää.

8. NÜRNBERG JA LÜTZEN.

Tapahtumat ajavat toisiaan kuin aalto ajaa aaltoa kuohuvassa virrassa, ja ahtaitten kehyksien sisään puristettu kertomus on pakotettu kiitämään eteenpäin kosken nopeudella. Pois on meidän kiiruhdettava sivu merkillisen ajan merkillisimpien tapahtumien seurataksemme hienoa, mutta kautta monenlaisten aikojen ja kohtaloiden kulkevaa kertomuksemme lankaa: kuninkaan sormusta.

Wallenstein, tuo kauhea mies, oli tehnyt sovinnon keisarin kanssa, koonnut hirveän sotajoukon ja kääntynyt mustan ukkospilven tavoin rikasta Nürnbergiä vastaan. Kustaa Aadolf keskeytti voittoisan kulkunsa Baijerissa rientääkseen häntä vastaan, ja täällä, kahdessa vahvasti varustetussa leirissä, seisoivat molemmat sotajoukot yksitoista viikkoa liikkumattomina vastakkain -- seisoivat siinä kuin pantteri ja leijona painautuneina hyökkäystä tekemään ja tarkasti vartioiden toistensa pienimpiäkin liikkeitä. Koko seutu paljastettiin näiden sotajoukkojen elättämiseksi ja alituisilla ryöstöretkillä käyden tuotiin ruokavaroja pitkien matkojen takaa. Keisarillisten sotajoukossa kunnostivat niissä töissä itseään Isolanin kroaatit, ruotsalaisten sotajoukossa taas Taupadelin rakuunat ja Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet.

Nälänhätä, kesäkuuma, kulkutaudit ja sotamiesten ryöstöretket levittivät hätää ja kurjuutta kaikkialle. Kustaa Aadolfin sotajoukko oli, sittenkun siihen olivat yhtyneet Oxenstjernan ja Banérin laumat, 50,000 miestä. Elokuun 24. p:nä 1632 hyökkäsi hän Wallensteinia vastaan, joka 60,000 miehen kanssa oli sijoittunut voittamattomien vallituksien taa. Jo ennen auringon nousua alkoivat Torstensonin kanuunat ampua Alte Vesteä. Yön pimeydessä kiipesi 500 valkeaan prikaatiin kuuluvaa saksalaista pyssysoturia jyrkänteitä myöten ylös, nousten valleille hirmuisimmasta kuulasateesta huolimatta. Hetken aikaa näytti siltä kuin voitto olisi palkinnut heidän urhoollisuutensa; unestaan heränneitten vihollisten hämmennys, naisten huudot ja ruotsalaisten kuulat, joiden edessä kaatuivat kumoon teltat ja ihmiset, olivat hyökkäykselle eduksi. Mutta Wallenstein pysyi tyynenä ja rauhallisena, lähetti pois vaimot ja vyörytteli hyökkäävien päälle joukon toisensa perästä. Urhoollinen prikaati ajettiin tappiolla takaisin. Kuningas ei hänkään tahtonut taipua; vielä kerran karkasi valkea prikaati eteenpäin; turhaan. Silloin kutsui Kustaa Aadolf esiin suomalaiset "näyttääkseen, että pohjolan urhous saa saksalaisten pelkuriuden häpeästä punastumaan", niinkuin Schiller sanoo. Nuo valitut olivat Pohjanmaan miehiä. Kuolema irvisti heitä vastaan tuhannesta tulikidasta; mutta siitä huolimatta nähtiin heidän päättävästi ja järkähtämättömällä uljuudella kiipeävän ylös sateesta ja verestä liukastunutta vuoren rinnettä. Noita vahvoja vallituksia, tuota murhaavaa kuulasadetta vastaan kilpistyi kuitenkin kaikki heidän urhoutensa; ne harvat, joihin eivät keihäät ja kuulat sattuneet, heitettiin takaisin; ensi kerran nähtiin Kustaa Aadolfin suomalaisten väistyvän ja yhtä turhia olivat kaikkien muidenkin joukkojen yritykset. Keisarilliset lähtivät ajamaan takaa, mutta heitettiin takaisin, he lähtivät uudelleen, mutta heitettiin uudelleen takaisin. Taistelua jatkettiin koko päivä, suuri oli mieshukka kummallakin puolella, monta urhoollista päällikköä kaatui ja kuolon enkeli tähtäsi taas luotinsa kuningasta kohden, mutta osui vain kengän korkoon.

Keisarillinen ratsuväki joutui yhteen ruotsalaisen ratsuväen kanssa vasemmalla sivustalla. Cronenbergin kyrassierien tieltä, jotka oli puettu rautaan kiireestä kantapäähän ja joita kautta kaiken maailman kutsuttiin "voittamattomiksi", täytyi hesseniläisten väistyä. Hessenin maakreivi virkkoi suuttuneena, että kuningas tahtoi säästää omia joukkojaan. -- No hyvä, -- sanoi Kustaa Aadolf, -- minä lähetän suomalaiset taisteluun ja toivon, että miesten muutos on oleva onnen muutos. -- Nyt lähetettiin Stålhandske suomalaisineen Cronenbergia ja noita voittamattomia vastaan. Näiden kantajoukkojen välillä syntyi uljas, ihana, ikimuistettava ottelu; pensaita kasvavalla Regnitz-virran rannalla iskivät joukot yhteen, mies miestä vastaan, hevonen hevosta vastaan; kypäröitä vastaan tylsyivät miekkojen terät, pitkät pistoolit salamoivat, ja moni uljas ratsumies upposi virran liejuun. Luultavaa on, että suomalaisten hevoset tälläkin kertaa kestivät kauemmin kuin nuo kauniit ja nopeat unkarilaiset juoksijat ja siten vaikuttivat voiton saamiseen. Urhoollinen Cronenberg kaatui, hänen voittamattomansa pakenivat. Hänen sijaansa kiiruhti Fugger melkoisen joukon kanssa ja karkoitti suomalaiset, jotka alituisesti taistellen rinta vihollista vastaan peräytyivät viidakkoon. Täällä oli keisarillisten vastassa ruotsalaisten kiväärituli. Fugger kaatui ja uupuneet suomalaiset pakoittivat hänen ratsuväkensä peräytymään.

Yön tultua oli enempi kuin 3,000 miestä kaatunut. Alte Vesten tappelussa, sanoo Schiller, katsottiin Kustaa Aadolf voitetuksi, koska hän itse ei voittanut. Seuraavana päivänä vetäytyi hän Baijeriin. 44,000 ihmistä, ystävää ja vihollista, oli rutto ja sota vienyt noiden murhaviikkojen aikana Nürnbergin ympärillä.

Syysyöt pimenivät pimenemistään, Saksan verellä tahrattu maa oli usvien peitossa eikä vieläkään näkynyt taisteluista mitään loppua tulevan. Ainoastaan yksi suuri mies oli määrätty, monet myrskyt kestettyään, purjehtimaan rauhan ikuiseen satamaan ja muuttamaan elon syksyisestä yöstä iankaikkiseen valoon. Yhä lähempänä liihoitteli kuolon enkeli Kustaa Aadolfin jaloa otsaa ja levitteli sen ympärille tuota valoaan korkeammasta maailmasta, jonka joskus nähdään viimeisinä elon hetkinä säteilevän maailman jaloimpien ympärillä. Ympärillä seisova joukkio erehtyy niistä, mutta poismenevä itse aavistaa niiden tarkoituksen. Kaksi päivää ennen kuolemaansa kunnioitettiin Kustaa Aadolfia kuin Jumalaa, mutta hänen sielussaan vavahti aavistus läheisestä lopusta, ja hän virkkoi hovisaarnaaja Fabriciukselle: -- Ken tietää, eikö Jumala kerran ole rankaiseva sekä heidän pakanallista mielettömyyttään että myöskin minua, ja näyttävä heille, etten minäkään ole muuta kuin heikko kuolevainen.

Kuningas oli kulkenut Saksiin päin hävittävän Wallensteinin jäljessä. Arnstadtissa heitti hän hyvästinsä Akseli Oxenstjernalle ja Erfurtissa kuningatar Maria Eleonoralle. Siellä samoinkuin Naumburgissa näkyi monista valmistuksista, että hän oli valmistautunut siihen, mikä oli tulossa. Wallenstein, joka luuli hänen asettuneen talvileiriin, lähetti Pappenheimin ja 12,000 miestä Halleen; itse oli hän Lützenissä 28,000 miehen kanssa ja kuningas Naumburgissa 20,000 miehen kanssa.

4. p:nä marraskuuta, saatuaan tietää Pappenheimin poistumisesta, lähti kuningas nopeasti liikkeelle yllättääkseen heikontuneen vihollisensa, ja olisikin se onnistunut, jos hän olisi päässyt tekemään hyökkäyksensä 5. p:nä. Mutta hänen voittoisalle tielleen viskasi kohtalo vähäisen esteen, tuon pienen Rippachin puron, joka viivytti hänen kulkuaan. Vasta myöhään illalla marraskuun 5. p:nä lähestyi kuningas Lützeniä; Wallenstein sai aikaa ja ymmärsi käyttää sitä hyväkseen. Pitkin Leipzigiin vievää valtatietä kaivatti hän ravit syvemmiksi, teetätti rintavarustuksia ja asetutti niiden taa molemmin puolin tietä parhaat tarkk'ampujansa, joiden oli määrä ristitulellaan tuhota eteenpäin hyökkääviä ruotsalaisia. Kuninkaan sotaneuvosto epäsi hyökkäystä tekemästä; ainoastaan herttua Bernhard kehoitti siihen ja kuningas oli samaa mieltä, -- sillä, -- sanoi hän, -- paras on peseytyä ihan puhtaaksi, kun on kerran kylpyyn joutunut.

Yö oli pimeä ja synkkä. Kuningas vietti sen vanhoissa vaunuissa Kniephausenin ja herttua Bernhardin seurassa. Hänen valpas päänsä ehti ajatella kaikkea, ja silloin, niin kerrotaan, irroitti hän oikeasta etusormestaan pienen kuparisen sormuksen, antoi sen herttua Bernhardille ja käski hänen, jos jotakin erikoista tapahtuisi, toimittamaan sormus eräälle nuorelle, suomalaiselle upseerille.

Varhain aamulla ratsasti kuningas sotarintamaansa tarkastamaan. Hän oli puettu hirvennahkahaarniskaan ja harmaaseen päällystakkiin; kun häntä kehoitettiin moisena päivänä käyttämään haarniskaa, vastasi hän: -- Jumala on haarniskani. -- Sakea usva viivytti hyökkäystä. Päivän koittaessa veisasi koko sotajoukko virren: "Jumala ompi linnamme" ja kun sumua yhä kesti, aloitti kuningas itse virren "Älä säiky joukko pienoinen", jonka hän vähän ennen oli itse sepittänyt. Sen jälkeen ratsasti hän rivien ohi huutaen: -- Tänä päivänä me, pojat, pääsemme kaikista vaivoistamme; -- ja kaksi kertaa oli hänen hevosensa vähällä kompastua.

Vasta klo 11 aamupäivällä hajaantui usva heikon tuulen henkäyksen tieltä. Heti kohta teki ruotsalainen sotajoukko hyökkäyksensä: oikealla sivustalla, jota kuningas johti, oli taas Stålhandske suomalaisineen, lisänään ruotsalaista väkeä; keskustassa oli ruotsalainen keltainen ja vihreä prikaati Nils Brahen johdolla; vasemmalla sivustalla oli saksalaista ratsuväkeä herttua Bernhardin komennettavana. Herttuata vastaan seisoi Colloredo parhaimman ratsuväen kanssa, keskustassa oli Wallenstein itse taajain jalkajoukkojen kanssa, jota paitsi hänellä oli seitsemän kanuunaa rintaman edessä; Stålhandskea vastassa seisoi Isolani raakojen, mutta urhoollisten kroaattiensa kanssa. Sotahuuto oli molemmilla puolin sama kuin Breitenfeldin tappelussa. Kun kuningas antoi merkin hyökkäykseen, pani hän kätensä ristiin ja huudahti: -- Jeesus, Jeesus, auta minua tänään taistelemaan pyhän nimesi kunniaksi!

Nyt sytyttivät keisarilliset Lützenin, tykistö alkoi jyskää ja ruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin, kärsien kuitenkin jo alussa suuria tappioita. Vihdoinkin pääsi ruotsalaisten keskusta hautojen yli, valloitti nuo seitsemän kanuunaa ja syöksi takaisin kaksi vihollisten prikaatia. Jo kääntyi kolmaskin pakosalle, kun Wallensteinin onnistui saada heidät pysähtymään. Ratsuväki hyökkäsi ruotsalaisten kimppuun sivulta päin, eivätkä suomalaiset, jotka juuri olivat tapelleet kroaatteja ja puolalaisia vastaan ja ajaneet heidät pakosalle, olleet vielä ehtineet vallihautojen yli. Silloin kiiti kuningas eteenpäin smoolantilaisten kanssa, mutta ainoastaan harvojen hevoset voivat seurata kuninkaan juoksijaa. Taru kertoo, että keisarillinen pyssymies oli ampunut häntä hopeakuulalla; varmaa vain on, että kuninkaan vasen käsi haavoittui ja että hän koetti salata haavaansa, mutta uupuneena veren vuodosta kohta pyysi Lauenburgin herttuata, joka ratsasti hänen sivullaan, saattamaan hänet huomaamatta pois tappotanterelta. Mutta sodan touhussa hyökkäsivät Götzin kyrassierit ja heidän etunenässään Moritz von Falkenberg heidän ohitsensa. Falkenberg tunsi kuninkaan ja ampui häntä vyötäisiin huutaen: -- Sinua olen kauan hakenut! -- Hetikohta sen jälkeen kaatui Falkenberg itse. Ja silloin on kuningas horjunut satulassaan ja pyytänyt herttuan varjelemaan omaa henkeään; ja herttua on tarttunut häntä vyötäisiin tukeakseen häntä, mutta silloin on koko vihollisten lauma karannut heidän päälleen ja erottanut heidät. Pistoolinlaukaus on kärventänyt herttuan tukkaa, kuninkaan hevonen on saanut kuulan kaulaansa ja hullaantunut, ja Kustaa Aadolf on vajonnut satulasta, laahannut vähän matkaa mukana jalustimiin takertuneena ja sitten pudonnut maahan. Nuori paashi Leubelfingen Nürnbergistä oli tarjonnut hänelle hevosensa, mutta ei jaksanut nostaa ylös kaatunutta. Keisarillisia ratsumiehiä ajaa ohitse, he kysyvät, kuka on haavoitettu, ja kun Leubelfingen ei tahdo vastata, syöksee yksi heistä miekkansa hänen lävitsensä, toinen ampuu kuningasta päähän; jonka jälkeen muutkin ampuvat heitä useampia kertoja ja he peittyvät toisten ruumiiden alle; mutta Leubelfingen elää vielä muutamia päiviä sen jälkeen kertoakseen jälkimaailmalle suuren Kustaa Aadolfin surullisesta, ikimuistettavasta sankarikuolemasta.

Sill'aikaa oli ruotsalaisen sotaväen keskusta ollut pakotettu väistymään, tuhat silvottua ruumista lepäsi tappotanterella, mutta vielä ei oltu voitettu jalankaan verran maata. Molemmat sotajoukot olivat melkein samoissa asemissaan, joilla olivat olleet ennen taistelun alkamista. Silloin nähtiin kuninkaan haavoitettu hevonen, tyhjä satula veren vallassa, laukkaavan rivejä pitkin. -- Kuningas on kaatunut! -- Ja niin kertoo Schiller kauniisti seuraavaa: "ihmishengen arvo aleni polkuhintaan, kun hengistä kallein ei enää ollut olemassa; kuolemalla ei enää ollut mitään kauhua kaikista pienimmillekään, sitten kun se ei ollut säästänyt kruunattua päätä." Herttua Bernhard karahdutti rivistä riviin: -- Te ruotsalaiset, suomalaiset ja saksalaiset, -- huusi hän, -- teidän ja meidän ja vapauden puolustaja on kaatunut. Se, joka kuningasta rakastaa, kiiruhtakoon eteenpäin hänen kuolemataan kostamaan! -- Ennen kaikkia muita totteli tätä kehoitusta Stålhandske suomalaisineen; äärettömillä ponnistuksilla karkasivat he hautojen yli ja ajoivat edellään laumoittain vihollisia; kaikki kaatui heidän iskuistaan. Pakoon ajettu Isolani heittäysi toisaalle ja koetti valloittaa ruotsalaisten kuormastoa, mutta hänen täytyi väistyä. Yhtä suurella raivolla tunkeutui Brahe keskustaa vastaan hautojen yli, sill'aikaa kuin herttua Bernhard välittämättä siitä luodista, joka musersi hänen kätensä, valloitti yhden vihollisten pattereista. Koko keisarillinen sotajoukko uupui, murtui ja horjui tämän kauhean hyökkäyksen edessä; ruutivaunut räjähtivät ilmaan, Wallensteinin käskyt ja Piccolominin loistava urhoollisuus eivät enää voineet estää keisarillisten nurinniskaista pakoa.

Silloin kajahti yli avaran kentän riemuhuuto: -- Pappenheim on täällä! -- Ja Pappenheim, tuo uljahista uljahin, oli todellakin siellä ratsumiehineen. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: -- missä on Ruotsin kuningas? -- Osoitettiin Stålhandsken joukkoa ja hän hyökkäsi sinne. Siinä syntyi mitä kuumin, mitä kiukkuisin kahakka. Keisarilliset rohkaisivat mielensä, kääntyivät takaisin ja ahdistivat kolmelta puolelta yht'aikaa. Ei kukaan väistynyt. Brahe kaatui ja hänen keltainen prikaatinsa kaatui melkein viimeiseen mieheen. Winckel vihreine miehineen kaatui yhtä kauniiseen järjestykseen, mies miehen viereen, niinkuin olivat riveissään seisoneet. Muu ruotsalainen jalkaväki vetäytyi hitaasti takaisin ja voitto näkyi jo suosiollisesti hymyilevän tuolle kaikki musertavalle Pappenheimille.