Part 19

Kuullessaan tuon nimen heräsi Bertel tuskallisesta huumaustilastaan, kavahti pystyyn ja tarttui puhujaa kaulukseen. -- Konna, mitä puhut? -- huudahti hän.

-- So, so, arvoisa herra, puhutelkaa siivosti kuninkaallisen majesteetin ja kruunun miehiä. Minä vaan sanon, että se saksalainen petturi, se paavillinen noita-akka, neiti von Emmeritz on onnistunut viime yönä pakenemaan Korsholmasta, ja että se, joka ei tahdo olla avullisena hänen vangitsemisessaan, on maanpetturi...

Mies ei saanut puhua loppuun, ennenkun Bertelin voimakkaan käden isku heitti hänet pitkäkseen lattialle. -- Isä, sinä olet näin tahtonut! -- huudahti nuorukainen ja oli tuossa tuokiossa hyökännyt ovesta ulos ja heittäytynyt rekeen, jonka samassa kuultiin täyttä karkua ajavan pois pihalta ja katoavan raivoavaan lumimyrskyyn.

8. PAKOSALLA.

Kuka voi sanoa meille, missä neiti Regina nyt on ja mikä on saanut hänet hylkäämään Martta-rouvan hellän hoidon ja lähtemään pakosalle keskellä talvea vieraassa maassa, joka on täynnä erämaita ja jossa hän ei tunne ainoatakaan tietä eikä polkua, eikä taida edes sen maan kieltäkään.

Älkäämme unhottako, että kertomuksemme kuvaa aikaa, jolloin katolisuus ja lutherilaisuus olivat mitä ankarimmassa taistelussa keskenään ja jolloin eivät lutherilaisetkaan, alituisten kiistojen kiihoittamina, olleet toisin ajattelevia kohtaan sen suvaitsevaisempia kuin katolilaisetkaan. Kun Martta-rouva oli nyt kerran saanut päähänsä, että hänen velvollisuutensa oli käännyttää neiti Regina lutherinuskoon, niin tästä epäonnistuneesta ajatuksesta ei kukaan saanut häntä luopumaan. Yhtä mittaa kiusasi hän sentähden tyttö parkaa milloin kirjoja tyrkyttämällä, milloin houkuttelemalla ja vapauden lupauksilla, milloin taas uhkauksilla jos jonkinlaisilla, ja kun Regina kieltäytyi kirjoja lukemasta ja pappeja kuulemasta, antoi tuo innokas rouva joka aamu ja ilta pitää rukouksia vankinsa huoneessa sekä sunnuntaisin jumalanpalveluksiakin samassa paikassa. Kun eivät nämä keinot mitään vaikuttaneet, sanoi Martta-rouva sitä neiti Reginan uppiniskaisuudeksi; kuta enemmän Martta-rouva ponnisti voimiaan, sitä tyynemmäksi, kylmemmäksi ja jäykemmäksi kävi hänen vankinsa. Regina piti itseään uskonsa marttyyrina ja kärsi näennäisen rauhallisesti kaikki nöyryytykset pyhän asian vuoksi.

Mutta kuuma etelämainen veri kuohui yhdeksäntoistavuotiaan neidon suonissa niin, että se vain suurella vaivalla saatiin pysymään pinnaltaan tyynenä. Oli hetkiä, jolloin neiti Regina olisi ollut valmis räjäyttämään ilmaan koko Korsholman linnan, jos vain olisi voinut. Mutta nuo vanhat, harmaat muurit eivät välittäneet hänen äänettömästä raivostaan, ja pako näytti lopulta olevan hänen ainoa pelastuksensa. Vuoden ja yön hän sitä mietti; viimein sai hän käsiinsä keinon, jolla voi voittaa Martta-rouvan valppauden.

Kajaanin linnassa istui siihen aikaan vankina kuuluisa ja onneton _Johannes Messenius_, joka oli kasvatettu jesuiittakoulussa Braunsbergissa ja jonka jesuiitat olivat määränneet katolilaisuuden apostoliksi vääräuskoiseen Ruotsiin. Sigismundin puolueen hyväksi tekemiensä häväistyskirjoitusten ja kaikenlaisten muiden vehkeiden vuoksi oli hänet vangittu, ja hän oli nyt yhdeksättätoista vuotta istunut kuin myyrä kolossaan vankilan seinien sisällä, jossa häntä useinkin pahoin kohdeltiin, kun kertomukset hänen opistaan, onnettomuuksistaan ja katolisista mielipiteistään saapuivat neiti Reginankin kuuluville. Siitä hetkestä alkaen risteili rohkeita tuumia vangitun neidon mielessä.

Eräänä päivänä uuden vuoden tienoossa ilmaantui Korsholmaan kuljeksiva, saksalainen puoskari, kantaen rohtolaatikkoa selässään, niinkuin koronkiskuri juutalaiset tekivät myöhempään aikaan.[13] Tuollaiset kulkurit, jotka samalla kertaa olivat tohtoreita ja apteekkareita, viekoittelivat hyviä rahoja herkkäuskoiselta rahvaalta, ja heihin turvautuivat usein ylhäisemmät säätyhenkilötkin, sillä koko maassa ei siihen aikaan vielä ollut tutkinnon suorittanutta lääkäriä, ja apteekkejakin oli ainoastaan yksi, Turussa, eikä sekään ollut erittäin hyvin varustettu. Ei ole siis kumma, että mainitsemamme puoskari sai yllin kyllin työtä parantaessaan luuvaloa, pistoksia, vatsakipuja ja muuta semmoista; Martta-rouva itsekin, joka aina valitti vatsakipuaan ja hengenahdistusta joka kerta, kun oli antanut rengeilleen selkään, otti suurella mielihyvällä vastaan vieraan tohtorin. Muutamissa päivissä oli vieras täydellisesti perehtynyt taloon, ja niin tapahtui, että hänet kutsuttiin neiti Reginan luo, joka valitti ankaraa päänsärkyä.

Martta-rouvan tavallinen älykkäisyys petti hänet tällä kertaa. Kaksi päivää sen jälkeen olivat eräänä aamuna sekä nuori neiti Regina että vanha Dorthe kuin myöskin puoskari teillä tietymättömillä. Ulkoapäin murrettu rautaristikko ja jäljelle jääneet nuoraportaat ilmaisivat kyllin selvästi, että puoskari oli auttanut vankeja muurien ja vallien yli. Martta-rouva unohti pelkästä hämmästyksestä sekä vatsatautinsa että hengenahdistuksensa ja lähetti heti paikalla vanginvartijoitaan kaikille haaroille karkureita kiinni ottamaan. Pian saamme nähdä, kuinka hänen toimensa onnistuivat.

Palaamme hetkeksi Bertelin seuraan, jonka tapaamme mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa ajamassa kautta myrskyisen yön, seuranaan vanha palvelijansa Pekka. Tämä kunnon mies ei voinut käsittää sitä hulluutta, että kun juuri on tultu kotitaloon, lähdetään heti paikalla pois lämpimän takkatulen ja kiehuvan padan äärestä lumikinosten ja susien sekaan synkkään korpeen. Eikä sitä Bertel itsekään käsittänyt. Äsken oli hän, päästyään lomalle siksi aikaa kuin sotaväki oli talvileirissä Saksanmaalla, kulkenut Tornion kautta Isokyröön ja aikonut sieltä Vaasaan, joka oli hänen salainen matkansa määrä. Ja nyt kohtasi hänet toisessa paikassa isän kirous, ja toisessa tyhjät muurit, joiden sisällä ei ollut enää se, jota hän haki. Regina oli kadonnut jäljettömiin.

-- Minne ajetaan? -- kysyi Pekka nyreästi, kun oli tultu suurelle maantielle.

-- Aja minne tahansa, -- vastasi yhtä äreästi hänen herransa. Pekka käänsi hevosensa Vaasaan, jonne oli vaan noin kolmen peninkulman matka. Bertel huomasi sen. -- Pöllö -- huusi hän, -- minähän käskin sinun ajaa pohjoiseen päin.

-- Pohjoiseen päin, -- virkkoi Pekka yhtä yksikantaan ja käänsi, haikeasti huoaten, hevosensa Uuteen Kaarlepyyhyn, jonne matkaa oli seitsemän peninkulmaa. Siihen aikaan ei ollut mitään majataloja eikä kyytihevosia matkustajain mukavuudeksi. Mutta siellä täällä teiden varsilla oli taloja, joista kaikkien niiden, jotka kruunun asioissa kulkivat, täytyi saada hevosia, jotavastoin muiden matkustavaisten oli kyydistä erittäin sovittava. Tavallisia yöpaikkoja olivat pappilat ja oli niissä jokaisessa eri tupa pihan perällä jossa oli valmiita olkivuoteita ja pöydällä kylmää ruokaa sekä tuttujen että tuntemattomien varalle. Olihan varsin ymmärrettävää, että Pekka, joka ei ollut saanut pois mielestään puuropataa, uskalsi vielä kerran kysyä, eikö ehkä olisi parasta ajaa yöksi Vöyrin pappilaan.

-- Aja Ylihärmään päin, -- vastasi ratsumestari kiukkuisesti ja kääriytyi tuuheaan lammasnahkaturkkiinsa, sillä yöllinen tuuli puhalsi polttavan tuikeasti.

-- Hullu eessä, hullu reessä, -- mutisi Pekka ja poikkesi sille kaitaselle kyläntielle, joka Isokyröstä johtaa yllämainittuun paikkaan, mikä silloin oli Lapuan emäpitäjään kuuluva kappeli.

Täällä olivat kinokset miehen korkuisina patoutuneet aitojen väliin ja matkamiehet voivat tunkeutua ainoastaan käymäjalkaa eteenpäin. Tunnin verran ponnisteltuaan olivat hevoset uupuneet ja pysähtyivät nyt joka kymmenennen askelen päässä. Bertel, joka oli mietteisiinsä vaipunut, sitä tuskin huomasi. Oli tultu Kyrön tasangoilta Lapuan metsiin. Erämaan hiljaisuus, joka keskeytyi ainoastaan myrskyn pauhinasta, ympäröi matkamiehiä kaikilla tahoilla, eikä missään näkynyt jälkiä ihmisasunnoista.

Pekka oli jonkin aikaa paarustanut reen kupeella ja leveiden hartiainsa voimalla kiskaissut sen ylös kinoksista silloin, kun se vaipui niin syvälle lumeen, etteivät hevoset kyenneet saamaan sitä liikkeelle. Viimein väsähtyivät kuitenkin hänenkin voimansa ja reki puuttui auttamattomasti korkeaan lumivuoreen. -- No? -- huusi Bertel kärsimättömästi. -- Mikä hätänä?

-- Ei ole hätänä mikään muu, -- vastasi Pekka rauhallisesti, -- kuin ettemme tarvitse lukkaria emmekä pappia hautautuaksemme.

-- Kuinka pitkältä on tästä lähimpään taloon?

-- Muistelen olevan peninkulman paikoille.

-- Etkö näe tulta tuikkavan tuolla metsän sisässä?

-- Taitaapa tuikkaa...

-- Riisu hevoset, ja ratsastakaamme sinne!

-- Ei, hyvä herra, se ei käy päinsä. Tässä metsässä kummittelee oikein turkasesti, sen tiedän minä vanhastaan, kummittelee aina siitä lähtien kuin talonpojat tappoivat täällä voutinsa nuijasodan aikana ja polttivat hänen talonsa ja viattomat lapsensa.

-- Loruja! Me ratsastamme.

-- Tehdään niinkuin tahdotte.

Kohta oli hevoset riisuttu ja molemmat matkamiehet pyrkivät nyt ratsain tulta kohden, joka välistä katosi, välistä taas leimahti esiin lumisten honkien välistä.

-- Sano minulle, Pekka, -- alkoi Bertel, -- mitä se kansa kertoo tästä erämaasta? Muistelen lapsuudessani siitä paljonkin kuulleeni.

-- Lienettehän kuullut. Äitinnehän oli kotoisin täältä.

-- Täällä oli muinoin suuri uudismaa metsässä?

-- Suuri se oli, monen sadan tynnyrinalan laajuinen; kaiken sen oli vouti Stjernkors perkauttanut ja kaivattanut penikulmaisia ojia jo Kustaa kuninkaan aikana. Ja täällä kasvoi monta sataa tynnyriä viljaa, kertoi isäni, ja uuden ja suuren talon oli vouti rakennuttanut ja eli kuin ruhtinas erämaassa. Silloin tulivat nuo talonpojat ja sytyttivät talon tuleen keskellä yötä, ja siinä hukkui ihmisiä ja elukoita, paitsi sitä nuorta neitiä, jonka isänne pelasti ja sitten otti rouvakseen.

-- Eikö taloa sitten enää koskaan uudelleen rakennettu?

-- Siinä oli, tiemmä, lihava pala monen mielestä siinä, ja olihan niitä niitäkin, jotka uhallakin muuttivat tänne asumaan. Mutta se toinen oli vanhempi ja viisaampi ja alkoi pitää semmoista helvetin meteliä sekä yöllä että päivällä, ettei kukaan enää voinut olla varma hengestään, vielä vähemmin syntisestä sielustaan. Kun tuvassa istuit, niin tempasi tuolin altasi, puurokuppi pyöri pöydän alle ja kivet irtautuivat uunista ja sinkoilivat ympäri korvia. Jos menit metsään, ei sielläkään ollut sen parempi ollaksesi, puut kaatuilivat, vaikkei tuullutkaan, ja maa upotti jalkojen alla selvällä, kovalla tiellä ja veti pohjattomaan suohon. Kun nyt ajattelen, että me kuljemme samassa metsässä ... voi. voi, upottaa, upottaa...

-- Vaiti mies! Lumihan se vaan siinä upottaa. -- Entä sitten? Eivätkö voineet sitä kauemmin kestää?

-- Sitten muuttivat ne kaikki pois, niin ettei jäänyt kissaakaan kiukaan kulmaan, paitsi muuatta vanhaa torpparia, mutta hänkin on jo aikoja sitten kuollut. Koko tuo suuri uudismaa joutui taas autioksi, ojat liettyivät kiinni, niityt metsittyivät ja pellot alkoivat kasvaa petäjiä. Siitä on kohta neljäkymmentä vuotta...

Ja kun Pekka oli tottumaton pitämään pitkiä puheita ja näytti itsekin hämmästyvän tätä monisanaisuuttaan, pisti hän tulpan suunsa eteen ja pysäytti samalla hevosensa.

-- Mitä nyt taas? -- kysyi Bertel kärsimättömästi.

-- En näe enää tulta.

-- En minäkään. Se on kai puiden peitossa.

-- Ei, hyvä herra, se ei ole puiden peitossa, se on vaan vaipunut maan sisään, kun ensin vietteli meidät tänne synkimpään korpeen. Sanoinhan minä, että niin tulisi käymään. Täältä emme palaa ikinämme hengissä.

-- Aja mies; luulen näkeväni tuolla edessäpäin jotakin, joka on niinkuin tupa.

-- Sen tupa, suuri kivihän se on, jonka kupeilta tuuli on lumen ajanut. Olemme hukassa.

-- Suus' kiinni ja aja! Tässähän on kenttä ja nuorta metsää; tuolla vilkkuu jotakin lumen sisästä.

-- Kaikki pyhimykset meitä siunatkoot. Olemmehan aivan samalla paikalla, missä talo oli ennen. Ettekö näe, miten tuolla vanhat tulensijat piipottavat lumen sisästä? Älkää menkö, herra!

-- En erehtynyt ... tuossa on tupa.

Bertel ja hänen toverinsa olivat erittäin vaivalloisella maalla, jossa hevoset kompastelivat joka askelella kiviin ja lumen peittämiin kuoppiin. Miehen korkuiset kinokset ja kaatuneitten puitten rungot vielä vaikeuttivat kulkemista, ikäänkuin tukkiaksensa kokonaan tien tuohon ränstyneeseen majaan, joka, liekö ollut sattumalta tai tahallaan, oli piiloutunut kahden tuuhean kuusen taa, joiden oksat ulottuivat maahan asti. Tuvan toisella seinämällä oli ulospäin aukeava luukku, jota myrsky paiskeli auki ja kiinni, niin että tuli milloin katosi, milloin tuikahti taas näkyviin. Bertel laskeutui hevosensa selästä, sitoi sen kuuseen ja läheni ikkunaa silmätäkseen ulkoapäin tupaan. Salainen toivo joudutti hänen askeleitaan. Hän oli varma siitä, että jos pakolaiset olivat lähteneet pohjoiseen päin, he eivät olleet kulkeneet suurta maantietä myöten, vaan koettaneet syrjäteitä noudatellen eksyttää vainoojiaan. Mutta tällä osalla Pohjanmaan alankoa kulki jo siihenkin aikaan sadottain polkuja idässä päin oleville uudistaloille. Mistä tietäisi, mitä näistä poluista he olivat kulkeneet.

Mutta kuitenkin sykki hänen sydämensä levottomasti, kun hän läheni ikkunaa. Neljästä pienestä ruudusta oli kaksi luusta, jota käytettiin lasin asemesta; yksi oli rikottu ja aukko täytetty karhunsammalella; ainoastaan neljäs oli lasista, mutta niin jäätynyt ja lumettunut, ettei sen läpi alussa voinut mitään nähdä. Bertel hengitti lasiin, mutta huomasi harmikseen, ettei hän sisäpuolelle keräytyneen jään läpi voinut erottaa mitään. Mutta juuri silloin hirnasi hänen hevosensa.

Bertelistä tuntui naurettavalta tähystellä ulkoapäin kurjaan metsätupaan. Hän oli jo aikeessa kolkuttaa ovelle, kun samassa varjo peitti tulen ja jää lasin sisäpuolella suli nopeasti jonkun siihen sisältäpäin hengittäessä. Sisällä olija näkyi olevan yhtä utelias katsomaan ulos kuin hän sisään. Kohta erotti Bertel ihmisen kasvot ja kaksi tulista silmää, jotka ollen aivan ruudussa kiinni tirkistelivät ulos, ikäänkuin etsiäkseen syytä hevosen hirnumiseen öisessä erämaassa.

Ikkunassa olevat kasvot vaikuttivat Berteliin kuin salaman isku. Kaunista Reginaa ajatellessaan oli hän odottanut jotakin mieluisempaa. Sen sijaan näki hän kuolonkalpeat kasvot, joita ympäröi musta, pään mukainen nahkapäähine, jonka tummassa kehyksessä nuo kalpeat kasvot näyttivät vieläkin kalpeammalta. Kerran ennenkin oli Bertel nähnyt nuo kasvot, ja kun hän tarkkaan muisteli, selvisi hänen mielessään muisto eräästä kamalasta Bayerin metsissä kokemastaan yöstä. Ehdottomasti vetäytyi hän takaisin ja jäi hetkiseksi seisomaan epätietoisena mitä tekisi.

-- Näettekö hänet? -- kuiskasi Pekka. -- Se on itse paholainen.

-- Vaikka olisikin, -- vastasi Bertel päättävästi, -- niin täytyy meidän ainakin ottaa selko siitä, mitä hänellä on täällä tekemistä. -- Ja sen sanottuaan löi hän muutamia voimakkaita iskuja suljettuun oveen.

9. HARHAILEVA RITARI.

Ei auennut ovi, ennenkuin pitkän odotuksen jälkeen. Se avattiin sisältäpäin ja vanha, vuosien kangistama, valkopartainen ukko ilmaantui kynnykselle. Tottuneena sodan tapoihin, jossa _otetaan_ mitä tarvitaan, ellei sitä hyvällä anneta, työnsi Bertel vanhuksen syrjään ja astui kursailematta tuohon ränstyneeseen majaan. Hänen suureksi hämmästyksekseen oli tupa tyhjä. Sammumaisillaan oleva uunin rakoon pistetty päre valaisi heikosti tätä kurjuuden asuntoa. Ei mitään muuta ovea näkynyt kuin se, josta Bertel oli tullut; ei mitään muuta elävää olentoa näkynyt kuin tuo harmaahapsinen ukko ja suuri, takkuinen koira, joka lieden edessä maaten irvisti ikeniään kutsumattomalle vieraalle.

-- Missä on se mies, jolla oli nahkapäähine päässään? -- kysyi Bertel terävästi.

-- Jumala teidän armoanne siunatkoon, -- vastasi ukko nöyrästi ja vältellen. -- Ketäpä täällä voinee muita olla kuin teidän armonne?

-- Sano totuus! Täällä täytyy jonkun olla piilotettuna. Sängyn alla ... ei. Uunin takana ... ei. Ja kuitenkin oli sinulla äsken suurempi tuli takassasi. Mitä? Minä luulen että olet sitä vedellä sammutellut? Vastaa!

-- On niin kylmä, teidän armonne, ja tupa on hatara...

Bertelin epäluulo oli herännyt ja hän tutki tarkasti huonetta joka taholta. Yht'äkkiä keksi hän hienon ja pehmoisen naisen hansikkaan, joka oli jäniksen nahalla päällystetty.

-- Tunnustatko, vanha roisto! -- huudahti nuorukainen. Vanhus näytti hämmästyvän, mutta tointui pian. Hänen muotonsa muuttui, hän iski viekkaasti silmää ja osoitti uunin karsinaan päin. Bertel seurasi hänen viittaustaan ... astui muutamia askelia ... ja lattia vaipui hänen jalkojensa alla. Hän oli astunut kellarin aukkoon, jota ei ollut uunin pimeästä varjosta erottanut. Kohta putosi luukku ylhäältä aukon päälle ja samassa kuului kiinni rasahtavan säpin ääni. Säppi oli niin luja, että se esti lattian alle joutuneen, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, saamasta luukkua auki.

Bartel oli pudonnut tuollaiseen sillanaluiseen, jossa köyhät eläjät säilyttävät juuriksia ja kaljaa. Kuoppa ei ollut syvä eikä putoaminen vaarallista, mutta Bertelin suuttumus on kuitenkin helposti ymmärrettävissä. Pieni hansikas oli hänelle kaikki ilmaissut. Hänen täytyi olla täällä, tuon ihanan, ylpeän, onnettoman ruhtinattaren, jota hän niin kauan oli salaisesti ihaillut. Kuka tietää, ajatteli Bertel, eikö hän ehkä ole joutunut julmien ryövärien käsiin. Ja hän raivostui ajatellessaan, että hän juuri nyt, kun monien vuosien kaipauksen jälkeen oli päässyt neiti Reginaa näin likelle ja olisi voinut olla avuksi ja turvaksi onnettomalle, oli joutunut ilkeän väijynnän uhriksi, vangiksi tähän hiirenloukkoon, joka oli vielä kurjempi kuin se kurja maja, jonka lattia tällä hetkellä oli kattona hänen päänsä päällä. Turhaan koetti hän nostaa hartioillaan ylös lattialautoja; ne olivat yhtä taipumattomat kuin se kohtalo joka jo kauan oli ivannut hänen hartaimpia toiveitaan.

Ylhäältä päänsä päältä kuuli hän hiljaisia askelia, niinkuin olisi useita henkilöitä kulkenut sillan yli. Sen jälkeen oli kaikki taas hiljaa.

Bertelin ainoaksi toivoksi jäi nyt Pekka, joka ei ollut uskaltanut tulla tupaan. Mutta ei häntäkään kuulunut ja niin kului kolme tai neljä tuntia ikävimmässä epävarmuudessa, jota vielä lisäsi pelko, että hänet ehkä oli jätetty nääntymään nälkään ja viluun.

Silloin kuului taas askelia hänen päänsä päältä, säppi avattiin ja luukku nostettiin ylös. Kohmettumaisillaan kiipesi Bertel kosteasta kuopastaan, vakuutettuna siitä, että Pekka vihdoinkin oli löytänyt hänen vankilansa, mutta sen sijaan hän näkikin edessään tuon valkopartaisen miehen, nöyränä ja alistuvaisena niinkuin ennenkin, ojentamassa hänelle vielä kättäänkin auttaakseen häntä pääsemään ylös. Suuttuneena tarttui nuori sotilas vanhusta olkapäähän ja aikoi antaa hänelle kouraantuntuvan kurituksen. -- Kelvoton! -- huusi hän, -- oletko kyllästynyt elämääsi vai etkö tiedä mitä teet, houkko? Mikä estää minua murskaamasta sinua kuoliaaksi oman uunisi kylkeen?

Vanhus tarkasteli häntä silmää rävähdyttämättä. -- Tee se, Perttilän tyttärenpoika, -- vastasi hän. -- Tapa vain, jos tahdot, isoäitisi vanha palvelija; mitäpä maksaa hänen enää elääkään?

-- Isoäitinikö palvelija?

-- Olen viimeinen elossa oleva kaikista niistä, jotka ennen asuivat tässä hedelmällisessä seudussa, joka nyt on erämaa. Minä se olin, joka sanoin Aaron Perttilälle silloin, kun herrani talo poroksi paloi: pelasta neiti! Ja Perttilä teki sen; kirottu olkoon hän, ja siunattu samalla! Hän kantoi lempeän ja jalon neitini palavien liekkien keskestä, ja aatelisneiti rupesi ylpeän talonpojan nöyräksi vaimoksi.

-- Mutta oletko sinä mieletön, ukko? Jos olet niinkuin sanot isoäitini vanha palvelija, miksi olet sulkenut minut tähän kirottuun kuoppaan? Ilmaiset ystävyytesi jotenkin merkillisellä tavalla.

-- Tapa minut, herra, minä olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Tapa minut, minä olen ... paavinuskoinen.

-- Paavinuskoinen! Kautta miekkani, nyt alan ymmärtää.

-- Minä olen viimeinen katolilainen tässä maassa. Olen kuningas Juhanan ja kuningas Sigismundin ajoilta. Olen yksi niistä neljästä, jotka hautasivat viimeisen nunnan Naantalin luostarissa. En ole kahteenkymmeneen vuoteen messua kuullut, ei ole sen jälkeen pyhää vettä päälleni ripoteltu. Mutta kiitetyt olkoot kaikki pyhimykset, tuntia ennen kuin tulitte, sain minä pyhän ripin.

-- Majassasi on käynyt munkki.

-- On, herra.

-- Ja hänellä oli mukanaan nuori tyttö ja toinen vanha naispalvelija. Vastaa!

-- Oli, herrani. He seurasivat häntä.

-- Ja minun tullessani sinä heidät piilotit...

-- Piilotin, teidän armonne. Lakkaan piilotin.

-- Sen jälkeen olet viekoitellut minut kurjaan hiirenloukkuusi, sill'aikaa kun päästit munkin ja naiset pakenemaan?

-- En kiellä niin tehneeni.

-- Ja tiedätkö, mikä on oleva palkkasi kaikesta tästä?

-- Olkoon mikä hyvänsä. Ehkä kuolema.

-- Säästän henkesi, mutta yhdellä ainoalla ehdolla. Sinun on neuvottava minulle, minne päin pakenijat tästä lähtivät.

-- Henkeni! Olenhan sanonut, että olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha.

-- Etkö sinä pelkää ... kidutustakaan.

-- Suokoot pyhimykset että minulle noin suuri kunnia osoitettaisiin!

-- Mutta jos minä poltan sinut elävältä omaan majaasi.

-- Pyhiä marttyyrejakin on roviolla poltettu.

-- En ole, totta puhuakseni, mikään teloittaja; olen kuninkaaltani oppinut pitämään uskollisuutta arvossa. -- Ja Bertel puristi liikutettuna vanhuksen kättä. -- Mutta yhden asian tahdon sanoa sinulle, -- jatkoi hän. -- Luulet ehkä, että olen tullut viemään pakenijoita takaisin vankilaan. En ole sitä varten tullut. Vannon sinulle ritarikunniani kautta, että hengelläni ja verelläni tahdon puolustaa neiti Reginan vapautta ja tehdä kaikki voitavani hänen pakoansa edistääkseni. Tahdotko nyt sanoa minulle, minne päin he pakenivat?

-- En, teidän armonne, -- sanoi vanhus rauhallisesti. -- Nuori neiti on pyhimysten ja erään älykkään miehen suojeluksen alaisena. Te olette nuori ja tulinen, ja te saattaisitte heidät vain turmioon. Kääntykää sen vuoksi takaisin tästä, te ette enää voi löytää pakenijain jälkiä.

-- Sinä lautapää-härkä! -- mutisi Bertel harmissaan. -- Hyvästi, minä tulen kyllä toimeen ilman apuasikin.

-- Parasta, kun jäätte tänne huomiseksi! _Tänään_ voitte kyllä, jos tahdotte paarustaa peninkulman matkan läpi miehen korkuisten nietoksien. _Huomenna_ voitte ratsastaa mukavasti.

-- Konna, sinä olet lähettänyt pois hevoseni?

-- Olen. Teillä on varmaankin nälkä. Tässä olisi padallinen keitetyitä nauriita. Maistukoot ne teistä makealta.

-- Äh, -- ajatteli Bertel kiivain askelin lattiaa mitellessään, -- en soisi kymmenestä pullosta reininviiniä, että Larsson minut nyi näkisi. Hän sanoisi minua kengättömäksi hevoseksi. Mitenkä päästä nyt tästä lumilinnasta?

-- Mutta -- sanoi hän ääneensä, -- jotakin johtuu mieleeni. Tahdon koettaa, eikö lapsuuteni aikana saamani oppi voisi olla minulle hyödyksi. Suksesi tänne, ukko!

-- Sukseniko? -- vastasi ukko hämillään. -- Ei minulla ole suksia.

-- Sinulla on. Ei kukaan tule suksitta toimeen tässä erämaassa. Vedä vaan esille! -- Ja huolimatta ukon estelyistä, vetäsi Bertel auki luukun lakkaan, josta löysi kahdet mainiot sukset.

-- Kas niin, ukkoseni, -- huudahti ratsumestari, -- mitäs sanot uusista hevosistani?... Sanon niitä omikseni, sillä lyönpä vetoa, että myyt ne minulle tästä hopeatalarista. Sivakampia hepoja en ole elämässäni nähnyt. Jos sinulla on terveisiä munkille ja neiti Reginalle, vien ne mielelläni perille.

-- Älkää lähtekö yksiksenne erämaahan, nuori herra, -- virkkoi vanhus. -- Ei siellä ole tietä eikä polkuja, metsä on monta peninkulmaa pitkä ja vilisee susia. Siellä on varma kuolema vastassanne.

-- Erehdyt, ystäväni, -- vastasi Bertel. Ellen muista väärin, on täältä kahdet jäljet, toiset minun hevosieni ja toiset pakenijain. Sano minulle, ajoivatko ne vai ratsastivatko.

-- Eivätkö liene ratsastaneet.

-- Silloin olen varma siitä, että ajoivat. Sinä olet vanha veitikka. Mutta minä annan sinulle anteeksi hyvien suksiesi tähden. Jää hyvästi. Kahden tunnin kuluttua olen saavuttanut ne, joita haen.

Sen sanottuaan riensi Bertel ulos.