Part 20

Oli vielä varhainen aamu, ainakin pari kolme tuntia ennen auringon nousua. Mutta onneksi oli lumipyry lakannut, ilma oli seljennyt ja talviset tähdet tuikkivat kirkkaasti sinisellä taivaan kannella. Pakkanen oli kiihtynyt, metsät ja hanget kimaltelivat tuhannen tuhansista jäisistä timanteista, jotka matkamiehen silmää viehättävät. Lumiset puut ja välkkyvät kinokset, joita talvisyön kirkkaus valaisee, vaikuttavat aina omituisen virkistävästi pohjoismaalaisen mieleen; tuossa ilmiössä on aina jotakin suurta, loistavaa, puhdasta ja reipasta, joka johtaa hänen mieleensä lapsuuden muistot ja ensimmäisen nuoruuden loistavat haaveet. Ei siinä ole mitään, joka kouristaisi sydäntä tai lamauttaisi mielikuvituksen liitelevää lentoa; kaikki on niin äänetönnä, niin juhlallista, niin vapaata; tekisi mieli sanoa, että luonto tämän talvisen ja yöllisen hiljaisuuden helmassa on kuollut, ja kuitenkin elää se lämpimänä ja uhkuvana matkamiehen rinnassa. Tuntuu siltä kuin olisi se tähän pieneen paikkaan, tähän yksinäiseen, erämaassa harhailevaan sydämeen koonnut kaiken virkeän eloisuutensa, antaakseen sen elää kahta kauniimpana keskellä jäätynyttä kylmyyttään, keskellä äänettömyyttä ja tähtien tuiketta.

Bertelkin tunsi itsensä reippaaksi ja virkeäksi. Hän oli nuori ja altis kaikille vaikutuksille. Kun hän vapaasti kuin tuulonen lasketteli hankia pitkin puitten lomassa, oli hän mielestään kuin lapsi. Hän oli olevinaan tuo entinen poikanen, joka liiteli suksillaan pitkin Isokyrön tasangoita virittämään ansoja teerille ja metsäkanoille. Tosin horjahteli hän alussa tottumattomuudesta, kun sukset vallattomasti kiitivät jäätyneitä rinteitä pitkin; tosin luiskahti hän joskus poiskin suksiltaan, mutta pian oli hän saanut takaisin vanhan taitonsa ja seisoi yhtä varmasti kuin ennenkin epätasaisellakin maalla.

Mutta nyt oli pakenevien jäljet löydettävä ja se ei ollut mikään helppo tehtävä. Tunnin verran oli Bertel jo harhaillut Ylihärmään päin, saamatta vähänkään vihiä kadonneista. Tuiskun viimeinen puuska oli ajanut umpeen kaikki jäljet; siellä täällä näkyi vaan suden askelia, kun se oli hankea pitkin juosta jolkutellut, ja silloin tällöin pyrähti metsäkana lentoon lumisesta pensaasta. Uni, nälkä ja uupumus alkoivat rasittaa; pakkanen koveni auringon nousun aikaan ja alkoi huokua huurretta hänen tummiin viiksiinsä ja hattunsa töyhtöön.

Silloin näkyi vihdoinkin muutamalla metsätiellä, jossa tuuheat kuuset olivat estäneet lumen juoksemasta, vereksiä reen jalasten ja hevosten kavioitten jälkiä. Bertel noudatteli niitä yhä enemmän uupuen; väliin katosivat jäljet, väliin ne taas ilmaantuivat, kun tie vei metsään. Aurinko nousi punaisen keltaisena kaakkoiselta taivaalta ja valaisi puiden latvoja; tuli kylmä ja kirkas päivä; ei missään näkynyt muuta kuin metsää ja kinoksia.

Mutta kaukana pohjoisessa kohosi pieni savupatsas selkeälle, keltaiselle aamutaivaalle. Bertel ponnisteli sitä kohti, sukset liukuivat taas vapaammin, tie parani, ja vihdoin saapui väsynyt seikkailija yksinäiseen taloon valtatien varressa. Ensimmäinen, jonka hän tapasi, oli Pekka, joka tuli tuvasta hevosiaan ruokkimaan.

-- Peijakkaan poika, -- huudahti Bertel hyvillään, -- kuka on käskenyt sinun tänne tulemaan!

-- Kukako? -- vastasi Pekka yhtä hyvillään -- kukas muu kuin se paholainen. Varroin vartomistani sen tuparähjän luona siellä metsässä, mutta kun ei ketään kuulunut, niin alkoi minua unettaa ja minä nukuin hankeen istualleni. Hetken kuluttua heräsin siitä, että kuulin hevosen hirnuvan, ja mitä näen mä? Reen, samanlaisen kuin meidän rekemme, joka kahden hevosen vetämänä ajoi täyttä karkua metsätielle päin. Joko se on piru itse tai on se isäntäni, tuumasin minä, mutta olkoon kumpi hyvänsä, minä lasken perässä. Kiipesin taas hevoseni selkään, ja nälkä minulla oli niin, että näköä haittasi, mutta perässä minä painoin. Lopulta uupuivat hevoset, reki katosi näkyvistäni ja minä kiitin kaikkia paavilaisia ja luterilaisia pyhimyksiä, että vihdoinkin sain tähän taloon, jossa keitätin itselleni padallisen velliä. Liehän ollut helteistä Lützenissä ja Nördlingenin luona, mutta en minä ole pahemmassa pakkasessa ollut kuin täällä perhanan Ylihärmässä.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Bertel, -- he eivät pääse käsistämme. Mutta on se sitäkin, Pekka, että on hetkiä, jolloin nälkä ja uni ovat voimakkaammat kuin rakkaus. Mennään huoneeseen.

Ja Bertel meni tupaan, keitätti itselleen kupillisen lämmintä maitoa ja heittäytyi tuvan lattialle olkivuoteelle lepäämään. Sinne jätämme nyt harhailevan ritarimme rauhassa nukkumaan.

10. KAJAANIN LINNA.

Loitolla ihmisten ilmoilta, kaukana pohjolassa pauhaavat suurien, mahtavien järvien vedet jäisten holviensa alla; koskien vaahto ei koskaan jäädy, petäjien vihreys ei koskaan lakastu, eivätkä koskaan horju ne harmaat kalliot, joiden välissä virrat pusertuvat kuohuviksi koskiksi. Täällä ovat luonnon voimat vuosituhansia taistelleet lakkaamatonta, uupumatonta taisteluaan, rauhoittumatta, sovintoa solmimatta; virta ei väsy kallioiden kanssa painimasta, kalliot eivät väsy virtaa kiusaamasta; vuori ei vanhene; äärettömät suot eivät suostu viljeltäviksi; kylmän kirkkaalla, talvisella taivaalla lainehtivat revontulten laineet niinkuin ennen muinoin, ja heijastavat valoaan yli matalien majojen, jotka siellä täällä järvien rannoilla kohoavat.

Siellä on, kaukaisessa pohjolassa, yön ja koskien kotimaa; sieltä lankeavat varjot suomalaisen runouden valoisiin maisemiin. Siellä valonarka taikausko kutoo verkkojaan ihmisten uskon ympärille; siellä ovat urhojen haudat; siellä olivat kipujen vuoret. Siellä kuluttivat viimeiset lättiläiset kömpelön voimansa vuorisissa erämaissa; täällä oli hiiden linna, jonka porrasaskelet olivat kukin syltä korkeat. Siellä hautoi muinaisuus synkimpiä aatteitaan, ja sinne se askel askelelta vetäytyi pakoon uudemman ajan suurempaa valoa. Ja siellä se vuodatti verensä voimattomassa kiukussa; valtaistuimeltaan karkoitettu pakanuus hiipii kristinuskon karitsaksi pukeutuneena, rauhatonna seudusta toiseen, vaalien kurjaa noituuttaan yöllisillä hautausmailla.

Ennenkuin nuo suuret, pohjoiset vedet, vimmastuneina taistelustaan sadoissa koskissa, heittäytyvät lepoonsa Oulunjärveen, purkavat ne vielä viimeiset vihansa kahdessa mahtavassa koskessa _Koivukoskessa_ ja _Ämmässä_, pienen Kajaanin kaupungin luona. Äärettöminä hyökylaineina syöksyvät vedet hillittömästi alas ahtaista väylistä, ja niin raivoisa on niiden voima, että ihminen, joka muutoin on tottunut voitollisesti taistelemaan luontoa vastaan, on pysähtynyt siihen hämmästyneenä ja tunnustanut voimattomuutensa. Aina viimeisiin aikoihin saakka ovat ne lukemattomat veneet, jotka ovat laskeneet koskia myöten alas Ouluun päin, olleet pakotetut nousemaan maihin ja on ne täytynyt vetää Kajaanin katuja myöten Ämmän alle.[14]

Molempien koskien, Koivukosken ja Ämmän, keskivälillä on litteä kalliopaasi, jonne molemmilta rannoilta sillat johtavat. Siinä näkyy vielä muinoisen linnan harmaita raunioita, joita virran vesi alituisesti huuhtelee. Tuo linna on _Kajaanin linna_, joka v. 1607 Kaarle IX:n aikana rakennettiin turvaksi venäläisiä vastaan. Linnan historia on lyhyt, ja se tietää kertoa ainoastaan yhdestä loistavasta tapahtumasta, linnan häviöstä. Kenties edistyy tämä kertomuksemme vielä niin pitkälle, että saamme siitäkin puhua. Nyt olemme vuodessa 1635 ja linna on vielä nuoruutensa kukoistuksessa. Se on nuolen muotoinen, jonka kärki kääntyy vastavirtaan. Ellei tule nälänhätää ja ellei vihollinen saa kukkuloille asetetuksi järeitä tykkejä, pidetään linnaa voittamattomana. Mutta miten on vihollisen sotajoukko pääsevä Kajaanin linnaan? Sitä ympäröivissä äärettömissä erämaissa ei ole ainoatakaan sellaista tietä, jota myöten voisi rattailla päästä kulkemaan; polkuja ja ratsuteitä matkustetaan sinne kesällä ja talvella kiitää poro puikkineen järvien jäitä pitkin.

On talvi; paksu rannoille ja linnan muurien ympärille muodostunut jääkuori osoittaa, että pakkanen on ollut ankara, vaikkei se olekaan voinut vetää jäähän nopeakulkuista virran uomaa. Muutamat sotamiehet, jotka ovat puetut lyhyihin lammasnahkaturkkeihin, ajavat parhaillaan halkoja linnaan likeisestä metsästä. Maassa on rauha, nostosilta on alas laskettu, ja hevosten kaviot kopsavat joen yli vievään siltaan. Silloin alkaa linnan pihalta kuulua kiivasta väittelyä. Eräs vanhanpuoleinen, suurikasvuinen nainen, jonka kasvojen piirteet ovat terävät ja epämiellyttävät, on anastanut toisen halkokuorman ja torjuu luotaan sotamiehiä, samalla kuin latoo syliinsä niin monta halkoa kuin jaksaa kantaa ja komentelee toista nuorempaansa naista tekemään samalla tavalla. Sotamiehet haukkuvat häntä hävyttömin sanoin ja nainen antaa takaisin samalla mitalla. Muuan aliupseeri, joka on kuullut mellakan, tulee tiedustelemaan syytä riitaan, puhuttelee naista ankarin sanoin ja käskee hänen heittämään pois anastamansa halot. Nainen kieltäytyy tottelemasta, aliupseeri käskee käyttämään väkivaltaa; nainen asettuu selin seinää vasten, kohottaa halon ilmaan ja uhkaa halkaista kallon ensimmäiseltä, joka uskaltaa lähestyä. Sotamiehet kiroilevat ja nauravat; aliupseeri on epätietoinen, mitä tehdä; naisen rohkeus häntä hämmästyttää.

Silloin ilmaantuu rappusien päähän vanhanpuoleinen mies, jonka tieltä kaikki kunnioituksella väistyvät. Se on linnan päällikkö Wernstedt. Hänet nähtyään heittää nainen sotaisen asentonsa ja kantelee hengähtämättä siitä vääryydestä, jota hän on kärsinyt. -- Niin, armollinen eversti, -- sanoo hän, -- noin uskalletaan täällä kohdella miestä, joka on kunniaksi ja kaunistukseksi koko Ruotsin valtakunnalle. Ei sillä hyvä, että hänet on suljettu tähän kurjaan loukkoon; sen lisäksi tahdotaan hänet täällä palelluttaa kuoliaaksi. Tiedättekö, millaisia halkoja ne ovat meille antaneet! Märkiä, lahonneita pölkkyjä, jotka ajavat huoneen savua täyteen eivätkä anna lämmintä edes senkään vertaa, että muste pysyisi sulana mestarin pöydällä. Mutta sen minä sanon herra everstille, etten minä, Lucia Grothusen, enää salli itseäni narrina pitää. Nämä halot ovat hyviä, ja minä otan ne, herra eversti, näiden roistojen nenän alta ne otan, mokomain hirtehisten, jotka saisitte hirtättää Paltamon korkeimman kuusen latvaan. Pois tieltä, vetelykset; tietäkää huutia ja totelkaa everstiänne ja minua. Halot ovat minun, ja sillä hyvä!

Linnan päällikkö hymyilee. -- Antakaa hänen pitää halkonsa, -- sanoo hän sotamiehille, -- muuten emme saa tässä linnassa siunaaman rauhaa. Ja sinulle, Lucia, sanon minä, että sinun tulee hillitä ilkeää kieltäsi, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan; voisi muuten tapahtua, että antaisin sulkea sinut miehinesi tuohon komeroon, jossa Eerikki Hare piti teitä ja jonka sillan alla virta juoksee. Näinkö kiität minua siitä lempeydestä, jota olen teille osoittanut? Alituisesti rakennat sinä riitaa täällä linnassa. Toissa päivänä soitit suutasi, kun et muka saanut tarpeeksi suopaa pesuusi, eilen otit väkisin lampaan raajan minun omasta keittiöstäni, ja tänään rähiset taas halkojen vuoksi. Varo itseäsi, Lucia, minun kärsivällisyyteni alkaa loppua!

Nainen katsoi linnanpäällikköä suoraan silmiin. -- Teidän kärsivällisyytenne! -- matki hän. -- Kuinka kauan luulette sitten _minun_ kärsivällisyyteni kestävän? Olemme istuneet kohta yhdeksäntoista vuotta tässä huuhkaimen pesässä. Yhdeksäntoista pitkää vuotta on se häpeä tahrannut Ruotsin maan mainetta, että sen suurinta miestä pidetään kuin pahantekijää vangittuna!... Huomatkaa, että sanon Ruotsin _suurinta_ miestä, sillä se päivä on vielä tuleva, jolloin te ja minä ja kaikki nämä ihramahat ja elävät oluttynnyrit joudumme matojen ruuaksi ja jolloin jälkimaailma ei muista meitä enemmän kuin sitä sikaa, jonka olette tänä päivänä teurastaneet; mutta _Johannes Messeniuksen_ nimi on loistava kuin taivaan tähti kaikkina aikoina. Teidän kärsivällisyytenne! Mutta eikö minulla sitten ole ollut kärsivällisyyttä, minulla, joka kaikkina näinä iankaikkisen pitkinä vuosina olen saanut tappelemalla hankkia teiltä milloin leipäpalasen, milloin halkosylyyksen, milloin olkia vuoteeseen tuolle suurelle miehelle, jota te olette täällä kiduttaneet? Enkö minä ole ainoa, joka olen pitänyt yllä hänen heikkoa ruumistaan ja virkistänyt hänen henkeään sen suuren työn loppuun saattamiseksi, joka häneltä näinä päivinä on valmistunut! Tiedättekö, mitä se on, kun saapi kärsiä niinkuin minä olen saanut, kun täytyy erota lapsistaan ja kulkea suru sydämessä ja hymy huulilla, osoittaakseen muka vielä toivovansa, kun ei enää ole mitään toivomista ... tiedättekö, eversti, mitä se on? Ja te tulette tässä puhumaan minulle kärsivällisyydestä!

Sotamiesten äänekäs nauru keskeyttää yht'äkkiä vanhan naisen sanatulvan. Hän huomaa vasta nyt, että linnan päällikkö on tehnyt sen, mikä hänen asemassaan oli viisainta: mennyt tiehensä. Vaan ei Lucia Grothusen ensi kertaa aja linnan päälliköitä tiehensä. Hän voisi ottaa ajaakseen pellolle koko väestönkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta häntä suututtaa, ettei hän ole saanut kylliksi sydäntään keventää, hän heittää halon lähintä ja pahinta naurajaansa vastaan ja kiiruhtaa halkokuormineen matalaa takaovea kohti. Halko on sattunut sotamiehen jalkaan, sotamies tempaa kiroten saman halon maasta ja heittää sen Lucian jälkeen. Kantapäähän satutettuna kirkaisee tämä kivusta ja kiukusta ... ja katoo sotamiesten pilkkahuutojen häntä seuratessa.

Samaan aikaan kuin itsensäkieltämys ja raakuus tällä tavalla keskenään taistelevat, saapuu linnaan vasemman sillan kautta muutamia vieraita, jotka pyytävät päästä päällikön puheille. Sotamiehet katselevat heitä uteliaasti; he ovat puetut yksinkertaisiin talonpojan vaatteihin, mutta kaikesta päättäen ovat he ulkomaalaisia. Etumaisena kulkee vanhan puoleinen mies, hänen silmänsä ovat mustat ja älykkäät, hipiä kellertävä ja hänen kasvonsa ovat melkein kokonaan tuuhean koirannahkalakin peitossa. Hänen jäljessään astuu nuori nainen, puettuna kotikutoiseen, suoraraitaseen villahameeseen ja ruumiinmukaiseen, uudesta, hienosta ja valkeasta lammasnahasta tehtyyn kauhtanaan. Hänenkin kasvonsa ovat suurimmaksi osaksi kätketyt karkeasta sarasta tehtyyn päähineeseen, joka on reunustettu oravannahkalla. Päähineen alta tuikkavat vain tummat, ihmeellisen kauniit silmät. Kolmas seurueesta on pieni, vanha eukko, joka on niin kokonaan kääritty turkkien sisään, että hänen lyhyt vartalonsa on kuin hyvin täytetty heinätyyny. Kaikki kolme viedään linnan päällikön luo. Koirannahkalakkiin puettu mies vetää esille matkapassin, jonka mukaan hän, _Albertus Simonis_, kuninkaallisen majesteetin hallituksen määräyksestä on otettu sotalääkäriksi ensi keväänä Saksanmaalle lähetettävään sotaväenosastoon sekä tätä nykyä vaimoineen ja tyttärineen on matkalla Danzigista Viipurin ja Kajaanin kautta Tukholmaan. Linnanpäällikkö tutkii tarkasti miestä ja hänen papereitaan ja näyttää olevan tyytyväinen tarkastukseensa. Sen jälkeen osoittaa hän vieraille huoneen linnan itäisessä osassa ja määrää heille annettavaksi kaikkia niitä virvokkeita, jotka voivat olla tarpeen näin ankarana vuodenaikana tehdyn pitkän matkan jälkeen.

11. VALTIOVANKI.

Se huone, johon nyt astumme, on linnan itäisessä tornissa eikä suinkaan tee mitään iloista vaikutusta. Se on suuri ja pimeä. Vaikka se onkin auringon puolella, pääsevät talvisen päivän pian haihtuvat säteet ainoastaan niukasti tunkeutumaan pienen, paksulla rautaristikolla varustetun ikkunan läpi. Suuri harmaasta kivestä muurattu avonainen takka täyttää yhden nurkan kokonaan; huonekaluja on maalaamaton, karkeasti höylätty sänky, pari penkkiä, pari tuolia, vaatearkku, suuri pöytä ikkunan alla ja sen lähellä oleva karkea nurkkakaappi. Kaikki nämä kalut näyttävät uusilta ja se vaikuttaa, ettei silmä aivan paljon loukkaannu niiden kömpelyydestä. Muuten on huone osaksi keittiö, osaksi kirjoitushuone. Oppi on asettunut huoneen yläosaan ikkunan puolelle; pöytä on täynnä mustepilkkuja, sillä on kellastuneita käsikirjoituksia ja suuria pergamenttikansiin sidottuja kirjoja; nurkkakaappia, jonka ovi on auki, näytään käytettävän kirjakaappina. Huoneen alaosa takan ympärillä on toisennäköinen. Siellä on pesuastia jauhosäkin vieressä; padasta näkyy muutamia kuivaneita haukia ja lihapalasia; padan vieressä on vesisanko ja niiden yläpuolella hylly täynnä saviastioita.

Sellainen on se asunto, johon linnanpäällikkö Wernstedt on sijoittanut valtiovangin Johannes Messeniuksen ja hänen puolisonsa ja palvelijansa, päästettyään hänet siitä peloittavasta komerosta, jossa Messeniuksen kiusanhenki Eerikki Hare oli monta vuotta kiduttanut tuota onnetonta. Tämä huone on ainakin kuiva ja korkea ja sen huonekalut ovat linnanpäällikön itsensä lahjoittamat. Messenius asustaa itse sen yläpäässä, hänen vaimonsa alapäässä takan ympärillä.

Suuren, musteella tahritun pöydän ääressä istuu koukkuselkäinen vanhus, ruumis kiedottuna turkkeihin, jalat pistettynä poronnahkasaappaihin ja päässä paksu villamyssy. Se, joka oli nähnyt tämän miehen hänen onnensa ja myötäkäymisensä päivinä, kun hän isoäänisenä piti puhetta Upsalan konsistoriossa tai ylpeänä kuin kuningas valtakunnassaan hallitsi ja vallitsi kaikkia Ruotsin valtioarkiston historiallisia aarteita, ei suinkaan olisi tuntenut tätä kuihtunutta, vuosien ja onnettomuuksien kangistamaa olentoa tuoksi ylpeäksi mieheksi, joka uskalsi vastustaa Rudbeckiä ja Tegeliä, tuoksi oppineeksi, nerokkaaksi, ylpeäksi jesuiittalaisapostoliksi ja vehkeilijäksi Johannes Messeniukseksi. Mutta jos tarkemmin katseli noihin teräviin, levottomiin silmiin, jotka näkyivät tahtovan tunkea yhtä kauas tulevaisuuteen kuin olivat tunkeneet syvälle menneisyyteen, ja jos luki sen, mitä hän juuri oli vapisevalla kädellään paperille kirjoittanut -- ja jossa ilmaantui niin suuri oman arvonsa tunto, että se jo osoitti röyhkeyttä -- silloin kävi selville, että tuossa ränstyneessä ruumiissa oli sielu, jota ei aika eivätkä kovat kohtalot olleet murtaneet, vaan joka oli ylpeä niinkuin aina oli ollut ja joka ei koskaan voinut lakata korkeuksia kohden pyrkimästä.

Vanha mies tuijotti paperiin vielä sittenkin, kun hän oli kirjoittanut kirjoitettavansa. -- Niin, -- sanoi hän miettiväisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena, -- niin se on oleva. Eläissäni ovat he minut tallanneet kuin matosen multaan, mutta kerran kuoltuani saavat he nähdä, ketä he ovat polkeneet. _Gloria, gloria, in excelsis!_ Se päivä on tuleva, vaikka tulisikin vasta sadan vuoden päästä, jolloin tätä kurjaa vankia, joka nyt koko maailman unohtamana kuihtuu pois erämaan yksinäisyydessä, ihaillen ja kunnioittaen nimitetään Ruotsin historian isäksi... Silloin, -- jatkoi hän katkerasti hymyillen, -- eivät he enää voi mitään minun hyväkseni tehdä. Silloin olen minä kuollut. On se sentään kummallista. Vainaja, jonka luut jo kauan ovat haudassa lahonneet, hän elää vielä teoissansa, hänen henkensä kulkee ihmiskuntaa elähyttäen ja jalostuttaen vuosisadasta vuosisataan. Kaikki, mitä hän on eläessään kärsinyt, kaikki iva, pilkka ja vaino on unhotettu, niitä ei enää muisteta eikä ajatella, mutta hänen nimensä loistaa vielä niinkuin tähti läpi vuosisatain yön, ja jälkimaailma, jonka muisto on niin lyhyt, mutta jonka luettelo ihmisten kiittämättömyydestä on niin pitkä, sanoo ajattelemattoman ihailunsa innostuttamana: hän oli suuri mies!

Hänen näitä haastellessaan astuu huoneeseen se sama vanha nainen, johon tutustuimme linnan pihalla. Hän avaa varovasti oven ja kulkee varpaisillaan, niinkuin pelkäisi herättävänsä nukkuvan lapsen. Sen jälkeen asettaa hän hitaasti ja hiljaa halkokantamuksensa lattialle. Aivan ilman kolinaa se ei voi tapahtua; vanhus pöydän ääressä säpsähtää, havahtuu ajatuksistaan ja kääntyy kiivain sanoin naisen puoleen. -- Vaimo, -- sanoo hän, -- kuinka uskallat sinä häiritä minua! Enkö ole sanonut sinulle _iterum iterumque_, että sinun on muutettava sinun _penales procul a parnasso_. Ymmärrätkö sen ... _lupa_!

-- Rakas ukkoseni, minähän tuon vain vähän halkoja. Olet palellut niin paljon näinä päivinä. Älä nyt ole vihainen, täällä tulee taas hyvä ja lämmin ollaksesi, nämä halot ovat mainioita...

-- _Quid mihi tecum?_ Mene hiiden kattilaan. Sinä häiritset minua. Sinä väsytät minua. Sinä olet, niinkuin Gustavus-vainaja aina sanoi, _Messenii mala herba_, olet minun ohdakkeeni, minun polttoviholaiseni.

Lucia Grothusen oli erittäin kiivasluontoinen nainen, pahankurinen ja riitaisa koko maailman kanssa, mutta tällä kertaa ei hän hiiskunut sanaakaan. Omituisesti olikin hänen perheellinen asemansa muuttunut! Aina hän oli miestään jumaloinut, mutta niin kauan kuin tämä oli miehuutensa parhaissa voimissa ja hänen elämänsä oli onnellinen, oli tuo lujaluontoinen vaimo taivuttanut hänen levottoman, häilyvän henkensä kuin meren kaislan lujan tahtonsa alle. Siihen aikaan oli oppinut ja pelätty Messenius ollut aimo tavalla akkavallan alla. Nyt olivat osat vaihtuneet. Samassa määrässä kuin miehen ruumiilliset voimat heikkenivät ja hän näytti alkavan elämänsä loppua lähestyä, samassa määrässä oli hänen vaimonsa jumaloiva rakkaus joutunut riitaan hänen kiivaan, vallanhimoisen luonteensa kanssa ja saanut aikaan sen, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa mahdolliseksi, että näet tämä tuima nainen muuttui nöyräksi ja alistuvaiseksi. Hän hoiti nyt miestään niinkuin äiti hoitaa sairasta lastaan; peläten hänet kadottavansa kärsi hän nöyrästi kaikki, koetti ystävyydellä lepyttää hänen pahaa tuultaan eikä koskaan vastannut vihaisesti hänen torailuihinsa. Nytkään ei olisi muusta kuin vapisevista huulista voinut päättää, kuinka vaikeaa hänen oli hillitä kiivasta luontoaan. -- Kas niin, -- puheli hän ystävällisesti ottaen muutamia askelia häntä lähemmä, -- älähän nyt enää ole pahoillasi, ukkoseni, tiedäthän, että se vain vahingoittaa terveyttäsi. En minä enää toista kertaa kolistele, minä panen maton puiden alle, ettei se sinua häiritsisi. Ja illalliseksi paistan minä sinulle mainion lampaanpaistin ... et aavista, mitä vaivaa minulla on ollut sitä hankkiessani. Olen saanut puoliväkisin ottaa sen linnanpäällikön keittiöstä...

-- Mitä kuulen minä, vaimo, oletko kerjännyt almuja, _beneficia_, tyrannien herkkupöydältä? Kautta Jupiterin, luuletko minua koiraksi, joka syön niitä muruja, joita heidän pöydältään putoilee? Sinä nilkutat? Miksi nilkutat sinä? Vastaa minulle, miksi nilkutat? Oletko taaskin käynyt kantelemassa linnan akkojen kanssa ja kompastunut päällikön rappusiin?

-- Nilkutanko minä? -- kysyi Lucia koettaen hymyillä, -- luulenpa todellakin, että vähän nilkutan ... olen satuttanut jalkani... Kiittämätön! -- lisäsi hän itsekseen. -- Sinun tähtesihän minä kärsin.

-- Mene tiehesi ja anna minun lopettaa hautakirjoitukseni!

Lucia ei mennyt, vaan astui yhä lähemmä, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hän kietoi molemmat kätensä vanhuksen kaulaan. -- Hautakirjoituksesi! -- virkkoi hän niin hellällä äänellä, ettei sen olisi voinut luulla tulevan noilta kuihtuneilta huulilta, jotka näyttivät olevan luodut ainoastaan kiroilemaan ja kovia sanoja sanomaan. -- Voi, hyvä Jumala, -- virkkoi hän hiljaa, -- pitääkö siis kaiken sen, mikä on maailmassa suurinta ja ihaninta, lopulta muuttuman tomuksi ja tuhkaksi? Mutta se päivä on vielä kaukana, se on varmaankin vielä hyvin kaukana. Näytäs minulle suuren Johannes Messeniuksen hautakirjoitus!

-- Aivan varmaan, aivan varmaan, -- virkkoi vanhus leppyneenä mielittelystä, joka kuitenkin oli sydämestä lähtenyt, -- sinä oletkin, Lucia, se oikea _persona exsecutrix_, jonka tulee saada lukea minun _epitaphiummi_, koskapa sinä olet se, jonka tulee hakkauttaa se hautakiveeni. Kas tässä, ystäväni, mitäs sanot tästä:

"Tässä lepäävät _Doctoris Johannis Messenii_ luut: Hänen sielunsa on Jumalan taivaassa, maineensa maailmata kiertää."

-- Ei koskaan ole, -- sanoi Lucia itkuun purskahtaen, -- todempia sanoja piirretty suuren miehen hautakiveen. Mutta älkäämme siitä enää puhuko. Puhukaamme sinun suuresta teoksestasi, _Scondiastasi_. Minä aavistan, tiedätkö, että sen loisto on pian hankkiva sinulle vapauden...

-- Vapauden! -- virkkoi Messenius surumielisesti. -- Niin, sinä olet oikeassa: haudan vapauden, vapauden maaksi maatua, missä mieli tekee.