Part 3

Silloin alkoi kanuunain pauke kukkulalta odottamatta uudelleen. Ratsuväkensä ja etupäässä suomalaistensa avulla kuningas oli valloittanut vihollisten tykistön ja käänsi nyt heitä vastaan heidän omat kanuunansa. Tämä tapahtuma ratkaisi taistelun. Turhaan oli Pappenheim koettanut valloittaa takaisin kukkulaa; kahdeksannen koetuksen tehtyään täytyi hänen väistyä. Voitollisen vasemman sivustansa kanssa iski kuningas nyt vihollisten kylkeen: kaikki joutui mullin mallin. Tilly itki vihasta. Pappenheim, joka omakätisesti oli hakannut maahan neljätoista ruotsalaista ja suomalaista, oli menehtyä raivoonsa. Eivät auttaneet uhkaukset eivätkä rukoukset; keisarilliset pakenivat hurjassa sekasorrossa kaikille haaroille; Tilly, jonka kuuluisa kimo oli ammuttu hänen altaan, pelastui hädin tuskin vangiksi joutumasta, ja kuninkaan voitto oli täydellinen.

Vielä oli kuitenkin verinen loppunäytös suorittamatta. Neljä Tillyn johtamaa jalkaväkirykmenttiä oli hyvässä järjestyksessä vetäytynyt syrjään taistelusta ja nyt asettuivat ne rinta rintaa vasten takaa-ajavien ruotsalaisten tielle. Kuningas johti heitä vastaan sotaväkensä oikean sivustan, Tottin ratsuväen, smoolantilaiset ja suomalaiset. Se oli kuuma kahakka; Tillyn sotavanhukset tappelivat epätoivon uljuudella; vielä viimeistä henkeä vetäessään koettivat he miekoillaan lävistää yliratsastavien vihollisten hevosia. Ei armoa pyydetty, ei armoa annettu. Vihdoinkin pelasti pimenevä päivä tähteet tuosta urhoollisesta joukosta, joka vetäytyi Leipzigiin päin. Taistelu oli lopussa, voitto varma.

Tämän voiton tulokset olivat arvaamattomat. Peläten varomattomuuden kautta kaikki kadottavansa asetti Kustaa Aadolf vielä k:lo 7 illalla sotaväkensä uuteen rintamaan, ja antoi sen viettää yönsä samassa asemassa. Mutta sitä ennen ratsasti hän riviltä riville urhojansa kiittämään.

-- Stålhandske, -- sanoi kuningas, saavuttuaan suomalaisten rintaman eteen. -- Te ja teidän miehenne olette kaikki taistelleet kuin kunnon pojat ja aivan niinkuin olin teiltä odottanutkin. Kiitän teitä, lapseni! Olen ylpeä teistä.

Riemuisa hurraa oli kiitettyjen vastaus.

-- Mutta, -- lisäsi kuningas, -- teidän joukossanne oli muuan, joka hyppäsi alas hevosen selästä ja ennen muita kiipesi kukkulalle valloittaakseen keisarillisten kanuunat. Missä hän on?

Nuori mies ratsasti ulos rivistä. -- Armoa, teidän majesteettinne! -- sammalteli hän. -- Minä tein sen käskyä odottamatta ja olen ansainnut kuolemani.

Kuningas hymyili. -- Nimesi?

-- Perttilä.

-- Pohjanmaalta?

-- Pohjanmaalta, teidän majesteettinne!

-- Hyvä. Huomen-aamuna kello seitsemän tulet kuulemaan tuomiotasi.

Kuningas ratsasti edelleen ja ratsumies peräytyi riviinsä.

Yö levitti vaippansa verisen tappotantereen yli, jota 9,000 silvottua ruumista peitti. Suomalainen ratsuväki vietti yönsä niiden vartijatulien ääressä, jotka se oli virittänyt samalle kukkulalle, josta Tillyn kanuunat oli valloitettu. Kuolleitten ruumiit korjattiin kiireesti syrjään ja pian leimusi rikotuista laveteista ja pyssynperistä tehty tuli levittäen valoaan hiljaiseen syysyöhän. Taivas oli pilvetön ja keveän savun läpi tuikkivat ikuiset tähdet alas tänne kiistojen ja kuoleman maahan.

Ensi töikseen juottivat ratsumiehet hevosensa mutaisesta Loder-purosta ja heittivät sitten niille kauroja eteen. Sen tehtyään ryhmittyivät he kukin rivissään tulien ääreen kukkulalle, pysyen täysissä tamineissa ja milloin tahansa valmiina uuteen otteluun. Maa oli niljakka kasteesta ja verestä, mutta uupumus niin suuri, että moni nukkui siihen, mihin heittihe. Toiset huvittelivat syöden ja juoden; olutta oli viljalti ja haarikat kulkivat kädestä käteen aina etuvartijain luo, ja vähän väliä esitettiin leikillinen malja keisarillisten kunniaksi.

-- Kuolkoot he janoon tänä yönä!

-- Tai juokoot omiksi peijaisikseen!

-- Eläköön kuningas!

Silloin kuului aivan läheltä, tulien heikosti valaisemalta kentältä haavoitetun surkeaa valitusta. Tottuneina tuollaiseen kuulivat sotamiehet heti kohta vieraasta murteesta, ettei se ollut heidän miehiään eivätkä pitäneet kiirettä. Mutta yhä kuului vain tuo uikuttava ääni.

-- Pekka, mene ja lopeta tuon itävaltalaisen koiran päivät, -- huusi muuan ratsumiehistä kyllästyneenä valituksiin.

Pekka, yksi Perttilän rakuunoita, lyhytkasvuinen, mutta väkevä kuin karhu, lähti vastahakoisesti sulkemaan vaikeroivan suuta. Ollen yhtä taikauskoinen kuin muutkin toverinsa kammottivat häntä nuo vainajat keskellä pimeää yötä. Perttilä oli vaipunut ajattelemaan huomispäivän tapahtumia eikä kuullut mitään.

Hetken kuluttua tuli Pekka takaisin, laahaten muassaan mustaa ruumista, joka kaikkien kummaksi tunnettiin kaljusta päälaestaan munkiksi. Karkean kauhtanansa ympärille oli hän sitonut hamppunuoran, josta riippui pitkä, miekaton tuppi.

-- Munkki! -- mutisivat ratsumiehet.

-- Ka, mitäs olisi minun pitänyt tekemän, -- puolustelihe Pekka hämillään. -- Kun kohotin käteni häntä iskeäkseni, pisti se pakana ristinkuvan eteen.

-- Pistä sika hengiltä! Se on sitä pirun karjaa, joka kuljeksii lammasten vaatteissa ja polttaa roviolla oikeita kristityitä.

-- Kaula poikki konnalta! Kun me ryntäsimme kukkulalle, oli sama mies ristinkuvineen keisarillisten joukossa kanuunaa laukaisemassa.

-- Annas kun katsotaan, onko kapine hopeasta! -- huusi ratsumiehistä muuan, pisti kätensä kauhtanan alle ja veti sieltä munkin vastustelemisesta huolimatta kauniisti silaellun, hopeaisen ristin kuvan.

-- Näytähän minulle tuota, -- sanoi muuan vanha ratsumies, -- minä tunnen vähän näiden munkkien vehkeitä. -- Sitten tarkasteli hän kullattua kuvaa kaikilta tahoilta, ja kas, samassa, kun hän painoi pientä vieteriä sen rinnassa, ponnahti sieltä ulos teräväksi hiottu tikari.

Kuin käärmeen puremana nakkasi hän ristiinnaulitun kuvan kauas luotaan. Kauhu ja inho oli vallannut kaikkien mielen.

-- Hirtä tuo kyykäärme omaan nuoraansa! -- huusivat ratsumiehet.

-- Eihän täällä ole puuta mihin hirttää, -- huomautettiin, -- eikä kukaan saa poistua rivistä.

-- Hukuta hänet!

-- Ei ole vettä!

-- Iskekää hänet hengiltä!

Mutta vanki inhotti kaikkia niin, ettei kukaan tahtonut käydä häneen käsiksi.

-- Mitäs me hänelle sitten teemme?

-- _Misericordia!_ -- uikutti vanki, joka päähänsä saaman iskun huumaamana oltuaan alkoi nyt vihdoinkin saada puhekykynsä ja voimansa takaisin.

-- Potkaiskaa häntä periin ja antakaa hänen mennä, -- huomautti muuan. -- Me olemme kristityitä sotilaita, emmekä pelkää mitään perkeleen vehkeitä.

-- Mutta ensin minä kuitenkin merkitsen sinut, korkea-arvoinen kirkonisä, jotta tuntisin, jos kerran vielä kohdataan, -- virkkoi muuan hämäläinen ratsumies Vitikka, joka oli kuuluisa voimistaan ja julmuudestaan. Ja antaen pitkän miekkansa hurahtaa pari kolme kertaa ilmassa munkin pään ympärillä, leikkasi hän, ennenkuin kukaan ennätti sitä estämään, tämän vasemman korvan niin taitavasti irti, ettei hiuskarvaakaan katkennut. -- Pyhä Pietari ei olisi voinut paremmin tehdä! -- huusi Vitikka nauraa hohottaen.

Lähinnä seisovat käänsivät pois kasvonsa. Vaikka olivatkin pohjaltaan raakoja ja tottuneita sodan julmuuksiin, oli heistä kuitenkin pila liika törkeätä.

Verissään mateli haavoitettu tiehensä. Mutta vielä kauan kuului hänen äänensä yön pimeydessä sadattelevan: -- _Maledicti Fennones! maledicti! maledicti! Vos comburat ignis sempiternus!_[5]

-- Isä meidän, joka olet taivaissa! -- aloitti muuan ääni ratsumiesten joukosta. Ja kaikki yhtyivät hartaudella rukoukseen.

2. AATELISMIES ILMAN NIMEÄ.

Varhain aamun koittaessa syyskuun 8. p:nä oli ruotsalaisten leirissä kaikkialla iloista liikettä. Voitto oli varma ja joka haaralta saapui tietoja siitä, että keisarillinen sotajoukko oli täydellisesti hajaantunut. Kuningas komensi osan ratsuväkeä ajamaan takaa vihollista, samalla kun muu sotajoukko sai mieluisaksi tehtäväkseen Tillyn leirin ryöstämisen. Leiri jaettiin sitä varten eri osiin ja saalis oli niin summaton, että monesta tuli kerrallaan rikas mies koko elinajakseen. Kaikkialla oli liikettä ja elämää, kuolleet haudattiin kiireen kautta ja haavoitetut unhottivat kipunsa. Kirkkaana syysaamuna vilisi laajalla lakeudella riemuitsevia joukkoja sekä hevosella että jalkaisin ja täällä sopi, jos missään, muistella v. Beskowin säettä, että

"viileyttä voittolippu liehui."

Kuningas oli viettänyt yönsä vaunuissa. Pidettyään aamurukouksen ja annettuaan ensimmäiset käskynsä koittavan päivän varalle, kutsutti hän luokseen useita niistä, jotka taistelussa olivat eniten kunnostautuneet. Moni uroteko palkittiin silloin kunnialla ja arvon korotuksella. Mutta kaikkea muuta palkkaa kallisarvoisempi oli kunkin sotilaan sisällinen tyydytys sekä siltä sankarilta saatu kiitos, jota koko Eurooppa nyt oli oppinut ihailemaan.

Erityisesti saapuville kutsuttujen joukossa oli sekin nuori mies, josta tässä kertomuksessa tullaan paljon puhumaan. Kustaa Perttilä oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha; hänen sydämensä sykki tällä hetkellä voimakkaammin kuin se oli sykkinyt taistelun verisimmässä tuoksinassakaan. Hän aavisti kyllä, ettei jalo kuningas olisi rankaiseva häntä hänen rikoksestaan annettua käskyä vastaan taistelun tulisimmillaan ollessa, mutta hän punastui ja kalpeni epätietoisena siitä, mikä mahtoi olla kuninkaan tarkoitus, kun kutsui hänet erityisesti puheilleen, joka seikka jo semmoisenaan oli suuri kunnianosoitus.

Kuningas oli antanut pystyttää telttansa suurien jalavain suojaan lähelle Gross Wetteritziä, sillä kaikki lähellä olevat rakennukset oli joko poltettu tai pirstoiksi ammuttu. Puolen tuntia odotettuaan vietiin Perttilä telttaan. Kustaa Aadolf istui telttatuolilla nojaten kyynärpäällään pöytään, joka oli täynnä karttoja ja papereita. Hän oli isokasvuinen ja lihavahko mies ja hänen vartalonsa täyteläisyyttä lisäsi vielä ruumiin mukainen sotapuku. Kun Perttilä lähestyi, nosti kuningas lempeät, henkevät silmänsä äsken allekirjoittamastaan päiväkäskystä ja tarkasteli nuorta miestä terävällä, läpitunkevalla katseella. Kustaa Aadolf oli hiukan likinäköinen; nähdessään oudommat kasvot oli hänen pakko tarkistaa katsettaan ja siitä tuli hänen silmiinsä tuo terävä ilme, joka kuitenkin kohta katosi.

-- Sinun nimesi on Perttilä? -- kysyi kuningas ikäänkuin varmistuakseen siitä, että hän oli kuullut oikein.

-- Perttilä, teidän majesteettinne.

-- Ikäsi?

-- Kaksikymmentä vuotta.

Kuningas tarkasteli häntä, ollen kuin kahdella päällä.

-- Perttilän poika, sanoit?

Nuori ratsumies kumarsi punastuen.

-- Omituista!

Kuningas lausui tuon sanan ikäänkuin tietämättään ja jäi hetkeksi miettimään. Sitten virkkoi hän vilkkaasti:

-- Miksi et ole ennemmin ilmoittautunut minulle? Isäsi on tehnyt minun isälleni ja valtakunnalle suuria palveluksia. Hän siis elää vielä?

-- Hän elää, kiitollisena teidän majesteettinne hyvyydestä.

-- Todellakin?

Sekin sana syntyi kuninkaan huulilla enemmän jonkin salaisen ajatuksen ilmauksena kuin kysymyksenä. Nuori Perttilä tunsi verensä yhä enemmän kihoavan poskilleen ja kuningaskin huomasi sen. -- Isäsi ja minä olemme kerran olleet epäsovussa, -- lisäsi kuningas, ja hänen huulensa hymyilivät, samalla kuin keveä pilvi varjosti hänen kulmiaan. -- Mutta kaikki se on jo aikoja sitten unhotettu, jatkoi hän, -- ja minua ilahuttaa, että niin ansiokkaalla miehellä on niin urhoollinen poika. Sinä olit noiden seitsemänkymmenen joukossa Demminillä?

-- Olin, teidän majesteettinne!

-- Miksi eivät ole ilmoittaneet sinua arvon koroitukseen osalliseksi?

-- Everstini on luvannut pitää minua muistissaan.

-- Kuninkaasi ei koskaan unhota uskollista palvelusta. Kustaa Perttilä, minä olen äsken allekirjoittanut vänrikin valtakirjasi. Ota se ja palvele edelleenkin kunnialla.

-- Teidän majesteettinne! -- sammalsi nuori ratsumies.

-- Minulla on vielä sinulle sana sanottava. Käytöksesi eilen oli sääntöjä vastaan.

-- Oli, teidän majesteettinne.

-- Minä tahdon, että sotilaani tottelevat käskyjäni täsmällisesti. Minulle on kuitenkin sanottu, että laskeuduit hevosen selästä jyrkimmän kukkulan kohdalla ehtiäksesi pikemmin ylös.

-- Niin se oli, teidän majesteettinne.

-- Ja että sinä siitä syystä, kun muu ratsuväki teki kierroksen, ehdit ennen muita kukkulalle, iskit kuoliaaksi kaksi itävaltalaista ja otit ensimmäisen kanuunan.

-- Niin se oli, teidän majesteettinne.

-- Hyvä! Vänrikki Perttilä, minä annan anteeksi rikoksesi sääntöjä vastaan ja nimitän sinut luutnantiksi suomalaisessa ratsuväessäni.

Nuori ratsumies ei saanut sanaa suustaan.

Kuningas itsekin oli liikutettu. -- Tule lähemmä, nuori mies, -- sanoi hän. -- Tiedä, että minä kerran nuoruudessani olen tehnyt isällesi suurta vääryyttä. Jumala, joka näkee katumukseni, on vihdoinkin suonut minulle tilaisuuden palkita pojalle, mitä olen isälle velkaa. Luutnantti Perttilä, sinä olet urhoollinen ja jalo ja sinut on kasvatettu sotilaaksi; olet myöskin tuonut mukanasi sotaan neljä täysin varustettua ratsumiestä. Ollen upseeri minun palveluksessani olet sinä jo aatelismiehen arvoinen. Mutta ettei kukaan upseereistani, miten suurta sukua hän lieneekin, voisi pitää sinua, talonpojan poikaa, itseänsä halvempana, tahdon vielä antaa sinulle nimen, vaakunan ja ritarin kannukset. Mene, nuori mies ... mene poikani, -- uudisti kuningas ja hänen äänensä valtasi käsittämätön liikutus, -- ja osoita, että olet ansainnut kuninkaasi kiitollisuuden!

-- Kuolemaan saakka! -- Ja tunteittensa valtaamana notkisti nuori soturi toisen polvensa Tillyn voittajan edessä.

Kuningas nousi ylös. Se liikutus, joka hetkeksi oli kuvastunut hänen miehekkäillä, kauniilla kasvoillaan, katosi nopeasti ja hän oli taas majesteetillinen kuningas ja käskevä sotaherra. Nuori Perttilä käsitti, että hänen olisi ollut poistuminen.

Siitä huolimatta viipyi hän yhä vielä polvistuneessa asennossaan ja ojensi kuninkaalle kirjeen, joka tähän aamuun saakka oli ollut ommeltuna hänen takkiinsa.

-- Suvaitkaa lukea tämä kirje, teidän majesteettinne! Kun minä lähdin sotaan ja heitin jäähyväiset vanhalle isälleni, antoi hän sen minulle ja sanoi: "Mene, poikani, ja koeta ansaita kuninkaasi suosio uskollisuudella ja miehuudella. Ja jos kerran sen saavutat omasta ansiostasi etkä isäsi vuoksi, ojenna hänelle silloin tämä kirje ja sano, että siihen on kirjoitettu minun viimeinen tahtoni. Hänen jalo sydämensä on minun tarkoitukseni käsittävä."

Kuningas otti kirjeen, avasi sen ja luki. Hänen kasvonsa näyttivät liikutetuilta, vaikka hän koetti sitä peittää; tuo raju, tumma puna, joka viime aikoina useinkin oli ainoa ilmaus itseänsä hillitsemään tottuneen miehen sisäisistä taisteluista, kohosi keveänä pilvenä kuninkaan otsalle, hehkui siinä hetkisen ja katosi sitten näkymättömiin. Kun hän oli lopettanut lukemisensa, katseli hän ajatuksiinsa vaipuneena tuota kaunista, vaaleaveristä nuorukaista, joka yhä oli polvillaan hänen edessään.

-- Nouse ylös! -- sanoi hän vihdoinkin. Perttilä nousi.

-- Tunnetko tämän kirjeen sisällön?

-- En, teidän majesteettinne.

Kuningas loi häneen terävän katseen ja näytti olevan tyytyväinen tuohon rehelliseen, totuutta puhuvaan ilmeeseen nuorukaisen kasvoilla. -- Isäsi, nuori mies, -- jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, -- isäsi on omituinen mies. Hän on vihannut aatelia aina siitä alkaen kuin hän talonpoikain etunenässä sai nuijasodan aikana taistella monta ankaraa taistelua herroja vastaan ja Flemingin ratsumiehet väkivallalla majailivat hänen talossaan. Hän kieltää sinua koskaan ottamasta aatelista nimeä ja kilpeä, jos tahdot välttää hänen kiroustaan.

Perttilä ei vastannut. Kirkkaalta taivaalta tuleva salama oli iskenyt pirstaleiksi hänen vereksen onnensa, kaikki hänen kunnianhimoiset haaveensa vaakunasta ja kannuksista olivat hälvenneet kuin akanat tuuleen.

-- Isän tahtoa on noudattaminen, -- jatkoi kuningas totisesti. -- Sitä aatelista nimeä, jonka aioin sinulle antaa, et voi enää saada. Mutta rauhoitu, nuori ystäväni; saat pitää miekkasi ja luutnantin valtakirjan; niiden ja voimakkaan käsivartesi avulla olet aina raivaava itsellesi tien kunniaan.

Ja kuninkaan viitattua kädellään poistui nuori sotilas sekavin tuntein hänen luotaan.

3. NEITI REGINA.

Eräänä synkkänä syysiltana alkupuolella lokakuuta 1631, noin kolme tai neljä viikkoa Breitenfeldin tappelun jälkeen, istui Würzburgin linnan tornikamarissa nuori Regina von Emmeritz, piispan sisaren tytär, kolmen tai neljän kamarineitsyensä seurassa, ja kirjaili neitsyt Marian kuvaa valkoisesta silkistä tehtyyn sotalippuun, joka oli aiottu voittoa tuottavaksi lahjaksi linnan varusväelle. Nuoret tytöt antoivat kielensä kiertää, sillä linnan pöpö, vanha, ahne piispa, oli juuri mennyt tiehensä, sanoen lähtevänsä tarkastusmatkalle hiippakuntaansa, mutta oikeastaan paetakseen Kustaa Aadolfin läheneviä joukkoja. Aarteitaan peläten oli hän sitä ennen uskonut kaupungin ja linnan puolustuksen urhoolliselle ratsumestarille Kellerille ja hänen 1,500 miehelleen, ja oli Keller, luottaen linnan vahvaan asemaan Main-virran varrella, vakuuttanut hänen ylhäisyydelleen, että ennen tulisi kerettiläisten kuningas musertamaan päänsä linnan muureihin kuin yksikään hänen jumalattomasta joukostaan pääsisi sinne sisään.

Neiti Regina oli tuskin kuudentoista vanha, hänen kiharansa olivat mustat kuin yö, posket punakat kuin päivän koitto ja hänen mustat silmänsä hehkuivat kuin tähdet, jotka keskiyön aikana kuvastuvat syvän metsälammen pintaan. Hän oli vanhan piispan silmäterä ja tämä oli jättänyt hänet jälkeensä yhtä vastenmielisesti kuin vuoreen kätkemänsä aarteetkin, mutta Keller oli taas saanut hänet vakuutetuksi siitä, että kanuunoilla koristettujen, vankkain muurien takana olisi kauneuskin näinä levottomina aikoina paremmassa turvassa kuin missään muualla, ja Keller oli ritari nuhteeton ja pelvoton; moinen aarre hallussaan tulisi hän ennen hautautumaan linnan raunioihin kuin antautumaan.

Neiti Regina kohotti tummat silmänsä ompeluksestaan ja katsahti pienen tornin ikkunan läpi joen toiselle puolelle, jossa juuri muutamain ratsumiesten vartioimat vaunut kulkivat sillan yli kaupungista linnaan päin. -- Kuka mahtanee olla tuo matkamies? -- kysyi hänen haaveileva katseensa, joka ainoastaan harvoin kiintyi muihin esineihin kuin tuohon suureen ja kauniiseen, marmoriseen Marian kuvaan, joka seisoi hänen rukouskammiossaan.

-- Oi! -- huudahti Kätchen, neitosista nuorin ja puheliain, -- oi, pyhä neitsyt, kuinka hauskaa on elää näin sotaisina aikoina! Joka päivä näkee uusia kasvoja, komeita ritareita, reippaita sotapoikia, ja silloin tällöin on aina pienet pidot kaupungissa. On se kuitenkin toista kuin istua tänne luostariin suljettuna ja aamusta iltaan kuulla munkkien messuavan _de profundis_. Pysyköön vain hänen armonsa herra piispa poissa niin kauan kuin mahdollista, lisäsi hän veitikkamaisesti.

-- Kätchen, -- torui Regina, -- varo puhumasta pahaa munkkien messuista! Muista, että meidän rippi-isämme, isä Hieronymus, on Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsen, ja että hän myöskin on pyhän inkvisitsionin jäsen. Linnan vankila on syvä ja pimeä.

Kätchen meni vähäksi aikaa sanattomaksi. Kohta sen jälkeen virkkoi hän rohkeasti: -- Olisin minä vain neidin sijassa, niin ajattelisin paljon enemmän kaunista kreivi Lichtensteiniä kuin tuota rumaa isä Hieronymusta. Kreivi on komea ritari; suokoon Jumala, että hän voitollisena palaisi sodasta vääräuskoisia vastaan!

-- Ja että ne kaikki tulella ja miekalla hävitettäisiin! -- lisäsi muuan neitosista hyvin hartaasti.

-- Miesparat! -- huudahti Kätchen naurahtaen.

-- Varo itseäsi! -- uudisti neiti Regina lapsellisen totisesti. -- Vääräuskoista ei kannata sääliä. Se, joka tappaa vääräuskoisen, saa seitsemän syntiä anteeksi, sen on isä Hieronymus minulle usein sanonut. Vääräuskoisten vihaaminen on yhdeksäs sakramentti, ja jos yhtäkään heistä rakastaa, on se sama kuin jos antaisi sielunsa paholaiselle.

Reginan mustat silmät salamoivat hänen puhuessaan. Näkyi, että rippi-isän opetukset olivat juurtuneet jo syvälle.

Mutta Kätchen ei kadottanut rohkeuttaan. -- Kerrotaan, että heidän kuninkaansa olisi lempeä ja jalo, että hän suojelee kaikkia turvattomia eikä salli sotamiestensä harjoittaa väkivaltaa.

-- Elä usko koskaan vääräuskoisia, Kätchen! Ne voivat muuttaa itsensä taivaan enkeleiksi.

-- Kerrotaan, että hänen sotamiehensä ovat urhoollisia ja ihmisellisiä. Kuulin vanhan, italialaisen ratsumiehen kertovan sotamiehille tuolla alhaalla asetuvassa, että seitsemänkymmentä vääräuskoista, joita sanotaan suomalaisiksi, oli yli tunnin ajan puolustanut kuningastaan 1,500 napolilaista vastaan. Ja kun useimmat heistä olivat kaatuneet, saivat toiset apua ja veivät voiton; mutta sen jälkeen sitoivat he kaatuneiden vihollistensa haavoja samalla kuin sitoivat omien tovereittensa.

Neiti Regina nousi ylös ja aikoi antaa ankaran vastauksen, kun palvelija samassa ilmaantui ovelle ja ilmoitti, että kreivi Lichtenstein, haavoistaan sairaana, oli saapunut linnaan ja anoi vieraanvaraisuutta. Nuori neiti, joka enonsa piispan poissa ollessa oli tavallaan linnan emäntä, kiiruhti heti tervehtimään vierasta, joka oli hänen kaukainen sukulaisensa. Neitoset katsahtivat toisiinsa ikäänkuin tahtoen sanoa, että tapaus oli erittäin merkillinen. He olivat jo kauan kuiskailleet keskenään siitä, että vanha piispa oli valinnut kreivin heidän nuoren neitinsä tulevaksi puolisoksi. Mutta turhaan olivat he odottaneet punan nousevan hänen poskilleen, kun saapui viesti vieraan tulosta. Joskin neiti Reginan rinnassa kyti hellempiä tunteita, näkyi hän osaavan ne huolellisesti salata.

-- Onko totta, -- kysyi yksi neitosista, -- että vääräuskoisten kuningas on suuressa tappelussa voittanut oikeauskoiset ja että hän nyt on tulossa tännepäin jumalattoman joukkonsa kanssa?

-- Niin sanotaan, -- vastasi toinen. -- Mutta tänne hän ei voi tulla. Meikäläiset ovat pystyttäneet ruotsalaisen pyhimyksen Birgittan kuvan hänen tielleen Thyringenin metsään ja se on kyllä estävä hänet edemmä pääsemästä.

Sill'aikaa oli neiti Regina laitattanut vieraansa varalle yhden piispan omista huoneista ja pitänyt huolta siitä, että häntä hyvästi hoidettaisiin. Nuori kreivi Lichtenstein oli komea, solakka nuorukainen, tummaverinen kuin espanjalainen ja hänen silmänsä hehkuivat melkein yhtä tulisesti kuin Reginan. Hän lähestyi linnan nuorta emäntää horjuvin askelin, ja kuitenkin täytyi tämän luoda silmänsä maahan kreivin katseilta. -- Kuinka voinkaan kyllin kiittää taivasta näistä haavoistani -- sanoi hän -- jotka sallivat minun saada teidät hoitajakseni!

Hänen haavansa olivat monet, mutta henki ei ollut vaarassa. Jouduttuaan vangiksi Breitenfeldin luona, oli hän kohta sen jälkeen uupuneena veren vuodosta päässyt vaihdon kautta vapaaksi ja kiiruhtanut tänne saamaan takaisin voimansa ja terveytensä sydämensä valitun läheisyydessä. -- Mutta, -- lisäsi kreivi, -- levottomuudella olen kuullut, että saaliinhimoinen vihollinen vyöryttää tuhoavana tulvana joukkojaan tänne Frankkien hedelmällisiin laaksoihin. Minä kiiruhdin tänne sitä pikemmin vaan, jakaakseni teidän kanssanne, kaunis Regina, samat kohtalot ja samat vaarat. Olkaa levollinen! Königshofen on vastustava vihollista, ja isä Hieronymus, joka haavoitettuna niinkuin minäkin pääsi pakenemaan Breitenfeldistä, yllyttää parhaillaan maakansaa vastarintaan.

-- Mutta luuletteko, -- kysyi Regina levottomasti, -- että nuo jumalattomat uskaltavat tunkea tänne saakka?

-- Pyhimykset valvovat, ettei teille, ihana impi, ole mitään vahinkoa tapahtuva, -- vastasi kreivi vältellen. -- Saamme sitäpaitsi piankin varmempia tietoja.

Samassa katsahti Regina ulos ikkunasta ja näki joukon ratsumiehiä laskevan täyttä karkua linnaa kohti. -- Ellen erehdy, -- huudahti hän, -- on se isä Hieronymus itse, joka palaa tänne!

-- Huonoja enteitä! mutisi kreivi itsekseen.