Part 12

-- Nyt sen itsekin kuulitte! -- huudahti Dorthe. -- Susisaari! Se on ensimmäinen nimi, minkä kuulemme Suomen rantoja lähestyessämme, ja se tietää, mikä meitä edempänä odottaa.

Laiva kääntyi nyt pohjoista kohti, kulki Långskärin ja Sundomin välitse, laskeutui taas itää kohti, kulki Palosaaren ohi ja pääsi esteettömästi sen matalikon yli, joka nyt näiltä vesiltä sulkee pois suuremmat laivat, Vaasan senaikuiseen mainioon satamaan, ampuen 16 kanuunan laukausta Korsholman vallien kohdalla.

4. TALONPOIKA, PORVARI JA SOTAMIES.

Nähtävästi oli rikkaan Aaron Perttilän mieliala muuttunut, sillä kun hän istuutui komeihin kärryihinsä pistäytyäkseen päiväseltään Vaasassa, päätettiin merkiksi isän ja tyttären välillä syntyneestä sovinnosta, että Meri saisi istua hänen rinnallaan, ja ostaa kaupungista silakoita, humaloita ja kaikenlaisia maustimia niinkuin inkivääriä ja kaneelia, joita jo siihen aikaan varakkaimmat talonpojat olivat alkaneet käyttää. Sekä isällä että tyttärellä oli omat tarkoituksensa matkalle lähtiessään mutta ei kumpikaan tahtonut toisilleen tunnustaa, että he oikeastaan olivat lähteneet kuulustelemaan uutisia Saksanmaalta. Larsson sai sill'aikaa tehtäväkseen kotitöiden silmällä pidon.

Tämä kaikki tapahtui samaan aikaan kuin Kustaa Aadolf ja Wallenstein seisoivat vastakkain Nürnbergin edustalla. Sotamiehiä tarvittiin enempi kuin koskaan ennen, ja Oxenstjerna lähetti Saksista kirjeen toisensa perästä jouduttaakseen lisävoimia. Vaikkakin elonkorjuu oli kiireimmillään, sai kuitenkin sota, jolla silläkin oli kiirein elonkorjuuaikansa, suuren joukon nuoria miehiä tulvailemaan lähipitäjistä Vaasaan, josta heidän piti jatkaa meren yli matkaansa ensin Tukholmaan ja sitten Wallensteinin uhkaavia joukkoja vastaan Saksanmaalle. Siihen aikaan eivät sotaharjoitukset olleet läheskään niin monimutkaiset kuin tätä nykyä; pääasia oli, että osattiin jotakuinkin hyvin seistä rivissä, että heti käskyn annettua karattiin vihollisen kimppuun ja ammuttiin tarkasti -- johon pohjalaiset olivat hylkeitä ampuessaan jo vanhastaan tottuneet. Siten on selitettävä, että monet noista äsken aurankurjesta lähteneistä talonpoikaispojista vielä ennättivät ajoissa perille kunnialla kaatuakseen kuninkaan kanssa Lützenin taistelutanterella.

Vaasan kaupunki oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden vanha ja alaltaan paljon pienempi kuin nyt. Siihen ei ollut syynä ainoastaan sen nuoruus, mutta myöskin se seikka, että Korsholman tilukset, jotka valtio omisti, estivät sitä laajenemasta etelään päin. Mustasaaren vanhan kirkon ympärillä, pitkin nykyisen Kauppa- ja Suuren Pitkäkadun pohjoista puolta[9] kohosi muutamia vasta rakennettuja, punaisiksi maalatuita taloja, joihin oli sijoitettu kuusi tai kahdeksan vähäpätöistä kauppapuotia. Satamassa oli varastohuoneita ja niiden ympäristössä kalastajain ja merimiesten majoja hajanaisissa ryhmissä, sillä säännöllisten kaupunginosien ja suorien katujen suunnittelemista pitivät sen ajan rakennusmestarit jotenkin joutavana, ja kuta ahtaammalle alalle talot sijoitettiin, sitä paremmassa turvassa luultiin oltavan näinä levottomina aikoina. Vaasan kokoisen kauppalan asukkaat katsoivat toisiaan kuin samaan perheesen kuuluviksi, ja ikäänkuin lohdutukseksi mielelleen silmäilivät kaupunkilaiset jonkinlaisella ylpeydellä etelään päin olevan Korsholman linnan korkeita, vihertäviä valleja,

Tuo kauan uskottu ja Messeniuksen vahvistama taru, että Korsholma olisi Birger jaarlin rakentama ja että se olisi saanut nimensä suuresta puurististä, joka siihen olisi pystytetty voiton ja uskon merkiksi, perustuu toiseen yhtä vanhaan taruun, että mainio jaarli Suomeen tullessaan olisi noussut maihin juuri tällä rannikolla. Myöhemmät tutkimukset ovat asettaneet sekä tämän tarinan että myöskin tarinan Korsholman synnystä arvelun alaisiksi; mutta varmaa on, että linna on hyvin vanha, jopa niinkin vanha, että sitä muistetaan tuskin muuna kuin jätteenä jostakin sitäkin vanhemmasta. Mikäli tiedetään, ei sitä vihollinen ole koskaan piirittänyt ja on se asemansa vuoksi ollut arvoton Suomea puolustettaessa, ja kun Oulun ja Kajaanin linnat rakennettiin kertomuksemme aikaa hiukan aikaisemmin, ei Korsholmaa enää katsottu miksikään sota-asemaksi. Sitä käytettiin kuitenkin vielä Norrlannin maaherran asuntopaikkana, siihen majoitettiin muitakin valtion virkamiehiä, se oli myöskin vankila, ja antoi se n.s. latokartanona melkoisia lisiä maaherran ylläpidoksi. Senaikainen Norrlannin päällikkö, aseupseeri Juhana Maununpoika Ulfsparre, Tusenhultin herra, jota juuri tähän aikaan seurasi eversti Ernst Creutz, Sarvilahden herra, asui vain aika ajoin Korsholmassa; tiedämme kuitenkin kertomuksestamme, että hänen seitsenkymmenvuotias äitinsä, rouva Martta, ankaralla kädellä hoiti sekä linnaa että latokartanoa hänen poissa ollessaan.

Talonpoikien ja uusien kaupunkien porvarien välillä vallitsi siihen aikaan luonnoton ja molemmin puolin vahingollinen kilpailu, joka oli syntynyt siitä, että hallitus koetti kaupunkien eduksi vaikeuttaa maakauppaa ja pikkumaisilla asetuksilla määräillä tavaran vaihtoa. Kun sentähden vanha, mahtava talonpoikaispäällikkö tyttärineen ajoi Vähäkyrön tullista sisään, sattui kyllä, että joku kaupunkilainen tervehti tuota tunnettua miestä hänen rikkautensa vuoksi; ylpeämmät kauppiaat sitävastoin, jotka pelkäsivät Perttilän vaikutusta kuninkaasen, eivät häntä katselleet suinkaan lempein silmin, ja ilmaisivat vihansa pistosanoin, jotka Perttilä hyvin kyllä kuuli. -- Tuolla, -- sanoivat he -- tulee Isokyrön talonpoikaiskuningas, eikä Vaasa ole arvannut hänelle kunniaporttia pystyttää. Taitaa pitää itseään liika hyvänä riiheen, ja aikoo varmaankin sotamieheksi ja siitä kenraaliksi! Varokaa itseänne, katsokaa, kuinka epäsuosiollisesti hän silmäilee ympärilleen, tuo pirttiparooni! Jos olisi hänen vallassaan, niin kytönä hän Vaasan polttaisi!

Kiivasluontoinen Perttilän ukko ei ollut koskaan hidas vihaan, mutta nyt kätki hän kiukkunsa ja kiirehti hevostaan joutuakseen pian sen merimiehen lesken asuntoon, jonne hän tavallisesti ajoi kaupungissa käydessään. Ei ollut hän kuitenkaan ehtinyt kauas nykyiselle Kauppakadulle, joka ei nytkään ole leveimpiä, mutta silloin oli tuiki kapea, kun joukko juopuneita nostokkaita sulki häneltä tien; he olivat juuri läheisessä olutkapakassa viettäneet uuden toveruuden juhlaa ja virvoittaneet voimiaan alettavan matkan varalta. Pari aliupseeria oli itseoikeutettuina johtajina liittyneet joukkoon, joka nyt hyökkäsi Perttilää vastaan huutaen: "Pois tieltä, talonpoika!" Perttilä, joka jo oli ennestään suuttunut, ei enää voinut hillitä vihaansa, vaan vastasi huutoon jotenkin tuimalla piiskan sivauksella, joka heitti maahan huutajan komean, leveälierisen lakin ja siihen kiinnitetyn kotkan sulan.

Kahakka olisi syntynyt vähemmästäkin. Lyöty karkasi kärryjen jälkeen ja koko joukko seurasi mukana. -- Vai niin, ukkoseni, huusi loukattu sotilas, joka oli sama iloinen kersantti Pentti Ristonpoika, jolle Perttilä Isokyrössä oli antanut niin kiireen lähdön, -- kiitoksia eilisestä, äijä! Pois tieltä, pojat, ukko on minun ja minä tahdon yksinäni hänet suomustaa!

Perttilä oli liian vanha koettaakseen enää voimiaan käsikähmässä ja katseli jo, mistä pääsisi pakenemaan. Hän hyppäsi rattailtaan läheisen puodin rappusille ja läimäytti piiskallaan hevosta selkään, niin että se murtautui läpi ja vei Merin täyttä laukkaa pois kiistapaikalta. Itse aikoi hän vetäytyä puotiin, mutta erehtyi laskuissaan, sillä puodin ovi paukahti kiinni hänen nenänsä edessä. Kun vanha sankari näki paon mahdottomaksi, asettui hän selkä puodin ovea vastaan ja uhkasi pitkällä piiskallaan, jonka oli pitänyt kädessään, jokaista, joka aikoi häntä lähestyä.

-- Puikaamme pois akanat tuosta Isokyrön pohatasta! -- huusi muuan Laihelan poika, joka sen yhden viikon kuluessa, minkä oli pyssyä pidellyt, jo oli ehtinyt unohtaa talonpoikaisnimensä, vaikkei kieli vielä ollutkaan unohtunut.

-- Parempi mies oli isäsi ennen, Matti Hinrikinpoika, -- sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. -- Ei hän soittanut suutaan omaisiaan vastaan, vaan auttoi meitä kuin kunnon talonpoika pehmittämään herrojen huoveja Pietari Gumsen kartanossa.

-- Kuuletteko, pojat? -- huusi toinen aliupseereista, -- se koira kehuu urhoollisia sotilaita piesseensä.

-- Me emme anna nenällemme hypätä!

-- Talonpoika saa tanssia meidän pillimme mukaan!

Ja viisi kuusi kiihkeintä, jotka olivat äsken vielä talonpojantakissa kulkeneet, hyökkäsivät vetämään Perttilää puodin rappusilta. Vanhus olisi ollut hukassa, ellei hänen eilinen vastustajansa, tuo iloinen kersantti, olisi heittäytynyt väliin. -- Seis, pojat! -- huusi Pentti Ristonpoika jymisevällä äänellä. -- Mitä te ajattelette? Oletteko rehellisiä sotapoikia vai mitä? Ettekö näe, että äijä on seitsenkymmenvuotias ja kuitenkin käytte kuusi yhtä vastaan! Blitz-donner-kreutz-Pappenheim! (kersantti oli Saksassa oppinut tuon mehevän kirouksen, joka aina vaikutti mahtavasti) onko tämä sotilaan peliä tämä? Mitä luulette kuninkaan moisesta sanovan? Pois tieltä, toverit, äijä on minun ja minulla yksin on oikeus hänen housujaan liottaa. Olisittepa vain nähneet, kuinka hän eilen nosti minut suoralla kädellään ja heitti kuin karvakintaan ovesta mäelle! Se oli miehen teko ja nyt se kuitataan!

Reippaus ja jalomielisyys vaikuttavat aina. Toiset väistyivät ja kersantti nousi rappusille. Perttilä olisi voinut iskeä häntä ruoskallaan, mutta ei iskenyt. Hän tunsi miehensä.

-- Tiedätkö, talonpoika, -- huusi kersantti varmuudella, joka olisi sopinut vaikka eversti Stålhandskelle, -- tiedätkö, mitä merkitsee heittää kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun sotilaita ovesta ulos? Tiedätkö, mitä merkitsee lyödä hattu evankeelisen uskon puolustajan ja suurvaltaisen Rooman keisarin voittajan päästä, joka omalla kädellään on ajanut vihollisen pakoon neljässätoista tappelussa ja miekallaan lävistänyt kuusi- tai seitsemäntoista sotamarsalkkaa? Tiedätkö, mitä se merkitsee, moukka? Jos minä olisin sinun sijassasi...

-- Jos minä olisin kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun sotamiehen sijassa, -- vastasi Perttilä tyynesti, -- antaisin minä kunniansa rehelliselle miehelle hänen talossaan ja vanhalle ukolle hänen loppuiällään. Ja jos minä olisin Pentti Ristonpoika, ja jos olisin voittanut Rooman keisarin ja lävistänyt kaiken maailman marsalkat, niin en kuitenkaan unohtaisi, että isäni Risto Niilonpoika oli liminkalainen talonpoika, joka kaatui rehellisessä taistelussa Flemingin hirmuvaltaa vastaan Ilmajoen jäällä.

Kersantti näytti hämmästyvän. Mutta sitten astui hän vastustajansa eteen ja virkkoi julmasti silmiään mulkoillen:

-- Tiedätkö, moukka, että minä voisin, jos tahtoisin, seivästää sinut tähän! -- Ja hän veti kauhean pitkän miekkansa puoliterään huotrasta. Perttilä katseli häntä kylmästi silmiin kädet ristissä rinnalla.

-- Etkö pelkää, ukko? -- virkkoi uudelleen Rooman valtakunnan kukistaja, ilmeisesti hämillään talonpojan tyynestä käytöksestä.

Perttilä tunsi olevansa voitolla. -- Milloinka olet nähnyt suomalaisen pelkäävän? -- sanoi vanhus melkein hymyillen.

Kersantti ei ollut mikään ilkeä mies. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin jalomieliseksi, lauhtui heti ja huusi tuolla puoleksi hävyttömällä puoleksi leikillisellä äänellä, joka sopi niin hyvin hänen naamaansa: -- Tiedättekös, pojat, -- huusi hän tovereilleen, -- tuolla vanhalla härällä on sekä sarvet että sorkat. Siitä olisi saattanut tulla mies maailmassa, jos olisi herrain pariin joutunut. Eilen kun näitä oli viisitoista yhtä vastaan -- sillä tietäkää se pojat, että kaikki neljätoista renkiä auttoivat minua nostettaessa sen pakanan selkään ja merkkejä jäi heihin siitä jokaiseen -- niin, sanon minä, eilen olisin taputellut äijän mustelmille, jos ei olisi ollut sitä saakelin vaimoväkeä, sillä ne istuivat kaikki pöydässä. Mutta tänään on meitä viisitoista yhtä vastaan -- ja minä ajattelen, että annamme äijän livistää.

-- Se on rikas kuin piru, -- huusivat jotkut; -- sen pitää pistouvata tynnöri olutta.

Perttilä veti taskustaan pienen nahkakukkaron, otti siitä muutamia Kaarlo IX:n hopearahoja ja heitti ne ylenkatseellisesti joukkoon. Se suututti taas sotamiehiä, he puivat jo nyrkkejään ja myrsky oli taas puhkeamaisillaan, kun samassa koko lauma lähti täyttä karkua juoksemaan satamaan päin. Kuului kanuunain pauketta; se oli Maria Eleonora, joka tervehti Korsholman linnaa.

5. NEITI REGINA SAAPUU KORSHOLMAAN.

Kaikki, jotka vain Vaasassa kynnelle kykenivät; juoksivat satamaan näkemään sellaista outoa ilmiötä kuin suurta sotalaivaa. Noin viisi- tai kuusisataa henkeä seisoi rannalla; toiset soutivat veneillä vastaan, toiset kiipeilivät satamassa olevien jahtien mastoihin tai makasiinien katoille paremmin nähdäkseen. Kahteensataan nouseva nostokasjoukko katseli uteliaisuudella, pelolla ja ylpeydellä tuota laivaa, joka kenties iäksi päiväksi veisi heidät isänmaastaan. Heidän takanaan seisoivat äidit, sisaret ja morsiamet vuodattaen vetrehiä vesiä kohta tapahtuvaa eroa ajatellessaan.

Linnan isäntä Ulfsparre oli Ruotsissa. Hänen lähin miehensä, vouti Pietari Thun otti vastaan tulijat yhdessä saapuvilla olevien päälliköiden kanssa, nostoväki muodosti kunniakäytävän, ja Maria Eleonoran päällikkö tarjosi kohteliaasti käsivartensa neiti Reginalle saattaakseen hänet Korsholmaan. Mutta sillä hetkellä tunsi ylpeä neiti olevansa vanki. Hän hylkäsi upseerin tarjouksen ja kulki yksin ruhtinaallisen ryhdikkäänä ja ainoastaan vanhan palvelijansa seuraamana ohitse sotamiesten ja läpi aukeilevan väkijoukon. Noin outo tapaus pani koko pienen Vaasan kipenöitsemään uteliaisuudesta. Tuossa tuokiossa syntyi ja levisi mitä kummallisimpia huhuja neiti Reginasta. Muutamat väittivät häntä itävaltalaiseksi prinsessaksi, keisarin omaksi tyttäreksi, joka oli joutunut vangiksi ja nyt tuotu tänne talletettavaksi. Toiset olivat tuntevinaan hänet kuningatar Maria Eleonoraksi: mutta mitä olisi hänellä Korsholmassa tekemistä?

-- Sen saatan minä sanoa teille, -- kuiskasi hyvin tietävän näköisenä muuan politikoiva porvari. Hän on tehnyt salaliiton kuningasta ja valtakuntaa vastaan ja sentähden teljetään hänet nyt Korsholman linnaan.

-- Ei ole asia aivan niinkään, -- virkkoi toinen, joka kotiin palanneilta sotamiehiltä oli saanut kuulla kuninkaan henkeä vastaan punotuista vehkeistä. -- Hän on, -- lisäsi hän aralla äänellä, ikäänkuin peläten, että asianomainen sen kuulisi, -- hän on muuan nunna, jonka jesuiitat ovat palkanneet kuningasta tuhoamaan. Kuusi kertaa on hän antanut kuninkaalle kuolettavaa myrkkyä ja kuusi kertaa on kuningasta unessa varoitettu juomasta. Kun hän seitsemännen kerran tarjosi hänelle myrkkypikarin, veti kuningas miekkansa ja pakotti hänet juomaan oman sekoittamansa myrkyn.

-- Mutta kuinka voi hän nyt sitten olla täällä ilmi elävänä?

-- Ilmi elävänäkö? -- innostui kertoja ollenkaan hämmästymättä. -- Kuka sen niin tarkoin tietää? Sellaiset olennot voivat teeskennellä mitenkä tahansa ... niin, niin, ettekö muista sitä menneentalvista hollantilaista, joka söi sulaa lyijyä? En sano mitään minä, en sano, mutta katsokaa vain tuota mustatukkaista nunnaa, sehän on kalpea kuin ruumis.

-- Onko hän antanut kuninkaalle myrkkyä? -- kuului vapiseva naisääni kysyvän. Se oli Meri, joka sydän sykkyrässä oli keskustelua seurannut.

-- Mitä te siinä loruatte! -- virkkoi siihen muuan merimies, joka oli tietävinään enemmän kuin muut. Kun minä olin keväällä Stralsundissa, näin minä siellä nuo samat silmät. Tyttöä vietiin silloin Tukholmaan ja muuan hänen vartijoistaan kertoi minulle koko asian. Hän on espanjalainen noita-akka, joka on myynyt itsensä paholaiselle saadakseen seitsemän vuotta olla maailman ihanin nainen. Katsokaa vaan häntä, niin näette, eikö paholainen ole sanaansa pitänyt. Mutta varokaa itseänne, noissa silmissä on jotakin mustan kiiluvaa, joka polttaa. Kun se sitten pääsi niin kauniiksi kuin nyt näette, meni hän Ruotsin leiriin ja antoi kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei kuningas nähnyt eikä kuullut muita kuin häntä seitsemän viikon kuluessa. Se oli kenraalien mielestä synti ja häpeä, koska vihollinenkin ankarasti ahdisti, ja silloin ottivat he hänet eräänä yönä vangiksi ja lähettivät hänet tänne istumaan loput seitsemästä kauneutensa vuodesta Korsholmassa.

-- Onko kuningas häntä rakastanut? -- kysyi Meri vavisten.

-- Se on tiettyä.

-- Onko hänkin rakastanut kuningasta?

-- Noiden naisten sitä pitäisi kaikki tietää. Mitenkä helvetissä minä voisin sen tietää? Paholainen on kavalampi kuin muut ihmiset, se on varma se. Hän on antanut kuninkaalle kuparisormuksen...

-- Jossa on seitsemän ympyrää sisäkkäin ja kolme kirjainta kanteen kaiverrettuna?

-- Mitä hittoa? Mistä sinä sen tiedät? Kirjaimista en tiedä, mutta nuo seitsemän ympyrää olen kuullut...

Meri hengitti syvään. -- Se on vielä hänellä! -- virkkoi hän itsekseen salaisella riemulla. Meri oli taikauskoinen niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan. Ei johtunut hänelle mieleenkään epäillä noita-akkain, loitsujen ja lemmenjuomain olemassaoloa, mutta eikö tuo vieras, tummaverinen tyttö, joka rakasti kuningasta ja jota kuningas rakasti... eikö hän ehkä kuitenkin ollut syytön niihin kauheihin tekoihin, joita hänestä kerrottiin? Ja tuo unhotettu naisparka alkoi kiihkeästi toivoa päästäkseen lähenemään tätä salaperäistä olentoa, joka oli kuninkaan niin läheisesti tuntenut. Ei ollut aikaa arveluihin; muutamien tuntien kuluttua täytyi Merin palata kotiinsa. Hän rohkaisi mielensä ja seurasi vieraita Korsholmaan.

Tuo vanha, vallien sisässä oleva rakennus oli kauniista näköalastaan huolimatta synkkä ja kolkko. Kun linnan päälliköt alinomaa muuttelivat ja ainoastaan aika ajoin asuivat paikalla, oli tuo kaksikerroksinen kivirakennus siihen kuuluvine vankiloineen raskaan ja ränstyneen näköinen. Koko rakennus oli enemmän vankila kuin mahtavan päällikön asunnon kaltainen. Paikan synkkyyttä lisäsivät vielä sen nykyiset asukkaat, ankara Martta-rouva, hänen vanhat piikansa ja muutamat vangit ynnä parrakkaat vanginvartijat. Jos Kustaa Aadolf olisi muistanut, missä kunnossa linna oli, ei hän varmaankaan olisi lähettänyt nuorta vankiaan noin mieltä masentavaan paikkaan.

Martta-rouva tiesi odottaa nuorta vierastaan, jota oli kuvattu hänelle vaaralliseksi, turmeltuneeksi naiseksi ja jonka viekkautta vastaan eivät mitkään salvat ja muurit riittäneet. Hän oli sen vuoksi neiti Reginalle ja hänen palvelijalleen varustanut asunnoksi pienen, pimeän kamarin oman makuuhuoneensa takana ja päättänyt sadoin silmin vartioida tytön pienimpiäkin liikkeitä. Rouva Martta oli pohjaltaan rehellinen, kunnon nainen, mutta samalla tuikea, itsepintainen eukko, joka oli kasvattanut kaikki lapsensa koivunoksan avulla ja aina luuli heidän tarvitsevan lisää. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään, että yksinäinen, avuton ja hylätty tyttö olisi kaukana vieraalla maalla tarvinnut lohdutusta ja äidillistä hellyyttä: Martta-rouva oli sitä mieltä, että kuri olisi omansa kesyttämään oikealta tieltä eksyneen lapsen, ja vasta sitten, kun se olisi tapahtunut, saattaisi ruveta lempeää kohtelua ajattelemaan.

Kun neiti Regina, joka jo oli ehtinyt tottua meren vapauteen, astui yli tämän synkän asunnon kynnyksen, pudisti yht'äkkinen väristys hänen hentoa ruumistaan. Kolkkouden tunne vain lisääntyi, kun häntä vastaan tuli rappusissa tuo vanha rouva päänmukaisessa pellavamyssyssään ja yllään pitkä, musta villakauhtana.

Onhan mahdollista että neiti Reginan pään kumarrus oli hiukan kankea ja koko hänen käytöksensä hiukan ylpeä, kun hän tervehti vanhaa Martta-rouvaa linnan portailla. Mutta Martta-rouva ei sitä säikähtänyt. Hän tarttui nuorta neitoa molempiin käsiin, pudisti niitä lujasti ja nyökäytti päätään, niinkuin olisi tahtonut samalla sanoa: terve tuloa! ja tiedä huutia! Sen tehtyään tarkasteli hän vierastaan kiireestä kantapäähän ja ilmoitti sitten mielipiteensä huulissaan mutisten:

-- Vartalo kuin prinsessan ... ei haittaa, silmät kuin mustilaisella ... ei haittaa; hipiä valkea kuin maitopytty ... ei haittaa; ylpeä ... ai, ai, se oli paha se; meitä on siis kaksi samanlaista.

Regina teki levottoman liikkeen ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta Martta-rouva ei päästänyt häntä niin helpolla. -- Odotahan hiukan, sulottareni, -- sanoi tuo ankara rouva, koettaen sopertaa sitä saksaa, mikä vielä vanhoilta ajoilta oli hänen muistissaan jäljellä. -- Hiljaan härkä kyntää. Se, joka astuu yli minun kynnykseni, ei saa olla ovenpieltä pitempi. Parempi kumartua nuorena kuin madella vanhoilla päivillään. Kas noin ... sillä tavalla tervehtii nuorempi sitä, joka on vanhempi ja viisaampi ... -- ja ennenkun neiti Regina aavistikaan, oli vanha, kovakourainen rouva pannut oikean kätensä hänen niskalleen ja vasemman hänen vyötäisiinsä ja nopealla tempaisulla pakottanut ylpeän vieraansa kumartamaan niin syvään kuin rouvan mielestä oli oikein ja kohtuullista.

Neiti Reginan kalpeat posket lennähtivät punaisiksi kuin illan rusko, joka ennustaa myrskyä. Korkeammaksi ja ylpeämmäksi kuin koskaan ennen oikaisi hän solakan vartalonsa ja hänen mustista silmistään välähti salama, joka ei kuitenkaan mitenkään hämmästyttänyt Martta-rouvaa. Regina ei virkkanut sanaakaan, mutta vanha Dorthe katsoi varmaankin pitävänsä emäntänsä nimessä antaa Martta-rouvalle muutamia neuvoja siitä, miten tulee toisiaan ihmisiksi kohdella. Hypäten kahta rappua ylemmäksi huusi hän käsiään huitoen minkä jaksoi:

-- Sinä kurja suomalainen noita-akka, kuinka uskallat sillä tavalla kohdella jalosukuista neitoa? Tiedätkö sinä, viheliäinen vanginvartija, kenet sinulla on kunnia vastaanottaa huoneeseesi? Etkö tiedä? Niinpä sanon minä sen sinulle. Tämä on korkeasukuinen, kaikkein jaloin neiti Regina von Emmeritz, syntyisin Emmeritzin, Hohenlohen ja Saalfeldin ruhtinatar, Wertheimin ja Bischoffshöhen kreivitär, Dettelsbachin ja Kissingenin perillinen y.m. y.m. y. m. Hänen isänsä oli kaikkein jaloin Emmeritzin ruhtinas, joka omisti useampia linnoja kuin sinä omistat töllejä kaupungissasi, mokoma rääsyinen noita-akka! Hänen äitinsä oli Würtembergin prinsessa, sukua Baijerin vaaliruhtinaan perheelle, ja hänen vielä elävä enonsa, kaikkein arvoisin ja kunniakkain Würzburgin piispa ja ruhtinas on Marienburgin ja Würzburgin kaupungin ja niiden alusmaiden omistaja. Sinä ylvästelet siitä, että kerettiläiskuninkaasi on valloittanut maamme ja kaupunkimme ja ottanut meidät itsemme vangiksi; mutta vielä on tuleva se päivä, jolloin pyhä Yrjänä ja pyhä neitsyt astuvat alas taivaasta ja tuhoavat teidät, te pakanat, ja jos sinä revit hiuskarvankaan meidän päästämme, niin me hajoitamme tämän linnasi maan tasalle ja hävitämme sinut ja koko sinun kaupunkisi, sinä kurja noita-akka!

On luultavaa, ettei vanhan Dorthen sanatulva olisi vielä pitkiin aikoihin tukkeutunut, jollei Martta-rouva olisi antanut pientä viittausta palvelijoilleen, jotka muitta mutkitta tarttuivat kiinni eukkoon ja veivät hänet, huolimatta hänen vastustamisistaan, alikertaan ja sulkivat hänet sinne erääseen pieneen huoneeseen miettimään neitinsä loistavaa sukuluetteloa. Martta-rouva tarttui hämmästynyttä Reginaa käsivarteen ja vei hänet tuohon hänelle määrättyyn huoneeseen, joka oli Martta-rouvan oman huoneen takana ja josta oli näköala kaupungille päin. Tänne jätti hänet toistaiseksi tuo ankara rouva, katsoen sopivaksi vielä mennessään antaa hänelle näin kuuluvan varoituksen: -- Tahdon vain sanoa, että parempi on totella kuin itkeä; lintu joka laulaa liika aikaisin aamulla, on ennen iltaa haukan suussa. Maassa maan tavalla. Kello on nyt seitsemän illalla. Kello kahdeksan tuodaan illallinen sisään ja kello yhdeksän panet sinä maata, kello neljä nouset, ja jos et osaa kartata tai kehrätä, saatan minä antaa sinulle ompelemista, ettet aikaasi pitkästy. Sittenpähän taas saataneen tarinoida, kun tarvitaan, ja kun piikasi on oppinut hillitsemään kielensä, saat hänet takaisin. Hyvää yötä vain: älä unhota iltarukoustasi ja vuoteesi vieressä on pöydällä virsikirja.