Part 2

Syttyi vuoden 1808 sota. Välskäri myi apteekkinsa, joutui taas riitaan tiedekuntain kanssa ja sai tyytyä alilääkärin toimeen muutamassa suomalaisessa rykmentissä. Mutta samapa se, hän ei enää taistellut kunnian eikä elokuun 15. päivän vuoksi; Suomen sotaväessä oli harmaahapsisia vanhuksia luutnantteinakin: eikö sitten välskäri, jolla oli virkavuosia vain parikymmentä, voisi palvella alilääkärinä? Siinä toimessaan otti hän osaa vuosien 1808 ja 1809 sotaretkiin; hänen paikkansa oli kaikissa kahakoissa lähellä tappotannerta, jossakin tuvassa tai majassa tien varrella. Siellä taisteli hänkin tavallaan urhoollisesti ja rehellisesti kurjuutta, tauteja ja kuolemaa vastaan, sahasi käsiä ja jalkoja, sitoi, laastaroi, lohdutti, jakoi haavoitetun sotilaan kanssa pullonsa viimeisen sisällön, jakoi leipänsä ja rahansa ja oli aina iloinen ja hyvällä tuulella, kertoen kurjien iloksi toisen toistaan hullunkurisemman tarinan matkoiltaan vierailla mailla. Sotaväessä tunnettiin hänet kaikkialla "tupakkatohtorin" nimellä, arvattavasti siitä syystä, että hän tuttaviltaan Tukholmasta sai hyviä "lehtiä" ja oli aina valmis jakelemaan niitä sotamiehille. Tupakankin avulla voidaan osoittaa kristillistä mieltä. Niin ylpeä ei tosin välskäri ollut, että olisi Konowin korpraalin tavoin kantanut kahta mälliä suussaan "ylpeydestä vain"; päinvastoin oli hän itse ilman, kun hätä oli suuri ja haavoitettu toveri oli saanut viimeisen pään pikanellirullasta, jonka hän otti esille pitkäin, keltaisten nankkiniliiviensä taskusta. Sentähden rakastivat sotamiehet "tupakkatohtoriaan" ja Fieandt vannoi tuhannen tulimmaisen nimessä vihkivänsä hänet arkiateriksi sodan loputtua, sillä lähinnä kuulia ja ruutia ei ollut mitään maailmassa, joka hänen mielestään olisi niin hyvin ansainnut miehisen miehen kunnioitusta kuin kunnon mälli ja viisi sinistä veljeä.[3]

Välskärin seikkailuista sodan aikaan voisi hyvästi saada täyttymään ainakin yhden joulukalenterin. Mutta minä jätän ne tällä kertaa sikseen ja mainitsen vaan ohimennen, että hän vietti v. 1808 syntymäpäiväänsä elokuun _seitsemäntenätoista_ päivänä Alavudella. Sodan loputtua otti hän eronsa, ilman eläkettä tietysti. Kun vuoden 1809:n jälkeen niin moni suomalainen muutti Ruotsiin, katsoi välskäri kunniakkaammaksi kokea kaikki kovat yhdessä isänmaansa kanssa ja jäi Suomeen. Mutta hänen levoton luonteensa ei sallinut hänen pysähtyä mihinkään varmaan paikkaan; ensi vuosina rauhan jälkeen hän kuljeksi ympäri maata, lääkkeitä myyskennellen ja parannellen kaikkia tauteja suonenlyönnillä, kuppasarvella, mixtura simplexillä ja sen semmoisella. Pitäjästä pitäjään, kylästä kylään hän ajeli vanhalla hevosellaan ja oli yhtä tervetullut ja yhtä hartaasti odotettu kuin mikä tohtori Bolliger[4] tahansa uudempina aikoina. Välskäri oli vapaa kuin taivaan lintu, sukkelapuheinen ja hauska, höysti katkerat rohtonsa hupaisilla jutuillaan, ja mihin vain tulikin, sai hän aina olla varma tapaavansa katetun pöydän ja puheliaan emännän. Se oli onnellista aikaa; minä olen vakuutettu siitä, että välskäri tähän aikaan vaikutti paljon hyvää, mutta _siitä_ hän ei koskaan puhunut.

Kauan ei hän kuitenkaan saanut oman mielensä mukaan kiertää maita mantereita. Vuoden 1788:n jälkeen oli lääketiede yliopistoissa edistynyt jättiläisaskelin. Lääkintähallitus alkoi ankarasti ahdistaa kaikkia noita puoskareita, jotka tämän vuosisadan alussa täyttivät maan ja jotka useinkin olivat vahingoksi lääketieteelle ja sen maineelle, mutta jotka yhtä usein olivat avuksi hädän hetkenä, kun oikeita lääkäreitä oli vähän ja apteekkeja harvassa. Välskäri oli jo tätä ennen ollut riidassa lääkeopillisten tiedekuntain kanssa Upsalassa ja Tukholmassa, eikä muuta tarvittu kuin että eräs innokas virkaveli ilmoitti asianomaiseen paikkaan hänen retkistään maaseudulla. Välskäri manuutettiin Turkuun tutkittavaksi, mutta ei totellut käskyä, joka oli epäviisaasti tehty, sillä ansioihinsa nähden sotalääkärinä olisi hän ennen monta muuta ollut itsemäärätty johonkuhun kaupunginlääkärin toimeen. Mutta hän oli itsepäinen ja rakasti vapauttaan; hän ei siis mennyt Turkuun, ja seurauksena siitä oli se, että hänet ankaran sakon uhalla kiellettiin harjoittamasta ammattiaan.

Kolmannen kerran välskäri luopui nyt lääketieteestä, asettui syntymäkaupunkiinsa ja herkesi kalastajaksi. Se oli hupaista tointa, mutta maksoi huonosti vaivat, varsinkin jos niinkuin välskäri oli tottunut nauttimaan kupin kahvia päiväkseen ja polttamaan ostotupakkaa. Välskäri olisi myötäkäymisensä aikoina voinut koota hyvänkin omaisuuden, mutta sitä pitääkseen oli hän liiaksi antelias ja tuhlaavainen. Tämän maailman hyvyydestä oli hänellä tuskin muuta jäljellä kuin vanha, ruskea takkinsa, keltaiset liivinsä ja iloinen luontonsa ynnä muutama satakunta koukkua. Jonkin ajan kuluttua saatiin hänet sentähden houkutelluksi hakemaan rokottajan tointa, jonka hän saikin vanhain sotatoveriensa puoltolauseilla. Uudessa toimessaan viihtyi hän mainiosti, kun sai ainakin pari kertaa vuodessa harhailla kylissä ja taloissa, tarinoida emäntien kanssa ja vanhan tapansa mukaan elää kädestä kärsään. Eikä ollutkaan toista, joka olisi voinut niin hyvin kuin hän viihdyttää pieniä palleroisia, kun neula oli raapaissut naarmun heidän käsilihansa hienoon hipiään; kaikki kävi kuin leikkiä lyöden ja ennenkuin huomattiinkaan, oli kipu jo ohitse. Siitä vain kasvoi äitien ystävyys häntä kohtaan, ja kernaasti annettiin hänelle anteeksi hänen ruma tapansa purra tupakkaa.

Ja niin sateli vähitellen vanhuuden lumi hänen päälaelleen, hiljaa ja huomaamatta. Hän oli yksi noita harvoja, jotka ovat mellastaneet maailman myrskyissä kadottamatta uskoaan ihmisiin, jotka aina ovat yhtä iloisia ja huolettomia ja joiden sydän ei koskaan kovene vastoinkäymisissä eikä paisu ylpeäksi silloin, kun onni heille hymyilee. Hän oli sydämeltään hurskas ja hellä ja nauroi kernaasti itsekin nuoruutensa kevytmielisyydelle, vaikkei hän siitä vanhoilla päivilläänkään tahtonut päästä vapautumaan. Keisari Napoleon -- "hänen kaksoisveljensä", niinkuin hän leikillisesti virkkoi yhteistä syntymäpäivää muistellessaan -- oli kohonnut nopeammin inhimillisen suuruuden kukkuloille ja vielä nopeammin kukistunut siitä, jotavastoin välskärin elämä oli heilurin tavalla tasaisesti ja säännöllisesti siirtynyt siitä onnesta, jota ei kukaan kadehdi, niihin vastoinkäymisiin, jotka eivät koskaan kukista! Eläen kaiken ikänsä naimattomana, sittenkun kerran oli onnellisesti päässyt pakenemaan Sveitsissä heränneen lempensä satimia, ei hänellä kuitenkaan ollut yhtäkään niistä ennakkoluuloista, jotka vievät niin monen hänen vertaisistaan halveksimaan sydämen pyhimpiä tunteita. Kirjat hän oli tosin heittänyt luotaan liian aikaisin, pääsemättä siis osalliseksi perinpohjaisemmasta sivistyksestä, mutta elämän kokemukset olivat häntä kouluttaneet niin, että minä aina ihmettelin hänen ihmistuntemustaan.

Lapsuudessamme ja aikaisemman nuoruutemme aikoina istuimme me usein hänen vanhassa yliskamarissaan kokoontuneina hänen nahkoitetun nojatuolinsa ympärille kuuntelemaan tarinoita tarujen maailmasta ja tarinoita todellisesta elämästä. Hänen muistinsa oli pohjaton ja niinkuin ei vuolas koskikaan anna kaikkien vesiensä vuotaa yht'aikaa, niin oli välskärilläkin aina uusia kertomuksia varastossaan, oli kertomuksia ajoilta nykyisiltä, mutta vielä enemmän ajoilta, jotka ovat kauan sitten unohtuneet. Eihän hänellä ollut mitään laajoja, historiallisia tietoja, hänen juttunsa olivat enemmän hajanaisia kuvauksia kuin kokonaisia kertomuksia. Jälkeenpäin olen huomannut, että niistä on poistettava paljon sellaista, joka oli vain sen ajan juoruja ja puolueiden panettelua. Usein puuttui niistä suuren ja ylevän maailmankatsannon leima, jota ei saavuteta muulloin kuin silloin, kun ajatukset ja tunteet alituisesti saavat vaikutusta siitä, mikä elämässä on suurta ja jaloa; mutta todenmukaisuutta oli noissa hänen kertomuksissaan, oli lämpöä ja ennen kaikkea eloisaa vilkkautta, jota en rohkene ruveta muististani jäljittelemään.

Kun me olimme kauan kuunnelleet vanhusta yhteen menoon, otti hän joskus esille kuluneen sähkökoneen ja houkutteli siitä kipinän toisensa perästä. "Noin räiskähteli maailma minun nuorna miesnä ollessani", sanoi hän nauraen. "Vei vain sormensa lähelle, niin jo paukahti jossakin paikassa. Mutta silloin se olikin taatto taivahinen, joka kampia pyöritti."

Harvoin oli hänellä jokin kertomus paperille pantuna; oli sentään yksi, "Suomen Herttuatar". Suurimman osan hän kertoi suullisesti; monta on siitä vuotta jo vierinyt, toiset niistä olen unohtanut, toisia niistä olen verrannut tarinoihin ja kirjoihin. Jos nämä tulevat lukijaa huvittamaan, ei välskäri ole turhaan kertonut juttujaan noina pitkinä talvi-iltoina.

VÄLSKÄRIN ENSIMMÄINEN KERTOMUS.

KUNINKAAN SORMUS.

Lukija, joka istut tyynessä majassasi rauhan ja sivistyksen ympäröimänä, muistatko noita milloin suuria, milloin surullisia muistoja, jotka jäävät elämään vielä vuosisatojenkin kuluttua ja jotka milloin loistavat kirkkaasti kuin auringon valo, milloin taas kuin pois kulumattomina veripilkkuina himmentävät historian kirjavia lehtiä? Voivatko ajatuksesi, lepoon tottuneina, kohota kuvailemaan menneiden aikojen kauhuja ja riemuja, voivatko ne sen tehdä, ei huolettomasti harhaillen toisesta toiseen ja hakien vain uteliaisuudellesi tyydytystä, vaan elävästi ja lämpimästi, aivan niin kuin itse seisoisit keskellä noita jo ammoin päättyneitä otteluita, niinkuin oman veresi niissä vuodattaisit, niissä voittaisit tai kaatuisit ja tuntisit sydämesi sykkivän toivoa ja vavistusta aina sen mukaan kuin onni sinulle hymyili tai sinulle selkänsä käänsi? Seisoen historian kukkuloilla ja katsellen kauas ympärillesi yli inhimillisten intohimojen myllerteleväin taistelutannerten, voitko laskeutua alas menneisyyden laaksoihin, tuohon ruumiillisesti haudattuun ja maahan maatuneeseen, mutta henkisesti kuolemattomaan elämään, jossa on historian oikea sisältö? Oletko koskaan nähnyt historian kuvattuna ukoksi, jonka otsa on viisaissa rypyissä ja sydän jähmettynyt ja joka punnitsee kaikkea järjen vaaka kädessään? Eikö ole ajantiedon hengetär ikuisesti kukoistava tyttö, jonka silmä tulta suitsuaa, sydän liekehtii ja sielu säkenöipi, eikö hän aina ole inhimillisesti lämmin ja inhimillisesti kaunis?

Senpätähden -- jos on sinulla kykyä kärsimään ja riemuitsemaan niiden kanssa, jotka ovat kadonneet, vihaamaan niinkuin he vihasivat, rakastamaan niinkuin he, riemuitsemaan, ihailemaan, ylenkatsomaan ja kiroamaan niinkuin he ovat tehneet, sanalla sanoen, elämään heidän mukanaan koko sydämestäsi eikä ainoastaan katsomaan heitä kylmän järkesi silmillä -- seuraa silloin minua! Minä vien sinut alas laaksoihin; käteni on heikko ja kuvaukseni ovat vähäpätöiset, mutta oma sydämesi on ohjaava sinua paremmin kuin minä; siihen luotan minä -- ja aloitan.

1. BREITENFELDIN TAISTELU.

Saksan ja Ruotsin historiassa kaikuu halki vuosisatojen nimi, jonka kuullessaan ruotsalainen kohottaa päänsä entistä pystympään ja vapautta rakastava saksalainen paljastaa ihmetyksellä omansa. Se on Leipzig, Breitenfeld ja syyskuun 7. päivä 1631.

Kuningas Kustaa Aadolf oli tullut ruotsalaisineen ja suomalaisineen Saksanmaalle puolustamaan sitä, mikä on elämässä pyhintä ja kalleinta: vapautta ja uskoa. Tilly, tuo kauhea vanha korpraali, oli marssinut Sakseniin ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Kaksi kertaa olivat he jo kohdanneet toisensa: tiikeri oli kutsunut jalopeuran taisteluun, mutta jalopeura ei liikkunut paikoiltaan. Nyt seisoivat he kolmannen kerran toistensa näkyvissä, eikä enää auttanut muu kuin iskeä musertava isku, ja Saksa odotti vavisten kohtalonsa ratkaisua.

Varhain aamulla lähtivät yhdistyneet ruotsalaiset ja saksilaiset sotajoukot Loder-puron yli Breitenfeldin kylää kohden ja asettuivat sotarintamaan. Se oli muodostettu uuden, kuninkaan keksimän sotatempun mukaan; jalkaväki prikaateissa, ratsumiehet pienissä eskadroonissa, heidän välillään musketöörejä. Kaikki nämä kahdessa linjassa, mutta saksilaiset erillään. Kuningas ratsasti rivejä pitkin, järjesteli ja tarkasteli, sanoen väliin aina kehoittavan sanansa. Hän silmäili mielihyvällä noita uljaita miehiään; siinä seisoi Kustaa Horn ratsujoukkoineen vasemmalla sivulla; keskustassa oli urhoollinen Teuffel ja hänen edessään Torstenson keveine, mutta kauheine nahkakanuunoineen; Banér liiviläisineen ja Hepburn skottilaisineen seisoivat toisella sivulla.

Viimeksi läheni kuningas vasenta siipeä, jota hän itse johti. Täällä seisoi viisi rykmenttiä ratsuväkeä: Tott rykmenttineen, Soop länsi-gööttalaisineen, Stenbock smoolantilaisineen ja äärimmäisenä kaikista Stålhandske suomalaisia johtamassa. Kuninkaan katse kirkastui kirkastumistaan, hänen hitaasti sivuuttaessaan kunniaa tekeviä rivejä. Stålhandske -- sanoi hän ja hiljensi suuren mustan juoksijansa kulkua suomalaisten viimeisen rivin kohdalla: -- Te kai ymmärrätte, miksi olen teidät laitimmaiseksi asettanut. Meitä vastassa seisoo Pappenheim vallooniensa kanssa -- hän haluaa tehdä minun tuttavuuttani, -- virkkoi kuningas hymyillen, -- ja arvatenkin saamme me kovaa koettaa, jos hän tältä puolen heittää koko laumansa meidän kimppuumme. Minä luotan siihen, että te suomalaisinenne otatte hänet vastaan niin, että tuntuu. -- Tämän jälkeen koroitti kuningas äänensä, niin että koko ratsujoukko voi sen kuulla, ja lisäsi: -- Varokaa nyt, pojat, ettette tao miekkojanne tylsiksi noiden miesten rautaisiin varustuksiin, vaan pistätte ensin kuoliaaksi hevosen, niin kyllä sitten voitte helposti voittaa raskaan ratsumiehenkin.

Suomalainen ratsuväki ymmärsi hyvin kyllä asemansa sekä vaaran että kunnian ja oli siitä ylpeä. Kuninkaan osoittama luottamus lisäsi heidän rohkeuttaan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi ollut valmis käymään itsensä pelätyn Pappenheimin kimppuun. Kun näki nuo yleensä pienikasvuiset ja lyhytvartaloiset olennot pienten, vähäpätöisten hevostensa selässä, ei olisi ensi silmäyksellä osannut ajatellakaan, että he voisivat vastustaa noiden suuritekoisten valloonien hyökkäyksiä heidän karatessaan eteenpäin tulisilla, suurilla ratsuillaan. Vähän ennen taistelun alkamista pitämässään puheessa sanoi Tilly itsekin ylenkatseellisesti noista nälkäisistä, alastomista vihollisistaan ja heidän hevosistaan, jotka hänen mielestään olivat kurjempia kuin keisarillisten kurjimmat kuormakonit. -- Ratsastakaa suoraan heidän päällensä, -- lisäsi hän -- niin ratsumies ja hänen hevosensa menevät mäsäksi teidän korskuvain juoksijainne jaloissa. -- Mutta Tilly ei tuntenut tarpeeksi vihollistaan tai ei ollut häntä tuntevinaan. Sillä ratsumiesten rautaiset jäntereet ja rauhallinen, kuoloon saakka kukistumaton rohkeus korvasivat täydellisesti sen, mikä puuttui ulkoasusta ja ryhdistä, ja heidän pienillä hevosillaan oli apunaan koko suomalaisen rodun sitkeys, joka monta tuntia kestävän, uuvuttavan käsikähmän aikana suuresti vaikutti voiton saamiseen.

Suomalaisten iloisen hurraan seuraamana ratsasti kuningas pois heidän luotaan. Stålhandske kääntyi väkensä puoleen ja kertasi kuninkaan sanat suomenkielellä. Reippaiden ratsumiesten kasvot loistivat ylpeydestä ja ilosta.

-- Kas niin, Perttilä, -- lisäsi Stålhandske, kääntyen nuoren ratsumiehen puoleen, joka etumaisena ratsasti kauniin, mustan hevosen selässä ja oli muita pitempi ja ryhdikkäämpi, -- tekeekö mielesi tänään ansaita itsellesi ritarin kannukset?

Puhuteltu näytti hämmästyvän, teki kunniaa miekallaan ja punastui sotalakkinsa liepeitä myöten. -- En ole koskaan uskaltanut pyrkiä niin suureen kunniaan, -- vastasi hän, mutta hänen hehkuvat poskensa osoittivat, että tuon arvon saavuttaminen oli ollut hänen salaisimpain toiveittensa esineenä. -- Minäkö ... talonpojan poika! -- lisäsi hän vitkalleen.

Stålhandske naurahti. -- Tuhat tulimmaista, poikahan punastuu kuin vihille vietävä neitonen. Talonpojan poika? Mitäs me muut sitten olemme olleet? Eikö sinulla ole neljä täysin varustamaasi ratsumiestä komennettavanasi? Eikö Luoja ole pannut urhoollista sydäntä rinnassasi sykkimään ja eikö kuningas ole pannut miekkaa käteesi? Onhan se sekin jo aateluuden merkki; pidä itse huolta tähteistä!

Tuhannet nopeat ajatukset salamoivat sillä hetkellä nuoren ratsumiehen mielessä. Hän ajatteli lapsuuttaan tuolla Suomessa, kaukana Pohjanmaalla. Hän muisti, kuinka hänen isänsä, vanha Perttilä, joka nuijasodan aikana oli ollut herttua Kaarlon parhaita puoluelaisia, oli kuningas Kaarlo IX:ltä sittemmin saanut lahjaksi neljä suurta taloa, jotka kukin varustivat hevosen ja miehen sotapalvelukseen, ja sen avulla vaurastunut niin, että nyt oli rikkaimpia talonpoikia koko maassa. Hän muisteli ensimmäisiä nuoruutensa aikoja Tukholmassa, jonne isä oli hänet lähettänyt siinä kunnianhimoisessa tarkoituksessa, että poika kerran tulisi saavuttamaan kunniaa ja suosiota kuninkaan läheisyydessä, ja muisteli sitä, kuinka hän itse, ollen vielä kunnianhimoisempi kuin isänsä, sen sijaan, että olisi hankkinut itselleen rauhallisia tietoja opin tiellä, oli salaisuudessa opetellut miekkailemaan ja ratsastamaan, kunnes ankara isä vihdoinkin muutti mielensä ja antoi hänen pyrkiä kuninkaan suomalaiseen ratsuväkeen. Kaikki nämä muistot risteilivät nyt nuoren sotilaan aivoissa, sillä nyt, nyt oli hetki tullut, jolloin hän, rahvaan riveistä lähtenyt nuorukainen, voittaisi itselleen tuon ylpeän aatelin vertaisen arvon, tuon aatelin, joka tähän saakka oli ylenkatseellisesti kohdellut häntä ja hänen laisiaan. Ja jo paljas ajatuskin tuon kunnian saavuttamisesta ajoi punan hänen poskilleen; hän tunsi, että se ajatus voisi kannustaa hänet vaikka kuolemaankin.

Mutta ei yksistään se ajatus. Hänen nuori sydämensä paisui, kun hän ajatteli saavansa sankarikuninkaan silmäin edessä taistella kovan, ratkaisevan taistelun uskonsa vapauden puolesta, maansa kunnian puolesta ja kaiken sen puolesta, mikä on elämässä korkeinta ja kalleinta, ja tämä vakaumus se oli, joka elähytti häntä, samoin kuin, muutamia palkkasotureita lukuunottamatta, koko sotajoukkoakin, ja joka synnytti voiton varmuuden jo ennen kuin taistelu oli alkanutkaan.

Ennenkuin nuori ratsumies ehti vastata jalomielisen päällikkönsä kysymyksiin, kuului jo kuninkaan voimakas ääni rukoukseen kehoittavan. Uljas urho paljasti päänsä ja laski miekkansa kärjen maata kohti, ja kaikki ympärillä olevat joukot tekivät heti kohta samoin. Ja kuningas rukoili kauas kuuluvalla äänellä: "Kaikkivaltias Jumala, jonka kädessä voitto ja tappio on, käännä laupiaat kasvosi meidän, sinun palvelijaisi puoleen! Kaukaisista maista ja rauhallisista majoistamme olemme tänne saapuneet taistelemaan vapauden, totuuden ja pyhän evankeliumisi puolesta. Anna meidän voittaa pyhän nimesi tähden! Amen."

Vakava luottamus täytti kaikkien sydämet. Ruotsalainen airut ratsasti kutsumaan keisarillisia taisteluun ja Tilly vastasi ylpeästi, että kuningas kyllä tiesi, missä hänet tapaisi.

Kello kahdentoista aikaan keskipäivällä tuli hyökkäävällä puolella oleva Ruotsin sotaväki kantomatkan päähän keisarillisesta tykistöstä, joka oli asetettu sotarintaman takana olevalle kukkulalle. Ruotsalaisten tykistö vastasi ammuntaan, ja taistelu alkoi. Aurinko paistoi ruotsalaisten silmiin ja lounaistuuli ajoi pilvittäin tomua ja paksua ruudin savua heitä vastaan. Kuningas antoi sotajoukon kammeta oikealle kädelle väistääkseen tuulta ja aurinkoa; Pappenheim pyysi määräystä sitä estääkseen ja sai sen. Salaman nopeudella karkasi hän eteenpäin, teki tiukan käänteen ja ryntäsi ruotsalaisten oikeata kylkeä vastaan sivulta päin. Samassa silmänräpäyksessä lähetti kuningas reinikreivin rykmentin ja Banérin ratsuväen häntä vastaan. Yhteentörmäys oli kauhea; hevoset ja miehet lensivät kuperkeikkaa toistensa yli. Pappenheim vetäytyi takaisin, mutta hyökkäsi jo seuraavana hetkenä suomalaisia vastaan. Valloonien musta rintama ryntäsi eteenpäin silmittömällä raivolla; turhaa työtä, sillä he kilpistyivät rautaista muuria vastaan, heidän etummainen rivinsä musertui, toinen pyörähti takaisin, ja toinen hyökkäys oli torjuttu. Pappenheim raivosi; kolmannen kerran karkasi hän taisteluun; nyt oli suomalaisilla liiviläiset ja kuurilaiset apunaan. Stålhandske otti vastaan vihollisensa yhtä kylmästi, yhtä voimakkaasti; oli mahdotonta murtaa tuota elävää muuria. Hitaina vihaan olivat suomalaiset tähän saakka puolustautuneet järkähtämättömän rauhallisesti. Mutta vähitellen viehättyivät hekin taistelun tuoksinasta; neljännen ryntäyksen kestäessä oli vihollisten raivo heihinkin tarttunut, ja heitä oli jo vaikea hillitä. Stålhandsken mahtava ääni kuului läpi taistelun mellakan; vielä kerran sulkeutuivat suomalaisten rivit toisiinsa, vielä kerran työnnettiin vihollinen armotta takaisin. Haavojen peittämänä ajoi Pappenheim viidennen kerran vallooninsa eteenpäin. Ja nyt murtuivat suomalaisten rivit itsestään, mutta sulkivat samassa rautaiseen syleilyynsä vastaan tunkevan vihollisen. Taistelua alettiin nyt taistella mies miestä vastaan, ja valloonien hevoset alkoivat uupua. Mutta yhtä suuri kuin oli heidän tappionsa oli myöskin heidän raivonsa. Vaikka viidennen kerran takaisin lyötyinä, hyökkäsivät he vielä kuudennen kerran, yhtä verisesti, yhtä turhaan. Seitsemännellä kerralla oli Pappenheimillä vain uskollisimpansa mukanaan, ja kun tämäkin viimeinen, epätoivoinen ryntäys oli torjuttu ja kenttä jäänyt päälle karkaavien ruumiita täyteen, ei hänen pelätty äänensä enää mitään mahtanut. Valloonien eloon jäänyt joukko hajaantui hurjasti paeten Breitenfeldiin päin.

Tomuisina ja veren tahraamina huoahtivat suomalaiset hetken aikaa. Mutta tuskin oli savu vähäksi aikaa hälvennyt, kun he huomasivat muista erotetun osaston vihollisen väkeä. Se oli Holsteinin herttuan jalkaväkirykmentti, joka oli seurannut Pappenheimiä. Suomalaiset olivat päässeet tuohtumaan eikä mikään enää voinut heitä pidättää. Itä-gööttalaisten seuraamina he piirittivät, mursivat ja tuhosivat holsteinilaisten rintaman; nuo urhoolliset soturit taistelivat viimeiseen mieheen ja kaatuivat siihen, mihin olivat asettuneet.

Kun tämä tapahtui oikealla kyljellä, oli vasen kylki joutunut suurimpaan vaaraan. Fürstenberg oli kroatilaisineen käynyt saksilaisten kimppuun, ja näiden rivit alkoivat pian horjua. Kun Tilly näki molemmat kylkijoukkonsa taistelussa, komensi hän vihdoinkin keskustansa kuusitoista suurta kolmiota eteenpäin. Ukkospilvenä pauhasi kenttää pitkin hänen uljas armeijansa. Torstenson tervehti heitä tulisin kourin. Kauheasti lakaisivat nahkakanuunain kuulat keisarillisten rivejä; Tilly vetäytyi syrjään, jätti Pappenheimin oman onnensa nojaan ja hyökkäsi hänkin saksilaisten kimppuun. Ei tee lumivuori vyöryessään kauheampaa jälkeä; ensi iskun musertamina hajaantuivat saksilaiset paeten kaikille haaroille, vaaliruhtinas etunenässä, ja ryöstivät paetessaan kaikki, mitä heidän tielleen sattui. Tilly saattoi nyt sysätä kaikki joukkonsa Hornia ja ruotsalaisten vasenta kylkeä vastaan. Kauhean ylivoiman tunkemana väisti tämä hitaasti vasemmalle, joka hetki kukistumaisillaan. Kuningas kiiruhti hätään ja huusi Callenbachia tulemaan Jumalan nimessä reservinsä kanssa avuksi. Callenbach teki niin, mutta kaatui ensi yrityksessä. Sama onnettomuus kohtasi Teuffeliä. Vihdoin marssivat Hepburn skottilaisineen ja Soop smoolantilaisineen Hornin avuksi. Kroatilaiset ryntäsivät taajoin joukoin Hepburnia vastaan; silloin avautuivat skottilaisten rivit, piilotetut nahkakanuunat alkoivat ampua ja tappotanner peittyi kuolleilla. Toisia vihollisia tuli sijaan. Skottilaiset ottivat heidät vastaan niin kauhealla muskettitulella, että miehiä kaatui rivittäin maahan. Muun sotajoukon taistelupaikoilta nouseva savu ja pöly ajautui tännepäin. Ystävät ja viholliset sekautuivat toisiinsa murhaavaan sekasortoon, tapeltiin miekoin ja pyssynperin ja voitto kallistui milloin millekin puolelle.