Part 17

-- Mutta mitä varten te sitten tulitte? Ettekö voi puhua suutanne puhtaaksi, herra! Mutta ilman pitkiä puheita! Antakaa pappien pitää rukouksia ja neitosten punastua.

-- Teidän ylhäisyytenne on autuaasti nukkuneelta kuninkaalta saanut sormuksen...

-- Sitä en muista.

-- ... jonka hänen majesteettinsa oli pyytänyt jätettäväksi eräälle hänen henkivartioväessään palvelevalle upseerille.

Herttua kosketti kädellään korkeaa otsaansa. -- Se upseeri on kuollut, -- sanoi hän.

-- Se upseeri olen minä, teidän ylhäisyytenne. Haavoituin Lützenissä ja jouduin kohta sen jälkeen keisarillisten vangiksi.

Herttua Bernhard viittasi Berteliä lähemmä, tarkasteli häntä tutkivin silmin ja näytti olevan tyytyväinen tarkastukseensa. -- Sulkekaa ovi, sanoi hän, -- ja istukaa tähän vierelleni!

Bertel totteli. Hänen kasvonsa hehkuivat levottomuudesta.

-- Nuori mies, -- sanoi herttua, -- teillä on jo kasvoillanne todistus sukuperästänne, ja minä en pyydä sen enempiä todistuksia. Teidän äitinne on suomalaisen talonpojan tytär Isokyröstä, nimeltä Emerentia Aarontytär Bertila -- Ei, teidän ylhäisyytenne. Mainitsemanne henkilö on vanhin sisareni, syntynyt isäni ensimmäisestä avioliitosta.

Herttua katseli häntä kummastellen. -- Olkoon niin, -- sanoi hän epäillen, selaillen nopeasti eräitä papereita salkussaan, -- puhukaamme nyt kuitenkin tuosta _sisarestanne_ Emerentia Aarontyttärestä. Hänen isänsä oli tehnyt kuningas Kaarlo IX:lle suuria palveluksia ja kehoitettiin häntä pyytämään jotakin armonosoitusta. Hän pyysi saada lähettää tyttärensä, joka silloin oli hänen ainoa lapsensa, Tukholmaan kasvatettavaksi aatelisten neitojen kanssa kuningattaren hoviseurueessa.

-- En tiedä paljo mitään näistä asioista.

-- Kolmetoistavuotiaana lähetettiin nuori talonpoikaistyttö Tukholmaan, jossa hänen rikas ja turhamainen isänsä kasvatutti häntä aivan toisella tavalla kuin hänen säädyssään on tavallista. Hän oli kunnianhimoinen, ja kun hän itse ei voinut voittaa aatelista kilpeä, vetosi hän tyttärensä aateliseen sukuperään äidin puolelta, sillä Perttilän ensimmäinen vaimo oli ollut eräs Stjernkorsin sukua oleva orpo neiti, joka oli joutunut perinnöttömäksi nuijasodassa ja sitten ylpeän sukunsa hylkiöksi sentakia, että oli mennyt naimisiin rikkaan Perttilän kanssa.

-- Kaikki tämä on minulle tuntematonta.

-- Nuori Emerentia sai Tukholmassa kärsiä paljon aatelisten toveriensa kateudesta ja pilkasta, sillä monet heistä olivat häntä köyhemmät eivätkä voineet sietää, että aatelitonta tyttöä pidettiin heidän vertaisenaan. Mutta hänen kauneutensa oli yhtä erinomainen kuin hänen hyvyytensä ja ymmärryksensä. Kahdessa vuodessa oli hän omistanut itselleen kaikki suuren maailman hienostuneet tavat, mutta kuitenkin säilyttänyt sydämensä viattomuuden. Tämä harvinainen ilmiö, jossa yhtyivät sydämen hyvyys ja ulkonainen viehätys, toi vanhojen ihmisten mieliin erään rakastettavan olennon heidän nuoruudestaan ... Kaarina Maununtyttären.

Herttua katseli tarkkaavasti nuorta upseeria. Mutta Bertelin kasvot, eivät mitään ilmaisseet. Kaikki tämä oli hänellä uutta ja käsittämätöntä.

-- No niin, -- jatkoi herttua hetkisen vaiettuaan, -- tämä kaunotar tuli pian huomatuksi. Eräs korkeasukuinen nuorukainen rakastui pian ihanaan impeen, joka silloin oli vasta viisitoistavuotias ja joka rakasti häntä ensimmäisen rakkauden koko voimalla. Nuorukaisen tunteet huomattiin pian; valtiomiehet vapisivat ja aateliset tunsivat itsensä loukatuiksi tuosta kunniasta, joka tuli halpasäätyisen osalle. Päätettiin naittaa tuo nuori tyttö upseerille, joka samoin kuin hänkin oli aatelitonta sukua, mutta joka oli kunnostanut itsensä Tanskan sodassa. Tieto näistä hankkeista tuli nuorten korviin. Lapsiparat, he olivat niin nuoria molemmat, toinen seitsentoistavuotias, toinen viisitoistavuotias, he olivat kokemattomia ja rakastuneita. Kohta sen jälkeen meni nuori mies Puolan sotaan, tytön naittamisesta ei tullut mitään ja julmistunut aateli lähetti hänet häväistynä takaisin Suomeen. Tahdotteko kuulla lisää, luutnantti Bertel?

-- En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne, mitä kertomus sisareni kohtaloista kuuluu...

-- ... siihen sormukseen, jota pyydätte? Rauhoittukaa. Kun tuo nuori mies lähti sotaan ja viimeisen kerran oli rakastettunsa kanssa yhdessä, antoi tämä hänelle sormuksen, jonka aikaisempia vaiheita en tunne, mutta joka lienee suomalaisen noidan takoma ja jolla on taikakalun kaikki ominaisuudet. Tyttö vannotti rakastettuaan aina pitämään tätä sormusta sormessaan vaarain ja sodan aikana, koska hän silloin säilyisi haavoittumatonna. Kaksi kertaa on tämä varoitus unhottunut, toisen kerran Dirschaussa...

-- Herra Jumala!

-- ... ja toisen kerran Lützenin luona.

Bertel oli tullut niin liikutetuksi, että veri pakeni hänen poskiltaan ja hän seisoi kalpeana kuin marmoripatsas.

-- Nuori mies, te tiedätte nyt osan siitä, mitä teidän tulee tietää, mutta te ette tiedä vielä kaikkea. Olemme nyt puhuneet sisarestanne, puhukaamme nyt teistä itsestänne. Hänen majesteettinsa oli aikonut antaa teille sen aateliskilven, jonka olette niin hyvin miekallanne ansainnut. Mutta vanha Aaron Perttilä, joka vihaa aatelia, on erityisenä armonosoituksena anonut, että kuningas antaisi teille tilaisuuden kaikkein korkeimpien kunniasijojen saamiseen, mutta ei sallisi teidän ottaa itsellenne aatelista nimeä. Kuningas ei ole voinut olla isänne pyyntöä täyttämättä ... ja siksi on teidän nimenne aateliton. Mutta minä, joka en ole sidottu mihinkään lupauksiin isällenne, minä tarjoan teille, nuori mies, sen, mikä teiltä tähän saakka on kielletty, tarjoan teille ritarin kannukset ja vaakunakilven.

-- Teidän ylhäisyytenne ... tämä armo saattaa minut sanattomaksi; millä olen sen ansainnut?

Herttua Bernhard hymyili merkitsevästi. -- Milläkö? Ystäväni, te olette ymmärtänyt minut vain puoleksi.

Bertel oli vaiti.

-- No hyvä, ilman teidän suostumustannekin pidän minä teitä jo aatelismiehenä. Puhukaamme siitä toiste. Sormuksenne ... oh ... olen sen jo unhottanut. Muistatteko minkä näköinen se oli? -- Ja herttua kaiveli innokkaasti salkkujaan.

-- Sanotaan kuninkaan pitäneen kuparisormusta, jonka sisäpuolelle oli piirretty taikamerkkejä ja kirjaimet R.R.R.

-- Tiedän sen piilottaneeni, mutta en nyt voi sitä löytää. _Mort de ma vie_, kenellä on aikaa ajatella moisia lapsellisuuksia! Jos sen löydän, saatte te sen. Mutta ellen sitä löytäisikään, tiedätte nyt jotakin, joka on suuriarvoisempaa. Menkää, nuori mies, ja pitäkää arvossa luottamukseni ja suuren kuninkaan muisto! Ei kukaan saa tietää, mitä olen teille puhunut. Jääkää hyvästi, me tapaamme vielä toisemme.

5. VIHAN JA RAKKAUDEN SOVINTO.

On meidän taaskin keväiseltä Saksanmaalta rientäminen talviseen pohjolaan. Ennenkuin jatkamme matkaamme kolmikymmenvuotisen sodan verisellä tiellä, tahdomme vierailla kaukana Pohjanmaalla kahden tämän kertomuksemme päähenkilön luona.

Oli adventin aika vuonna 1632. Ankara myrsky heitteli lunta Korsholman valleja vastaan ja ajoi Pohjanlahden syksyiset laineet sen jäisiä rantoja vastaan. Kaikki laivakulku oli siksi vuodeksi lakannut, ei kukaan saapunut enää merta myöten. Pohjanmaalla nostettu sotaväki oli jo heinäkuun lopussa lähetetty Tukholman kautta Stralsundiin ja uteliaisuudella odotettiin tietoja sodasta. Silloin tapahtui jo marraskuun keskipalkoilla, että yht'äkkiä levisi huhu kuninkaan kuolemasta; huhut sellaiset lentävät ilmassa, ei tiedetä mistä ja mitenkä; suuret onnettomuudet tuntuvat kaukaa niinkuin aavistukset, niinkuin kaukainen maanjäristys, joka omaa piiriäänkin edempänä saa mielet levottomiksi. Mutta tuollaisia huhuja oli jo monta kertaa ennenkin kuultu ja kumottu; luotettiin Kustaa Aadolfin onneen, ja kun ei vahvistusta tullut, unohdettiin koko asia niinkuin perätön satu.

Usein tapahtuu ihmiselämässä, että samoinkuin me vihaamme sitä, jolle olemme tehneet vääryyttä, me suopein silmin katselemme sitä, jolle olemme tulleet hyvää tehneeksi. Martta-rouva Korsholmassa oli aika ylpeä siitä, että oli niin urhokkaasti puolustanut linnaansa juopuneita sotamiehiä vastaan ja luki sen kokonaan omaksi ansiokseen. Se seikka, että hän oli pelastanut Reginan hengen, kohotti tätä suuresti hänen silmissään; mutta ei hän myöskään voinut olla ihmettelemättä sitä rohkeutta ja uhraavaisuutta, jota nuori tyttö oli samassa tilaisuudessa osoittanut. Hän ylpeili korkeasukuisesta vangistaan; kuin satasilmäinen peikko vartioi hän kaikkia hänen liikkeitään, mutta antoi samalla Reginalle kauniimmat huoneet, päästi Dorthen häntä palvelemaan ja paransi hänen ruokansa. Reginakaan ei enää käyttäytynyt niin ylpeästi ja tylysti kuin alussa, vaan hän saattoi joskus muutamalla sanalla tai pään nyökkäyksellä vastatakin Martta-rouvan kysymyksiin. Mutta kaikista niistä herkuista, niinkuin juotetun vasikan lihasta ja hyvästä oluesta y.m., joita hänelle tarjottiin, ei hän suuresti välittänyt; tuskin hän maistoikaan, mitä hänen eteensä asetettiin, vaan vaipui näennäiseen välinpitämättömyyteen, rukoili ahkerasti, mutta antoi kuitenkin päivänsä kulua yhden niinkuin toisenkin.

Martta-rouva oli yhäkin vakuutettuna siitä, että jos hänen vankinsa ei ollutkaan Rooman keisarin oma tytär, hän kuitenkin oli mitä jalosukuisin prinsessa. Hän sai sen vuoksi päähänsä tuon onnettoman tuuman ruveta kääntämään tätä näin vaikuttavaa henkilöä hänen paavillisesta harhaopistaan, toivoen sen kautta, kun sodan loputtua vankeja vaihdettaisiin, toimittavansa jotakin hyvin merkillistä. Regina joutui sen vuoksi saman käännytysinnon uhriksi, joka hänellä itsellään oli ollut tahtoessaan saada suuren Kustaa Aadolfin luopumaan uskostaan; mutta Martta-rouvan into oli paljoa karkeampaa ja kömpelömpää. Hän läjäsi tyttöparan huoneeseen Lutheruksen postilloja, virsikirjoja ja lentokirjasia, piti usein pitkiä, kaikenlaisilla sananlaskuilla höystettyjä puheita, ja kun ei tämä mitään auttanut, lähetti hän linnan papin saarnaamaan vangilleen. Tietysti sattuivat kaikki sanat kuuroihin korviin. Regina oli siksi vakava uskossaan, että voi kärsivällisesti kuunnella kaikkea, mitä hänelle tyrkytettiin, mutta hän kärsi siitä ja hänen olonsa Korsholmassa muuttui päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi, ja kukapa voineekaan moittia häntä siitä, jos hän salaisesti huoaten ajatteli vapautuksensa päivää? Dorthe sitävastoin tulistui joka kerta kuin tuo vääräuskoinen pappi tai tuo pyylevä rouva alkoi saarnansa, ja luki sekä latinaksi että saksaksi vuoroin rukouksia vuoroon kirouksia, josta tavallisesti oli seurauksena se, että hänet pariksi päiväksi pistettiin putkaan, kunnes ikävä neiti Reginan luo hänet jälleen lauhdutti. Ja niin kului puoli vuotta neiti Reginan vankeuden aikaa.

Oikeampaan osasi Martta-rouvan hyväntahtoisuus siinä, että Regina sai työtä ja että häntä varten syksyllä tilattiin Tukholmasta hienoja työaineksia. Niinpä sai hän ruveta suurelle silkkikankaalle kullalla ja hopealla ompelemaan neitsyt Marian ja Kristuslapsen kuvia. Martta-rouva luuli viattomuudessaan tästä tulevan kalkkivaatteen, minkä Regina muuttuneiden mielipiteidensä merkiksi mahdollisesti tulisi lahjoittamaan Vaasan kirkkoon. Sotilaan silmä olisi kuitenkin kohta paikalla arvannut, että siinä oli tekeillä sotalippu, katolisen uskon sotalippu, jota vangittu tyttö hiljaisuudessa valmisteli odottaessaan sitä päivää, jolloin hänen kutomansa vaate saisi liehua katolisten sotajoukkojen taistelussa.

Ei Martta-rouva kuitenkaan ollut kaikin puolin tyytyväinen pyhän neitsyen kuvaan, jonka pään ympärillä oleva sädekehä oli hänen mielestään vähän liian suuri, ollakseen puhtaasti lutherinuskon mukainen. Hän mietti sentähden jo sopivampaa työtä vangilleen. Tapahtui joskus, että Isokyrön talonpoikaiskuninkaan tytär Meri kaupungissa käydessään teki asiaa linnaan ja saavuttaakseen vieraan neidin suosiota lahjoitti hänelle muutamia vyyhtiä mitä hienointa pellavarihmaa, jollaista ei kukaan muu koko paikkakunnalla osannut kehrätä niinkuin Meri. Martta-rouvan päähän pälkähti sen vuoksi eräänä päivänä opettaa vankinsa kehräämään ja ottaa Meri opettajaksi. Se olikin Merin salaisin toivo. Hän tahtoi tuolta vieraalta, joka oli ollut niin lähellä kuningasta, kuulla jotakin hänestä, tuosta suuresta ja unhottumattomasta, jonka muisto säteili hänen edessään ylimaailmallisessa loistossaan. Hän tahtoi kuulla, mitä kuningas oli sanonut, mitä tehnyt, mitä hän oli rakastanut ja vihannut; vielä kerran tahtoi hän innostua hänen kunniansa loisteesta, ja sitten kuolla iäksi unhotettuna. Hän oli sankari, oli kuningas; Meri ei ollut mitään, olihan vain kuluneen keväimen kuihtunut kukka.

Sillä tavalla tutustui Meri toisen kerran Reginaan Korsholmassa. Hänet otettiin vastaan alussa välinpitämättömästi ja kylmästi, eikä hänen kehruunsakaan miellyttänyt ylpeää neitiä. Mutta vähitellen mieltyi Regina hänen nöyrään ja lempeään käytökseensä, ja kun vanki aina haluaa yhteyttä linnan muurien ulkopuolella olevien ihmisten kanssa, tuli Reginakin avomielisemmäksi. Vähän he tosin kehräsivät, mutta he puhelivat kuin emäntä ja palkollinen, varsinkin niinä päivinä kuin Dorthe oli ilkeän kielensä vuoksi putkassa, ja silloin oli Merille hyödyksi, että hän taisi entisinä, loistavampina aikoina oppimaansa saksankieltä. Meri osasi aina johtaa keskustelun kuninkaaseen, ja ollen älykäs hän oli pian selvillä Reginan haaveellisesta rakkaudesta. Mutta Regina ei aavistanut vähääkään Merin aikaisemmista vaiheista; hän selitti Merin kysymykset siitä luonnollisesta uteliaisuudesta lähteneiksi, jonka niin korkeat henkilöt aina herättävät alhaisessa kansassa. Välistä häntä kuitenkin ihmetytti tuon yksinkertaisen kansannaisen ajatus- ja puhetavan hienous ja jalous. Oli hetkiä, jolloin Merin koko olento oli hänen mielestään täynnä vastakohtia ja jolloin tuli ajatelleeksi, eikö tuo nainen ehkä ollut vakooja. Mutta heti kohta hän taas katui tuota ajatustaan; kun kehrääjä rukkinsa takaa loi häneen kirkkaan, lämpimän, läpikuultavan katseensa, oli siinä jotakin, joka kuiskasi Reginan sydämeen: tuo nainen ei teeskentele.

Näin istuivat he eräänä päivänä alkupuolella joulukuuta, ja Dorthe oli taas suljettu vankilaansa osoittamastaan sopimattomasta käytöksestä linnan saarnaajaa kohtaan. Olivat ne toistensa ilmeiset vastakohdat nuo kaksi olentoa, jotka kohtalo eri haaroilta oli yhteen tuonut, mutta joilla kuitenkin yhdessä asiassa oli samat harrastukset. Toinen nuori, kaunis, ylpeä, tummaverinen, silmät säteilevät, ruhtinatar vielä vankilassaankin; toinen keski-ikäinen, vaaleaverinen, kalpea, hieno, lempeä, vapaa, mutta kuitenkin paljon nöyrempi. Reginaa, joka nyt oli seitsentoistavuotias, olisi voinut luulla kaksikymmenvuotiaaksi; Meri oli kuudenneljättä, mutta hänen olennossaan oli jotakin niin lapsellista ja viatonta, että häntä välistä olisi voinut luulla seitsentoistavuotiaaksi. Hän olisi voinut olla Reginan äiti, ja kuitenkin olisi häntä, joka oli niin paljon kokenut, voinut katsoa lapseksi tuon aikaisin kehittyneen etelän kaunottaren rinnalla.

Neiti Regina oli kehrännyt hetkisen ja katkaissut monta säiettä. Suutuksissaan sysäsi hän rukkinsa luotaan ja tarttui korko-ompelukseensa. Se tapahtui usein ja opettajatar oli siihen tottunut.

-- Se on kaunis kuva, -- virkkoi Meri katsahtaen silkkivaatteeseen. -- Mitä se esittää?

-- Se on Jumalan pyhä äiti, _Sancta Maria_, -- vastasi neiti Regina ja risti silmänsä niinkuin hänen tapansa oli tehdä joka kerta, kun tuli pyhän neitsyen nimen maininneeksi.

-- Mihinkä sitä käytetään? -- kysyi Meri viattomasti.

Regina tarkasteli häntä ennenkuin vastasi. Taas syntyi epäilys hänen mielessään, mutta haihtui samassa.

-- Minä ompelen pyhän uskon sotalippua Saksanmaalle, -- vastasi Regina avonaisesti ja rohkeasti. -- Kun se kerran sotarivien edessä liehuu, silloin pakenevat vääräuskoiset Jumalan äidin vihaa.

-- Kun minä ajattelen Jumalan äitiä, -- sanoi Meri, -- ajattelen minä häntä lempeänä, hyvänä ja rauhallisena. Ajattelen häntä niinkuin äitiä, joka elää yksin rakkaudellensa. -- Meri lausui nuo sanat omituisella äänen viehkeydellä.

-- Jumalan äiti on taivaan kuningatar, ja taistelee jumalattomia vastaan ja tuhoaa heidät.

-- Mutta kun Jumalan äiti lähtee sotaan, tulee kuningas. Kustaa Aadolf häntä vastaan paljain päin ja miekan kärki maata kohden ojennettuna, lankeaa polvilleen hänen eteensä ja virkkaa: pyhä neitsyt, minä en taistele sinun kunniaksesi, vaan poikasi, meidän vapahtajamme kunniaksi. Ja silloin hymyilee neitsyt Maria ja vastaa: se, joka taistelee poikani puolesta, taistelee myöskin minun puolestani. Sillä minä olen äiti.

-- Kuninkaasi on kerettiläinen, -- vastasi neiti Regina tulistuneena, sillä ei mikään suututtanut häntä enemmän kuin katolisen uskon vastusteleminen, joka usko tärkeänä uskonkappaleena opettaa, että neitsyt Maria on taivaan haltiatar. -- Sinun kuninkaasi on tyranni ja vääräuskoinen, joka on kaikki pyhimykset vihoittanut. Tiedätkö, Merchen, että minä vihaan kuningastasi?

-- Ja minä häntä rakastan, -- virkkoi Meri tuskin kuultavasti.

-- Niin, -- jatkoi Regina, -- minä häntä vihaan kuin kuolemaa, kuin syntiä, kuin kadotusta. Jos minä olisin mies ja minulla olisi voimakas käsivarsi ja jos minä voisin heiluttaa miekkaa, olisi minun elämäni tarkoituksena hävittää hänen sotaväkensä ja hänen työnsä. Sinä olet onnellinen sinä, Merchen, sinä et tunne sotaa etkä tiedä, mitä Kustaa Aadolf on tehnyt meille onnettomille katolilaisille. Mutta minä olen nähnyt sen ja minun maani ja minun uskoni huutavat kostoa. On hetkiä, jolloin voisin tappaa hänet.

-- Ja kun neiti Regina valkoisella kätösellään kohottaa välkkyvän tikarin kuninkaan päätä kohden, silloin paljastaa kuningas rintansa, jossa hänen suuri sydämensä sykkii, ja katselee häntä ylevästi ja rauhallisesti ja virkkaa: sinä hieno, valkea kätönen, joka Jumalan äidin kuvaa ompelet, iske, jos voit, tässä on sydämeni, ja se sykkii maailman vapauden ja maailman valkeuden puolesta. Ja silloin vaipuu valkoinen käsi hiljalleen alas, ja tikari putoaa siitä huomaamatta, ja Jumalan äidin kuva hymyilee taas, sillä hän tiesi kyllä, kuinka olisi käyvä, sillä olihan hänelle itselleenkin käynyt samalla tavalla. Sillä kuningas Kustaa Aadolfia ei voi kukaan tappaa eikä kukaan vihata, koska Jumalan enkeli kulkee hänen sivullaan ja muuttaa rakkaudeksi ihmisten vihan.

Regina unohti työnsä ja katseli Meriä suurilla, mustilla, kostuvilla silmillään. Noissa sanoissa oli niin paljon, joka häntä kummastutti ja samalla lämmitti hänen sydäntään. Mutta hän vaikeni. Viimein virkkoi hän:

-- Kuninkaalla on taikakalu, joka häntä suojelee.

-- On, -- sanoi Meri, -- hänellä on sellainen taikakalu, mutta se ei ole kuparisormus, josta ihmiset puhuvat, vaan se on hänen ylevä, jalo sydämensä, joka kieltää itseltään kaiken toteuttaakseen sitä, mikä on suurta maailmassa. Kun hän vielä oli aivan nuori eikä hänellä ollut kunniaa eikä mainetta, vaan ainoastaan vaalea tukkansa ja korkea otsansa ja lempeät, siniset silmänsä, silloin ei hänellä ollut mitään taikasormusta, ja kuitenkin kulkivat siunaus, rakkaus ja onni hänen vierellään. Kaikki enkelit taivaassa ja kaikki ihmiset maan päällä häntä rakastivat.

Reginan mustissa silmissä kiilui kyynel.

-- Oletko nähnyt hänet silloin, kun hän oli noin nuori? -- kysyi hän.

-- Josko olen nähnyt hänet! Olen.

-- Ja sinä olet rakastanut häntä niinkuin kaikki muutkin?

-- Enemmän kuin kukaan muu!

-- Ja rakastat häntä vieläkin?

-- Niin, minä rakastan häntä ... paljon. Niinkuin tekin. Mutta te toivotte hänelle, kuolemaa ja minä tahtoisin kuolla hänen edestään.

Regina hypähti ylös, purskahti itkemään, sulki Merin syliinsä ja suuteli häntä.

-- Älä luule, että minä tahdon hänen kuolemaansa, ... minäkö, joka, oi pyhä neitsyt, tahtoisin tuhat kertaa uhrata henkeni pelastaakseni hänen henkensä! Mutta tiedätkö, Merchen, että se tuottaa tuskaa, jota sinä et voi ymmärtää, ja synnyttää kärsimyksiä, jotka repivät ja raastavat, kun rakastaa miestä jota pitää sankarina, jaloimpana ja suurimpana, mutta jota usko kuitenkin käskee vihaamaan, tappamaan ja vainoamaan! Sinä et tiedä, sinä onnellinen, joka vain saat rakastaa ja siunata, miltä tuntuu, kun rakkaus ja viha heittelevät meitä kuin laivaa korkeat laineet; kun on pakotettu kiroamaan häntä, jota kuitenkin tahtoisi siunata ja kun täytyy istua vangittuna ja hautoa mielessään mitä ristiriitaisimpia tunteita, jotka alinomaa taistelevat keskenään siitä, kumpiko voittaisi ja saisi sisimmän sielumme haltuunsa. Oi, oli kerran yö, jolloin yritin sovittaa rakkauteni ja uskoni, ja saattaa hänet, tuon mahtavan, oikealle autuuden tielle. Jos pyhimykset silloin olisivat antaneet heikon ääneni vakuuttaa häntä, saada hänet pois hänen epäuskostaan ... silloin olisi Regina-parka ilolla seurannut häntä hänen halvimpana palvelijanaan ja ohjannut rintaansa kaikki ne keihäät ja nuolet, jotka oli heitetty hänen sydäntään lävistämään. Mutta pyhimykset eivät sallineet minun, kelvottoman, tulla osalliseksi niin suuresta kunniasta, ja sen vuoksi istun minä nyt täällä vankina uskoni ja rakkauteni tähden, ja vaikka enkelikin astuisi alas taivaasta ja murtaisi vankilani muurin ja sanoisi minulle: pakene, maasi odottaa sinua! niin vastaisin minä: se on hänen tahtonsa, hänen, jota rakastan, hänen tähtensä minä kärsin ja hänen tähtensä jään minä sinne, missä olen. Ja sinä uskot yhä vielä, että _minä_ tahdon hänen kuolemaansa!

Regina itki kauan ja kiihkeästi, itki sen intohimonsa koko voimalla, joka ei ollut pitkiin aikoihin päässyt valloilleen. Meri siirteli nuo mustat suortuvat hänen otsaltaan, katseli häntä lempeästi kyyneltyneihin silmiin ja sanoi kuin olisi ennustanut jotakin: -- Älkää itkekö noin! Se päivä on vielä valkeneva, jolloin voitte häntä rakastaa, tarvitsematta samalla häntä kirota!

-- Ei se päivä koskaan valkene, rakas Merchen!

-- Se päivä on valkeneva silloin, kun kuningas Kustaa Aadolf on kuollut.

-- Voi, ettei se päivä sitten koskaan valkenisi! Kernaammin kärsin vaikka ikäni kaiken ... kärsinhän minä kuitenkin hänen tähtensä.

-- Se päivä on kuitenkin valkeneva. Ei sen vuoksi, että te olette nuori ja hän teitä vanhempi. Mutta ettekö ole koskaan kuullut sanottavan lapsesta, joka on nöyrempi ja parempi kuin muut lapset: se ei elä kauan, se on liian hyvä tälle maailmalle! Niin näyttää minusta olevan Kustaa Aadolfkin. Hän on liian suuri, liian jalo ja hyvä vanhaksi elääkseen. Jumalan enkelit tahtovat viedä hänet, ennenkuin hänen ruumiinsa kuihtuu ja sielunsa uupuu. Uskokaa minua, he ottavat hänet meiltä.

Regina katseli häntä melkein kauhistuksissaan.

-- Ken olet sinä, joka noin puhut? Kuinka sinun silmäsi palavat! Sinä et ole se, joka sanot olevasi. Kuka sitten olet?... Oi, pyhä neitsyt, suojele minua!

Ja Regina kavahti seisoalleen kaiken sen taikauskoisen pelon valtaamana, joka oli ominaista hänen aikakaudelleen. Luultavaa on, ettei hän tarkemmin ajatellut sitä, mikä hänessä tuon kauhun synnytti, mutta Merin puhe oli hänestä koko ajan tuntunut oudolta ja luonnottomalta ollakseen sivistymättömän naisen puhetta tässä raakalaisten maassa.

-- Kukako olen? -- virkkoi Meri yhtä lempeästi kuin ennenkin. -- Olen nainen, joka rakastaa. Siinä kaikki.

-- Ja sinä sanot, että kuningas on kuoleva?

-- Jumala yksin johtaa ihmisten kohtaloita ja suurinkin ihmisistä on ihminen.

Juuri silloin tarttui joku lukkoon ja Martta-rouva astui sisään tavallista juhlallisempana ja myöskin hiukan kalpeampana kuin muulloin. Tavallisen ruudukkaisen villakauhtanansa asemesta oli hänellä musta surupuku, ja koko hänen ulkomuodossaan oli jotakin outoa. Reginan ja Merin äskeinen puhelu vaikutti heihin niin, että he molemmat säpsähtivät.

Meri kävi kuolon kalpeaksi, astui suoraa päätä Martta-rouvan eteen, katsoi häntä terävästi silmiin ja virkkoi yksikantaan, suurella vaivalla:

-- _Kuningas on kuollut!_

-- Tiedätkö sen jo? -- vastasi Martta-rouva ihmeissään. -- Jumala meitä varjelkoon, surusanoma saapui tunti sitten sanansaattajan tuomana Pohjanlahden ympäri.

Regina vaipui maahan pyörtyneenä.

Meri, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, pysyi tunnossaan ja koetti herättää Reginaa henkiin.

-- Kuningas on siis kaatunut taistelutanterella, kaatunut voittaessaan? -- kysyi hän vielä hämmästyneeltä rouvalta.