Part 6

Kuningas lähestyi nyt neiti Reginaa, jonka loistavaa kauneutta ylensi hänen ruumiinmukainen pukunsa mustasta silkkisametista, johon oli siroteltu tähtiä tummasta hopeasta. -- Neitini, -- virkkoi hän ystävällisesti, -- olisin onnellinen, jos tietäisin, että tuo surupuku, jota kannatte, peittäisi sydämen, joka osaa unohtaa kaikki surulliset muistot ja elää ainoastaan iloisempia aikoja toivoen, jolloin eivät sodat ja kahakat enää voi karkoittaa punaa kauniilta poskiltanne. Uskokaa minua neitiseni, se aika on tuleva, minä toivon sitä, samoinkuin tekin, kaikesta sydämestäni, ja antakaa nyt tämän toivon loihtia ilon hymyily noille huulillenne, joilla sen pitäisi ainaisesti asua.

-- Teidän majesteettinne rinnalla unohtuu kaikki se, mitä ennen on tapahtunut -- vastasi neiti Regina nousten kunnioittavasti seisoalleen siltä korkealta, punaisella päällystetyltä tuolilta, millä hän oli istunut. Mutta hänen poskensa kalpenivat yhä enemmän hänen näin puhuessaan ja muistuttivat liiankin selvästi siitä, mitä oli tapahtunut, ja että hän vieläkin oli vanki.

-- Ettekö voi hyvin, neitiseni?

-- Voin aivan hyvin, teidän majesteettinne.

-- Teillä on ehkä jotakin valittamista? Uskokaa se minulle ... niinkuin ystävälle!

-- Teidän majesteettinne on kovin hyvä...

Regina taisteli itsensä kanssa. Viimein lausui hän silmät maahan luotuina: -- teidän majesteettinne hyvyys ei anna minulle aihetta enää mitään muuta toivomaan.

-- Me tapaamme toisemme.

Ja kuningas jatkoi kulkuaan salin läpi.

Neiti Regina vetäytyi viereiseen huoneeseen, piilottautui siellä syvään ikkunakomeroon ja purskahti itkemään. -- Pyhä neitsyt, -- rukoili hän, -- anna minulle anteeksi, ettei sydämeni ole yksistään sinun! Sinä, joka näet minun sydämeeni, tiedät, etten minä jaksa vihata tuota vääräuskoista kuningasta niinkuin sinä vaadit. Hän on niin suuri, niin kaunis! Voi minua, joka vapisen ajatellessani sitä pyhää tehtävää, jonka olet minulle määrännyt!

-- Rohkeutta, tyttäreni! -- kuiskasi muuan ääni hänen korvansa juuressa ja neiti Reginan musta peikko, tuo kalpea jesuiitta, seisoi taas hänen takanaan. -- Hetki lähestyy, -- jatkoi hän matalalla äänellä. Jumalaton ruhtinas on ihastunut kauneuteesi; iloitse, lapseni, pyhä neitsyt on tuominnut hänet kuolemaan. Tänä yönä on hän kaatuva.

-- Voi, isäni, mitä vaaditte minun tekemään!

-- Kuule, tyttäreni! Kun Holofernes, assyrialaisten päällikkö, piiritti Bethuliaa, oli siellä leski, nimeltä Judith, Merarin tytär, kaunis kuin sinä, hurskas kuin sinä. Hän paastosi kolmeen kertaan, meni sitten ulos ja sai armon kansansa ja uskonsa vihamiehen edessä. Ja pyhimykset antoivat hänen henkensä Judithin käsiin, Judith veti hänen miekkansa tupesta, hakkasi poikki hänen päänsä ja pelasti kansansa.

-- Armoa, isäni!

-- Se luettiin hänelle suureksi kunniaksi ja ikuiseksi autuudeksi, ja hänen nimensä mainittiin Israelin suurimpien joukossa. Samalla lailla tullaan vielä kerran sinunkin nimeäsi mainitsemaan katolisen kirkon siunattujen pyhimysten joukossa. Tiedä, että viime yönä ilmaantui minulle unessa pyhä Fransiskus ja virkkoi: 'hetki on tullut, mene, sano Judithille, että minä tahdon antaa Holoferneksen pään hänen käteensä'.

-- Mitä on minun tekeminen?

-- Pane tarkkaan mieleesi, mitä sinulle sanon! Vielä tänä iltana on sinun pyydettävä kuninkaalta kahdenkeskistä keskustelua.

-- Mahdotonta!

-- Sinun on ilmaistava hänelle salaliitto hänen henkeänsä vastaan. Hän on kuuleva sinua. Sinun on houkuteltava häneltä hänen sormuksensa. Jos sen kerran saat, olen minä oleva saapuvilla sinua auttamassa. Mutta jos hän kieltäytyy sitä antamasta, silloin ... ota tämä paperi, siinä on kuolettavaa myrkkyä, pyhä Fransiskus on itse sen minulle antanut. Sinun on sekoitettava se kuninkaan yöjuomaan...

Neiti Regina otti vaarallisen paperin, nojasi kiherän päänsä ikkunan pieltä vastaan ja näkyi tuskin kuulevankaan jesuiitan pirullisia puheita. Aivan uusi ajatus oli syntynyt hänen hehkuvassa mielessään ja kyti siellä jo parhaillaan. Jesuiitta käsitti hänet väärin; hän luuli neiti Reginan vaikenemisen tulevan tottelevaisuudesta ja hän luuli hänen miettivän sitä marttyyrikruunua, josta hän oli puhunut.

-- Oletko ymmärtänyt minut, tyttäreni? -- kysyi hän.

-- Olen, isäni.

-- Tahdotko vielä tänä iltana pyrkiä hänen puheilleen? Tahdotko...

-- Tahdon.

-- _Benedicta, ter benedicta_, kolmesti ollos siunattu, sinä valikoitu ase, astu sisälle taivaan loistoon!

Ja jesuiitta hävisi väen tungokseen.

Suuri seinäkello kruunaussalissa osoitti puolta yötä. Nerokkaan koneiston avulla, jonka eräs nürnbergiläinen oli keksinyt, työnnettiin kellon kahtatoista lyödessä kaksi mahdottoman suurta, kallisarvoisilla hopea-astioilla katettua pöytää eräästä sivuhuoneesta esiin ja ilmaantuivat ne kuin maasta nousseina keskelle suuren salin lattiaa. Juhlamenojen ohjaajan antaman merkin mukaan asettuivat kuningas ja kuningatar kahden purppuravaatteella päällystetyn tuolin eteen perempänä olevan pöydän keskikohdalle ja muut vieraat asettuivat ympärille riveihin kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Eräs läsnäolevista papeista luki korkealla äänellä ruokaluvun, jonka jälkeen kuningas itse aloitti lyhyen virren, mihin muut tottunein äänin yhtyivät. Istuttiin pöytään jotenkin suurella melulla ja kun kerran oli päästy ruokiin käsiksi, eivät hovitavat enää suuresti ketään sitoneet. Ruokaa oli paljon ja voimakasta. Richelieu oli lähettänyt Kustaa Aadolfille ranskalaisen kokin; mutta kun kuningas ei ollut tottunut ylellisyyteen, käytti hän tuota hienoa ranskalaista vain jälkiruokain laittamiseen; ehkei hän myöskään luottanut täydellisesti kardinaalin lahjaan; sanottiinhan, etteivät Richelieun päivälliset olleet vaarattomampia kuin Borgiainkaan ennen muinoin. Myöskin olivat alankomaalaiset ja saksalaiset kokit siihen aikaan kuuluisammat kuin ranskalaiset. Ruokapöydän parhaita koristeita olivat tällä kertaa kokonaisena paistettu villisika, joka oli koristettu kukkasilla ja laakereilla, sekä Frankfurtin leipurien lahjoittama leivoslaitos, jossa oli kuvattu roomalaisen keisarin riemukulku. Jokainen luuli tuossa korttelin kokoisessa torttukeisarissa tuntevansa Kustaa Aadolfin, ja antoi se aihetta moneen leikkipuheeseen, kun kukin oli perässä astelevissa roomalaisissa tuntevinaan pöytäkumppaninsa. Kuningatar, jonka hieno käsi oli määrätty ensiksi särkemään tämän leipuritaidon nerontuotteen, mursi hymyillen hopealautaselleen riemukulkueen orjista viimeisen, mutta Kustaa Aadolf, joka ei ollut taikauskoinen ja jolla tavallisesti oli aina hyvä ruokahalu, tarttui jotenkin armottomalla kädellä suureen torttukeisariin ja mätti ison osan hänen ruumistaan lautaselleen. Samalla aikaa täytettiin hopeamaljat jaloimmilla reinin- ja espanjanviineillä, kuningas kilisti jotenkin vaatimattomasti kuningattaren kanssa ja kaikki muut vieraat seurasivat hänen esimerkkiään. Hovijunkkarit ja hovipojat, joita loistavissa riveissä seisoi ylemmän pöydän ääressä yksi kunkin tuolin takana, alemman pöydän ääressä yksi joka toisen tuolin takana, täyttivät taasen tyhjennetyt lasit ja kuningas joi nyt maljan Frankfurtin kaupungin menestykseksi; jonka jälkeen hän nopeasti nousi pöydästään, tarjosi kätensä kuningattarelle ja poistui huoneihinsa. Kustaa Aadolfin elämäntavat olivat kohtuulliset, niinkuin sotilaalle sopii, hän aterioi tavallisesti nopeasti, vaikka hän hauskemmissa tilaisuuksissa, kun aika antoi myöten, viipyikin noin tunnin verran ruokapöydässä. Ei hän kuitenkaan vaatinut, että kaikki muut noudattaisivat hänen tapojaan, ja hän luovutti poistuessaan isännän viran jollekin lähimmistä miehistään.

Tällä kertaa sai vanha, iloinen, skottilainen Patrik Ruthwen jäädä isännäksi ja teki hän työtä käskettyä tunnetulla taidollaan. Oxenstjerna oli poistunut kuninkaan kanssa. Myöskin naiset nousivat paikoiltaan ja lähtivät salista, mutta miespuoliset vieraat jäivät sijoilleen huvitteleimaan maljojen ja hopea-astioiden ääressä, joissa tarjottiin pähkinöitä janon kiihdyttämiseksi. Kolmikymmenvuotisen sodan sankarit eivät hylkineet juomatavaroita ja kuin leikkiä lyöden saattoivat he yhdessä henkäyksessä tyhjentää vanhan ritaritavan mukaan kolpakollisen reininviiniä. Tällä kertaa ei kuitenkaan eletty niin rajusti kuin monessa yksityisessä juomaseurassa; kun tunnettiin kuninkaan ankarat periaatteet, ei uskallettu aivan usein lasia pohjaan kallistaa. Istuttiin kuitenkin nytkin aamupuoleen yötä ja muutamain everstien nähtiin tarjoavan toisilleen muuatta siihen aikaan vähän tunnettua, mutta äskettäin Alankomaista tuotua herkkua, jotakin mustaa, nauhoiksi punottua ainetta, jota säilytettiin rasioissa ja joka kulki miehestä mieheen niin, että kukin nitisti siitä palasen, jonka toiset irvistellen sylkivät suustaan, mutta jota toiset mielihyvällä pureskelivat. Tämä aine oli -- tupakkaa.

Samaan aikaan kuin juominkeja kruunaussalissa yhä jatkettiin, oli kuningatar hovinaistensa seuraamana mennyt levolle, mutta kuningas keskusteli vielä pitkän aikaa Akseli Oxenstjernan kanssa. Mitä nämä nerokkaat miehet, sotapäällikkö ja valtiomies, keskenänsä puhelivat, sitä voidaan paremmin aavistaa kuin kertoa. Kenties puhelivat he Ruotsin kurjuudesta, keisarin mahtavuudesta ja Jumalan, joka on sitäkin suurempi; puhuivat ehkä valon voitosta, Rooman valtakunnan kruunusta ja tulevasta, protestanttisesta Saksan keisarikunnasta. Ei kukaan tiedä sitä varmuudella, sillä kuninkaan kuoltua vei Oxenstjerna hänen salaisuutensa mukanaan hautaansa.

Yö oli kulunut jo pitkälle ja Oxenstjerna oli lähtemäisillään pois, kun henkivartijaupseeri Bertel ilmoitti, että hunnutettu nainen välttämättä vaati päästäksensä kuninkaan puheille. Tuollainen pyyntö tähän aikaan vuorokaudesta kummastutti sekä Kustaa Aadolfia että hänen uskottuaan; mutta kun hän aavisti, että syy tuohon salaperäisyyteen mahtoi olla tavallista tärkeämpi, käski kuningas Bertelin tuomaan vieraan sisään samalla määräten Oxenstjernan vielä viipymään luonaan.

Bertel poistui ja palasi hetken kuluttua mukanaan mustaan puettu, hunnutettu ja solakkavartaloinen nainen. Hän näytti vapisevan ja olevan ihmeissään siitä, ettei tavannut kuningasta yksin; eikä hän virkkanut sanaakaan.

-- Hyvä rouva, -- sanoi kuningas jotenkin tylysti, sillä tämä yöllinen kohtaus ei ollut hänelle mieleen, koska se tunnetuksi tultuaan saattaisi herättää juorupuheita hovimiesten kesken ja mahdollisesti mustasukkaisuutta herkkähermoisessa kuningattaressa, -- hyvä rouva, teillä mahtaa olla hyvin tärkeitä asioita, koska tulette näin kummalliseen aikaan; ja ennen kaikkea tahdon minä tietää, kuka te olette.

Hunnutettu nainen vaikeni yhä.

Kuningas luuli arvaavansa syyn hänen vaitioloonsa ja virkkoi osoittaen Oxenstjernaa: -- tämä on ystäväni, valtiokansleri Oxenstjerna, eikä minulla ole häneltä mitään salattavaa.

Mustaan puettu nainen heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja heitti hunnun silmiltään. Kuningas säpsähti tuntiessaan hänet neiti Regina von Emmeritziksi, jonka mustat silmät hehkuivat haaveellista tulta, samalla kuin hänen hienot, läpikuultavat kasvonsa olivat vaaleat kuin marmori.

-- Nouskaa ylös, neiti, -- sanoi Kustaa Aadolf lempeästi, ojentaen polvistuneelle naiselle kätensä ja nostaen hänet seisoalleen. -- Mikä on antanut aihetta tuloonne tähän aikaan? Puhukaa ja ilmoittakaa pelkäämättä, mikä mieltänne painaa, olenhan itsekin jo pyytänyt teidän sitä tekemään.

Neiti Reginan rinta kohoili raskaasti ja hän alkoi puhua äänellä, joka alussa tuskin kuuluikaan, mutta joka pian hänen palavasta innostuksestaan selvisi kirkkaaksi ja voimakkaaksi.

-- Teidän majesteettinne, minä tulen luoksenne, koska olette sitä minulta pyytänyt. Minä tulen luoksenne, koska vihaan teitä, koska jo kauan aikaa olen joka päivä rukoillut pyhältä neitsyeltä, että hän turmelisi teidät ja koko teidän sotajoukkonne. Teidän majesteettinne, minä olen heikko tyttö, mutta oikeauskoinen katolilainen; te olette vainonnut kirkkoamme, te olette ryöstättänyt luostareitamme, karkoittanut pyhät isämme ja sulatuttanut pyhimystemme kuvat; te olette voittanut sotajoukkomme ja tehnyt meille ääretöntä vahinkoa. Sentähden olen minä pyhällä valalla vannonut tuhoavani teidät ja pyhän neitsyen apuun turvaten olen minä seurannut teidän jälkiänne Würzburgista, aikomuksessa tappaa teidät. --

Kuningas ja Oxenstjerna katsahtivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, oliko tuo haaveellinen tyttö menettänyt järkensä. Neiti Regina huomasi sen ja jatkoi varmemmalla ryhdillä:

-- Sire, te luulette minua mielipuoleksi sentähden, että sanon teille, te Saksanmaan valloittaja, tämmöisiä asioita. Mutta kuunnelkaa minua loppuun! Kun näin teidät ensi kerran Würzburgin linnassa, kun näin, miten lempeästi suojelitte heikkoja ja vapautitte voitetut kuolemasta, silloin sanoin minä itselleni: se on helvetti, joka teeskentelee taivaallista laupeutta. Mutta kun seurasin teitä tänne, kun läheltä katsoen näin teidän suuruutenne ihmisenä ja vertailin siihen teidän suuruuttanne sankarina ... silloin, sire, horjui päätökseni, silloin oli minun vaikea vihata, minä taistelin itseni kanssa, ja tänä iltana on teidän hyvyytenne muuttanut minun järkähtämättömän aikomukseni. Sire, nyt rakastan minä teitä yhtä paljon kuin teitä ennen vihasin ... minä ihailen teitä, minä kunnioitan teitä...

Ja nuori tyttö loi katseensa maahan.

-- Ja mikä on tarkoituksenne? -- kysyi kuningas liikutettuna.

-- Teidän majesteettinne, minä olen tehnyt tämän tunnustuksen, koska tiedän, että olette niin suuri ja jalo, ettette voi käsittää minua väärin. Mutta minä en ole tullut luoksenne näin outoon aikaan ainoastaan ilmaistakseni teille onnettoman tytön tunteita. Minä olen tullut tänne teitä pelastamaan, sire...

-- Pelastamaan minua?

-- Kuulkaa minua! Minun käteni on nyt aseeton, mutta muut ja vaarallisemmat kädet teitä väijyvät. On armottomia ja säälimättömiä, jotka ovat vannoneet teidät surmaavansa... Voi, te ette tiedä, mihin kaikkeen he kykenevät! He ovat vetäneet arpaa hengestänne ja vaarallisin heistä hiipii nyt yöt ja päivät ympärillänne. Teidän majesteettinne ei ole heidän käsistään pelastuva. Huomenna, ehkä jo tänään on tikari tai myrkky teidät saavuttava. Teidän kuolemanne on varma.

-- Minun henkeni on Jumalan eikä kurjan salamurhaajan käsissä, -- vastasi Kustaa Aadolf rauhallisesti. -- Pahoilla ei ole valtaa, vaikka heillä tahto olisikin. Olkaa rauhallinen, neiti von Emmeritz, minä en pelkää ketään muuta kuin Jumalaa.

-- Ei, ei, pyhimykset ovat jo päivänne lukeneet. Minä tiedän, että luotatte tähän sormukseen, -- ja Regina tarttui kuninkaan käteen, -- mutta se ei ole teitä auttava. Sire, minä sanon teille, että kuolemanne on varma, enkä minä ole tullutkaan tänne pelastamaan teitä ja sen kautta kavaltamaan pyhää kirkkoamme.

-- Minkätähden olette sitten tullut?

Neiti Regina heittäytyi taas haltioissaan kuninkaan jalkojen juureen.

-- Sire, minä olen tullut _pelastamaan_ sieluanne. Minä en voi sietää sitä ajatusta, että sellainen sankari kuin te, niin jalo ja niin suuri, hukkuisi iankaikkisesti. Kuulkaa minua, minä pyydän, minä rukoilen teitä iankaikkisen autuutenne nimessä, älkää varma kuolema silmäinne edessä paaduttako itseänne väärään uskoonne, jonka palkka on kadotus. Heltykää, peräytykää, niinkauan kuin vielä on aika peräytyä, palatkaa yksin autuaaksi tekevän katolisen kirkon helmaan, kirotkaa väärä uskonne, matkustakaa pyhän isän luo Roomaan, tunnustakaa hänelle syntinne ja käyttäkää voittoisat aseenne kirkon palvelukseen, sen sijaan että nyt käytätte niitä sen turmioksi. Hän on avoimin sylin ottava teidät vastaan ja missä teidän majesteettinne sitten elänee tai kuollee, aina on teidän majesteettinne oleva varma paikastaan taivaassa valittujen pyhimysten joukossa.

Kuningas nosti toisen kerran hurmautuneen tytön seisoalleen, katseli häntä lujasti ja rauhallisesti säkenöiviin silmiin ja vastasi totisesti:

-- Kun minä olin niin nuori, kuin te nyt olette, neiti von Emmeritz, kasvatti minut opettajani, vanha Skytte samaan palavaan hartauteen omaa evankeelista uskoani kohtaan kuin mitä teillä nyt on katolista uskoa kohtaan. Minä vihasin siihen aikaan paavia koko sydämestäni niinkuin te nyt vihaatte Lutheria, ja minä rukoilin Jumalaa, että hän antaisi sen päivän koittaa, jolloin minä voisin kukistaa Antikristuksen ja kääntää kaikki hänen tunnustajansa totiseen valoon. Ei ole sen jälkeen vakaumukseni muuttunut, mutta minä olen oppinut, että tiet ovat monet, vaikka henki onkin vain yksi. Minä pysyn järkähtämättömästi kiinni siinä evankeelisessa opissa, jota tunnustan ja jonka edestä olen valmis, jos Jumala niin tahtoo, vaikka maahan kaatumaan. Mutta minä annan arvoa kristityn uskolle, vaikka se joissakin kohdissa eroaisikin omastani, ja minä tiedän, että Jumala laupeudessaan voi tehdä autuaaksi senkin, jonka tie kulkee kautta erehdysten. Menkää, neiti von Emmeritz, minä annan teille anteeksi, että te munkkien sokaisemana olette tahtonut oikealta tieltään taivuttaa Herran soturin. Menkää, eksytetty lapsi, ja antakaa Jumalan sanan ja vastaisen elämänne opettaa teille, ettei ole luottamista pyhimyksiin, jotka ovat yhtä suuria syntisiä kuin mekin, eikä myöskään epäjumalain kuviin ja sormuksiin, jotka eivät voi Herran tuomiota tehdä tyhjäksi. Minä kiitän teitä, sillä te olette parastani tarkoittanut, vaikka olettekin ollut lapsellinen ja ymmärtämätön. Hengestäni älkää huolehtiko, se on Hänen käsissään, joka tietää, mihin hän on sitä käyttävä.

Suuri oli kuningas Kustaa Aadolf näitä sanoja lausuessaan.

Neiti Regina seisoi siinä masennettuna ja samalla ihastuksissaan kuninkaan suurenmoisesta suvaitsevaisuudesta. Hän muisti ehkä hänen vastauksensa Frankfurtin porvareille, kun nämä anoivat saadaksensa pysyä puolueettomina: -- Puolueettomuus on sana, jota minä en ollenkaan voi sietää, sanoi hän, ja kaikkein vähimmin taistelussa valon ja pimeyden, vapauden ja orjuuden välillä. -- Kasvatettuna vierasta uskoa vihaamaan, ei hän voinut käsittää mahdolliseksi, että sama miekka, joka kukisti kirkon maallisen ylivallan, taivutti kärkensä säästäen sen hengellistä valtaa sydämissä ja omissatunnoissa.

Haaveksiva tyttö nosti kyyneltyneet silmänsä kuninkaan puoleen ... silloin kalpenivat hänen poskensa, joissa äsken oli innostuksen tuli palanut, ja hän tuijotti kauhistuneena kuninkaan vuodetta verhoaviin punaisiin uutimiin.

Oxenstjerna, joka oli epäluuloisempi kuin kuningas ja oli koko ajan tarkalla silmällä seurannut tuon kummallisen tytön liikkeitä, huomasi heti kohta hänen pelästyneet katseensa.

-- Teidän majesteettinne, -- sanoi hän ruotsin kielellä kuninkaalle, -- olkaa varuillanne, täällä on vihollinen viidakossa.

Ja odottamatta vastausta veti hän miekkansa ja astui päättävästi komeaa vuodetta kohti, joka oli lahja Frankfurtin kaupungilta, mutta jonka pehmeät höyhenpatjat kuninkaallinen sankari oli vaihettanut yksinkertaiseen jouhipatjaan ja karkeaan, saksilaiseen villapeitteeseen, jommoisia hänen sotamiehensäkin käyttivät talvileirissä ollessaan.

-- Seis! -- huudahti Regina vaistomaisesti. Mutta se oli jo liika myöhäistä. Oxenstjerna oli ravakasti vetäissyt uutimet syrjään ja niiden takaa ilmaantuivat nyt mustaan nahkapäähineeseen ympäröidyt, kalmankalpeat kasvot ja palavat, synkät silmät. Vielä tempaus, ja sieltä esiytyi koko munkki, puristaen hopeaista pyhäinkuvaa rintaansa vasten.

-- Astukaa esiin, korkea-arvoinen isä, -- sanoi Oxenstjerna ankarasti. Noin vaatimaton asema ei sovi niin arvokkaalle miehelle. Teidän korkea-arvoisuutenne on valinnut hiukan tavattoman paikan iltarukousta pitääkseen. Jos hänen majesteettinsa sallii, hankin minä hänelle useampia kuulijoita.

Kellon soitua astui luutnantti Bertel sisään kahden vahtisotamiehen kanssa, jotka pitkät pertuskat olallaan seisoivat kahden puolen sisäänkäytävää.

Kuningas loi Reginaan katseen, jossa oli enemmän sääliä kuin vihaa. Häntä suretti, että noin nuori ja kaunis tyttö voi olla osallisena niin ilkeään petokseen.

-- Armoa, teidän majesteettinne! -- huudahti onneton tyttö rukoillen.

-- Salliiko teidän majesteettinne, että teidän puolestanne teen muutamia kysymyksiä? -- kysyi Oxenstjerna.

-- Tehkää niinkuin haluatte, valtiokansleri! -- sanoi kuningas.

-- No niin, mitä teidän korkea-arvoisuudellanne on täällä tekemistä?

-- Tahdoin saattaa suuren syntisen ainoan autuaaksi tekevän kirkon helmaan! -- vastasi sukkela munkki ja loi hurskaan katseen taivasta kohden.

-- Todellakin? Täytyy myöntää että harrastuksenne on suuri. Ja näin pyhää tarkoitusta varten on teillä ristiinnaulitun Vapahtajan kuva mukananne.

Munkki kumarsi ja risti hartaasti silmiään.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne on kovin hurskas. Antakaa minulle tuo risti, että saisin kerran ihailla noin kallisarvoista kapinetta.

Munkki antoi hänelle ristinkuvan vastenmielisesti.

-- Hienoa tekoa! On se mahtanut olla etevä taiteilija, joka on leikellyt tämän pyhän kuvan. -- Ja samalla hypisteli valtiokansleri sitä joka puolelta. Vihdoinkin, hänen painaessaan kuvan rintaa, ponnahti sieltä teräväksi hiottu tikari.

-- Kas, kas, teidän korkea-arvoisuutenne rakastaa myöskin viattomia leikkikaluja! Mikä hieno tikari, juuri sopiva lävistämään jalon kuninkaan sydäntä!... Kurja munkki, -- jatkoi Oxenstjerna jymisevällä äänellä, -- tiedätkö, että inhoittava rikoksesi muuttuu tuhatta kertaa inhottavammaksi tuon jumalattoman keinon kautta, jolla aioit sitä toteuttaa! --

Samoinkuin kaikki muutkin Vaasain sukuun kuuluneet kuninkaat oli Kustaa Aadolf nuoruudessaan kiivasluontoinen herra ja joutui sen vuoksi useammankin kerran ajattelemattomiin tekoihin. Miehen kehitys ja vaiherikkaan elämän kokemukset olivat osaksi jäähdyttäneet hänen mielensä hehkua, mutta välistä kiehahti vieläkin Vaasain kuuma veri yli äyräittensä. Niin tapahtui nytkin. Hänen jalo mielensä salli hänen majesteetillisen rauhallisesti katsella tuota petturia silmiin, joka oli tahtonut viedä hänen koko Saksanmaalle kalliin henkensä, ja tyynesti arvostella hänen kurjia aikomuksiaan. Mutta tuo inhoittava Kristuksen pyhän kuvan väärinkäyttäminen murha-aseeksi häntä vastaan, joka Jeesuksen Kristuksen puhtaan evankeelisen opin puolesta oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä, se näytti hänestä olevan niin kauheaa pilkkaa kaikesta siitä, mikä hänelle oli maailmassa kallista ja pyhää, että hänen kylmyytensä silmänräpäyksellisesti vaihtui voimakkaimmaksi vihaksi. Korkeana ja suurena niinkuin leijona raivossaan seisoi hän kalman kalpean jesuiitan edessä, joka tuskin voi katsoa häntä vasten säihkyviä silmiä.

-- Polvillenne! -- huusi kuningas jylisevällä äänellä ja polki jalkaa, niin että palatsin seinissä kajahteli.

Jesuiitta typertyi polvilleen, mutta hänellä oli vielä risti rukousnauhassaan. -- Tämän kuvan edessä minä vain polvistun, -- sanoi hän ylpeästi.