Part 7

-- Te kyykäärmeitten sikiöt, -- huusi kuningas silmitönnä vihasta, -- kuinka kauan luulette kaikkivaltiaan Jumalan kärsivän teidän hävytöntä pilkkaanne! Jumaliste, olen minä jotakin nähnyt, olen nähnyt Antikristuksen ja Rooman, sen Baabelin porton, hallitsevan maailmaa kaikilla pimeyden töillä, olen nähnyt teidän, munkkien ja jesuiittain, myrkyttävän pelästyneitä omiatuntoja pirullisilla opeillanne murhien ja ilkitöiden luvallisuudesta, kunhan ne vain tehdään kirkkonne kunniaksi; en ole kuitenkaan nähnyt enkä voinut kuvitellakaan tekoa niin mustaa kuin tämä, ivaa niin ilkeää kaikkea sitä vastaan, mikä on kalleinta maassa ja taivaassa. Olen antanut teille kaikki anteeksi; te olette vehkeilleet henkeäni vastaan Demminillä ja muualla, minä en ole kostanut; te olette kohdelleet pahemmin kuin turkkilaiset ja pakanat viattomia luterilaisia; missä teillä vain on ollut siihen valtaa, olette te häväisseet heidän kirkkojaan, polttaneet heitä elävältä rovioillanne, karkoittaneet heidät kodeistaan, ja mikä on vielä enempi, olette houkutuksilla ja pakkokeinoilla koettaneet saada heidät uskostaan omien epäjumalienne tykö, te pakanat, jotka palvelette ihmisten töitä ja kurjia kuvia elävän Jumalan ja hänen ainoan poikansa asemasta. Tästä kaikesta en ole kostanut teidän luostareillenne, en kirkoillenne, en omilletunnoillenne. Vapaasti olette saaneet harjoittaa uskoanne eikä kukaan ole sen vuoksi kärventänyt hiuskarvaakaan päästänne. Mutta nyt minä vihdoinkin tunnen teidät, te perkeleen palvelijat, Herra Jumala on antanut teidät minun käsiini, minä hajoitan teidät kuin akanat tuuleen, minä kuritan teitä, te temppelin häväisijät, minä vainoan teitä maailman ääriin, niin kauan kuin tämä käsi vielä voi heiluttaa Herran Jumalan ja Gideonin miekkaa. Te olette tähän saakka nähneet minut lempeänä ja hellänä; olkoon menneeksi, tästä alkaen olette näkevä minut kovana ja kauheana, minä olen Jumalan voimalla hävittävä teidät ja teidän kirotun oppinne maan päältä ja siitä on syntyvä tuomio ja hallitus, jommoista maailma ei ole nähnyt sitten Rooman häviön.

Jesuiitta nousi ylös, salama välähti hänen terävissä silmissään, hänen pieni vartalonsa näytti kasvavan kyynärän pitemmäksi. -- Ylpeile, mitä ylpeilet, kurja kerettiläinen, -- huusi hän tulisella uskon vimmalla, -- ylpeile hetkellisestä vallastasi ja muserra meidät, jos voit! Mitä olit sinä eilen? Kourallinen lunta karuilla kallioillasi. Ja mitä olet oleva huomenna? Kourallinen tuhkaa, joka tuuleen hajoaa. Minut voit sinä tuhota; minä en pelkää uhkauksiasi, en välitä vihastasi. Mutta minun takanani seisoo pyhä, roomalainen kirkko kalliolla Pietarilla; sen perustuksia et kykene järkyttämään. Hän on polkeva sinut jalkojensa alle kuin myrkyllisen lohikäärmeen enkeli Mikaelin jalkojen alle, ja kun hän kerran kohoaa ehompana entistään, on hän kirjoittava haudallesi: _pulvis et umbra!_

Kuningas kulki kiivain askelin edestakaisin lattiata pitkin vähääkään välittämättä ylpeästä jesuiitasta ja vapisevasta Reginasta, joka seisten sivullapäin ikkunan pielessä kätki kasvot käsiinsä. Oxenstjerna, joka aina oli tyyni ja varovainen, pelkäsi kuninkaan kiivaudessaan tekevän jotakin ajattelematonta ja koetti heikentää myrskyä.

-- Suvaitseeko teidän majesteettinne, -- sanoi hän, -- käskeä luutnantti Bertelin saattamaan tämä munkki varmaan säilöön ja antaa sotaoikeuden tuomita hänet kaikille muille varoittavaksi esimerkiksi?

-- Luutnantti Bertel, -- sanoi kuningas terävästi, -- te olette komentanut henkivartiotani tänä yönä; teidän huolimattomuutenne takia on tämä pilkkaaja päässyt hiipimään sisään. Te viette hänet vankeuteen ja vastaatte hengellänne siitä, ettei hän pääse karkuun. Sen jälkeen astutte paikkaanne rintamassa. Tästä alkaen olette alennettu sotamieheksi.

Bertel teki kunniaa eikä vastannut sanaakaan. Enemmän kuin arvoasteensa menettäminen katkeroitti hänen mieltään se, että oli kadottanut hallitsijansa suosion. Se koski häneen sitä kipeämmin, kun hän tiesi erittäin tarkasti vartioineensa ovea. Aivan käsittämätöntä oli hänelle, kuinka jesuiitta oli voinut päästä sisään. Äänetönnä, synkkänä ja uhkaavana kulki vanki vartijain välissä. Aikakauden jyrkimmät vastakohdat, pilkkopimeä yö ja koittava aamu, olivat seisoneet vastakkain.

Nyt kääntyi kuningas vapisevan tytön puoleen, tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä terävästi silmiin.

-- Neitini, sanoi hän ankarasti, -- kerrotaan, että kun pimeyden ruhtinas tahtoo saada maan päällä aikaan jotakin oikein mustaa ilkityötä, lähettää hän sinne käskyläisensä valon enkeleiksi puettuina. Mitä on minun teistä ajatteleminen?

Neiti Reginalla oli sen verran rohkeutta, että hän kerran vielä uskalsi katsahtaa silmästä silmään tuota mahtavaa ja kauheata. -- Minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Ottakaa henkeni, herra!

Kuningas katsoi häntä tuimasti mustiin silmiin, ja tuo tuskin voitettu viha kuohui vielä hänen rinnassaan. -- Jos teidän isänne olisi ollut kunnon mies, olisi hän opettanut tytärtään pelkäämään Jumalaa, kunnioittamaan kuningasta ja puhumaan totta kaikkien edessä. Te olette tahtonut kääntää minut; minä tahdon palkkioksi siitä kasvattaa teitä, sillä te näytte todellakin olevan sen tarpeessa. Menkää, te olette vankini siksi, kunnes olette oppinut puhumaan totta. Oxenstjerna, elääkö hän vielä tuo vanha ankara Martta-rouva Korsholman linnassa?

-- Elää, teidän majesteettinne.

-- Hän on saava kasvatin. Ensi tilassa lähetetään tämä tyttö Suomeen.

Neiti Regina poistui mykkänä ja ylpeänä.

-- Teidän majesteettinne! -- sanoi Oxenstjerna lempeästi nuhdellen.

6. SUOMALAISET LECH-VIRRAN LUONA.

Ennenkuin jatkamme kertomustamme, on meidän vielä hetkeksi palaaminen Frankfurtiin. Onnettoman käännytysyrityksensä jälkeen vartioitiin neiti Reginaa ahkerasti ja lähetettiin hänet kevään tullen ensi avovedellä Suomeen, jossa hänet kerran vielä tavannemmekin. Ei se ollut uskonviha, ei myöskään kostonhalu, joka vaikutti muuten niin jalomielisen Kustaa Aadolfin ankaruuteen tätä nuorta tyttöä kohtaan; luottamuksen väärinkäyttäminen koskee kipeästi jaloon sydämeen, eikä neiti Regina tehnyt mitään tuota luultua rikollisuuttaan poistaakseen; intohimoisuudellaan hän päinvastoin vahvisti kuninkaan luuloa syyllisyydestään, ja yhä vielä taisteli viha hänen rinnassaan siitä paikasta, mikä siinä olisi ollut rakkaudelle tuleva.

Muuan selittämätön tapaus lisäsi kuninkaan suuttumusta. Samana yönä kun Bertel saattoi jesuiitan, isä Hieronymuksen, valtion vankilaan, josta hän seuraavana päivänä oli tuotava hirtettäväksi, pääsi tämä vaarallinen munkki pakenemaan kenenkään käsittämättä, mitenkä se oli voinut tapahtua. Noilla pimeyden miehillä oli kaikkialla puolusmiehensä ja salaiset käytävänsä; vielä samana yönä löydettiin siihen saakka tuntematon salaovi kuninkaan makuuhuoneessa. Bertelin viattomuus tuli siis ilmi, mutta hänen uusi virheensä suututti taas kuningasta ja nuori luutnantti sai jäädä rintamaan tavalliseksi sotamieheksi.

Jo helmikuun keskipaikoilla 1632 alkoi kuningas varustautua sotaretkelle, valloitti maaliskuussa kahden viikon piirityksen jälkeen vahvan Kreutznachin ja jätti kuningattaren sekä Akseli Oxenstjernan Mainziin. Mutta Tilly oli sillä välin salaa karannut Kustaa Hornin kimppuun Bambergissa ja tehnyt siellä pahaa jälkeä. Kuningas kulki hänen jäljessään alaspäin Tonavaa kohti ja koetti tunkeutua Lechin yli Baijeriin. Turhaan selittivät hänen sotapäällikkönsä, että virta on syvä ja vuolas sekä että vaaliruhtinas Tillyn, Altringerin ja 22,000 miehen kanssa odotti vastaisella rannalla. Kuningas vastasi Aleksanteri suuren sanoilla Granikon luona: "Onko meidän, jotka olemme kulkeneet yli Elben, Oderin ja Reinin, jopa yli itsensä Itämerenkin, pysähdyttävä avuttomina Lech-virran luo?" Ja ylimeno päätettiin tehtäväksi.

Kauan ratsasti kuningas rantaa pitkin, hakien sopivaa kaalauspaikkaa. Lopuksi löysi hän sen virran käänteessä; muuan hänen rakuunoistaan pukeutui talonpojaksi, oli pyrkivinään virran yli ja sai herkkäuskoiset baijerilaiset ilmaisemaan, että Lech oli 22 jalkaa syvä. Muutamia talonpoikaistupia revittiin, hirsistä tehtiin tarpeellisen korkeita siltapukkeja, neljä patteria yhteensä 70 kanuunaa varten, rakennettiin rannalle ja vallihautoja kaivettiin tarkk'ampujille, sill'aikaa kuin tuoreen puun ja märän sammalen savu peitti koko seudun pimeään vaippaansa.

Tilly oli kuitenkin vanha ja viisas; kohta oli hän kaikkine joukkoineen metsässä toisella rannalla rakentamassa vahvoja varustuksia ja kaivamassa vetelään maahan syviä ojia, joista hänen pyssymiehensä tähtäsivät murhaavan tulensa ruotsalaisia kohti. Huhtikuun 3. p:nä alkoivat ruotsalaisten kanuunat vastata ja lakasivat pian vastapäätä olevan niemekkeen puhtaaksi. Huhtikuun 5. p:nä oli pukit saatu virtaan aivan vihollisten nenän alla; nyt heitettiin niiden päälle lankkuja ja tavallisuuden mukaan lähetettiin suomalaiset ensimmäisinä tuleen. 300 jalkamiehelle, jotka kaikki olivat vapaaehtoisia ja joita johti pieni paksu Larsson ja urhokas savolainen Paavo Lyytikäinen, annettiin käsky juosta lankkujen yli ja kaivaa vastaisella rannalla vallitus sillan pään puolustukseksi; kullekin heistä luvattiin palkkioksi 10 talaria. Hetki oli juhlallinen ja ratkaiseva ja siitä riippui koko Baijerin kohtalo, sillä milloin tahansa saattoi jokin Tillyn kuulista sattua siltaan ja estää ylipääsyn.

Suomalaiset panivat pois pyssynsä, tarttuivat kuokkiin ja lapioihin ja karkasivat hurraata huutaen täyttä juoksua lankkujen yli. Mitä kauhein ristituli suunnattiin kaikista Tillyn varustuksista tätä yhtä ainoata paikkaa kohti; joka hetki iski kuulia veteen, heitti vaahtoa korkealle ilmaan ja sattui vinkuen milloin hoikkaan siltaan, milloin rantaan, ja vähän väliä kohtasi se sillan yli juoksevia, sirottaen satutettujen jäsenet virran vietäviksi. Ei ole tietoja siitä, montako noista 300:sta pääsi hengissä toiselle rannalle; eikä niillä, jotka sinne pääsivät, ollut aikaa katsoa jäljelleen tai lukea toisiaan, ravakasti ryhtyivät he työhön lapioilla ja kuokilla ja saivatkin ennen pitkää luoduksi maavallin, joka osaksi suojeli heitä edestäpäin, mutta jätti kuitenkin vielä heidän kylkensä alttiiksi rantapatterien tulelle.

Tilly käsitti hyvin kyllä tämän paikan tärkeyden ja jatkoi ampumistaan kahta kiivaammin. Ruotsalaiset käsittivät sen yhtähyvin ja ruiskuttivat vastapäätä olevaan metsään haulia ja kuulia, jotka milloin säkenöiden iskivät kiviin, milloin katkoivat puiden latvoja ja karistivat oksia ja puitten palasia ja katkenneita runkoja baijerilaisten päälle, jotka vaan odottivat käskyä hyökätäkseen eteenpäin. Innostuttaakseen väkeään kiiruhti kuningas itsekin pattereille ja ampui omalla kädellään jopa kuusikymmentä laukausta. Kanuunain jyske oli niin kova, että se kuului peninkulmittain pelästyneeseen Baijerin maahan.

Ensiksi yli päässeitten suomalaisten rivit alkoivat kauheasti harveta; mutta vasta sitten, kun vallitus oli valmis, katsahtivat jäljelle jääneet taakseen ja huomasivat, että heidän lukumääränsä oli vähentynyt enempään kuin puoleen ja että heistä satamäärä makasi maassa verissään, puhumattakaan niistä, jotka virta oli niellyt. Sillä hetkellä käski kuningas nuoren, sittemmin niin kuuluisan Kaarlo Kustaa Wrangelin kiiruhtamaan heidän avukseen. Suomalaiset, jotka olivat ihastuksissaan kansalaistensa rohkeudesta ja levottomia heidän kohtalostaan, vaativat kiivaasti, että heidät vietäisiin taistelemaan, ja yht'äkkiä oli Wrangelilla ympärillään 300 suomalaista vapaaehtoista, joiden kanssa hän urhoollisesti juoksi yli notkuvain siltalautojen. Kuuluvilla hurraahuudoilla tervehtivät maanmiehet ensiksi yli tulleita. Urhoollinen herttua Bernhard, joka samoin kuin kuningaskin suosi suomalaisia, pyysi ja sai luvan tehdä liikkeen heidän edukseen. Muutamien suomalaisten ratsumiesten seuraamana löysi hän vähän matkan päässä joessa kahlaamon, ratsasti onnellisesti sen yli ja hyökkäsi hurjalla rohkeudella vihollisen oikeaan sivun kimppuun. Baijerilaiset, jotka koko ajan tähystivät siltaa, hämmästyivät kovin tästä hyökkäyksestä, joutuivat miesluvustaan huolimatta epäjärjestykseen ja puolustautuivat vain laimeasti. Kauheata tuhoa teki herttua Bernhardin pieni joukko hajaantuneissa riveissä, ja ennenkuin vihollinen oli ehtinyt tointua, olivat hän ja hänen miehensä tunkeutuneet toisten suomalaisten luo sillan päähän.

Tällaisten rohkeain ja musertavain ratsuväkihyökkäystensä tähden saivat suomalaiset siihen aikaan nimekseen "hakkapeliitat", sanoista "hakkaa päälle!", joilla he taistelun tuoksinassa yllyttivät toisiaan urhoollisuuteen.

Tämän menestyksen elähyttäminä alkoi nyt joukko toisensa perästä, sekä ruotsalaista että saksalaista jalkaväkeä, juosta sillan yli. Tilly, joka viimeiseen saakka oli tahtonut säilyttää väkeään ruotsalaisten murhaavalta kuulasateelta, lähetti nyt Altringerin lukuisan jalkamiehistön kanssa valloittamaan sillan päähän tehtyä varustusta ja ajamaan takaisin yli tulleet. Baijerilaiset lähestyivät juoksujalassa, mutta eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin heitä kaatui ruoduittain maahan. -- Mutta olihan tässä taisteltava oman maansa puolesta, -- ja jokainen, jossa vain henkeä oli, karkasi raivoisana suomalaisten varustusta vastaan. Wrangelin nuori sankaririnta kohoili mielihyvästä, sillä järkähtämättömänä seisoi hänen väkensä. Nyt oli koetettava. Sankan pilven lailla hyökkäsivät eteenpäin vihollisten joukot, harvenivat, mutta saapuivat kuitenkin neljän viiden tuhannen miehen suuruisena joukkona vallituksen luo. Suomalaiset ottivat heitä vastaan tulisilla tervehdyksillä; vasta viidentoista askelen päässä pamahtivat heidän pitkät kiväärinsä ja jokainen laukaus sattui. Baijerilaiset säpsähtivät ja pysähtyivät; useimmat heistä olivat nuorta, vasta värvättyä väkeä ja he alkoivat horjua ... suomalaiset ehtivät ladata uudelleen, vielä yksi yhteinen laukaus, ja koko hyökkäävien joukko hajaantui hurjasti paeten rantoja pitkin. Altringer kiiruhti hätään, kokosi heidät jälleen ja vei väkensä toisen kerran taisteluun; samassa mennä vinkasi kanuunankuula niin likitse hänen korvaansa, että hän kaatui tiedotonna maahan. Toisen kerran peräytyivät baijerilaiset; sen näki Tilly valleiltaan ja lähetti lempipoikansa, vanhat valloonit, alas rantaan. Mutta eivät valloonitkaan voineet pitää puoliaan tuossa kirotussa kuulatuiskussa. Silloin tarttui Tilly sotalippuun ja riensi itse urhojensa etunenässä suomalaisia vastaan. Mutta ei ollut hän ehtinyt pitkälle, kun vaipui maahan, falkonettikuulan satuttamana, joka oli musertanut hänen polvensa. Tunnotonna kannettiin vanha sotapäällikkö tappotanterelta ja kuoli kaksi viikkoa senjälkeen huhtikuun 20. p:nä Ingolstadtissa.

Baijerin sotaväki, joka nyt oli kadottanut harmaantuneen sankarinsa, joutui häiriötilaan. Vaaliruhtinas, joka itsekin oli saapuvilla, vetäytyi yön tultua neuvotonna takaisin, jättäen 2,000 kuollutta tappotanterelle ja tien Baijerin sydämeen avoimeksi ruotsalaisille.

Seuraavana päivänä kulki koko Ruotsin sotajoukko Lech-virran poikki. Kuningas jakeli anteliaalla kädellä palkinnoita urhoilleen. Niiden joukossa oli muuan ratsumies, joka oli seurannut herttua Bernhardia ja jota tämä mitä lämpimimmin suositteli. Ratsumies oli Bertel; kolme haavaa, jotka eivät kuitenkaan olleet vaarallisia, vahvisti herttuan puoltolausetta. Bertel sai takaisin arvonsa, mutta ei kuninkaan suosiota ja luottamusta, jolla olisi ollut hänelle paljoa suurempi merkitys. Ja hän päätti voittaa vielä senkin, vaikka se maksaisi hänen henkensä.

Tämän jälkeen seurasi Kustaa Aadolfin retki Augsburgiin, joka kaupunki vannoi hänelle uskollisuuden valan, ja jossa hänen kunniakseen toimitettiin loistavia pitoja. Huhu, joka yhdisti nimet Gustava Augusta, kuiskaili, että kuningas täällä, tulevan saksalaisen valtakuntansa pääkaupungissa, olisi, niinkuin Hannibal Capuassa, antautunut velttouteen ja nautintoihin. Huhu valehteli: Kustaa Aadolf vain hengähti ja tuumiskeli yhä rohkeampia tuumia. Mutta siitä pitäen alkoi kuninkaan ympärillä kummitella. Kuolon enkeli kulki hänen edellään paljastettu miekka kädessään ja välähytteli sitä milloin siellä milloin täällä, ikäänkuin yhtämittaa hänen korvaansa kuiskaten: kuolevainen, muista, ettet ole jumala!

Voisihan ajatella, että pahat henget, sitten kun kunnianhimo oli alkanut sekaantua kuninkaan aikeisiin ja kun häntä ei enää yksinomaan johtanut pyhä taistelu uskon puolesta, kahta uutterammin kutoivat hänen ympärilleen mustia lankojaan. Salainen, mutta kamala vihollinen kulki alinomaa hänen kintereillään ja iski milloin sieltä milloin täältä, vaikka vielä turhaan. Kun tehtiin rohkea, mutta onnistumaton hyökkäys Ingolstadtia vastaan, oli, niin kertoo Fryxell, valleilla kanuuna, Viikuna nimeltään, ja kuuluisa siitä, että se ampui kauas ja tarkkaan. Tykkijunkkari näki kaukana kedolla töyhtöhattuisen miehen ratsastavan komean hevosen selässä, ympärillään suuri seurue. -- Kas tuolla, -- sanoi hän, -- ratsastaa ylhäinen herra, -- mutta kyllä minä hänet seisautan; -- jolloin hän tähtäsi ja laukasi Viikunan. Kuula paiskasi maahan hevosen ja miehen, toiset juoksivat hädissään luo, mutta kuningas -- sillä se oli hän -- kohosi maasta, tomuisena ja vereen tahrattuna, mutta kuitenkin vahingoittumattomana ja huudahti kuoliaaksi ammutun hevosensa vieressä: "Ei ole vielä hedelmä kypsynyt!" -- Ingolstadtin porvarit kaivoivat sitten maasta kuolleen hevosen ja täyttivät ja säilyttivät sen nahkan ikuiseksi muistoksi tästä tapahtumasta. Vähän aikaa sen jälkeen ratsasti kuninkaan sivulla nuori maakreivi Baden-Durlach, joka äsken juuri oli ollut loistavimpia keikareita Augsburgin pidoissa ja tanssiaisissa. Kanuunan kuula lensi vinkuen pari kyynärää kuninkaasta, ja kun hän katsahti taakseen, vaipui kreivi päätönnä satulastaan.

7. UUSIA SEIKKAILUJA.

Ingolstadtista kääntyi kuningas Landshutiin sisä-Baijerissa. Kuta syvemmälle hän tunki tähän maahan, jossa ei ennen oltu mitään kerettiläissotajoukkoa nähty, sitä synkemmäksi kasvoi väestön uskonvimma, sitä julmemmaksi ja verisemmäksi sen vastarinta. Suuret talonpoikaisparvet väijyivät kaikkialla munkkiensa johtamina, surmasivat jokaisen, joka heidän tielleen sattui ja kiduttivat vankejaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kuninkaan oma väki alkoi menestyksen hurmaamana ja näiden julmuuksien ärsyttämänä luopua siitä sotakurista, joka tähän asti oli ollut sen kunnia, ja verisesti kostaen hävittää niitä seutuja, joiden kautta se kulki. Murhaten ja väijyen seurasi salainen vihollinen ruotsalaisen sotajoukon jälkiä ja onneton jokainen vähälukuisempi joukkio, joka uskalsi erota muutamiakaan pyssyn kantamia pääjoukosta.

Tungettuaan syvemmälle sisämaahan halusi kuningas eräänä päivänä lähettää uusia, tärkeitä määräyksiä Banérille, joka suojellen kuninkaan paluumatkaa hitaammassa marssissa kulki hänen jäljessään Ingolstadtista päin. Epävarmojen olojen vuoksi oli tuollainen sanan lähettäminen peräti vaarallinen, eikä kuningas tahtonut antaa sitä suuremman joukon tehtäväksi. Silloin tarjoutui nuori, suomalainen upseeri ainoastaan kahden ratsumiehen seuraamana suorittamaan tämän tehtävän. Kuningas suostui siihen ja nuo uhkarohkeat ratsumiehet lähtivät eräänä toukokuun iltana vaaralliselle retkelleen.

Nuori upseeri ei ollut kukaan muu kuin meidän kaikkien hyvä tuttu Bertel ja hänen toverinsa olivat pohjalainen Pekka ja hämäläinen Vitikka. Yö oli pimeä ja pilvinen; nuo kolme miestä ratsastivat varovasti keskitietä peläten yhtä helposti eksyvänsä tuntemattomassa seudussa kuin joutuvansa tiepuolessa väijyvien baijerilaisten ammuttaviksi. Hieno, tuhuttava sade oli pehmittänyt kuormavaunujen särkemän tien, ja joka hetki olivat he vaarassa joko kompastua kiveen tai kaatua suulleen likavesirapakkoon.

-- Kuulehan, mies, -- sanoi Vitikka ivaillen vierustoverilleen, -- sinä olet pohjalainen ja taidat siis loihtia?

-- Huono miespä minä olisin, ellen taitaisi, -- vastasi Pekka samaan henkeen.

-- Niinpä loihdi minulle sitten tähän Hattelmalan harjanne ja laita niin, että tuolla laaksossa näemme tulien tuikkavan Hämeenlinnasta. Siellä istuu muuan mustalaistyttö, joka oli ennen henttuni, ja nyt tahtoisin minä kernaammin nukkua hänen vieressään kuin rämpiä näissä saakelin rapakoissa tässä pirun pimeässä metsässä.

-- Se nyt ei ole minulle kumma eikä mikään, -- vastasi Pekka kehuen; -- katsohan tuonne, etkö jo näe tulien kiiluvan Hämeenlinnasta?

Toveri siristi silmiään epävarmana siitä, puhuiko pohjalainen totta vai leikkiä, sillä toinen saattoi tapahtua yhtä hyvin kuin toinenkin. Ja todellakin näkyi alhaalla olevasta painanteesta tulen tuiketta, mutta hämäläinen käsitti kuitenkin kohta, että kotipuoleen oli vielä kahdensadan peninkulman matka. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä eikä niitä voitu saada ottamaan askeltakaan eteenpäin. Tiheä murros tien poikki kaadettuja puita esti ratsumiehiä pääsemästä askeltakaan eteenpäin.

-- Hiljaa! -- kuiskasi Bertel, -- minä kuulin ritinää pensaikosta.

Ratsastajat ajoivat vähän matkaa syrjään ja kyyristyivät hevostensa selkään sanaakaan hiiskumatta. Toisella puolen tietä kuului askelia ja katkeavien oksien ritinää.

-- Niiden täytyy olla täällä neljännestunnin kuluttua, -- sanoi joku ääni Baijerin murteella.

-- Montako niitä on?

-- Kolmekymmentä ratsumiestä ja toistakymmentä kuormahevosta. Ne lähtivät hämärissä Geisenfeldistä ja mukanaan on niillä vangittu tyttö.

-- Ja montakos meitä on?

-- Noin viisikymmentä pyssymiestä ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä, joilla on kirveitä ja keihäitä.

-- Hyvä. Ei yhtään laukausta saa ampua, ennenkuin ne ovat kolmen askelen päässä.

Silloin hirnahti Bertelin hevonen, Lapiksi kutsuttu; se oli kotoisin Rovaniemeltä, pieni, mutta virkeä ja väkevä.

-- Ken siellä! huudettiin maantieltä.

-- Ruotsalainen! huusi Bertel rohkeasti samoinkuin Würzburgin portissakin, laukaisi pistoolinsa ääntä kohti ja huomasi ruutitulen valossa suuren joukon talonpoikia, jotka olivat asettuneet murroksen ympärille. Hän käänsi hevosensa, käski miehiään seuraamaan ja lähti laskemaan täyttä laukkaa takaisin Landshutiin päin.

Ruutitulen valossa olivat talonpojatkin huomanneet nuo kolme ratsumiestä ja ehättivät nyt sulkemaan heiltä tien kiireimmän kautta. Bertel pääsi Lappinsa avulla ajoissa pakoon, mutta Vitikan hevonen kompastui kantoon ja Pekan lihava työhevonen, kotoisin Isostakyröstä, sai suosta ylös pyrkiessään keihään piston rintaansa. Nähdessään toveriensa vaaranalaisen tilan, ei Bertel voinut jättää heitä oman onnensa nojaan, vaan käänsi hevosensa ympäri, löi kuoliaiksi lähinnä olevat talonpojat, tarttui Pekan hevosen suitsiin ja koetti vetää sitä ylös suosta, huutaen samalla Vitikalle, että tämä heittäisi hevosensa ja hyppäisi Lapin selkään. Rohkea yritys oli jo onnistumaisillaan: jo olivat kaikki kolme päässeet takaisin maantielle, kun yht'äkkiä kuului suhina ilmassa ja Bertel kiskaistiin nuoran silmukkaan takertuneena alas hevosensa selästä. Vitikka putosi hänkin maahan: Lappi laukkasi tiehensä ja vasten tahtoaan täytyi Pekankin seurata hevosensa jäljessä, joka riensi toisen mukaan. Bertel ja Vitikka vangittiin tuossa tuokiossa kädet selän taakse sidottuina.

-- Hirttäkää nuo koirat, ennenkuin toiset ennättävät apuun.

-- Pää alaspäin! -- ehdotteli joku toinen.

-- Ja pään alle pieni rovio! -- lisäsi kolmas.

-- Ei saa tehdä tulta! -- komensi neljäs, jolla näytti olevan johtava asema. -- Kuule, toveri, -- kuiskasi hän maassa makaaville vangeille. -- puhuitteko te suomenkieltä?

-- Mene helvettiin! -- murahti Vitikka.

-- _Maledicti, maledicti Fennones!_ -- huudahti äskeinen ääni pimeästä. -- Nyt olette vihdoinkin käsissäni!