Part 14

Ensi yrityksessä saivat sotamiehet seipäistä ja aidaksista niin, että heidän täytyi verisin päin vetäytyä takaisin. Mutta ennen pitkää tuli tungos portissa niin suureksi, ettei voitu kättä käännähyttää, vielä vähemmän sitä kohottaa tappeluun, ja nyt syntyi etumaisten kesken hurja painiskeleminen, sill'aikaa kuin ulommaiset kummaltakin puolelta tunkivat päälle ja lopulta litistivät etumaisia niin, ettei kukaan kyennyt kättä eikä jalkaa liikahuttamaan ja joka hetki oltiin vaarassa puristautua kuoliaiksi. Turhaan koettivat rautaiset käsivarret kaataa kumoon vihollisia, turhaan leveät hartiat koettivat tunkeutua joukon läpi. Lopulta tuli paino sisästä päin niin suureksi, että talonpoikain etumaiset rivit hajaantuivat tai kaatuivat kumoon ja noin toinen puoli sotamiehistä murtautui vallin ulkopuolella olevalle aukealle paikalle, jotavastoin toinen osa uudelleen suljettiin linnan pihaan.

Nyt vasta päästiin todenteolla tappelemaan. Aseina käytettiin kepakoita ja halkoja, piiskoja ja nyrkkejä. Annettiin siinä monta iskua, joka paremmin olisi ollut paikallaan Isolanin kroaatteja vastaan, osoitettiin siinä urhoutta, jota paremmin olisi tarvittu Saksanmaalla. Sotamiesten miesluku oli suurempi, mutta kun se oli hajoitettuna kahteen joukkoon, joutui se sen vuoksi pian epäjärjestykseen. Osa nuoremmista nostokkaista pötki pakoon, toiset joutuivat tappiolle ja piestiin pahanpäiväisiksi, toiset taas, nuo sotaan tottuneet, vanhat sotamiehet, peräytyivät vallille, saadakseen selän suojaa ja puolustautuivat hurjan rohkeasti. Voitto näytti nyt ehdottomasti kallistuvan talonpoikien puolelle, mutta silloin syttyi taas tappelu uuteen tuleen, kun portinvartijat, joista suurin osa oli kiivauksissaan juossut valleille, työnnettiin rivakalla ryntäyksellä takaisin ja vapautetut sotamiehet juoksivat toveriensa avuksi. Nämä saivat siitä uutta rohkeutta ja ahdistivat talonpoikia kiihtyneellä raivolla; voitto kävi taas epävarmaksi ja molempain kiukku kasvoi sitä mukaa, kuta tasaväkisemmiksi tultiin.

Yli tämän meluavan ja huutavan, valittavan ja voitonriemuisen tappelun tuoksinan paistoi hopeankirkas kuu niinkuin taivaan silmä, valaisten rauhallisesti ja sovittavasti kaikkia maailman murheita ja tuskia. Kaikki lehdet kimmeltivät kuutamossa; puiden lehvillä ja kosteassa ruohikossa helmeili tuhannen tuhansia kastepisaroita; koko luonto hengähteli sanoin selittämätöntä sopusointua; viileä tuulenhenki kulki suurelta, kirkkaalta mereltä tullen yli rantaseutujen, loitolta kuului mainingin yksitoikkoinen kohina kaukaisia kareja vastaan ja illan tähdet kuvastelivat tummassa vedessä.

Kun linnan piha taas oli käynyt tyhjäksi, uskalsivat Martta-rouva ja hänen apumiehensä käydä lähempää tarkastelemaan taistelua valleilla. Tuo urhakka emäntä ei malttanut hänkään olla omalla tavallaan osaa ottamatta kahakkaan, ja taas kuultiin hänen korkealla äänellä huutavan talonpojille: -- Se on oikein, pojat, rummuttakaa päälle vaan, antakaa palikkain pyöriä! Moni on saanut tanssia huonommankin soiton mukaan. -- Ja sotamiehille huusi hän: -- Olkoon terveydeksi, lapseni, pitäkää hyvänänne illallinen, Korsholmassa tarjotaan mitä taidetaan! Älkää yhtään hätäilkö, noita-akkanne on hyvässä turvassa, ja jos tarvitaan, on Korsholmassa lukkoja ja säppiä teidänkin varallenne, roistot!

Onnen oikut ovat käsittämättömät. Näkyi olevan jossakin kirjoitettu, että Martta-rouvan piti tulla valheesta kiinni ilonsa ylimmillään ollessa ja kaikkien hänen varokeinojensa joutua häpeään. Sillä samalla hetkellä nähtiin pitkä ja musta naisolento vallien korkeimmalla kohdalla kuutamon valaisemaa yöllistä taivasta vasten.

Hämmästyksestä takertuivat sanat Martta-rouvan kurkkuun, kun hän tunsi tuon olennon lukkojen taa telkeämäksi vangiksi. Kuinka Regina oli voinut päästä lukittujen ovien ja suljettujen ikkunain kautta, se oli hänelle niin selittämätön arvoitus, että häneenkin tarttui tällä hetkellä usko vieraan tytön liitosta pimeyden valtain kanssa. Hän unohti ruveta ottamaan kiinni pakolaista ja jäi odottamaan, että suuret, mustat siivet kasvaisivat hänen hartioilleen ja hän jättiläiskorppina lentäisi tiehensä. Lukija voi helpommin arvata asian oikean laidan. Taistelun melu ja kanuunain laukaukset olivat kuuluneet Reginan yksinäiseen kamariin. Joka hetki odotti hän jo pyöveleitään, jotka veisivät hänet varmaan kuolemaan, ja niin ihanaa oli hänestä kuolla marttyyrikuolema uskonsa tähden, että hänen levottomuutensa vain kasvoi kasvamistaan, kun rähinä tuolla alhaalla ei lakannutkaan eikä ketään kuulunut tulevaksi häntä noutamaan. Lopulta välähti hänen haaveelliseen mieleensä ajatus, että pimeyden ruhtinas ehkä kadehtii hänen ihanaa kohtaloaan ja että taistelu tuolla alhaalla on hänen toimeenpanemansa, jolla hän tahtoo estää hänet kunniakkaasta kuolemasta ja sen sijaan pakottaa hänet kuihtumaan vankilassa ilman voittoa ja riemua. Hän muisti laulavan naisen neuvon, solmi yhteen lakanoita ja huiveja ja laskeutui niitä myöten valleille ja oli ennen pitkää kaikkien taistelevien nähtävänä.

Mutta niin pian kuin he keksivät tuon pitkän olennon tuolla ylhäällä kuutamossa, valtasi heidät sama taikauskoinen pelko, joka äsken oli kangistanut Martta-rouvan vikkelän kielen. Taistelu taukosi vähitellen itsestään ja sitä kesti enää vain etäisemmillä paikoilla; ystävä ja vihamies joutui saman kauhun valtaan ja lähinnä valleja syntyi niin suuri hiljaisuus, että sinne kuului meren kaukainen kohina.

Ja silloin puhui neiti Regina äänellä niin kuuluvalla ja heleällä, että jos hänen ruotsinpuheensa ei olisi ollut niin outoa, kaikki ympärillä seisovat olisivat ymmärtäneet, mitä hän sanoi. -- Te Belialin lapset, -- sanoi hän ensin vähän värähtelevällä, mutta sitten lujalla ja rauhallisella äänellä, -- te vääräuskoiset, miksi viivyttelette henkeäni ottamasta? Tässä seison minä aseetonna, suojatonna, korkea taivas pääni päällä ja maa ja meri jalkojeni juuressa, ja sanon teille: teidän Lutherinne oli väärä profeetta; ei ole mitään autuutta paitsi yhteisen, oikeauskoisen, katolisen kirkon helmassa. Kääntykää sentähden pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten puoleen sekä tunnustakaa paavi Kristuksen jälkeläiseksi maan päällä, niinkuin hän toden totta onkin, että hän torjuisi päänne päältä Pyhän Yrjänän miekan, joka jo on kohotettu teitä tuhoamaan. Minut voitte tappaa, minä kuolen kernaasti uskoni oikeuden vuoksi; tässä minä olen, miksi viivytte? Lyökää minua, minä nauran teille, te vääräuskoiset; minä ylenkatson teidän uskoanne!

Oli neiti Reginan onni, etteivät hänen sanojaan ymmärtäneet ne, joille ne puhuttiin. Sillä niin suuri oli luterilaisuuden voima tänä kuohuvana aikana, jolloin valtakunnat ja kansat sen hyväksi uhrasivat onnensa ja elämänsä, että halvin ja typerinkin hehkui palavaa intoa ja sokeaa vihaa paavia ja hänen miehiään vastaan -- minkä karkeat, mutta luonnontuoreet vanhat virsikirjamme yllin kyllin osoittavat. Olisipa vain tämä väkijoukko, olivatpa sitten talonpoikia tai sotamiehiä, kuullut Reginan paavia ylistelevän ja sanovan Lutheria vääräksi profeetaksi, armotta olisi se repinyt hänet palasiksi. Nyt sitävastoin suhisivat nuoren neidon sanat kuin oudot äänet heidän ohitsensa; he näkivät vain hänen rauhallisen ryhtinsä, ja se kunnioitus, jota rakkaus ja onnettomuus aina herättävät, vaikutti tuohon äsken niin kiihkoiseen laumaan sen, että he seisoivat siinä epätietoisina, mitä heidän oikeastaan olisi ajatteleminen ja tekeminen. Turhaan odotti Regina taas kuolemaansa. Hän astui alas valleilta, meni peloissaan väistyvää joukkoa vastaan, jokainen näki, että hän oli täydellisesti turvaton. Mutta kuitenkaan ei kukaan uskaltanut kohottaa kättään häntä vangitakseen. -- Ei se ole ihmisen luuta ja lihaa tuo, se on varjo, -- virkkoi muuan vanha vöyriläinen. -- Kuun näen hänen lävitsensä paistavan.

-- Se nyt äkkiä nähtäneen, -- huusi muuan pörröinen ilmajokelainen ja laski jotenkin raskaasti karhean kätensä Reginan hartioille. Hetki oli ratkaiseva. Nuori neitonen käännähti päin ja katsoi miestä kasvoista kasvoihin noilla tummilla, syvillä ja loistavilla silmillään, niin että tämä kummallisen tunteen valtaamana veti kätensä pois ja luikki häpeissään tiehensä. Häntä seurasivat useat muutkin lähinnä, seisoneista. Ei kukaan voinut selittää noiden mustien, kuutamossa kiiltelevien silmien salaperäistä voimaa, mutta kaikki sen tunsivat. Hetken kuluttua oli paikka Reginan ympärillä tyhjä, taistelu oli lakannut ja vihdoin viimeinkin saapunut vartijaväki lopetti mellakan vangitsemalla uppiniskaisimmat.

Mutta vielä kauan jälkeenpäinkin kesti tuota nuijasodan synnyttämää kilpailua talonpoikien ja sotamiesten välillä, uutteran _auran_ ja voittoisan _miekan_ välillä, joista toinen on aina ollut Suomen kunnia, ja joista toinen tähän aikaan lensi tupestaan kesyttämään itseään Rooman keisaria.

Reginasta sanottakoon tällä kertaa vain, että hän vastustelematta, vaikkakin haikeasti huoaten kadotettua marttyyrikruunuaan, antoi viedä itsensä takaisin pimeään, yksinäiseen vankihuoneeseensa. Mutta Perttilä palasi tyttärineen Isokyröön, isä mietiskellen sukunsa tulevaa suuruutta, tytär entisiä iloja ajatellen. Meidän on muistettava, että kaikki tämä tapahtui kahden päivän kuluessa kesällä v. 1632, siis ennen Kustaa Aadolfin kuolemaa, josta ensimmäisen kertomuksen alussa on kerrottu.

Kului päiviä ja kuukausia ja ihmisten kohtalot vaihtelivat, mutta siivekkään sanan tulee lennostaan lakata ja vaieta vastaisia hämyhetkiä odottaessaan. Sillä välskärin kertomus kesti, niinkuin kestää lasten ilo tai suru, yhden illan -- käyden lyhyeksi niille, jotka sitä kuuntelivat ystävinä, pitkäksi ehkä muille. Mutta ei koskaan katkennut tarinan lanka keskeltä kahtia, etteivät nuoret ja vanhat olisi ajatelleet: pian saamme kuulla lisää. Se täytyi välskärin aina luvata. Paljo onkin hänellä vielä kertomatta kahden suvun kohtaloiden vyyhdestä, joka vasta on puoleksi keritty, mutta jota varmaankin vielä keritään, joskaan ei loppuun, niin ainakin "pasmaan" merkiksi siitä, että lanka on niin pitkä kuin pitääkin.

VÄISKÄRIN KOLMAS KERTOMUS.

TULI JA VESI.

Kun välskärin utelias kuulijakunta taas kokoontui, oli noin kuusi kuukautta kulunut siitä, kun viimeksi oli oltu yhdessä. Oli näet sattunut tapaus vanhalle Bäckille. Itsekullakin on keppihevosensa. Ja Bäck oli vanhoilla päivillään alkanut rakastaa muutamanlaista mukavuutta; hänellä oli ulkovinnillä jotenkin suuri pussi täynnä höyheniä, joita hän syksyisin ja keväisin hankki ampumaretkillään. Mutta mihinkä noita höyheniä käytettiin, sitä ei kukaan käsittänyt; kun sitä häneltä kysyttiin, saattoi hän vastata: -- minä aion tehdä niinkuin Posse teki Viipurin pamauksessa: jos Suomi tulee hätään, kiipeän minä torniin ja pudistan höyheneni ilmaan, niin että siitä syntyy yhtä monta sotamiestä kuin oli pussissa höyheniä.

-- Veli puhuu kuin hanhen päästä, -- virkkoi kapteeni Svanholm, postimestari. -- Parempaa puuta tarvitaan sotamiehen tekoon tänä aikana. Vai luuleeko veli meitä kananpojiksi?

-- Minä tiedän, -- lisäsi välskäri, kun kapteeni aikoi jatkaa, -- minä tiedän, mitä veli tahtoo sanoa: veljellä oli siivet Karstulassa.

Eräänä kauniina huhtikuun päivänä lähti välskäri ampumaan lintuja kuvilta. Toverinaan oli hänellä vanha, toissilmä korpraali, Ritsi nimeltään, s.o. Fritz; nuorena ollessaan oli hän kisällinä kuljeksinut aina Saksanmaalla saakka, tuomatta sieltä tullessaan kuitenkaan muuta kuin saksalaisen nimensä. Jäät olivat vielä paikoillaan, mutta avannoita oli jo kaikkialla; ukot luovailivat jään reunaa pitkin ja ampuivat välistä, mutta huonosti he ampuivat ja heikko oli heidän näkönsä. Silloin tapahtui eräänä aamuna, että Bäck luuli näkevänsä kaksi kaunista sorsaa ulkojään reunassa, jonne voitiin tulla ainoastaan pitkän kierroksen tekemällä. Hän lähti liikkeelle ja kun pääsi perille, olivat sorsat vielä paikoillaan. Hän hiipi niin lähelle kuin uskalsi, tähtäsi ja ampui ... ja näyttivät sorsat hiukkasen pudistelevan höyheniään, mutta paikaltaan ne eivät hievahtaneet. Sitkeähenkisiä pakanoita, ajatteli Bäck, kumartui, latasi pyssynsä uudelleen ja ampui vielä kerran kolmenkymmenen askelen matkalta. Samalla menestyksellä. Vähän häpeissään hiipi ampuja lähemmä ja huomasi nyt ampuneensa omia kuviaan, jotka tuuli hänen huomaamattaan oli kantanut jään sisäreunalta sen ulkoreunalle.

Nyt aikoi vanha herra lähteä saalineen paluumatkalle, mutta ei päässytkään. Tuuli oli irroittanut sen jään, millä _hän_ seisoi, siitä, millä Ritsi seisoi, ja ajoi nyt irtonaista lauttaa merelle. Surumielisinä katselivat ukkoset toisiaan kukin lautaltaan; väliä ei ollut täyttä kymmentä syltä, ja kuitenkaan ei korpraali voinut auttaa herraansa ja mestariaan, sillä venettä ei heillä ollut. Bäck ajautui hitaasti, mutta varmasti ulapalle. -- Hyvästi nyt, kumppani! -- huusi välskäri. -- Sano terveisiä Svenoniukselle ja Svanholmille, että minun testamenttini on oikeanpuolisessa lukitussa piirongin laatikossa. Sano heille, että soitattavat minulle sielukelloja sunnuntaina. Hautausta ei teidän tarvitse puuhata, siitä pidän itse huolen.

-- Jumala siunatkoon! -- huusi korpraali vastaan, pyyhkäsi nuttunsa liepeen nurealla puolella toista silmäänsä ja lähti hiljalleen ja tyynesti kävelemään rantaan päin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Nyt on kuitenkin tuon kunnon pikkukaupungin kunniaksi sanottava, että välskärin muut ystävät eivät olleet läheskään niin kylmäverisiä kuin korpraali. Postimestari kiroili ja pauhasi, koulumestari lähti poikiensa kanssa liikkeelle ja vanha isoäiti lähetti pari reipasta luotsia vakavissa veneissään etsimään välskäriä jäiden seasta. Koko kaupunki tuli liikkeelle, siellä meluttiin ja juostiin, ja ne, jotka melusivat ja juoksivat, saivat kaikista vähimmän aikaan. Kaksi päivää kului eikä mitään uusia kuulunut; kolmantena päivänä palasivat luotsit takaisin, mutta saalistaan eivät he olleet tavoittaneet. Päätettiin että välskäri oli mennyttä miestä ja herettiin häntä hakemasta. Kaupungissa syntyi vilpitön suru, sillä tuollainen vanha kapine kuin ukko Bäck -- kaikkien setä ja kaikkien uskottu -- oli yksi noita pikkukaupungin kotihaltioita, joita ilman ei luultu yleisen hyvän voivan viihtyä. Mutta mitä tehdä? Kun ei vielä kolmanteenkaan pyhään mennessä tuon onnettoman linnustuksen jälkeen ollut kuulunut risahdustakaan välskäristä, soitettiin hänelle sielukellot; samalla luettiin hänelle saarnatuolista kaunis kiitos, jonka Svenonius oli kirjoittanut ja joka oli koristettu sekä latinalaisilla että heprealaisilla korulauseilla. Kaupungin hyvinymmärtäväinen maistraatti määräsi päivän ja hetken tuon noin odottamattomasti hukkautuneen toverin jälkeen toimenpantavaa kalunkirjoitusta varten.

Toivon kuitenkin, että ne arvoisat lukijani, jotka ovat huomanneet tämän todenmukaisen kertomukseni päällekirjoituksen, eivät vielä ole minuun aivan pahenneet. Olisihan ikävää, jos välskäri vaikenisi juuri nyt, kun Regina-neiti vielä istuu Korsholmassa Martta-rouvan kovan komennon alla ja Bertel vuotaa verta haavoistaan Lützenin tappotanterella. Ja mitä tulisi helläluontoisesta Meristä, mitä Isokyrön talonpoikaiskuninkaasta ja niin monesta muusta merkillisestä henkilöstä tässä kertomuksessamme? Mutta rauhoittukaamme, välskäri on ollut kummemmissakin seikkailuissa eläessään, eikä hän ole turhanpäiten syntynyt samana päivänä kuin Napoleon.

Kaikki oli valmiina kalunkirjoitusta varten. Aivan harvinainen järjestys vallitsi Bäckin ullakkokammarissa ja siellä oli tapahtunut jotakin aivan merkillistä: siellä oli lakaistu ja lattia pesty. Kaikki kapineet olivat ihmeellisessä järjestyksessä: matka-apteekki oli tomutettu, lintujen kuvat olivat asetetut kaikki rinnakkain yhteen riviin ja munakokoelman salaisuudet oli paljastettu kaikkien katseltaviksi. Hopeapäinen kävelykeppi seisoi juhlallisen näköisenä nurkassa, vanha irtotukka riippui miettiväisenä naulallaan, ja Bäckin piirongin kaikkein pyhimmät, nuo vaalenneet hiussuortuvat muinaisilta ajoilta, oli vedetty päivän valoon ruplissa ja kopeekoissa arvosteltaviksi, vaikkeivät ne varmaankaan suuriin summiin nousseet. Kaikki oli, kuten sanottu, valmiina, virkanaamainen raatimies oli istuutunut kuluneen tammipöydän ääreen, jossa nyt puhdas karttapaperi komeili sillä paikalla, missä välskäri säilytti nikkarikapineensa, kirjuri istui vastapäätä raatimiestä ja teroitteli kynäänsä, ja vanha iso-äiti oli talon emäntänä saapunut vesissä silmin ilmoittamaan Bäckin tavaroita, koska tuolla vanhalla miehellä ei ollut muitakaan omaisia tai sukulaisia.

Yksi kapine oli kuitenkin vielä koskematta jä tutkimatta, nimittäin tuo kulunut, hylkeennahkainen kapsäkki välskärin sängyn alla. Raatimies silmäili sitä tuon tuostakin arvaillen, miten suureksi nousisi hänen prosenttinsa vainajan perinnöstä, mutta mitä tuo kapsäkki sisältäisi ja kuka oikeastaan tulisi sen perimään, sitä ei kukaan tiennyt.

Nyt tuli toimituksen alkaa. Svanholm ja Svenonius oli kutsuttu arviomiehiksi. Raatimies rykäisi pari kertaa, asetti kasvonsa virkamiehen ryppyihin, avasi suunsa ja alkoi: -- Koska hyvinymmärtäväisen maistraatin tietoon on tullut, että entinen korkean kruunun välskäri, Andreas Bäck nimeltään, harjoittaessaan linnunammuntaa lintuja vastaan meren jäällä, on tähän jäähän tapaturmaisesti kuoleman kautta kadonnut, ja niin muodoin, vaikkei ruumiillisesti löydettynäkään, kuitenkin hengellisesti oikein ja lain mukaan todenmukaisesti kuollut on...

-- Pyytäisin nöyrimmästi saada ilmoittaa tyytymättömyyteni! -- kuului samassa ääni ovesta, ja sen äänen vaikutus oli ihmeellinen. Hyvinymmärtäväisen maistraatin edustaja hölmistyi sanattomaksi, hänen tukkansa pyrki korkeutta kohti ja hänen kaunopuheinen kielensä takertui ensi kerran elämässään suulakeen kiinni. Kirjuri, jota sihteeriksi kutsuttiin, karkasi pystyyn kuin raketti ja iski päänsä seinään sysäten mennessään kumoon oppineen herra Svenoniuksen, joka oli hiukan vähäkuuloinen eikä ollut kuullut tuota outoa ääntä yhtä vähän kuin hän ollenkaan käsitti, mikä oli syynä syntyneesen häiriöön. Pahimmin kävi kuitenkin urhoolliselle Svanholmille; olisi voinut vannoa, ettei hän Karstulassakaan ollut niin kovaa kokenut. Hän valahti kalpeaksi kuin lakana ja koetti turhaan komentaa uppiniskaista oikeata jalkaansa tekemään käännöstä vasempaan. Ainoastaan vanha isoäiti säilytti jotakuinkin mielenmaltiinsa, asetti lasisilmät nenälleen, astui päättävästi tulijaa vastaan ja pudisti moittivasti päätään, niinkuin olisi tahtonut sanoa (jota ei kuitenkaan sanonut), että on sopimatonta, että ruumiit kulkevat avossasilmin.

Mutta vanha Bäck -- sillä kukapa muukaan se olisi voinut olla -- ei pelästynyt. Hänen tunteensa olivat aivan toista laatua. Nähdessään vanhan kamarinsa näin hävyttömästi puhdistetuksi, kallisarvoiset kapineensa noin rohkeasti järjestetyiksi, ja hyvinymmärtäväisen maistraatin täydessä toimessa asiain kanssa, jotka Bäckin mielestä eivät sille ensinkään kuuluneet, joutui hän helposti ymmärrettävistä syistä oikeutetun vihan valtaan, tarttui virkakuntien edustajia niskaan ja heitti heidät kumpaisenkin toisen toisensa perästä ovesta ulos. Sitten tuli veli Svenoniuksen vuoro, jota ei säästetty enemmän kuin muitakaan, ja lopuksi myöskin veli Svanholmin, joka hänkin, ennenkun sai sanan suustaan, kieri alas ullakon portaita. Kaikki tuo tapahtui kerta käden käänteessä. Nyt oli vain vanha isoäiti jäljellä. Ja kun Bäck kohtasi vanhuksen moittivat katseet, tointui hän heti ja häpesi. -- No, no, -- sanoi hän, -- no, no, serkku, älkää panko pahaksenne, minä opetan nuo luudat ja rievut saamasta pahaa siivoa huoneeseeni ... olkaa hyvä ja istukaa, serkku. Suuttuisihan tuosta kivikin tuommoisia tyhmyyksiä nähdessään. Katsos noita konnia, kun ovat pesseet lattian ja tomuttaneet kaikki lintuni; sehän on hävytöntä!

-- Hyvä serkku, -- keskeytti isoäiti, joka oli samalla sekä suuttunut että iloinen, -- kaiken tuon olen minä tehnyt; me olimme kaikki siinä varmassa luulossa, että serkku oli hukkunut.

-- Vai hukkunut! -- mutisi välskäri. -- Mutta minä sanon, ettei pahuus maailmasta niin pian katoa. Kyllähän minä purjehdin kolme kokonaista päivää sen kurjan jääpalasen päällä. Eikähän minulla juuri ollut katettua pöytää eikä valmistettua sänkyä, mutta hiljalleenhan tuo meni. Olihan minulla luotipyssy mukanani ja sillä minä ammuin hylkeen, joka tuli liian likelle. Rasvainen se oli, mutta hätä keinon keksii, ajattelin; tulta minulla oli ja oli suolojakin; ja niin minä tein roihun metsästyslaukustani ja paistoin pihvin itselleni sitä ruudilla maustaen. Neljäntenä päivänä pysähtyi lauttani kiintonaiseen jäähän toisella puolella Pohjanlahden ja minä marssin maihin. Nyt on aika lähteä tallustelemaan kotipuoleen ajattelin minä. Myin pyssyni ja lähdin kelirikossa taipaleelle. Ja sen minä sanon teille, hyvä serkku, että kamariani teidän ei olisi tarvinnut näin epäkuntoon laittaa, jos eivät ruotsalaiset olisi kohottaneet kyytirahaansa neljää vertaa suuremmaksi entisestään. Ennenkuin pääsin Haaparantaan, oli jo matti kukkarossa. Silloin ajattelin minä: nyt välitän viisi lääkintähallituksesta, ja aloin matkaa tehdessäni harjoittaa vanhaa tointani suoniraudallani ja _essentia dulciksella_, niin että kaikki akat ... onneksi olkoon, serkku taisi aivastaa ... niin että akat luulivat entisten aikain taas palanneen takaisin. Niukuin naukuin pääsin minä sillä tavalla perille ... vaikka vähän liian myöhään, niinkuin näen, mutta kuitenkin tarpeeksi ajoissa heittääkseni kutsumattomat perilliseni pellolle.

Niinkuin näkyy oli välskärin vaikea antaa ystävilleen anteeksi sitä, että he olivat häirinneet häntä hänen rauhoitetuilla aloillaan. Sen hän kyllä olisi voinut antaa anteeksi, että he olivat anastaneet hänen aarteensa ja hänen nimeään loukanneet; mutta että he sen lisäksi olivat siivonneet hänen kamarinsa, sitä ei hänen mielestään jalomielisinkään mies maailmassa voinut kärsiä! Vasta vähitellen taukosi myrsky vanhan isoäidin riitoja sovitellessa, ja niin koitti taas se päivä, jolloin sovintojuhlaa vietettiin uudella kertomuksella, joka tässä alempana seuraa. Tosinhan oli vielä niitä typeriä ihmisiä, jotka katselivat välskäriä kuin kuolleista noussutta kummitusta; tosinhan maistraatti yhä vielä epäili, oliko välskärillä enää oikeutta elämään, kun hän kerran virallisesti oli kuolleeksi julistettu; tosinhan postimestari vielä tuhannen tulimmaisesti kiroili pakottavaa selkäänsä, jossa näkyi merkkejä veli Bäckin ylösnousemiskohtauksesta; tosinhan vielä veli Svenoniuskin päivitteli sitä reikää, joka oli tullut hänen kaksikymmenvuotiseen hännystakkiinsa, minkä hän juhlan kunniaksi oli pukenut päälleen. Mutta isoäiti hymyili yhtä lempeästi kuin ennenkin, Anna Sofia oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja yhtä vallattomia olivat pienokaiset -- ja niinpä haihdutti päiväpaiste usvapilvet ja taivaanranta valkeni kuunneltaessa kertomuksia vangitun neiti Reginan kohtaloista.

TULI JA VESI.