Part 13

Sen sanottuaan paiskasi Martta-rouva oven kiinni ja neiti Regina jäi yksin. Yksin oli hän, vankina, kaukana vieraalla maalla, turvatonna, ankaran vanginvartijan hallussa ... eivätkä hänen ajatuksensa voineet olla iloiset. Hän lankesi polvilleen ja rukoili pyhimyksiä, ei rukoillut vääräuskoisen virsikirjan mukaan, vaan sitä punatimanttista rukousnauhaa sormiellen, jonka muinoin oli saanut kumminlahjaksi enoltaan piispalta. Mitä rukoili hän? Sen tietävät vain taivas ja Korsholman mustat muurit, mutta hellä ja myötätuntoinen sydän voi aavistaa hänen rukouksensa. Hän rukoili pyhimysten apua, uskon voittoa ja vääräuskoisten kukistamista; hän rukoili myöskin, että pyhimykset kääntäisivät Kustaa Aadolfin mielen yksin autuaaksi tekevän kirkon puoleen, että hänestä, Sauluksesta, tulisi toinen Paulus. Lopuksi rukoili hän myöskin vapautta ja suojaa itselleen ... ja tunnit kuluivat, illallinen tuotiin sisään, mutta hän ei sitä huomannut.

Neiti Regina katsahti ulos pienestä ikkunasta. Siitä näkyi ilta-auringon kultaama maisema, tyyni lahdelma ja sen kimmeltävä pinta; ei se ollut tämä maa tuo rehevä Frankkien maa, jossa rypäleet nyt juuri kypsyivät; ei ollut siinä kohisevaa Main-virtaa, eikä tuo kaupunki tuolla ollut rikas Würzburgin kaupunki, eikä näkynyt sen monia luostareita ja korkeita kirkontorneja. Maa tuossa oli kalpea, köyhä Suomi; kaupunki oli pieni aloitteleva Vaasa ja kirkko Mustasaaren kirkko, vanhin Pohjanmaalla; voi selvästi nähdä auringon heijastuvan sen pieniin, soikeihin ikkunoihin, joiden ruudut olivat vielä maalatut niinkuin katolisellakin ajalla, ja neiti Reginasta oli niinkuin olisi hän nähnyt kirkastettujen pyhimysten katselevan ulos tuosta muinoisesta temppelistään. Ja eikö alenevan auringon terä ollut kuin sellaisen pyhimyksen silmäterä, joka autuaallisella rauhalla katselee tämän maailman taisteluita! Kaikki oli niin hiljaista ja sovinnollisen lempeää -- illan loisto, maiseman viehättävä vihreys, vasta leikatut pellot monine kuhilaineen, nuo matalat punaiset huoneet kimmeltelevine laseineen -- kaikki kehoitti hartauteen ja rauhaan.

Silloin kuuli Regina loitolta lempeän, sointuvan laulun, yksinkertaisen ja koruttoman, joka tuli kuin luonnon omasta sydämestä hiljaisena iltana, auringon laskiessa, levolleen menneen meren rannalla, jolloin kaikki suloiset muistot heräävät kaihoavassa rinnassa. Alussa ei hän sitä kuunnellut, mutta laulu läheni lähenemistään ... milloin heikonsi sitä jokin eteen sattuva seinä, milloin koivuryhmä, milloin kuului se taas vapaasti, korkeasti ja kirkkaasti, ja lopuksi voitiin sanatkin erottaa...

6. ETELÄN JA POHJOLAN RAKKAUS.

Nyt voi jo erottaa laulun sanatkin yksinäisen laulajan lähetessä. Se oli lempeä sydän, joka epätasaisin, mutta lämpimin säkein purki surunsa ja kaihonsa meren rannalla pohjolan elokuun ihanana iltana.

Ja aurinko kirkas se heloittaa yli maiden ja mannerten. Ja kuuhat se illan kuumottaa ja loistavi lohduttaen. Vaan eipä nyt päivä enää paistakaan suruisihin sydämiin, ja kaihoten kuukin nyt kulkee vaan, kun lempeni hyljättiin.

0l' ystävä mullakin muinoisin, pois maailma multa sen vei; ja vaikka hän palata aikoikin, hän tullunna koskaa ei. Häll' on sata ystävää, mutt' mulla yksi vain, häll' on kaupunkeja ja linnoja, -- minä itken itseksein ja laulan huolissain ja vietän ikäviä iltoja.

Ja lintunen lentävi kultani luo eteläisehen maailmaan, Ja puuhun istuvi, laulavi tuo, saa kultani kuuntelemaan. Mun kuulevi kultani, rintaansa lyö, ja kyynele tulvahtaa, kun laskevi päivä ja saapuu yö, hän jo omansa unhottaa.

Kuta kauemmin neiti Regina kuunteli näitä koruttomia säveliä, jotka olivat hänelle vieraita, mutta samalla kuitenkin sydämellisen surumielisyytensä vuoksi niin tuttuja, sitä enemmän liikutti häntä se kaipaus, joka niin elävästi muistutti häntä hänen omasta mielentilastaan. Hänelle tuli vastustamaton halu hengittää illan viileää ilmaa, pieni ikkuna ei tahtonut mitenkään aueta, mutta kaikki Martta-rouvan varokeinot eivät kuitenkaan olleet voineet siihen mitään, että ha'at olivat ruosteesta melkein turmeltuneet ja lopuksi murtuivat nuoren neidon uudistetuista ponnistuksista. Ainoastaan pari kolme tuntia oli hän ollut vankilassaan, mutta kuitenkin hengitti hän jo illan tuoksua niinkuin elinkautinen vanki hengittää vapauden ilmaa. Hänen rintansa laajeni, hänen silmänsä säkenöi, hän innostui ja lauloi, tosin niin hiljaa, ettei hänen vartijansa häntä kuulisi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi ja sointuvasti seuraavan laulun, jonka vaikutusta sen sanat ainoastaan heikosti tulkitsevat:

Mun surun' syvä, oi, neitsyt pyhä, mieleni katuvan täyttää yhä. En sanoa emmi: Ma häntä lemmin ain' kuolohon yhä tulisemmin.

Kuin ratsu korska hän maahan murskaa mun kirkkoni suuren ja hurskaan. Suur' voittaissansa, suur' vihassansa, mut suurin on anteeksi antaissansa.

Surmansa vannoin, valani annoin, ja tikaria tuhoksensa kannoin. Valasta tästä, oi, äiti, päästä, ja henki sankarin säästä!

On pyyntö mulla, unhoitetulla, suo autuaaksi hänen tulla. Rikoksistansa suo suuristansa mun kuolla kohta puolestansa!

Se yksinäinen olento, joka oli ensimmäisen laulun laulanut, läheni vähitellen linnan muuria; se oli kansannainen, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta hyväntahtoiset, ja näkyi, että hän oli ennen ollut kauniskin. Hän näytti koettavan saada selkoa vieraan neidon laulusta, mutta kun sävelet soivat hiljaisina ja sanat olivat oudot, ei se hänelle onnistunut. Hän istuutui kivelle vähän matkaa muurista ja katseli lakkaamatta lempeillä silmillään linnan ikkunassa olevaa vankia. Regina taas tarkasteli häntä mustilla, läpitunkevilla katseillaan; olisi voinut luulla, että he molemmat täydellisesti ymmärsivät toisensa, sillä laulun kieli ei kaipaa muuta sanakirjaa kuin sydämen. Vai aavistivatko he molemmat rakastavansa samaa miestä ja laulavansa molemmat samaa hävinnyttä, mutta kuitenkin niin erilaista rakkautta.

Ylhäällä pohjolassa ovat kesäyöt kirkkaat aina elokuun alkuun saakka, jolloin läpikuultava harso alkaa auringon laskettua levitä yli rantojen, niemien ja lahdelmien. Elokuun keskivaiheilla on tämä harso tihentynyt ja kattaa lempeänä, pehmoisena huntuna kesäiset lehdot. Jos sitten kuu nousee tätä katoavaa vihreyttä valaisemaan, silloin ei ole koko luonnossa mitään sen surullisempaa ja kauniimpaa kuin tällainen elokuun ilta, jolloin silmä, tottuneena kolmen kuukauden lakkaamattomaan päivään, kauhistuu pimeyttä ja kuitenkin näkee tämän pimeyden kaikkein suloisimmassa hahmossa, näkee sen kuin surunsa, jonka läpi säteilee taivaallinen kirkkaus. Tämä tunnelma uudistuu joka vuosi, vaikka eläisimmekin satoja vuosia vanhaksi; valo ja pimeys silloin taistelevat samalla kertaa maailmasta ja ihmissydämestä.

Nuo molemmat yksinäiset laulajat tunsivat tämän tunnelman voiman; he istuivat molemmat äänettöminä, liikkumattomina, katsellen toisiaan illan yhä pimetessä; ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, ja kuitenkin ymmärsivät he toistensa sydämen ajatukset.

Silloin nousi yht'äkkiä vaaleaverinen nainen tuolla alhaalla istualtaan, kääntyi kaupunkiin päin ja näkyi kuuntelevan meluavia ääniä, jotka häiritsivät illan pyhää hiljaisuutta.

Neiti Regina seurasi tarkkaavasti tuntemattoman naisen liikkeitä ja nojautui ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin. Ilta oli tyyni ja hiljainen, loitolla vain kuului airon loisketta vedestä tai jonkin paimentorven surunvoittoinen, pitkäveteinen puhallus. Tuossa hiljaisuudessa, jota lisäsi ensimmäisten syyspimeäin outous, oli jotakin pyhää ja kunnioitettavaa. Sitä kummallisemmalta kuului se kaukainen meteli, joka kaupungista päin tullen häiritsi tätä hiljaisuutta. Ei se ollut meren kohinaa, ei kosken pauhua, ei kaukaisen kulovalkean räiskinää, vaikka se niitä kaikki muistutti. Se oli enemminkin hurjistuneen kansanjoukon huutoa, samalla raivoavaa ja apua anovaa ... ja kohta sen jälkeen näkyi loimottavan tulen liekki kaukaa kaupungin pohjoisesta päästä.

Tuulen nopeudella riensi tuo muurin ulkopuolella istunut yksinäinen olento sinne päin, mistä vaara uhkasi... Me kiiruhdamme hetkeksi hänen edelleen.

Sotalaivan tulo oli pannut kuohuksiin kaikkien niiden nostokkaiden mielet, joiden oli määrä purjehtia sillä sotaan. Suru, ylpeys ja nautittu olut tekivät nekin tehtävänsä. He olivat alipäällikköjensä johtamina keräytyneet olutkapakkain ympärille, ja kun sotamiehellä oli tähän aikaan sanomista ja valtaa enemmän kuin kenelläkään muulla, täytyi useinkin hänen vallattomuuttaan kärsiä, ettei hän pääsisi suuttumaan. Ylipäällystö ei siis ollut tietävinäänkään siitä, että kaksisataa tappelunhaluista nuorta pohjalaista parhaillaan oli ryyppypuuhissa ja hyvällä alulla päihtymään päättömäksi; mahdollistahan onkin, että tuo menettelytapa tällaisessa tilaisuudessa olisi ollut paikallaan, ellei erityinen ja yleiselle turvallisuudelle vaarallinen sattuma olisi saanut noita kerran valloilleen päässeitä intohimoja ilmituleen leimahtamaan.

Urhokas kersantti Pentti Ristonpoika oli ottanut ajasta vaarin esiintyäkseen kaikessa loistossaan. Oman arvonsa ihastuttamana oli hän kiivennyt pöydälle ja perin pohjin todistanut uusille taistelutovereilleen: 1:ksi, että Saksanmaa oikeastaan oli hänen valloittamansa, 2:ksi, että hän jo aikoja sitten olisi ajanut keisari Ferdinandin kaulaansa myöten Tonavaan, jos tämä vain ei olisi ollut liitossa paholaisen kanssa ja noitunut koko Ruotsin sotaväkeä ja ennen muita kuningasta; 3:ksi, että Pentti Frankfurtin porvarien juhlan jälkeen oli vartioinut kuninkaan makuuhuonetta ja selvästi nähnyt pirun itsensä nuoren tytön muodossa pitävän siellä helvetinmoista meteliä, sekä 4:ksi, että koko valtakunnan ja maailman onni -- siihen johtopäätökseen tuli kersantti aivan luonnollisesti tämän hetken hurmaamana -- oli sen noita-akan käsissä, joka nyt oli vankina Korsholmassa.

-- Saadaanpahan nähdä, että se mustatukkainen velho vielä saattaa ruton kaupunkiin, -- virkkoi päätään pudistaen muuan takkuinen, valkotukkainen maalahtelainen.

-- Se sudenpenikka!

-- Se kuninkaan murhaaja!

-- Mutta sitä me emme salli, että hän istuu siellä ja tuhoaa kansan ja kuninkaan taikanuolillaan! -- huusi seuraan yhtynyt päihtynyt käräjäkirjuri.

-- Viruttakaamme hänet meressä! -- huusi muuan närpiöläinen.

-- Nuijalla päähän, ettei jäsentä väräytä! -- kirkui koukkunenäinen ja tuuheakulmainen lapualainen.

-- Ja jos eivät anna häntä käsihimme, niin sytytämme tuleen koko Korsholman. Polttakaamme huuhkaja pesäänsä! -- lisäsi muuan raaka Laihian mies.

-- Parempi sekin kuin että valtakunta häviää, -- huomautti kylmäverisesti muuan raippaluotolainen hylkeenampuja.

-- Tuohta tänne ja tuli palamaan! -- kiljui eräs vöyriläinen.

-- Korsholmaan! Korsholmaan! -- pauhasi kohta koko joukko. Ja omien sanojensa yllyttämänä, niinkuin usein tapahtuu, hyökkäsi kiihoittunut lauma tuvan suuren, avonaisen takan luo, raastaen itselleen niin monta palavaa halkoa kuin siinä sattui olemaan. Onnettomuudeksi sattui kuitenkin tuvan seinillä riippumaan tukuttain liinavihkoja. Muuan nostokkaista sattui heilauttamaan tuohustaan liika korkealle, liinat syttyivät palamaan, aukinaisesta ovesta kulkeva ilmanhenki antoi vauhtia tulelle ja tuossa tuokiossa paloi kapakan pirtti ilmitulessa. Kaikki sisällä olijat karkasivat ulos. Ei kukaan ehtinyt saada selville, miten se oli tapahtunut. -- Se oli noidannuoli! -- huusivat muutamat. -- Se oli Korsholman velhon työtä! -- kirkuivat toiset. Ja koko tuo raivoava lauma kiiruhti suin päin vanhalle linnalle.

7. KORSHOLMAN PIIRITYS.

Tuskin oli Meri -- sillä tuo yksinäinen laulaja ei ollut kukaan muu kuin hän -- käsittänyt raivoisan joukon aikomuksen, kun hän tuulen nopeudella riensi oikoteitä takaisin Korsholmaan. Elokuun kuutamossa, joka vuodatteli hopeitaan seudun yli, erotti hän vielä selvästi ikkunasta Reginan tummat kiharat, jotka yötäkin mustempina kuvastuivat pimeää huonetta vasten niinkuin varjo varjoa vastaan. Ja näiden kiharain alla kiilteli kaksi haaveilevaa silmää niinkuin tähti kimmeltää yöllisen lammen mustassa kuvastimessa. Meri parka ei saanut sanaa suustaan, kaikki hänen kuulemansa kummalliset huhut kohosivat kuin aaveina hänen mielikuvituksensa eteen. Hän, joka yksin istui tuolla ikkunan varjossa, eikö hän ehkä kuitenkin ollut etelämainen velho, joka itki siellä kovaa kohtaloaan pakotettuna noiden muurien sisässä elämään seitsemän kauneutensa vuotta ja sitten taas muuttumaan siksi, mikä oli ennen ollut: kamala kummitus, puoleksi nainen, puoleksi käärme?

Meri seisoi kuin kivettyneenä linnan muurien juurella.

Mutta yhä lähempää kuuluivat hurjan joukon huudot ja jo näkyivät soihdut lähenevän linnaa. Silloin voitti tuo taikauskoinen maalaisnainen luontonsa ja korotti äänensä parahiksi sen verren, että se voi kuulua ylös ikkunaan. -- Paetkaa, neiti! -- virkkoi hän kiireesti ruotsinkielellä, -- paetkaa, suuri vaara uhkaa teitä, sotamiehet ovat hurjistuneet, sanotaan, että olette tahtonut murhata kuninkaan, ja henkenne on vaarassa!

Regina näki tuon kalpean haamun kuutamossa ja hänenkin mielikuvituksessaan heräsivät eloon kaikki ne kertomukset, joita hän oli kuullut tästä taikurien maasta. Kymmenen kuukautta oleskeltuaan ruotsalaisten seurassa oli hän oppinut heidän kieltään osaksi ymmärtämään; heti ei hän käsittänyt varoittajan tarkoitusta, mutta yksi ainoa sana riitti herättämään hänen huomionsa. -- Kuningas? -- virkkoi hän murteellisella ruotsinkielellä. -- Kuka olet? Mitä puhut sinä suuresta Kustaa Aadolfista?

-- Teidän armonne ei saa viipyä hetkeäkään, -- jatkoi Meri kuuntelematta Reginan puhetta. -- Ne ovat jo portilla ja Martta-rouva ei voi kuuden vartijansa avulla suojella teitä kahta sataa miestä vastaan. Pian, pian! Jos että pääse ulos ovesta, sitokaa yhteen lakanoita ja huiveja ja laskeutukaa alas siitä ikkunasta; minä otan täällä vastaan.

Regina alkoi jo käsittää, että vaara uhkasi, mutta sen sijaan, että olisi siitä pelästynyt, hän siitä jo salaisesti iloitsi. Olihan hän uskonsa marttyyri, heitetty kauas tähän raakalaisten maahan siitä syystä, että oli tahtonut käännyttää kirkon mahtavimman vihamiehen. Nyt on ehkä tullut se hetki, jolloin pyhimykset vihdoinkin antavat hänelle kalliisti ansaitun marttyyrikruunun. Miksi pakenisi hän sitä kunniaa, jota äsken oli laulaen ylistänyt? Eikö se ollut paha kiusaaja itse, joka tuon kalpean naisen haamussa tahtoi vietellä hänet pois tuosta kuolemattomasta kunniasta? Ja Regina vastasi: -- _Et dixit diabolus: da te praecipitem ex hoc loco, nam scriptum est: angelis suis mandavit de te, ut te tueantur, ne ullo modo laedaris_.[10] Silloin kulki kuun valo muurin nurkan ohitse ja loi surullisen loistonsa kauniin naisen kasvoille. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmissään paloi haaveellinen tuli. Meri katseli häntä peloissaan ja ihmeissään ... ja taas leimahti hänen mieleensä ajatus, että olento, jonka katse oli noin kummallinen ja jonka puhe oli noin outoa, ei voinut olla mikään muu kuin velho. Sanomaton kauhu valtasi hänet, ja hän pakeni, tietämättä miksi, kaupunkiin päin.

Mutta Reginan korviin kuului jo melua linnan pihalta. Juopunut lauma oli pysähtynyt tarkoin teljetyn portin eteen ja seisoi nyt siinä huutaen, kiroillen ja uhaten, ettei jättäisi kiveä kiven päälle koko linnasta, jos ei noita-akkaa heti paikalla annettaisi heidän käsiinsä. Mutta unestaan juuri herännyt Martta-rouva ei antanut niinkään helposti pelottaa itseään. Nuorena ollessaan oli hän ollut mukana paremmissakin piirityksissä ja tiesi, ettei suurilla sanoilla linnoja valloiteta. Joka voittaa aikaa, voittaa kaikki, ajatteli älykäs rouva, ja antoi sentähden ruveta keskustelemaan antautumisesta pyytäen samalla tietää, mitä viholliset oikeastaan tahtoivat ja minkätähden he tahtoivat sitä, mitä tahtoivat. Mutta sill'aikaa kaivettiin esille piiloistaan puoli tusinaa ruosteisia pyssyjä, joilla linnan invaliidit varustettiin; nuo kuusi vanginvartijaa saivat aseikseen nuijia ja keihäitä; annettiinpa piioillekin käsky tarttua korentoihin, joista nuijasodan aikana moni Flemingin ratsumies oli saanut surmansa. Näin varustettuna luuli Martta-rouva jo voivansa keskeyttää kaikki sovinnon hieromiset. Hän astui itse portin taa ja alkoi sen läpi saarnan, jossa ei sanoja säästetty: -- Te häpeämättömät roistot, -- huusi urhakka eukko, -- vieköön piru teidät kattilaansa kiehumaan, te juopot rentut! Korjatkaa luunne heti paikalla tahi, niin totta kuin minä olen Martta Ulfsparre, annan minä teille patukasta, niin että pakarat soivat, te riiviöt ja konnat, te päihtyneet porsaat, yöjuoksijat ja kunniattomat kelmit!

Patukka, joka oli rottingista palmikoitu ja jonka alinomaisia opetuksia linnan väestö kyllä oli saanut kokea, ei nyt kuitenkaan tehnyt ulkona oleviin odotettua vaikutusta. Ei liene myöskään yleisessä mellakassa niin tarkkaan kuultu Martta-rouvan manauksia, sillä yhä vaan ryskytettiin honkaista porttia, niin että se ulvahteli liitoksistaan. -- Ulos noita-akka! -- huusivat hurjimmat ja muutamat olivat jo alkaneet heittää sytykkeitä portin eteen.

Martta-rouvalla oli kaksi kömpelöä Kustaa I:n aikaista kanuunaa, joista toista kutsuttiin Haukaksi, toista Kyyhkyseksi. Niiden viattomana virkistyksenä oli jo kauan ollut ampua vastauslaukauksia laivoille, jotka mereltä tullessaan tervehtivät linnaa, sekä juhlatiloissa, niinkuin kuninkaallisten nimi- ja hääpäivinä, kuuluvalla äänellä tulkita yleisen velvollisuuden tunteita. Nyt olivat tosin vallit ulkopuolella silloista ainoaa suojustaa, tuota rautapiikeillä varustettua lankkuaitaa, joten kanuunat olivat helpommin vihollisten kuin piiritettyjen saatavissa. Mutta Martta-rouva oli arvannut oikein olettaessaan, että kanuunanpauke valleilta sekä peloittaisi vihollista että ilmoittaisi sotalaivalle ja kaupungille linnan hädänalaisesta tilasta. Hän käski senvuoksi parin vanginvartijan hiipiä kanuunain luo, ladata -- paljaalla ruudilla tietysti -- Haukka ja Kyyhkynen ja ampua, jonka tehtyään heidän tulisi kiireimmitten peräytyä takaisin linnaan.

Tämän toimenpiteen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Huuto ja melu lakkasivat yht'äkkiä ja Martta-rouva käytti tilaisuutta hyväkseen, antaakseen ulkona oleville vielä uuden läksytyksen: -- Kuuletteko, metsärosvot, -- huusi hän noustuaan tikapuille, niin että hänen valkoinen yönuttunsa näkyi kuutamossa puoli kyynärää portin yli, -- jollette te siinä paikassa mene tiehenne kuninkaallisen majesteetin ja kruunun linnasta, niin ammutan minä teidät kanuunoillani, niin ettei jää riepuakaan päällenne, te sikahumalaiset räyhääjät! Ettekö tiedä, että äkäinen koira joutuu suden suuhun, ja sen minä sanon, että minä hakkautan teidät palasiksi, te rakkarit -- minä murennan teidät mäskiksi ja heitän teidät sikojen...

Urhakka rouva ei kuitenkaan saanut lopettaa lausettaan. Joku tuolla ulkona oli löytänyt maasta pilaantuneen nauriin ja nakkasi sen kuutamossa paistavaa valkoista myssyä kohden niin taitavalla kädellä, että se sattui keskelle Martta-rouvan otsaa. Hän oli pakotettu ensi kerran elämässään antamaan suun vuoron toiselle ja vetäytymään pois. Joukko räjähti hillittömään nauruun ja samalla oli Martta-rouvan arvokin auttamattomasti mennyt heidän silmissään. Yhä rohkeammin ryntäsi vihollinen porttia vastaan, saranat taipuivat, lankut notkuivat, lopulta kaatui toinen puoli porttia kauhealla pauhulla sisään, ja koko piirittäjäin joukko syöksyi linnan sisäpihaan.

Nyt olisi voinut lyödä vetoa, että Martta-rouva olisi pakoitettu antautumaan. Mutta ei, nopeasti vetäytyi hän väkineen itseensä linnaan, telkitsi oven ja asetti pyssymiehensä ikkunoihin, uhaten ampua kuoliaaksi jokaisen, joka koetti tunkeutua sisään. Näin suuri uljuus olisi muulloin milloin tahansa tehnyt vaikutuksensa, mutta tuo hälisevä joukko ei kuullut eikä nähnyt mitään. Etumaiset alkoivat jo löytämällään rautakangella jyskyttää teljettyä ovea...

Silloin alkoivat takimmaiset huutaa ja hälistä ja kun muutkin katsahtivat taakseen, näkivät he, niin pitkälle kuin silmä kantoi epäselvään kuutamoon, päätä pään vieressä ja pyssyä pyssyn vieressä. Oli niinkuin olisi sota-armeija maasta kohonnut tyyten tuhoamaan kaikki rauhan rikkojat, vai olivatko kaikki Korsholman kuolleet sankarit nousseet aaveina haudoistaan kostamaan sitä väkivaltaa, jota tehtiin heidän vanhalle linnalleen?

Ymmärtääkseen, mistä nuo lähenevät varjomaiset olennot olivat siihen ilmaantuneet, on muistettava, että paljon lähiseudun kansaa oli kokoontunut nostokkaiden lähtöä katsomaan. On myöskin mainittava, että Isokyrön talonpoikaiskuningas oli jäänyt yöksi kaupunkiin arvattavasti toivoen Maria Eleonoran miehiltä saavansa kuulla jotakin Bertelistä. Sotamieskapakan palo ja meluavan joukon kulku Korsholmaan oli saanut koko Vaasan jaloilleen ja kun Meri hengästyksissään juoksi isänsä luo, rukoillen häntä pelastamaan vangittua neitiä, päätettiin kaikkialla noudattaa hänen pyyntöään. Pohjalainen on pian valmis tappeluun ja kun talonpojat saivat kuulla sotamiesten menettelystä heidän parasta miestään, Perttilän isäntää kohtaan, heräsi heissä vanha sotamiesviha. He unhottivat, että monen oma poika tai veli oli pukeutunut nostokkaan takkiin, eivätkä voineet mitenkään jättää näin mainiota tilaisuutta käyttämättä, kun sekä ihmisyyden nimessä että kuninkaan linnan puolustukseksi saatiin antaa sotamiehiä selkään. He marssivat siis Perttilän johtamina, noin sadan miehen suuruisena joukkona linnan avuksi; ne aseet, jotka kuutamossa näyttivät keihäiltä ja pyssyiltä, eivät olleet muita kuin tiepuolesta kiireesti temmatuita aidaksia ja seipäitä, joita tavallisestikin käytettiin aseina paikkakunnan suuremmissa kahakoissa.

Niin pian kuin sotamiehet huomasivat, että heitä ulkoapäin ahdistettiin, koettivat he peittää hämmästyksensä huutoihin ja uhkauksiin. Epävarmoina vihollisen miesluvusta alkoivat muutamat jo ajatella pakoretkeä rautapiikeillä varustetun lankun yli; toiset luulivat jo olevansa tekemisissä kokonaisen kummitusjoukon kanssa, jonka tuo vieras noita-akka oli avukseen manannut, ja rohkeimpainkin polvet alkoivat jo tutista. He selvisivät kuitenkii pian erehdyksestään, kun kuulivat kummitusten puhuvan selvää Maalahden ruotsia ja Isokyrön suomea. Kun ulkona oleva vihollinen oli päässyt portin luo ja täyttänyt sen niin, ettei kukaan päässyt siitä ulos, syntyi kuin yhteisestä sopimuksesta molemmin puolin hiljaisuus, jonka kestäessä kuului kaksi ääntä, toinen jostakin linnan ikkunasta ja toinen ulkovallilta, molemmat yht'aikaa.

-- Enkö minä jo sanonut teille, -- huusi Martta-rouva ikkunasta, -- enkö jo sanonut teille, juopporatit, että pitää miettiä seitsemän kertaa päänsä ympäri, ennenkun sormensa pistää loukkuun, ja jos kettu on tarttunut hännästään rautaan, ei auta muu kuin purra se poikki! Suuri suu vaatii myös leveän selän ja pitäkää nyt hyvänänne, mitä tulette saamaan!

Ja sen sanottuaan vetäytyi Martta-rouva pois ikkunasta, liekö pelännyt pilaantuneita nauriita.

Valleilta tuleva ääni oli vanhan ukon vielä voimakas ääni, joka huusi sotamiehille:

-- Tahdotteko heittää pois aseenne ja antaa meille johtajanne, niin saatte muut palata rauhassa kotiinne. Ellette tahdo, niin tästä on syntyvä tanssi, jonka vertaista ei Korsholmassa ole ennen nähty, ja me kyllä pidämme huolen siitä, että viulut vinkuvat.

-- Vieköön saksansaakeli sinut, moukka! -- huusi linnan pihalta iloisen kersantin Pentti Ristonpojan tuttu ääni. -- Kyllä minä opetan sinua, blitz-donner-kreuz-Pappenheim, kehoittamaan rehellisiä sotapoikia häpeälliseen antautumiseen. Eespäin, pojat, puhdistakaamme portin edusta ja ajakaamme nuo roistot puuroansa popsimaan!

Onneksi ei kellään sotamiehistä ollut ampuma-aseita ja harvalla oli miekkaakaan vyöllään, koska nostokkaille ei vielä oltu niitä uskottu. Useimmilla oli, paitsi sammuvia kekäleitä ja aisankappaleita, ainoastaan halkoja, joita olivat ohimennessään temmanneet halkopinoista. Näin varustettuina ryntäsivät pihalla olijat porttia vastaan.