Part 22

-- Heikko, turhamainen mies, joka et tiedä, ettei suuria tarkoituksia koskaan saavuteta ihmisiä peläten ja heidän kiitostaan hakien! -- sanoi jesuiitta melkein ylenkatseellisella äänellä. -- Voisit varmaankin vielä kerran peruuttaa sanasi ja riistää itseltäsi koko kristikunnan kiitoksen. Mutta onneksi ei se enää ole mahdollista. Nämä asiakirjat, -- ja riemuiten heilutti jesuiitta paperikääröä kädessään, -- ne ovat nyt hallussani ja minä osaan ne pitääkin, ja vaikka vasten tahtoasi käyttää ne kirkon kunniaksi, uskon voitoksi ja oman sielusi iankaikkiseksi autuudeksi!

Tuskin oli isä Hieronymus saanut nuo sanat lausutuiksi, kun ravakka käsi tarttui noihin papereihin, joita hän niin voitonriemuisesti ilmaan kohotti, tempasi ne hänen kädestään, rutisti ne kokoon, repi ne tuhansiksi palasiksi ja sirotti palaset ympäri vankilan lattiaa. Tuo liike tuli niin odottamatta, jesuiitta oli voinut sitä niin vähän aavistaa, että hän hetkeksi menetti tavallisen neuvokkaisuutensa, ja ennenkuin hän ennätti apuun, oli kaikki jo hävitetty. Vasta sitten, kun lattialle sirotetut palaset muistuttivat häntä siitä, mitä hän oli menettänyt, puristuivat hänen huulensa kiukusta kokoon, hänen kätensä kohosivat ja tiikerin raivolla karkasi hän tuon kurjan kimppuun, joka oli uskaltanut tehdä tyhjäksi hänen tuumansa juuri silloin kuin ne olivat toteutumaisillaan.

Lucia -- sillä tuo ravakka käsi oli hänen kätensä -- otti munkin raivon vastaan sillä vakavalla päättäväisyydellä, joka on omituista naiselle silloin, kun hän taistelee pyhimpien tunteittensa puolesta. Jo nuorena ollessaan oli hän ollut kovakätinen, ja nyt oli hän tuon tuostakin saanut kehittää voimiaan alituisissa otteluissaan linnan raakojen sotamiesten kanssa. Nopeasti koppasi hän munkin ranteet kouriinsa ja piteli niitä kuin ruuvipenkissä.

-- Entäs nyt -- ilkkui hän; -- tästä ei ole kuin kolme askelta kuolemaan, hyvä herra; mitä te tahdotte?

-- Sinä mieletön! hurja! -- kiljui jesuiitta, raivosta kiehuen, -- sinä et tiedä, mitä olet tehnyt! Sinä kurja rosvo, sinä olet varastanut valtakunnan kirkoltasi ja paratiisin mieheltäsi!

-- Ja teiltä olen minä varastanut saaliinne, sudelta hänen varman uhrinsa, eikö niin? -- vastasi Lucia alkaen hänkin vuorostaan kiivastua. -- Munkki! -- jatkoi hän yhä kiihtyvällä äänellä, pudistaen voimakkaasti tuota mahtavaa miestä, joka turhaan koetti irtautua, -- minä tunnen varkaan, joka kirkon lammasnahkaan puettuna on tullut varastamaan suurelta mieheltä hänen kunniaansa, kokonaiselta kansalta sen historiaa, köyhältä hyljätyltä naiselta hänen ainoaa ylpeyttään, hänen miehensä rauhaa, kunniaa ja elämää. Sano minulle, hurskas ja pyhä munkki, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen varas? Riittääkö vesi Ämmän koskessa hänen ruumistaan hukuttamaan ja helvetin iankaikkinen tuli hänen sieluaan polttamaan?

Jesuiitta vilkaisi ikkunaan, jonka alla mahtavan kosken aallot kolkosti pauhasivat talviyön hiljaisuudessa.

-- Kas sinua, -- huudahti Lucia katkerasti nauraen, -- sinä pelkäät minua, sinä mahtava, joka hallitset valtakuntia ja omiatuntoja! Sinä pelkäät, että miehen kädellä heitän sinut alas kosken ammottavaan kitaan. Turha pelko ... minä olen vaan nainen, ja sentähden taistelen minä naisen aseilla. Näetkös ... enhän minä muuta kuin suljen pedon lukkojen ja ristikkojen taa. Vapise, munkki, minä tiedän, kuka sinä olet! Lucia Grothusen on hiipinyt kantapäilläsi: sinä olet petetty, ja se on hän, joka on sinut pettänyt.

-- Petetty! -- kertoi jesuiitta; hän tiesi hyvin, mitä sana merkitsi. Tänä intohimoisena aikana, jolloin kaksi uskontoa taisteli valtakunnista ja kansojen omistatunnoista ja jolloin jesuiittain salavehkeet olivat mitä suurimmassa määrässä ärsyttäneet mieliä Ruotsissa, olisi jokainen tämän veljeskunnan jäsen, joka olisi valtakunnan rajain sisällä tavattu valepukuun puettuna, ollut mennyttä kalua. Mutta uhkaava vaara karaisi vain hänen voimiaan, tuon rohkean, jäntevän miehen.

-- Petetty! Tyttäreni minut pettänyt! -- kertoi hän vielä uudelleen, samalla kuin hänen kätensä vaipuivat alas ja hänen kasvoissaan kuvastui epäilys ja lempeä murhe. -- Se on mahdotonta!

-- Minäkö sinun tyttäresi? -- huudahti Lucia ja sysäsi inholla jesuiitan luotaan. -- Valhe tyttäresi ja vilppi äitisi! Siinä sinun sukulaisesi!

-- Lucia Grothusen, -- sanoi jesuiitta hyvin lempeästi, -- kun olit lapsi ja seurasit isääsi Arnold Grothusenia, joka karkoitettiin samalla kuin kuningas Sigismund, niin tulit eräänä päivänä vainoojiesi takaa ajamana talonpojan majaan... Teitä ei aiottu ottaa vastaan, teidät uhattiin antaa ilmi. Silloin keksi lapsellinen silmäsi nurkassa neitsyt Marian kuvan, joka vetelehti siellä muistona muinaisilta ajoilta, pahanilkisten lasten leikkikaluna. Sinä otit tuon kuvan, suutelit sitä, ojensit sen noita kovasydämisiä ihmisiä kohden ja sanoit: kas, neitsyt Maria on täällä, hän on meitä suojeleva.

-- Niin no ja mitä sitten, -- sanoi Lucia lempeämmällä äänellä kuin itsekään olisi tahtonut.

-- Lapsellinen luottamuksesi ... ei, mitä sanonkaan? ... pyhä neitsyt hellytti kovien talonpoikain sydämet, he ottivat teidät suojaansa ja piilottivat teidät. Eikä sillä hyvä, he antoivat sinulle tuon kuvan, jota sitten olet säilyttänyt suojelijanasi ja joka riippuu nytkin tuolla seinällä. Niinkuin sinä sanoit silloin, niin sanon minä nyt: kas, neitsyt Maria on täällä, hän on minua suojeleva.

Lucia oli liikutettu ja koetti turhaan sitä salata. Hän puri huultaan eikä mitään vastannut.

-- Olet oikeassa, -- jatkoi munkki, viisaasti laskien sanojensa vaikutuksen, -- minä olen katolilainen niinkuin sinäkin, vainottu niinkuin sinäkin; jos he saisivat selville valepukuni, tappaisivat he minut. Henkeni on hallussasi, anna minut ilmi; minä en pakene; minä kuolen uskoni edestä ja siunaan sinua kuollessani.

-- Pakene täältä, -- sanoi Lucia, -- saat aikaa huomiseen saakka. Mutta ainoastaan sillä ehdolla, ettet enää koskaan puhuttele tätä vanhusta, jonka olet tahtonut häväistä.

-- No niin, sanoi jesuiitta alakuloisesti -- minä pakenen, mutta minä jätän tänne kauniin unelmani paremmasta tulevaisuudesta. Kuvailin jo, että suuri Messenius ja hänen jalo puolisonsa tulisivat katolisen uskon uudistajiksi pohjolassa; olin ajatellut, että se aika ei olisi enää kaukana, jolloin miljoonat sanoisivat: me vaelsimme pimeydessä ja sokeudessa, mutta menneiden aikojen valo on noussut edessämme loistamaan ja suuri Messenius on paljastanut eteemme uskonpuhdistuksen vääryyden.

-- Jos se vain voisi tapahtua totuutta loukkaamatta! -- huudahti Lucia, jonka tulinen mieli yhä enemmän oli alkanut innostua siitä tulevaisuudesta, jota jesuiitta niin taitavasti osasi kuvata hänen eteensä.

-- Mikä on totuus! -- jatkoi jesuiitta lempeästi ja vakuuttavasti. -- Oi, ystäväni, totuus on meidän uskomme, valhe on vääräuskoisten usko. Jos tulisit vakuutetuksi siitä, etten minä mieheltäsi pyydä muuta kuin totuuden julistamista, tahtoisitko silloin auttaa minua kirkkoasi uudelleen rakentamaan?

-- Tahtoisin! sen minä tahtoisin! -- vastasi Lucia innokkaasti.

-- Niinpä kuule sitten ... -- jatkoi jesuiitta, mutta hänet keskeytti Messenius, joka tähän asti oli ollut kuin huumautuneena, mutta nyt heräsi kuin pahasta unesta.

-- _Abi, male spiritus_! -- huusi hän raivoissaan, ikäänkuin olisi pelännyt, että jesuiitan käärmeen kieli vielä kerran saisi hänet vietellyksi. -- _Abi, abi_! Sinä et ole ihminen, sinä olet pimeyden ruhtinas, paratiisin käärme! _Abi, abi in aeternam ignem, habitaculum tuum, in regnum mendacii, imperium tuum_[20] -- ja noin sanoen työnsi hän jesuiitan ovea kohti, eikä Luciakaan koettanut häntä siitä estää.

-- _Insanit miser_![21] huusi jesuiitta ja katosi.

-- Kiitos ystäväni! -- sanoi Lucia mieli keveänä ja niinkuin lumouksesta vapautuneena.

-- Kiitos, Lucia! -- vastasi Messenius, lempeämmin kuin moneen aikaan.

14. PYHIMYSTEN TUOMIO.

Varhain seuraavana aamuna astui isä Hieronymus siihen huoneeseen, jossa asuivat neiti Regina von Emmeritz ja hänen vanha Dorthensa. Kalpeana valvomisesta ja mielenliikutuksesta istui nuori neiti uskollisen palvelijansa vuoteen ääressä. Jesuiitan sisään astuessa nousi Regina nopeasti seisoalleen.

-- Pelastakaa Dorthe! -- huudahti hän kiihkeästi -- olen etsinyt teitä kaikkialta, ja te olette hyljännyt minut!

-- Hiljaa! -- sanoi jesuiitta kuiskaten, -- puhu hiljaa, seinätkin täällä kuulevat. Mitä? ... Dortheko sairas? Se oli ikävä asia, minä en voi pelastaa häntä. Meidän valhepukuamme epäillään. Meidän täytyy paeta jo tänä päivänä, heti paikalla.

-- Ei ennen kuin olette tehnyt Dorthen terveeksi. Minä pyydän teitä, isä, te olette viisas, te tunnette kaikki lääkkeet; antakaa Dorthelle nopeasti vaikuttavia rohtoja, Ja me seuraamme teitä.

-- Mahdotonta! Meillä ei ole hetkeäkään arvelemisen aikaa. Tule!

-- En tule ilman Dorthea, isäni! Pyhä neitsyt, kuinka voisin jättää hänet, imettäjäni, äidillisen ystäväni!

Jesuiitta meni vuoteen ääreen, tarttui vanhaa naista käteen, kosketti hänen otsaansa ja teki liikkeen, jonka merkityksen Regina heti ymmärsi.

-- Hän on kuollut! -- huudahti nuori neiti kauhistuksissaan.

-- Kuollut on! -- sanoi jesuiitta ja omituisen kamala hymyily värähteli hänen huulillaan, vaikka hän koettikin tekeytyä surulliseksi. -- Sinä näet, lapseni, -- lisäsi hän, -- että pyhimykset ovat tahtoneet säästää uskollista ystäväämme matkan vaivoista ja sen sijaan ottaneet hänet taivaan iloon. Tässä ei voi enää mitään. Tule!

Mutta Regina oli kyyneliensäkin läpi nähnyt tuon omituisen hymyilyn ja hän kauhistui sitä. Hänelle näytti selviävän kamala salaisuus.

-- Tule! -- kiirehti munkki. -- Messeniuksen vaimo, joka on katolilainen, saattaa ystävämme hautaan.

Reginan silmät tuijottivat munkkiin ja häntä pudistutti.

-- Eilen illalla kello 7, -- sanoi hän, -- oli Dorthe vielä aivan terve. Heti senjälkeen joi hän sen juoman, jonka joka ilta olette hänelle valmistanut voimistavista yrteistä. Kello 8 sairastui hän ... kymmenen tuntia sen jälkeen on hänestä henki lähtenyt.

-- Pitkän matkan rasitukset ... vilustus ... enempää ei tarvittu. Tule!

Mutta Regina ei tullut.

-- Munkki, -- sanoi hän äänellä joka vapisi kauhusta ja ylenkatseesta, -- te olette antanut hänelle myrkkyä!

-- Lapseni! Tyttöseni, mitä sinä ajattelet! Suru on järkesi pimentänyt. Tule, minä annan sinulle anteeksi.

-- Hän oli teille vaivaksi ... näin kärsimättömyytenne jo tänne tullessamme. Ja nyt te tahdotte ottaa minut suojatonna haltuunne. Pyhä Maria, pelasta minut! Minä en seuraa teitä.

Jesuiitan liikkuvat kasvot muuttuivat yht'äkkiä ja niihin tuli sama käskevä ilme, joka oli saanut Messeniuksenkin vapisemaan.

-- Lapsi, -- sanoi hän, -- älä kutsu päällesi pyhimysten vihaa kuuntelemalla vihollisen viekoituksia. Muista _missä_ olet, onneton, ja _kuka_ olet. Jos vitkastelet vielä hetkisenkään, niin jätän sinut tänne puutteeseen, vankeuteen, kuolemaan, vääräuskoisten pilkattavaksi, jätän sinut eksyneeksi lampaaksi, jonka pyhä neitsyt on hyljännyt. Täällä on kadotus ja onnettomuus ... tuolla, isänmaassasi, vapaus, onni, uskontosi, lohdutus, pyhimysten suosio. Valitse, mutta valitse pian, sillä hevonen on jo valjaissa, aamu koittaa, ja päivän valjetessa tulee meidän jo olla kaukana tästä kerettiläisten pesästä.

Regina horjui.

Munkin kasvot kovenivat, niinkuin ne olisivat olleet pronssiin valetut. -- Jos olisinkin uhrannut hänet, -- jatkoi hän matalalla äänellä, -- entä sitten? Tiedätkö, sinä maan muurahainen, mitä maksaa seistä kohtalon tiellä? Sinun tulostasi Saksaan riippuu paljon, minun tulostani riippuu kaikki. Mitä merkitsee yhden sielun siirtyminen autuuteen, jos sen kautta miljoonat sielut pelastuvat kadotuksesta? Kirkko tarvitsee meitä ja pyhän isän nimessä käsken sinun minua seuraamaan.

Regina heittäytyi kuolleen päälle ja hänen koko ruumiinsa vapisi: -- Minä en voi, minä en tahdo jättää Dorthea; te olette hänet tappanut!

-- Ja jos _en_ olisi?

-- Vannokaa, ettette ole!

-- Mieletön tyttö! No hyvä, minä vannon. Vaipukoon maa jalkojeni alla ja nielköön minut kitaansa, jos koskaan olen antanut Dorthelle muuta juomaa kuin terveyden.

-- Sinä kuulet sen, Jumalan äiti! -- huudahti Regina, vastahakoisesti ja epäillen. -- Sinä kuulet sen, minä kutsun sinut todistamaan hänen sanansa ikuisen tuomarin edessä. Pyhä neitsyt, suojele minua! Mitä on minun tekeminen?

Ulkona muurilta kuului vahtisotamies veisaavan yksitoikkoista virttään.

-- Jää tänne ja muutu vääräuskoiseksi niinkuin sotamies tuolla ulkona, -- vastasi munkki pilkallisesti.

Regina hypähti ylös. -- Hyvästi, Dorthe! Minä seuraan teitä!

Molemmat kiiruhtivat he ulos. Oli vielä pimeä. Vähäinen valojuova vain ruskotti mustien kuusien takana Koivukosken rannalla. Hevonen oli valjaissa. Uninen portinvartija antoi meneväin mennä, sillä olihan lääkäri linnanpäällikön hyvä ystävä.

Jo luuli jesuiitta olevansa hyvässä turvassa, kun manteren puolelta ajava hevosmies tuli vastaan kapealla sillalla ja jysähytti pimeässä rekensä kiinni pakenevain rekeen. Munkin reki kallistui pahasti ja olisi vierinyt koskeen, jollei lahonnut, rutiseva kaidepuu olisi sitä pidättänyt. Regina huudahti säikähdyksestä.

Tuon äänen kuultuaan hyppäsi vastaan tulevasta reestä nuori mies nopeasti maahan ja tuli pakenijain luo.

-- Neiti von Emmeritz! -- huudahti tutunpuoleinen, hämmästyksestä vapiseva ääni.

-- Te erehdytte, ystäväni, -- kiiruhti jesuiitta vastaamaan teeskennellyllä äänellä, -- antakaa tietä, se on tohtori Albertus Simonis, sotalääkäri kuninkaallisen majesteetin palveluksessa!

-- Sinäkö se olet, kirottu munkki! -- huusi vieras. -- Vartijat aseihin! Aseihin, vangitsemaan maailman suurinta roistoa! -- Ja niin sanoen tarttui hän munkkia tuuheaan turkin kaulukseen. Alussa koetti Hieronymus irroittaa rekeä ja päästä pakoon nopean hevosen avulla. Mutta kun hän huomasi sen mahdottomaksi, jätti hän turkin, kiertäytyi vihollisensa käsistä, viskautui kaiteen yli ja hyppäsi jäälle, joka tavattoman ankaran pakkasen aikana oli paneutunut linnansaaren ja manteren väliin. Kohta oli hän kadonnut hämärään. Linnan portilla seisova vartija ampui osumatta. Muutamat sotamiehet laittautuivat ajamaan takaa pakenijaa.

-- Antakaa olla, -- huusi muuan parrakas kersantti, -- yöllä on suvennut, ja virta on syönyt jään alta päin, luulen sen pian särkyvän.

-- Se juoksi tuonne alaspäin! -- huusivat toiset.

-- Silloin se on kosken oma, -- vastasi kersantti rauhallisesti ja sytytti piippunsa. -- Eikö lienekin jo tällä hetkellä Ämmän kurkussa.

-- Mitä sanot? -- huusi reen luona oleva mies kauhistuksissaan.

-- Sanon, että Ämmä on saanut oivan eineen, -- vastasi kersantti yhtä rauhallisena kuin ennenkin, -- Kuulkaahan vain, niin haukkuu kuin kahlekoira: hyvillään on.

Kaikki kuuntelivat kauhistuksissaan veden pauhua. Tuntui siltä kuin olisi tuo mahtava putous pauhannut rajummin, kamalammin kuin ennen, harmaassa talviaamun hämärässä. Kersantti oli oikeassa; se muistutti todellakin kahlekoiran ulvontaa, jonka eteen on lihapalanen heitetty.

15. BERTEL JA REGINA

Väsyneenä matkan vaivoista ja seikkailuistaan jäi meistä tuo harhaileva ritarimme nukkumaan erääseen Ylihärmän talonpoikaistaloon. Olemme tavanneet hänet taas Kajaanin linnan sillalla koettamassa turhaan saada käsiinsä vihattua ja pelättyä jesuiittaa, jonka kasvot hän oli tuntenut kurjan metsätorpan ikkunassa. Bertelin harharetket noina kymmenenä tai kahtenatoista päivänä, jotka olivat kuluneet siitä kuin hänestä erosimme, ovat pian kerrotut. Eksyttyään pakenijain jäljiltä heitä takaa ajaessaan, oli hän harhaillut pitkin kaikkia teitä ja polkuja Pohjanmaalla, käynyt aina Oulussa asti, ja vasta sitten, kun ei hänellä ollut heistä vähintäkään vihiä, päättänyt etsiä heitä kaukaa Kajaanin erämaista. _Minkätähden_ tuo nuori ritari noin uupumattomalla innolla tahtoi saada karkulaiset käsiinsä, selviää kohta.

Muutamia tuntia sillalla tapahtuneen kohtauksen jälkeen tapaamme Bertelin siinä huoneessa, jonka linnan päällikkö oli antanut neiti Reginan asuttavaksi ja missä hän oli erään tämän naispuolisen sukulaisen suojeluksen alaisena. Neljättä vuotta oli kulunut siitä, kun nuo molemmat nuoret olivat niin toisenlaisissa oloissa viimeksi tavanneet toisensa Frankfurt am Mainissa suuren kuninkaan läheisyydessä. Bertel oli silloin kokematon, kaksikymmenvuotias nuorukainen, Regina yhtä kokematon kuusitoistavuotias tyttö. Molemmat olivat he senjälkeen paljon kovaa kokeneet; molempien ensimmäinen palava nuoruudeninnostus oli jäähtynyt taisteluissa ja kärsimyksissä. Sukuero ruhtinaan tyttären ja vähäpätöisen luutnantin välillä oli vähentynyt hänen sotaisen kunniansa ja aatelisen vaakunakilpensä kautta. Mutta oliko sekin ero, mikä oli heidän vakaumuksissaan, mielihaluissaan ja tunteissaan, vähentynyt kokemuksien kautta, jotka tavallisesti karaisevat entistä vakaumusta eivätkä sitä murra?

Bertel lähestyi nuorta neitoa kaikella sillä kunnioittavalla kohteliaisuudella, jonka hänen aikalaisensa vielä olivat säilyttäneet perintönä vuosisatojen ritarikaudelta.

-- Arvoisa neiti, -- sanoi hän hiukan värähtelevällä äänellä, -- kun toivoni tavata teidät Korsholmassa ei toteutunut, olen seurannut teitä läpi metsien ja erämaiden, niinkuin olisin pahantekijää takaa ajanut. Te aavistatte kenties sen syyn, joka on saanut minut tätä tekemään.

Reginan mustat silmäripset kohosivat verkalleen ja hän katseli kysyvästi Berteliä kasvoihin. -- Ritari, -- vastasi hän, -- mitkä lienevätkin vaikuttimenne, siitä ainakin olen varma, että ne ovat jalot ja ritarilliset. Te ette ole tahtonut palauttaa onnetonta tyttöä takaisin vankeuteen; te olette tahtonut temmata hänet sen kauhean miehen käsistä, jota hän kunnioitti, ennenkuin osui hänet oikein tuntemaan.

-- Te erehdytte, -- sanoi Bertel vilkkaasti ja lämpimästi. -- Totta kyllä on, että minua kammotti nähdessäni teidät tuon miehen seurassa, jonka oikean luonteen olin oppinut tuntemaan ennen kuin te; etsin teitä kahta vertaa kiihkeämmin temmatakseni teidät hänen käsistään. Mutta ennenkuin tiesin tästä vaarasta, riensin jo hakemaan teitä käsiini ja saattamaan tietoonne iloisen sanoman siitä oikeudesta, mikä teille on tapahtunut ... myöhään, vaikkei toivoakseni kuitenkaan liika myöhään.

-- Oikeudesta, sanotte? -- virkkoi neiti Regina hämmästyen niin, että hänen poskensa punehtuivat.

-- Niin, arvoisa neiti, -- jatkoi Bertel, ihastuksella katsellen nuorta pakolaista, -- vihdoinkin on minun onnistunut, turhaan sitä vuosikausia koetettuani, hankkia teille korvausta viattomasti kärsimästänne vääryydestä. Te olette vapaa, te voitte Ruotsin aseiden suojassa palata isänmaahanne ja tässä, -- Bertel taivutti toisen polvensa ja ojensi Reginalle holhoojahallituksen sinetillä varustetun paperin, -- tässä on kirje, joka turvaa teidän vapautenne.

Regina oli voittanut ensimmäisen liikutuksensa ja vastaanotti tuon kallisarvoisen kirjeen miltei ylpeällä kylmyydellä. -- Herra ritari, -- sanoi hän lyhyesti, -- minä tiedän, ettette pyydä kiitostani siitä, että te, toisin kuin kansalaisenne, olette toiminut niin kuin kunnian miehen tulee.

Bertel nousi ylös hämillään tuosta ylpeästä käytöksestä, jota hänen kuitenkin olisi pitänyt osata odottaa. -- Sen minkä olen tehnyt, -- vastasi hän, hänkin vuorostaan kylmästi, -- sen olen tehnyt ainoastaan korvatakseni vääryyden, joka voisi himmentää suuren kuninkaan muistoa. Jokainen kansalaisistani olisi tehnyt niinkuin minä, ellei sodan hätä olisi saanut heitä unohtamaan sitä hyvitystä, jota he olivat velkapäät teille osoittamaan. Ennen muita olisi jalomielinen kuningas Kustaa Aadolf kiiruhtanut hyvittämään hetken kiivaudessa tehtyä tekoaan, ellei kohtalo niin pian olisi hänen päiviään päättänyt. Mutta, -- keskeytti Bertel, -- minä unohdan että vihaatte sitä kuningasta, jota minä niin suuresti rakastan ja kunnioitan.

Tumma, kaunis puna peitti uudelleen Reginan kasvot. Bertel oli tietämättään koskettanut hänen palavan sydämensä arimpaan paikkaan. Uusi havainto, ihmeellinen vartalon, äänen, liikkeiden, jopa mielipiteidenkin yhtäläisyys, jota hän ei ollut ennen huomannut ja joka kolmena viimeisenä vuotena oli kehittynyt Bertelin koko olennossa, teki sanomattoman vaikutuksen nuoren etelättären mieleen. Hänestä oli niinkuin olisi hän nähnyt hänet itsensä, tuon kaikista kuolevaisista suurimman, unelmiensa esineen, elämänsä autuuden ja onnettomuuden, hänet, tuon pelätyn ja rakastetun, maansa, uskonsa, sydämensä valloittajan ... ja niinkuin olisi hän itse sanonut hänelle tuolla tutulla äänellään: -- Regina, sinä vihaat minua! -- Tuo vaikutus oli niin nopea, niin voimakas, niin odottamattoman valtava, että nuori neiti yht'äkkiä kalpeni horjui ja oli pakotettu nojaamaan Bertelin ojennettuun käsivarteen. -- Pyhä neitsyt, -- kuiskasi hän hämmennyksissään, -- minäkö vihaisin teitä ... teitä!

Kuullessaan tuon käsittämättömän ja samalla niin paljoa merkitsevän huudahduksen hämmästyi Bertel yhtä paljon kuin Reginakin. Hän ihastui, häntä pelotti, hänen toiveensa heräsivät uuteen eloon, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen tuota näin tietämättä tehtyä tunnustusta. Sanaakaan sanomatta ja mitä suurinta kunnioitusta osoittaen saattoi hän nuoren tytön hänen suojelijattarensa luo, jonka hoitaessa hän pian tointui mielenliikutuksestaan, mikä oli ollut seurauksena kauan tukahdutetuista, mutta nyt yht'äkkiä uuteen eloon heränneistä sydämen salaisimmista tunteista.

Bertel oli hankkinut tehtäväkseen saattaa neiti Reginan Tukholmaan, josta hän sitten ensi avovedellä voisi jatkaa matkaansa kotimaahansa. Hänen tuli sen vuoksi viipyä Kajaanin linnassa siksi, kunnes hänen suojeltavansa olisi valmis lähtemään, ja lähtö taas viipyi siitä syystä, ettei korkeasukuisella vangilla ollut sopivaa seuranaista pitkälle taipalelleen. Sitä odottaessa meni useita viikkoja, ja sen ajan kuluessa kutoutui aivan uusia suhteita, joita tuskin olisi voinut ajatella mahdollisiksi, päättäen siitä ylpeästä kylmyydestä, jota jalosukuinen ruhtinatar alussa oli vapauttajalleen osoittanut. Mutta tuo kylmyys oli vain jäätä hehkuvan tulivuoren laella; päivä päivältä se oheni ja suli, päivä päivältä kävi Reginan ylpeys suuremmaksi, samalla kuin sen perustukset horjumistaan horjuivat, ja lopulta oli jäljellä vain yksi kaikista vahvin välimuuri, uskontojen katkera taistelu. Heikko muuri! Sekin suli lopulta maahan etelämaan tulisten tunteiden lämmittäessä ja ennenkuin oli kolme viikkoa kulunut, olivat yhdeksäntoista vuotias neito ja kolmen kolmatta vanha nuorukainen, unohtaen uskontojensa eron ja säätyrajat, vannoneet toisilleen ikuisen uskollisuuden. Lieneekö Bertel tiennyt että hän ihanasta, ylevästä, mustasilmäisestä morsiamestaan sai kiittää kuningas Kustaa Aadolfin muistoa?

Omituinen tapahtuma näytti tahtovan odottamattomalla ja ihmeellisellä tavalla painaa leimansa tämän liittokirjan alle. Salaisella levottomuudella, ikäänkuin onnensa häviötä peläten, oli Bertel kauan, mutta turhaan koettanut ottaa selkoa paenneen jesuiitan kohtalosta. Sen aamun jälkeen, jolloin tämä hyppäsi kaidepuun yli joen jäälle, ei kukaan ollut hänestä mitään kuullut eikä jälkeäkään hänestä nähnyt, ennenkuin eräänä aamuna kolme viikkoa sen jälkeen muuan talonpoika saapui linnaan ja toi sanan, että avantoa avatessa hiukan alapuolella Ämmän putousta siitä oli löydetty miehen ruumis, jolla ei ollut vasenta korvaa ja joka oli puettuna ulkomaan vaatteisiin. Talonpoika oli tuonut vaatteet linnaan ja ne tunnettiin isä Hieronymuksen vaatteiksi. Sen lisäksi kaivoi rehellinen talonpoika vielä taskustaan pienen, vähäpätöisen kuparisormuksen, joka oli riippunut nauhassa kuolleen rinnan päällä. Bertel katseli tätä sormusta ihmetellen ja iloiten. -- Vihdoinkin olet minun, -- huudahti hän, -- sinä sormus, jota niin kauan olen halunnut omakseni ... ja tuot tullessasi varmuuden tuon peloittavan miehen kuolemasta.

-- Se on pyhimysten tuomio valansa rikkojalle! -- huudahti Regina hämmästyen.

-- Ja se on tuomio, joka onnemme vahvistaa! -- vastasi Bertel ja koetteli Reginan sormeen _kuninkaan sormusta_.

16. KUNINKAAN SORMUS. MIEKKA JA AURA. TULI JA VESI.

Taas palaamme Isokyröön, Perttilän taloon ja vanhan talonpoikaiskuninkaan luo.