Part 21

-- Ei, -- jatkoi Lucia innostuen, -- sinun silmäsi näkevät vielä kunniasi tulemisen. Ihmiset tulevat lukemaan sinun suuren teoksesi _Scondia illustratan_, se painatetaan ... nimesi loistaa kultasilla kirjaimilla kansilehdellä ... koko maailma on ihmetellen huudahtava: ei koskaan ole Pohjolassa ollut hänen vertaistaan!

-- Eikä koskaan ole tuleva! -- lisäsi Messenius. -- Oi, kuka antaa minulle vapauden, vapauden, että saan nähdä teokseni ja riemuita vihamiesteni ylitse. _Exaudi me, Domine, porrigo manus meas coram facie tua! Libera me a miseris, etenim dixisti: prosternam inimicos tuos calcandos pedibus tuis.[15] Kuka antaa minulle vapauden, vapauden ja kymmenen vuotta elääkseni ja nähdäkseni sen, mitä olen tehnyt?

-- Minä! -- vastasi synkkä ääni huoneen perältä.

Tuon äänen kuullessaan kääntyivät Messenius ja hänen vaimonsa kauhistuneina sinnepäin, mistä se tuli. Vankilan yksinäisyys ja heitä ympäröivän luonnon jylhyys, joka kaikkina aikoina on taikauskoa edistänyt, oli heissä molemmissa vahvistanut sen ajan uskoa yliluonnollisiin asioihin. Useamman kerran oli Messeniuksen mietiskelevä henki ollut eksymäisillään Kabbalan ja noituuden viekoitteleviin harhakäytäviin; ainoastaan hänen uuttera työnsä ja hänen vaimonsa uskonnolliset varoitukset estivät häntä sitä tekemästä. Nyt sai hän kysymykseensä odottamattoman vastauksen ... taivaastako vai helvetistä, sama se, se oli kuitenkin vastaus, se oli kuitenkin edes oljenkorsi hänen hukkuville toiveilleen.

Lyhyt talvipäivä oli alkanut pimetä ja siinä osassa huonetta, joka oli lähinnä ovea, oli jo hämärä. Tuon hämärän sisästä astui esiin sama keltakasvoinen mies, joka pari tuntia sitten oli saapunut linnaan välskäri Albertus Simoniksen nimellä. Luultavasti oli hän tämän lääkärinammattinsa vuoksi päässyt vanginkin puheille, sillä koko linnassa ei ollut muita tohtoreita kuin parranajaja, joka hoiti haavurinammattia, ja vanha sotamiehen leski, jonka sisusvikojen parantamistaitoa ylistettiin hyvin suureksi, varsinkin kun hän lisäsi sitä "luvuilla", joihin aina turvauduttiin saunan löylyn hämärässä, vaikka papisto olikin niiden viljelemisen kovasti kieltänyt.

-- _Pax vobiscum!_[16] -- sanoi vieras juhlallisesti, astuessaan lähemmä ikkunaa.

-- _Et tecum sit Dominus_,[17] -- vastasi Messenius yhtä juhlallisesti, voimatta kuitenkaan salata uteliaisuutta ja hämmästystään.

-- _Procul sit a concilio lingua mulieris_,[18] -- jatkoi vieras samaan tapaan.

Lucia, jonka nuorena ollessa oppineiden miesten tyttäret taisivat latinaa paremmin kuin nyt yhdeksännellätoista vuosisadalla taitavat ranskaa, ei odottanut enempää käskyä, vaan poistui heittäen tutkivan katseen salaperäiseen muukalaiseen.

Messenius antoi vieraalleen merkin istuutua vierelleen. Koko seuraava keskustelu kävi latinaksi.[19]

-- Ole tervehditty, suuri mies, jota onnettomuutesi näkyy vain kohottaneen! -- alkoi vieras, kosketellen taitavasti Messeniuksen heikointa puolta, hänen itserakkauttaan.

-- Ole tervehditty myöskin sinä, joka et pidä arvoasi alentavana tulla hyljättyäkin puhuttelemaan! -- vastasi Messenius kohteliaasti.

-- Johannes Messenius, etkö tunne minua? -- jatkoi vieras kääntäen kalpeat kasvonsa valoon päin.

-- Muistelen nähneeni nuo kasvot joskus ennen, -- vastasi vanki epäillen. -- Mutta siitä mahtanee olla kauan.

-- Muistatko vielä erään pojan, sinua vähän nuoremman, jota kasvatettiin yhdessä sinun kanssasi pyhäin isien koulussa Braunsbergissa ja joka sitten sinun kanssasi matkusti Roomaan ja Ingolstadtiin?

-- Nyt muistan -- se oli suurilahjainen poika, jonka kerran toivottiin kirkon tueksi tulevan... Hieronymus Mathia.

-- Minä olen tuo Hieronymus Mathia.

Kylmät väristykset pudistivat Messeniuksen jäseniä. Olivatko todellakin ajan hammas, vuosien kokemukset ja jesuiittain ihmishenkeä kalvava oppi siihen määrin voineet muuttaa tuon ennen niin kukoistavan nuorukaisen kasvot! Isä Hieronymus -- sillä se oli hän -- huomasi tekemänsä vaikutuksen ja kiiruhti vastaamaan: -- niin, arvoisa ystäväni, kolmekymmentäviisi vuotta kestänyt alituinen taistelu yksinomaan autuaaksi tekevän kirkon hyväksi on saanut ruusut näiltä poskilta ainaiseksi kuihtumaan. Minä olen työtä tehnyt, minä olen paljon kärsinyt tänä pahana aikana. Samoin kuin sinäkin, suuri mies, mutta paljon pienemmällä nerolla olen minä uutterasti viinimäessä kaivanut, muuta palkkaa vaivoistani toivomatta kuin pyhien marttyyrien kruunun paratiisissa. Sinä olet nuoruudessasi osoittanut minulle paljon ystävyyttä; tahdon nyt hyvyytesi palkita mikäli voin. Tahdon saattaa sinut takaisin elämään ja vapauteen.

-- Arvoisa isä, -- vastasi vanhus syvään huoaten, -- minä en ansaitse että sinä, pyhän kirkon uskollinen palvelija, ojennat kätesi minulle, kurjalle luopiolle. Sinä et siis tiedä, että minä olen kieltänyt uskomme, että kirjallisesti ja suullisesti olen tunnustanut kääntyväni tuohon kirottuun lutherinoppiin, jota sydämessäni inhoan, niin, vieläpä vainonnutkin pyhää veljeskuntaa kaikenlaisilla jumalattomilla parjauksilla.

-- Enkö toki kaikkea tuota tietäisi, arvoisa ystäväni; eivätkö suuren Messeniuksen teot ja maine olisi kuuluneet aina Saksanmaalle saakka! Mutta sen, minkä olet tehnyt, sen olet tehnyt ainoastaan näön vuoksi, vaikuttaaksesi salaisuudessa sitä enemmän pyhän roomalaisen kirkkomme hyväksi. Eikö Raamattu opeta meitä viekkautta viekkaudella voittamaan tänä jumalattomana aikana; _perinde ac serpentes estote_, teidän tulee olla kavalat kuin käärme, pyhä neitsyt on antava teille anteeksi ja kirkko on päästävä teidät synneistänne, jos vain sen hyväksi työskentelette. Arvoisa vanhus, vaikkakin seitsemän kertaa olisit uskosi kieltänyt ja seitsemänkymmentä kertaa rikkonut kaikkia pyhimyksiä ja kirkon opinkappaleita vastaan, niin on se luettava sinulle kunniaksi eikä kadotukseksi, jos vain olet tehnyt sen siinä salaisessa aikomuksessa, että sen avulla tahdot pyhää asiatamme hyödyttää. Vaikkakin kielesi olisi valehdellut ja kätesi tappanut, niin on se oleva hurskas ja pyhä teko, kun sen kautta olet tahtonut saattaa eksyneitä lampaita takaisin laumaan ja lammashuoneeseen.

-- Niin, hurskas isä, totta on, että olen niitä oppeja, joita arvoisat jesuiitta-isät Braunsbergissa ennen muinoin minun nuoreen sieluuni niin kaunopuheisesti istuttivat, uskollisesti elämässäni noudattanut. Mutta nyt, vanhoilla päivilläni, tuntuu minusta siltä kuin olisi omallatunnollani paljonkin siihen muistuttamista...

-- Perkeleen kiusauksia! Ei mitään muuta! Karkoita ne mielestäsi!

-- Voihan olla niinkin, hurskas isä. Omaatuntoani rauhoittaakseni olen kuitenkin valmistanut kirjallisen tunnustuksen, jossa julistan kääntymiseni lutherinuskoon teeskentelyksi ja jossa yhtä avoimesti kuin ennen tunnustan katolisen kirkon ainoaksi oikeaksi.

-- Kätke tuo tunnustuksesi, älä näytä sitä kenellekään kuolevaiselle! virkkoi jesuiitta nopeasti. -- Senkin aika on tuleva, vaikkei se vielä ole tullut.

-- En ymmärrä vaikuttimiasi, hurskas isä!

-- Kuule minua tarkkaan ja huomaavasti. Luuletko todellakin, vanha mies, että minä ilman tärkeitä syitä olisin lähtenyt kulkemaan monta sataa penikulmaa läpi erämaiden, joissa nälkä, vilu, pedot ja tämän maan vielä petomaisemmat asukkaat henkeäni joka päivä uhkaavat, joissa minut elävältä poltettaisiin, jos tiedettäisiin, kuka minä olen ja millä asioilla kuljen? Luuletko, etten vähille lahjoilleni olisi saanut kylliksi vaikutusalaa omassa maassani, ellen toivoisi voivani täällä vaikuttaa vielä enemmän? Tahdon lyhyesti selittää sinulle, mistä on kysymys... Eihän vain kukaan voine kuulla puhettamme? Eihän täällä vain liene salakäytäviä seinissä.

-- Olkaa huoletta. Ei kukaan kuolevainen voi meitä kuulla.

-- Tiedä sitten, -- jatkoi jesuiitta kuiskaavalla äänellä, -- että taas ollaan aikeissa saattaa vääräuskoinen Ruotsin valtakunta takaisin roomalaisen kirkon helmaan. On vain kaksi valtaa, jotka nyt enää voivat meitä vastustaa, ja ne vallat käyvät, kiitos olkoon pyhimysten, päivä päivältä yhä vaarattomammiksi. Stuartin huone Englannissa on kiedottu pauloihimme ja vaikuttaa salaisesti asiamme hyväksi. Ruotsi on vielä tainnoksissa siitä kauheasta iskusta, minkä se sai Nördlingenin luona, eikä voi, ellei ihmeitä tapahdu, kauemmin puolustaa julkeaa asemaansa Saksanmaalla. Aika on tullut, tuumat ovat kypsymäisillään; meidän on käytettävä hyväksemme vihollistemme heikkoutta. Muutamien vuosien kuluttua putoo Englanti käsiimme kuin kypsynyt hedelmä; Ruotsi, joka vielä ylpeilee muinoisista voitoistaan, pakoitetaan tekemään samalla lailla. Tämä saavutetaan siten, että uusi hallitsijasuku astuu Ruotsin valtaistuimelle.

-- Kristiina, kuningas Kustaan tytär...

-- On yhdeksänvuotias lapsi ja sen lisäksi nainen. Meiltä ei puutu puoluelaisia Ruotsissa, jotka vielä muistavat karkoitettua kuningassukua. Heikko Sigismund on kuollut; hänen poikansa Vladislaus ojentaa nuorukaisen levottomuudella kätensä esi-isiensä kruunua kohti Tämä kruunu on oleva hänen.

12. KIUSAAJA.

Vladislaus Ruotsin valtaistuimelle? Minä epäilen sitä -- huomautti Messenius päätään pudistaen.

-- Kuule minua loppuun saakka, -- jatkoi jesuiitta, niiden pitkälle tähtäävien tuumien elähyttämänä, joita hän oli vehkeilevissä aivoissaan punonut. -- Sinä itse, suuri Messenius, olet se, joka olet saava tämän ihmeen aikaan.

-- Minäkö? ... kurja vanki! Mahdotonta.

-- Pyhimyksille ja nerolle ei ole mikään mahdotonta. Ruotsalainen on kuningasmielinen; kuninkaittensa esimerkki johtaa hänet sekä hyvään että pahaan. Erittäinkin kunnioittaa hän suuresti vanhaa kuningas Kustaata. Jos nyt voidaan todistaa, että sama kuningas Kustaa kuolinvuoteellaan katuen julisti lutherinopin harhaopiksi, että hän luopui siitä ja kirosi uskonpuhdistuksen, ja että hän määräsi nuoremman poikansa, paavinuskoon taipuvaisen Juhanan, aikanaan korjaamaan isänsä tekemän suuren erehdyksen...

-- Mitä uskallat puhua? -- huudahti Messenius. -- Sellainen päivän selvä valhe, joka on ristiriidassa koko kuningas Kustaan niin varmasti todistettujen viimeisten sanojen kanssa...

-- Rauhoitu, arvoisa ystäväni! -- keskeytti hänet jesuiitta kylmästi. -- Jos sen lisäksi vielä voidaan todistaa, että lutherilaisuuden toinen perustaja ja valmistaja, Kaarle IX, samalla tavalla vähää ennen kuolemataan julisti uskonpuhdistuksen häväistykseksi ja onnettomuudeksi...

Messenius katseli jesuiittaa tyrmistyksissään hämmästyksestä.

-- Ja jos lopuksi vielä sekin voidaan todistaa, että itse kuningas Kustaa Aadolf, ennenkuin heitti henkensä Lützenin tappelutantereella, oli saanut yht'äkkisen ilmestyksen ja kuollut vääräuskoisen kuoleman suurimman katumuksen ja sielunhädän vallassa...

Messeniuksen kalpeat kasvot punehtuivat.

-- Silloin, -- jatkoi jesuiitta järkähtämättömällä rohkeudella, -- silloin ei ole Vaasan suvusta jäljellä muita kuin tuo houkko Eerikki XIV, puoleksi paavillinen Juhana III ja kokonaan katolinen Sigismund, joiden vuoksi emme huoli vaivata itseämme. Kun Ruotsin kansa kerran tulee vakuutetuksi siitä että nämä sen suurimmat kuninkaat, että kaikki sen kuninkaat joko ovat olleet paavilaisia tai lopulta siksi tulleet, niin putoavat suomut sen silmiltä, se katuu tekoansa ja kääntyy takaisin ainoan autuuttavan roomalaisen kirkon helmaan.

-- Ja mitenkä sinä, arvoisa isä, aiot vastoin selvimpiä todistuksia vakuuttaa ruotsalaisia kuninkaittensa luopumisesta?

-- Olenhan jo sanonut, -- jatkoi jesuiitta mielitellen, -- että niin suuri ja ansiokas tehtävä voidaan suorittaa ainoastaan nerokkaan Johannes Messeniuksen avulla. Kaikki tietävät, että sinä olet Ruotsin oppinein mies ja sen suurin historioitsija. Kaikki tietävät, että sinulla on ollut ja on vieläkin takanasi useampia historiallisia asiakirjoja ja salaisia papereita kuin kenelläkään muulla koko valtakunnassa. Käytä tätä asemaasi sukkelasti ja nerokkaasti; sepitä todistuskappaleita, joita ei koskaan ole ollut olemassa; keksi tapahtumia, jotka eivät milloinkaan ole tapahtuneet...

-- Mitä uskallat sinä ehdottaa? -- huudahti Messenius hehkuvin kasvoin.

Jesuiitta erehtyi hänen mielenliikutuksestaan. -- Niin, -- jatkoi hän, -- yritys vaatii uskallusta, mutta mahdoton se ei ole. Nopea pako Puolaan on sitäpaitsi saattava sinut varman turvan taa...

-- Ja tätäkö sinä ehdotat _minulle_?

-- Niin teen, -- lisäsi Hieronymus entiseen tapaansa, -- ymmärrän kyllä, että Kustaa Aadolf on tuottava sinulle suurimpia vaikeuksia, mutta hänet otankin minä omalle osalleni. Sinun asiaksesi jää siis vain esittää Kustaa I ja Kaarle IX siinä valossa, että se hyödyttää asiaamme ja pyhää kirkkoamme.

-- _Abi a me, male spiritus!_ -- huudahti Messenius. -- Sinä häpäisijä, sinä valehtelija, sinä ilkiö, joka kosket kädelläsi siihen, mikä pyhintä on, luuletko sinä, että minä, Johannes Messenius, olisin sitä varten uhrannut koko elämäni tullakseni Ruotsin kuuluisimmaksi historian kirjoittajaksi, että nyt yht'äkkiä näin häpeämättömästi, näin äärettömän julkeasti raiskaisin sitä historiallista totuutta, jonka olen niin suurella ja pitkällisellä työllä rakentanut! Korjaa luusi täältä tuossa tuokiossa ... pian ... pois, _in Gehennam!_... -- Ja vimmastuksissaan nakkeli vihastunut vanhus jesuiitan päälle mitä käsiinsä sai: kirjoja, papereita, musteastian, hietarasian, sellaisella raivolla, että rohkea munkki jo hämmästyi. Jesuiitan keltaisen kalpeat kasvot kalpenivat hetkeksi entistään vielä kalpeammiksi ... mutta sitten peräytyi hän muutamia askelia, ojensi vartalonsa ja avasi sen poimukkaan espanjansametista tehdyn puseronsa, joka peitti hänen yläruumiinsa. Säkenöivä timanttiristi, jota ympäröi rubiineista tehty orjantappurakruunu, välkähti sen alta puolihämärässä.

Tuo koriste näytti tekevän Messeniukseen lumoavan vaikutuksen. Hänen äsken niin kiihoittunut äänensä vaikeni silmänräpäyksellisesti ... hänen vihansa muuttui peloksi ... hänen polvensa vapisivat, hän horjui, oli vähällä kaatua ja pysyi vaivoin pystyssä pidellen kiinni korkeasta tuolin selustimesta.

Jesuiitta astui nyt hitaasti lähemmäksi, kiinnittäen vankiin nuo oudot silmänsä, joiden katseessa oli ilme niinkuin kalkkalokäärmeen silmissä. -- Muistatko vielä, vanha mies, -- sanoi hän tyynellä hallitsijan äänellä, vaieten jokaisen sattuvan sanan jälkeen kohottaakseen sen kautta niiden vaikutusta, -- muistatko vielä niitä rangaistuksia, joita kirkko ja meidän pyhän veljeskuntamme säännöt määräävät sellaisista synneistä kuin sinun? Luopumisesta määrätään kuolema ... ja sinä olet seitsenkertaisesti luopunut ... häväistyksestä kuolema ... ja sinä olet seitsenkertaisesti kirkkoa häväissyt ... tottelemattomuudesta kuolema ... ja sinä olet seitsemän kertaa niskoitellut! ... rikoksesta pyhää henkeä vastaan: kirous ... ja kuka on rikkonut useammin kuin sinä! ... vääräuskoisuudesta: polttorovio ... ja kuka on ansainnut sen niinkuin sinä!... Herran pyhien pahentamisesta ja ylenkatsomisesta: helvetin tuli ... ja kuka on enemmän pahennusta aikaan saanut?

-- Armoa, pyhä isä, armoa! -- huudahti Messenius kiemurrellen kuin kurja mato jesuiitan kauheiden uhkauksien alla.

Mutta isä Hieronymus jatkoi -- _Nicolaus Pragensis_, tuo kuuluisa mies, kääntyi Kalvinin harha-oppiin ja uskalsi vastustaa meidän veljeskuntamme esimiestä. Hän vetäytyi Böömin etäisimpään kolkkaan, mutta kosto saavutti hänet. Koirat repivät rikki hänen ruumiinsa ja hornan henget raastoivat palasiksi hänen sielunsa...

-- Sääliä! Armoa! ... huokasi vanki masennuksissaan.

-- No hyvä, -- jatkoi jesuiitta ylhäisesti ja kopeasti -- olen antanut sinun valita ikuisen kunnian ja iankaikkisen kadotuksen välillä; annan sinulle siihen tilaisuuden vielä viimeisen kerran, vaikket ole sitä ansainnut. Luuletko todellakin, sinä kurja luopio, että minä, Saksan ja Pohjoismaiden jesuiittain ylin päällikkö, joka en tunnusta itseäni korkeammaksi muita kuin Rooman pyhän isän ... luuletko todellakin, että minä, pohjoismaiden salainen hallitsija, olisin antautunut tuhansien vaarojen alaiseksi tullakseni luoksesi tähän kurjaan loukkoosi sitä varten, että luopuisin aikeistani sinun tottelemattomuutesi ja raukkamaisuutesi vuoksi? Kysyn sinulta vielä, pyhän veljeskuntamme nimessä, tahdotko sinä, Johannes Messenius, totella sitä valaa, jonka olet nuoruudessasi vannonut ja tahdottomasti seurata minun, esimiehesi ja tuomarisi käskyjä ja määräyksiä?

-- Tahdon, pyhä isä, -- vastasi vanki vapisten, -- minä tahdon.

-- Kuule sitten, mihin rangaistukseen sinut tuomitsen. Sanot kaiken elämäsi aikana pyrkineesi yhteen ainoaan päämaaliin: tullaksesi mainituksi pohjoismaiden suurimpana historioitsijana, ja nyt luulet vihdoinkin tämän päämaalisi saavuttaneesi.

-- Niin se on, pyhä isä, se on ollut päämaalini ja nyt olen sen vihdoinkin saavuttanut.

-- Päämaalisi on väärä! -- huudahti jesuiitta musertavalla äänellä. Päämaalisi on synnin ja perkeleen päämaali, sillä sinä olet työskennellyt omaksi kunniaksesi etkä pyhän kirkon kunniaksi, niinkuin olet vannonut. Sentähden käsken minä sinun hävittämään elämäsi epäjumala ja suuri maineesi jälkimaailman silmissä siten, että muunnat historian ja kirjoitat sen niinkuin sen pitäisi oleman eikä niinkuin se on. Minä tahdon, että sinun on hyljättävä maine ja jälkimaailma palvellaksesi nykyhetken tarvetta, joka on roomalaisen kirkon voitto pohjolassa. Minä tahdon, että sinun on kirjoitettava kuningas Kustaa I:n ja kuningas Kaarle IX:n historia niin, että kaikki se, mitä he ovat uskonpuhdistuksen hyväksi tehneet, on ollut sekä heille että heidän valtakunnalleen vahingoksi ja turmioksi. Ja minä tahdon, että sinun on perustettava tämä uusi historia niin luotettaviin asiakirjoihin, ettei niitä kansan silmissä voida vääriksi osoittaa ... asiakirjoihin, joita ei ole olemassa, mutta jotka sinun on valmistettava ... asiakirjoihin, joiden valheellisuus ehkä miespolven kuluttua tulee ilmi, mutta jotka tällä hetkellä tekevät tarkoitetun vaikutuksensa.

-- Minun tulee siis, -- sanoi Messenius äänellä, joka vapisi pelosta, vihasta ja nöyryytyksestä, -- jälkimaailman silmissä esiintyä alhaisena väärentäjänä, historian pyhimpien totuuksien kunniattomana raiskaajana...

-- Entäpä sitten! -- virkkoi jesuiitta ivallisesti hymyillen. -- Entäpä sitten, jos sinä, kurja välikappale, uhraatkin kunniasi, kunhan kirkko saa takaisin omansa ja voittaa suuren voittonsa! Mitä hyödyttää sinua ihmisten kiitos, jos sielusi palaa helvetin hehkussa, ja mitä vahinkoa voi sinulla olla ihmisten ylenkatseesta, jos tämän uhrisi kautta olet voittanut marttyyrikruunun taivaassa?

-- Mutta totuus ... historian puolueeton tuomio!...

-- Pyh, mikä on historian totuus? Onko se tuo nöyrä orja, joka tallustelee inhimillisten erehdysten kantapäillä ... tuo ajattelematon papukaija, joka lavertelee heidän perässään kaikki heidän tyhmyytensä? Eikö se ennemminkin ole todellisuus semmoisena kuin sen _tulee olla_, puhdistettuna hairahduksista, vapautettuna rikoksista ja hullutuksista ... eikö se ole Jumalan valtakanta maan päällä, joka on yhtä viisas kuin väkevä, yhtä hyvä kuin se on pyhä ja elävä?

-- Mutta meidänkö siis tulee neuvoa Jumalalle, mikä on hyvää ja viisasta? Eikö hän itse ole meille sitä ilmaissut todellisuudessa _sellaisena kuin se on_?

-- Vieläkö uskallat sinä, horjuva luopio, väitellä esimiehesi kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin? Valitse ja tottele! Valitse joko ajallinen ja iankaikkinen kuolema, tahi paratiisin ilot ja pyhimysten riemu! Yksi sana vain, ja siitä riippuu onnesi tai onnettomuutesi: tahdotko totella käskyäni?

-- Minä tottelen! -- vastasi vanki masennuksissaan. Ja jesuiitta poistui äänetönnä ja kylmänä, nyökäyttäen hänelle päätään niinkuin kuningas orjalleen, joka on saanut hänen armonsa.

13. ABI, MALE SPIRITUS.

Viikko oli kulunut siitä salaisesta keskustelusta, josta edellä olemme kertoneet. Jesuiitta ei ollut koko sen ajan kuluessa lakannut valtiovankia silmällä pitämästä. Joka päivä nähtiin hänen muka lääkärin hoidon varjolla hiipivän Messeniuksen huoneeseen, jossa hän viipyi useita tunteja yhteen menoon. Hän oli liian viisas luottaakseen vangin horjuviin lupauksiin. Mitä heillä molemmilla siellä oli tekeillä, siitä ei kukaan mitään tiennyt eikä linnan päällikkökään osannut mitään pahaa aavistaa. Kajaanin linna oli siksi kaukana muusta maailmasta, ettei Wernstedtin mielessä mitään epäilyksiä voinut syntyä; päinvastoin nautti hän vieraan lääkärin seurasta ja ihmetteli hänen suurta oppiaan ja suurta maailmankokemustaan.

Oli kuitenkin muuan, joka alituisesti valvovin silmin seurasi vieraan askelia, ja tuo ainoa oli Lucia Grothusen, Messeniuksen vaimo. Ollen katolinen kasvatukseltaan ja vakaumukseltaan oli hän aina tukenut miestään hänen paavillisissa vehkeilyissään; sen jesuiittakin tiesi vallan hyvin ja luuli sen vuoksi voivansa olla varma hänen myötävaikutuksestaan, vaikkei hän, varovainen kun oli, tahtonut uskoa aikeitaan liukaskieliselle naiselle. Mutta usein kompastuvat viisaimmatkin suunnitelmat noihin ihmissydämen ja varsinkin naisen sydämen salaisiin vaikuttimiin, jotka toimivat aivan toiseen suuntaan kuin kylmä järki. Viekas jesuiitta oli erehtynyt Lucian luonnetta arvostellessaan. Hän ei ollut ottanut lukuun sitä, että kun uskonvoima tämän aivoissa huusi: käy eteenpäin! huusi rakkaus vielä voimakkaammin hänen sydämessään: pidä vastaan! ... ja naisessa pääsee aina voitolle rakkaus.

Lucia oli tavattoman tarkkanäköinen nainen; hän oli saanut selville jesuiitan aikeet ennen kuin tämä voi sitä aavistaakaan. Hän näki, mikä kalvava sisällinen taistelu raivosi Messeniuksen rinnassa, taistelu elämästä ja kuolemasta, taistelu, jota toisaalta piti yllä uskonvimma, käskien hänen uhraamaan maineen ja jälkimaailman tunnustuksen kirkon hyväksi, toisaalta: kunnianhimo, joka yhtä mittaa kuiskasi hänen korvaansa: aiotko itse turmella elämäsi työn? Aiotko siis silmät ummessa häväistä historian kaikkein pyhintä? Aiotko heittää ylenkatsottavaksi sen loistavan nimen, joka vankilan pimeydessäkin on suurin rikkautesi ja suurin ylpeytesi?

Kaiken tämän näki Lucia rakastavan terävällä silmällä; hän näki, että se mies, jota hän rakasti ja jolle hän oli uhrannut kärsimyksiä ja kärsivällisyyttä täynnä olleen elämänsä, joutuisi hukkaan tässä kauheassa sisällisessä taistelussa, ja hän päätti pelastaa hänet ryhtymällä rohkeihin, ratkaiseviin toimiin.

Myöhään illalla paloi vielä kynttilä Messeniuksen kirjoituspöydällä, jonka ääressä hän ja jesuiitta olivat yhdessä työskennelleet aamusta alkaen. Lucia oli saanut luvan laskeutua levolle vuoteelleen, joka oli pitkän huoneen toisessa päässä lähellä ovea. Hän oli nyt nukkuvinaan. Pöydän ääressä istuvat miehet olivat lopettaneet työnsä ja keskustelivat matalalla äänellä latinaksi, jota kieltä Lucia varsin hyvin ymmärsi.

-- Olen tyytyväinen sinuun, ystäväni, -- virkkoi jesuiitta tyytyväisenä. -- Nämä asiakirjat, jotka tekevät kerrassaan todenmukaisen vaikutuksen, riittävät todistamaan Kustaan ja Kaarlo kuningasten kääntymyksen, ja tämä esipuhe, jonka olet allekirjoittanut, vahvistaa vain niiden uskottavaisuutta. Palaan nyt Ruotsin kautta takaisin Saksanmaalle painattaakseni nämä todistuskappaleet joko puoluelaistemme avulla Tukholmassa, taikka jos se osoittautuu mahdottomaksi, Lyypekissä tai Leidenissä.

Messenius ojensi vaistomaisesti kätensä ikäänkuin pelastaakseen kalliin aarteen ryövärin käsistä.

-- Pyhä isä, -- huudahti hän kuin hämmästyen, -- eikö tätä vielä voi lykätä? Minun nimeni ... kunniani ... armahtakaa minua, pyhä isä, antakaa minulle nimeni takaisin!

Jesuiitta hymyili.

-- Enkö minä anna sinulle nimeä, -- sanoi hän, -- Paljoa suurempaa ja paljoa ihanampaa kuin se, minkä nyt kadotat, nimeä, joka aina mainitaan pyhän veljeskuntamme aikakirjoissa, joka loistaa kirkon marttyyrien ja hyväntekijäin nimien joukossa ja joka kenties kerran pyhimyksenkin nimeksi julistetaan.

-- Mutta joka siitä huolimatta on kunniaton nimi, valehtelijan, väärentäjän nimi! -- huudahti Messenius niin epätoivoisesti kuin kuolemaan tuomittu vanki, jolle mestauslavalla puhutaan taivaan iloista.