Part 11

-- En tunne sitä nimeä, -- vastasi vanha isäntä, suuttuneena sotamiehen julkeasta käytöksestä.

-- Oletko hullu, ukko? Sinäkö et muka tuntisi Kustaa Berteliä, jota puoli vuotta sitten vielä kutsuttiin Perttiläksi?

-- Poikani! Poikani! -- vaikeroi vanhus sydäntä särkevällä äänellä. -- Minä onneton isä! Hän häpee talonpoikaisnimeään!

-- Talonpoikaisnimeään! -- kertoi iloinen kersantti, silmät suurina kummastuksesta ja räjähtäen niin isoon nauruun, että tuoppi tanssi hänen edessään pöydällä. -- Onko teilläkin nimiä, moukat? No, silloin en minä huoli nimistä minä! Oletpa sinä kunnon velikulta, ukko! ... sano minulle, mitä sinäkin teet nimellä? -- Ja noin puhuessaan katseli vieras talon isäntää niin poikamaisella röyhkeydellä, että loukkaus hänen sanoissaan tuntui paljoa pienemmältä kuin olisi muuten tuntunut.

Vanha Perttilä ei ollut häntä kuulevinaankaan.

-- Minä mieletön, kun lähetin luotani parrattoman poikasen, ja luulin miehen lähettäneeni! -- lisäsi hän synkästi itsekseen.

Mutta kersantti, joka luultavasti oli ottanut muutamia matkanaukkuja jo ennen taloon tuloaankin ja nyt oli kaatanut olutta entisen päälle, ei tahtonut hellittää hyvää puheen ainetta.

-- Älä murjota, ukkoseni! -- jatkoi hän samaan tapaan. -- Te talonpojat elelette niin paljon härkäin ja lammasten parissa, että teistä itsestännekin viimein tulee paksupäitä. Jos olisit hiukan kohteliaampi kuin olet, lähettäisit jonkun sievän tytön tyllykän täyttämään tuoppini, josta jo pohja paistaa ... se on niin tyhjä kuin sinun oma kallosi. Mutta te nauristurvat ette ymmärrä, mikä kunnia teille tapahtuu, kun kuninkaan kersantti alentuu olemaan vieraananne. Tiedä sinä, ukkorähjä, että sotamies on tähän aikaan herra, hänellä on nimi, joka joltakin helähtää, sillä hänellä on miekka, joka helähtää. Mutta te, vetohärät, teillä on vain puuroa päässä ja nauris rinnassa. Maljasi, ukko ... urhoollisen luutnantti Bertelin terveydeksi! Etkö tahdo juoda rehellisen ritarin maljaa? ... huuti, hävytön!

Ja oman arvonsa tunnossa uskalsi kersantti lyödä nyrkkinsä pöytään niin, että lautaset tanssivat ja kömpelöt puuvaditkin olivat vähällä hypätä lattialle täysineen päivineen.

Ensimmäinen vaikutus tästä raa'asta pilanteosta oli se, että kuusi tai kahdeksan miestä karkasi pystyyn istuttaakseen kouraan tuntuvalla tavalla kutsumattomaan vieraasen kunnioitusta talonpojan nimeä kohtaan. Mutta vanha Perttilä ennätti ennen. Ulkonaisesti rauhallisen näköisenä oli hän noussut seisoalleen, läheni kersanttia vakavin askelin ja tarttui sanaakaan sanomatta häntä vasemmalla kädellä niskaan ja oikealla selkään, nosti hänet penkiltä, kantoi ovelle ja nakkasi Pentti Ristonpojan suin päin rikkatunkiolle rappusten eteen. Niin ällistynyt oli iloinen kersantti, että hän tuskin älysi kohottaa jäntevät kätensä vastarintaan -- silloin, jos hän olisi sen tehnyt, hänen seitsenkymmenvuotias vastustajansa tuskin olisi päässyt voitolle epätasaisessa ottelussa.

-- Mene, -- huusi Perttilä hänen jälkeensä, -- ja pidä se, minkä sait, muistonasi Isokyrön talonpojista!

Ei mikään vaikuta luonnonlapseen niin voimakkaasti kuin häikäilemätön rohkeus ja ruumiillinen voima. Kun vanhus palasi tupaan, osoitti hänen väkensä hänelle suosiotaan, jopa ihastustaankin. Unhotettu oli tuo hetkellinen epäsopu, joka äsken oli tehnyt vihamiehet isännästä ja palvelijoista. Kilpailu auran ja miekan välillä on yhtä vanha kuin maailma. Nuijasota, joka oli syntynyt tästä kilpailusta ja melkoisesti sitä kiihoittanut, oli vielä tuoreessa muistissa. Nämä talonpojat, joiden itsenäisyys ei, niinkuin monen muun heidän maanmiehensä, koskaan ollut taipunut hovin herrojen ikeen alle, iloitsivat nähdessään, että heidän arvoaan ja oikeuttaan puolustettiin sotamiehen ylpeyttä vastaan; he unohtivat, että ennen pitkää monen heistä ehkä täytyisi pukeutua sotatakkiin ja taistella isänmaan puolesta. Vanha talonpoikaispäällikkökin oli, onnistuneesta teostaan iloissaan, unohtanut synkkämielisyytensä; kerrankin pitkien aikojen perästä nähtiin hymy hänen huulillaan, ja kun ateria oli syöty, alkoi hän kertoa joukolleen vanhoja seikkailujaan.

-- En koskaan unohda, kuinka me löylytimme sitä vanhaa lurjusta Aaprahammi Melkiorinpoikaa, joka täällä Kyrössä vangitutti parhaat talonpoikamme ja pieksätti niitä kuin pahantekijöitä. Viidenkymmenen huovin kanssa oli hän vetäytynyt pohjoiseen päin. Oli talvista aikaa, hän oli hieno herra, sai nuhayskän pakkasessa ja ajoi käärittynä komeaan sudennahkaturkkiin. Kun hän lähestyi Kokkolan kirkkoa, paneusimme me väijyksiin katajikkoon, karkasimme kuin jehut hänen päällensä ja löimme kuoliaiksi kaksikolmatta hänen huoveistaan, ja hänet itsensä peittosimme me mustelmille, mutta joka kerta kuin hän näki lyönnin tulevan, veti hän sudennahkan korvilleen, niin ettei siinä kelmissä mikään tuntunut. Odotahan, sanoi Limingan Hannu Krankka joka meitä johti, se susi täytyy meidän nylkeä ja sen sanottuaan löylytti hän Aaprahammia niin tuimasti, että sen täytyi heittää komea turkkinsa. Krankalla ei ollut muuta kuin pusero parempaa vaatetta päällään ja kylmä oli, että kivet halkeilivat, ja niin arveli mies, että turkki oli hyvä olemassa ja heitti sen huomaamattamme omille hartioilleen. Mutta kun oli hämärä, niin emme me muut hoksanneet, että Krankalla oli herran turkki päällään, vaan aloimme vereksin voimin taas pölyttää samaa turkkia, jota ennenkin olimme tottuneet pölyttämään, ja varma on, että löyly siinä sähähteli Krankan kiukaista, mutta Aaprahammi Melkiorinpoika virkosi turkista päästyään ja juoksi nuttusillaan kaksi peninkulmaa Huusan taloon, siellä sitoi hänet Kokkolan Jaakko ja konna vietiin Tukholmaan. Kauan ei hänen tarvinnut surra sudennahkaansa, sillä ennen pitkää herttua erotti häneltä pään hartioista.

-- Olkoon, -- sanoi Larsson, joka kernaasti puolusti Flemingiä ja hänen miehiään, -- olkoon, että _sillä kertaa_ olittekin voitolla. Yksitoista huovia oli jäänyt henkiin, vaikka olivat kuolluksissa olevinaan; ne te riisuitte alastomiksi. Keskiyön aikana köntivät nuo puoleksi paleltuneet lukkarin taloon ja pääsivät huoneeseen; mutta aamulla tahdoitte te pistää heidät elävältä jään alle, niinkuin teitte Uronjoella. Susia olitte ettekä ihmisiä. Jokihan oli niin matala, että teidän täytyi hangoilla työntää miehet avantoon, ja kun eivät tahtoneet sinne mennä, löivät naisenne heitä vesiämpäreillä päähän.

-- Pidä suusi, Larsson, sinä et tiedä, mitä kaikkea Suitian Klaus teki -- vastasi Perttilä vihaisesti. -- En sano mitään kaikista niistä, joita hän ja hänen miehensä tappoivat ja kiduttivat. Mutta muistatko Severi Sipinpoikaa Sorsankoskella? Saarrettuaan talonpojat käski hän henkisoturinsa piilulla mestata heidät yksitellen, mutta mies ei jaksanut katkaista kaulaa useammalta kuin kahdeltakymmeneltä neljältä ja pyysi herran itsensä jatkamaan. Silloin suuttui herra ja antoi ensin huoviensa hakata henkisoturin neljään palaseen, jonka tehtyä pakotti talonpojat hakkaamaan toinen toisensa palasiksi viimeiseen mieheen.

-- Mutta mitenkä teitte te, peijakkaan pojat, Pietari Gumsen talossa? Väkenne hävitti talon, ikkunat särettiin, karja teurastettiin ja katkaistut päät pantiin suut auki pönkitettyinä ikkunoihin kummittelemaan. Senjälkeen sahattiin harjavuolet niin heikoiksi, että kun väki palasi kotiin, koko huone sortui heidän päälleen. Ja kun olitte vanginneet erään ratsumiehen, ammuitte häneen kuin maaliin nuolillanne...

-- Ei kannata sinun puolustaa Suitian Klausta. Muistatko sen naisen, jonka luo eräs Akseli Kurjen ratsumiehistä tuli ja tappoi häneltä lapsen äidin omain silmäin edessä. Sitä ei äiti parka voinut sietää, vaan tarttui keskenkasvuisen tyttönsä kanssa juopunutta miestä vyötäisiin, löi häntä korennolla otsaan ja pisti sitten pyörtyneen miehen avantoon. Mutta sitten tuli Klaus-herra ja hakkautti saman naisen keskeltä kahtia...

-- Se on tyhjää puhetta, jota ei kukaan ole todeksi näyttänyt, -- virkkoi Larsson jurosti.

-- Kuolleet vaikenevat kuin siivot lapset. Ne viisituhatta, jotka tapettiin Ilmajoella, eivät hiiskahdakaan.

-- Olisit sen sijaan, että teit kersantille väkivaltaa, kysynyt häneltä uutisia sekä omasta pojastasi että minun pojastani, -- virkkoi Larsson, päästäkseen tuosta ainaisesta riidan aiheesta, onnettomasta nuijasodasta.

-- Niin ... sinä olet oikeassa, minun täytyy saada lisätietoja pojistamme ja sodasta. Huomenna matkustan Vaasaan.

-- Tuleeko hän kohta takaisin? -- kysyi Meri aralla äänellä.

-- Kustaako? Saatanee häntä vartoa -- sanoi isä suuttuneella äänellä. -- Hänestähän on tullut herra. Hän häpee vanhaa isäänsä ... hän häpee talonpoikaisnimeään!

3. ETELÄN IMPI POHJOLASSA.

Noin 63:lla leveysasteella, muutamia peninkulmia Vaasasta etelään päin, tekee Suomen rannikko, joka siihen saakka on kulkenut suoraan etelästä pohjoiseen, merkillisen käänteen koillista kohti. Suuri, sininen Pohjanlahti seuraa mukana, kapenee hetkisen Merenkurkun kohdalla, laajenee taas ja nojaa korkean päänsä Suomen rintaa vasten. Vapaammin kuin muualla vinkuu näillä vesillä Jäämeren puhuri, ahdistuu Merenkurkun rantojen väliin ja ajaa sen laineet hillittömällä raivolla kallioita vasten. Keskellä tätä myrskyistä merta ovat Gaddenin kaljut kallioluodot, niiden varoittava majakka ja niiden kauas ulottuvat matalikot. Kun tunturituulet nostavat aallon valkeaan vaahtoon näillä vaarallisilla karikoilla, silloin on sen laivan tuho tullut, jonka peränpitäjä ei ole varma ja jonka purjeet eivät ole oikeinpäin käännetyt ja joka uskaltaa lähteä ahtaaseen Understenin väylään. Mutta kesällä, kun tuuli kulkee auringon mukana suven mailta lännen liepeille, silloin tapahtuu se ihme, että heikko pohjoinen on ihanin, tervetullein tuuli, joka ennustaa pitkiä poutia ja kauniita säitä. Silloin kiitävät monet sadat purjeet rannikoilta Merenkurkun saaria ja kareja kohti laskemaan verkkojaan sinne tänne muuttelehtavien silakkaparvien tielle, ja levottomasti kohiseva meri leikittelee kuin hellä äiti tyttäriensä, vihertävien saarien kanssa, jotka sen rinnoilla lepäävät.

Paitsi Ahvenanmaata ja Tammisaarta ei millään paikalla Suomen rannikolla ole niin kukoistavaa saaristoa kuin Merenkurkussa ja sitä lähinnä olevalla itäisellä rannikolla. Lukemattomat saaret, joista suurimmat ovat Vallgrund ja Björkö, ovat tänne sirotetut kuin vihreät pisarat avarain siniulappain helmaan. Ne muodostavat siellä oman pitäjänsäkin, Raippaluodon kappelin, johon kuuluu vain pelkkiä kareja, missä ei asu muita kuin kalastajia. Niin lukuisat ovat nämä saariryhmät, niin vaihtelevat ovat salmet, niin koukeroiset ovat purjehdusväylät että eräässä näistä ryhmistä, Mikonsaarissa, jossa on useita satoja saaria, ei outo osaa minnekään, ellei paikalla syntynyt luotsi tule hänelle tietä näyttämään. Ei riittäisi kolmekymmentä luovijalaivaa täällä estämään salakuljetusta; on vain yksi keino hävittää tämä kaikkien rannikkoseutujen perisynti, ja se on alhainen tullitaksa, joka onkin jo Suomessa huomattu tehokkaaksi tarkoitukseensa.

Samaan aikaan niiden tapahtumien kanssa, joista edellisessä luvussa on kerrottu, siis keskipalkoilla elokuuta 1632, nähtiin Pohjanlahden aaltoja kyntämässä kuninkaallinen, ruotsalainen sotalaiva Maria Eleonora, joka oli osoitettu kulkemaan Tukholmasta Vaasaan, viedäkseen sieltä Pohjanmaalla otettuja sotamiehiä Saksan sotaan. Oli kaunis ja kirkas kesäaamu. Aavan meren ulapoilla oli tuo omituinen, sanomaton loistonsa, joka samalla on niin suurta ja niin viehättävän kaunista. Ääretön kevätauringon valaisema lumiaavikko vetää ehkä sille vertoja komeudessa, mutta lumi on hiljaista ja kuollutta, kimmeltävä aalto on liikettä ja elämää. Rauhallinen, loisteleva meri on kuin uinaileva jättiläistyttö, joka haaveilee säteitä ja kukkasia. Hiljalleen kohoilee hänen rintansa; laivan kansi keinuu jalkaisi alla, mutta sinä et vapise; hän voisi syöstä sinut syvyyteen, mutta hän levittää lempeästi hopeisen vaippansa jalkojesi alle, ja tuo voimakas kantaa sinua, heikkoa rannan ruokoa, kuin lasta käsivarsillaan.

Päivä oli juuri noussut. Laivassa vallitsi tuo merielämän yksitoikkoinen hiljaisuus, joka syntyy aamulla aina silloin kuin ei mikään vaara uhkaa. Osa miehistöstä oli vielä levolla kannen alla, ainoastaan alipäällikkö, joka oli puettuna hollantilaiseen karvatakkiin, käveli edestakaisin peräkannella, perämies seisoi äänetönnä ruotelissaan, tähystelijä maston nenässä katseli sanaakaan virkkamatta eteensä ja siellä täällä näkyi etukannella joku matruusi, mikä kiinnittäen jotakin nuoran päätä, mikä kenkiään paikaten, mikä kantaen puita keittiöön, mikä puhdistellen kanuunoita, joilla oli määrä ampua tervehdyslaukaukset satamaan tultaessa Korsholman kohdalla. Nykyajan kankea sotakuri oli silloin melkein tuntematon; ei ollut univormuja, ei vihellyspillejä eikä noita monenlaisia komentosanoja, jotka tätä nykyä ovat niin pitkälle kehittyneet. Sotalaiva ei eronnut kauppalaivasta juuri muuten kuin suuruudeltaan, jonka lisäksi edellinen oli varustettu kanuunoilla ja muilla aseilla sekä lukuisemmalla miehistöllä ja päällystöllä. Kun muistaa, ettei siihen aikaan ollut kahvia eikä viinaa aamukylmään nautittavaksi -- hollantilaisilta oli kuitenkin jo opittu käyttämään suutupakkaa tähän tarkoitukseen -- niin huomataan helposti, että merielämää Maria Eleonoralla ei voida verrata elämään edes köyhimmälläkään nykyajan sotalaivalla.

Lähellä peräkannen viheriäksi maalattua reunaa seisoi kaksi naisolentoa väljiin, mustasta villavaatteesta tehtyihin matkapäähineihin käärittyinä. Toinen näistä matkustajista oli pienikasvuinen, hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja silmät harmaat ja terävän tirkistävät; hän oli tavattoman huolellisesti kääriytynyt paksuun Nürnbergin huovasta tehtyyn höllykkään. Toinen oli pitkä ja solakka, yllään ruumiinmukainen, kärpän nahkalla reunustettu viitta mustasta sametista. Laivan reunaan nojaten katseli hän synkkämielisen näköisenä ohi rientävää aaltoa ja laivan poreilevaa vanavettä; hänen kasvojaan ei voinut kannella olija nähdä, mutta joka olisi voinut nähdä ne aallon kuvastuksessa, hän olisi saanut nähdä ihanat, kalpeat kasvot, joista kaksi mustaa silmää säteili kirkkaampina kuin loisteleva aallon pinta.

-- Pyhä Maria, -- huudahti vanha, puhelias nainen paksulla alasaksan murteella, -- milloin tulee loppu tästä kurjuudesta, johon pyhimykset ovat meidät tuominneet meidän syntiemme tähden? Sano, rakkahin neiti, missä paikassa maailmaa me nyt olemme? Minusta tuntuu kuin olisi jo kulunut kokonainen vuosi siitä kuin purjehdimme ulos Stralsundin satamasta, enkä ole pitänyt enää päivistä lukua sen jälkeen kuin lähdimme Tukholmasta, siitä kerettiläisten kaupungista. Joka aamu luen herättyäni seitsemän _avea_ ja seitsemän _pater nosteria_, niinkuin arvoisa isä Hieronymus neuvoi meidän tekemään varjelukeinoksi aaveita ja taikuutta vastaan. Eihän tiedä, eikö maailma jo loppunekin täällä, näin kaukana pyhästä oikeauskoisesta kirkosta ja kristityistä ihmisistä. Eihän tällä merellä, tällä inhoittavalla merellä näy ääriä olevankaan. Toista oli Main-virta, joka niin rauhallisesti virtasi meidän pienen torni-ikkunamme alla Würzburgissa. Sano, rakas neiti, eikö maailma lopu tuonne taivaan rantaan ja emmekö laske täysin purjein suoraan kadotukseen?

Tuo pitkä ja solakka, samettiviittaan puettu tyttö ei näkynyt kuuntelevankaan suulaan duennansa mielenpurkauksia. Nuo tummat, säteilevät silmät katselivat haaveellisina pitkien, mustien ripsiensä alta meren pintaa pitkin niinkuin olisivat koettaneet sen laineilta saada selitystä sydämen sekaviin unelmiin. Ja kun joskus pitkä, pyöreäselkäinen hyökylaine vyöryi esiin ulapalta muistona menneistä myrskyistä ja laiva hiljalleen kallistelihe niin, että laita läheni veden rajaa ja aalloissa oleva kuva läheni kannella olevaa, silloin vilahti noilla ihanilla, vaaleilla kasvoilla hymyily, jossa oli sekä alakuloisuutta että ylpeyttä, ja huulet liikahtivat melkein kuulumattomin sanoin uskoakseen aalloille hänen salaisimmat ajatuksensa.

-- _Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä elämässä rakastaa!_

Sitten lisäsi hän tämän ajatuksensa innostamana:

-- Miksi en siis rakastaisi suurta miestä?

Ja hän kuiskasi nämä sanat rajattomalla riemulla. Mutta samalla pudisti sisällinen väristys hänen hentoa ruumistaan, synkkä salama välähti hänen mustista silmistään ja hän virkkoi melkein vapisten:

-- _Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä maailmassa vihata!_

-- Miksi en siis vihaisi?...

Hän ei lopettanut lausettaan. Hän nojasi päänsä laivan reunaan, hänen silmäinsä salama sammui, ja sen sijalle ilmaantui kostea kyynel. Kaksi toisilleen vihamielistä haltijaa taisteli tämän hehkuvan sielun anastamisesta. Toinen sanoi: rakasta! Toinen kuiskasi: vihaa! Ja hänen sydämensä vuoti verta tässä kamalassa taistelussa enkelin ja hornan hengen välillä, jotka tappelivat hänen sielustaan.

On tarpeetonta mainita, minkä lukija varmaankin jo on arvannut, että tuo solakka tyttö Maria Eleonoran kannella ei ollut kukaan muu kuin Regina von Emmeritz, tuo nuori haaveilija, joka Frankfurt am Mainissa tahtoi kääntää katoliseen uskoon kuningas Kustaa Aadolfin. Kuningas, joka tunsi ihmissydämen, oli syystä kyllä ajatellut, että tuo intohimoinen tyttö voitaisiin saada tekemään mitä tahansa, jos hänet edelleenkin jätettäisiin jesuiittain käsiin. Ei hän ollut sentähden kostonhimosta, joka tunne ei asunut hänen suuressa sielussaan, päättänyt lähettää häntä kauas vieraasen maahan, jossa mustat kiusaukset eivät häntä enää saavuttaisi, vaan oli se tapahtunut jalosta, inhimillisestä säälistä nuorta, suurilla luonnonlahjoilla varustettua naista kohtaan. Lukija muistanee, että kuningas lausui tämän aikomuksensa jo tuona merkillisenä Frankfurtin kaupungin toimeenpaneman juhlan jälkeisenä yönä; ja kesemmällä lähetettiin neiti Regina Stralsundin ja Tukholman kautta vanhan, ankaran rouvan, Martta Ulfsparren luo Korsholmaan. Ei hän aavistanut tuo jalo kuningas, että se salaperäinen valta, jonka käsistä hän tahtoi pelastaa kauniin vankinsa, seuraisi häntä Suomen kaukaisiin seutuihinkin. Sillä neiti Reginalla oli vapaus valita seuraajakseen yksi luotettavimmista palvelijoistaan, eikä hän valinnut siksi iloluontoista, vaaleaveristä, hyvää hengetärtään Kätcheniä, joka lähetettiin kotipuoleensa Baijeriin, vaan valitsi hän imettäjänsä, vanhan Dorthen, joka jesuiittain palkkaamana jo kauan oli pitänyt yllä uskonvimman liekkiä nuoren tytön sielussa. Niin oli tuo hyljätty, onneton olento siis yhä edelleenkin avuton sitä pimeyden valtaa vastaan, joka lapsuudesta pitäen oli kauheihin opinkappaleihinsa kietonut hänen jalotunteisen, hellän sydämensä. Ja tätä valtaa voittaakseen ei hänellä ollut aseena muuta kuin yksi ainoa, vaikka kyllä voimakas tunne, ihailunsa ja haaveellisen rakkautensa tunne suurta Kustaa Aadolfia kohtaan, jota hän samalla kertaa vihasi ja rakasti, jonka hän olisi voinut kuolemaan syöstä ja jonka vuoksi hän kuitenkin olisi ollut valmis itse kuolemaan.

Älykäs Dorthe näkyi aavistavan emäntänsä ajatukset, hän nojautui eteenpäin, siristi pieniä silmiään ja sanoi tuolla tuttavallisella äänellä, jonka hänen asemassaan olevat palvelijat niin helposti omistavat: -- Ai, ai ... vai ovat asiat niin? Tulevatko ne taas ne syntiset ajatukset kerettiläiskuninkaasta ja hänen joukostaan? Paholainen on viisas ja tietää mitä tekee. Kun hän tahtoo saada pauloihinsa tavallisen kevytmielisen tytön heilakan, lähettää hän hänen eteensä nuoren, punaposkisen keikarin, jolla on pitkät, kauniit hiukset ja ritarillinen ulkomuoto. Mutta kun hän tahtoo saada haltuunsa hyljätyn tyttöparan, joka on aatteiltaan jalo ja ylevä mieleltään, silloin pukeutuu hän komean sankarin haahmoon, semmoisen, joka valloittaa linnoja ja voittaa sotajoukkoja, ja vähän välittää silloin tämä lapsiparka siitä, että tuo ylpeä voittaja on hänen kirkkonsa ja uskonsa pahin vihollinen ja miettii yöt ja päivät niiden häviötä.

Regina käänsi kosteat, säteilevät silmänsä pois merestä ja katseli sanomattomalla epäilyksellä vanhaa neuvojaansa. -- Sano, -- virkkoi hän melkein kiivaasti, -- onko mahdollista olla samalla haavaa jalo kuin enkeli ja ilkeä kuin peto? Onko mahdollista olla samalla haavaa maailman suurin ja vihattavin mies?

Regina katseli taas merelle. Aamun hiljainen rauha väikkyi kimmeltäväin ulappain yllä ja kehoitti lepoon sydämen myrskyjä. Nuori tyttö vaikeni.

Dorthe vastasi: -- Hedelmistään tunnet sen, mikä paha on. Ajattele vain, rakas neiti, mitä kaikkea pahaa tuo jumalaton kuningas onkaan tehnyt kirkollemme ja meille? Tuhansittain on hän kaatanut sotilaitamme, ryöstänyt on hän linnamme ja luostarimme, nunnat ja pyhät isät on hän heidän asunnoistaan karkoittanut, ja hurskasta isä Hieronymusta ovat hänen pakanalliset suomalaisensa kauheasti kiduttaneet ja silponeet. Meidät hän on ajanut maanpakoon maailman ääriin...

Taas Regina katseli saaria ja selkiä, jotka loistivat aamun vienossa valossa. Kun tuo musta haltija kuiskasi hänen korvaansa vihaa ja vainoa, tuntui ihana luonto saarnaavan vain pelkkää rakkautta. Jo oli hän lausumaisillaan tuon hurmaavan ajatuksensa: mitäpä siitä, vaikka hän olisikin tuhansia kaatanut, karkoittanut munkkeja ja nunnia, vaikka olisi ajanut meidätkin maanpakoon, mitä merkitsee kaikki tuo, jos hän vain on suuri ihmisenä ja toimii oman uskonsa innostuttamana! Mutta hän vaikeni pelosta, hän ei uskaltanut rikkoa koko entisyyttään vastaan. Hän tarttui sen sijaan muutamaan Dorthen sanaan, ikäänkuin haihduttaakseen sitä vihan ja kirouksen ukkospilveä, joka kietoi hänen sydämensä mustaan vaippaansa keskellä tätä levollista, lempeää maisemaa.

-- Tiedätkö, Dorthe, -- sanoi hän, -- että suomalaiset, joita niin vihaat, asuvat tämän meren rannalla? Näetkö tuolla kaukana idässä tuon matalan maan? Se on Suomenmaa. En ole vielä nähnyt sen rantoja, mutta en voi kuitenkaan vihata sitä maata, jota näin kaunis meri huuhtelee. En voi ajatella, että pahoja ihmisiä voisi elää näin ihanan luonnon keskessä.

-- Kaikki pyhät meitä varjelkoot! -- huudahti Dorthe tehden ristinmerkin laihalla kädellään. -- Onko tuo Suomenmaa? Pyhä Patrikki varjelkoon meitä koskaan astumasta jalkaamme noille kirotuille rannoille! Rakas neiti, ettekö sitten ole koskaan kuullut, mitä tuossa maasta ja sen pakanallisesta kansasta kerrotaan? Siellä vallitsee ikuinen yö, siellä lumi ei koskaan sula, villit pedot ja vielä villimmät ihmiset makaavat siellä vierekkäin vuorien luolissa. Metsät ovat niin täynnä hiisiä ja lempoja, että kun yhtä nimeltään huutaa, kohta matelee niitä sadoittain esiin kivien ja kantojen takaa. Keskenään loitsivat ihmiset toisiaan kaikenlaisella pahalla, niin että kun joku vihaa toistaan, heti muuttaa hän vihamiehensä sudeksi tai siaksi, ja joka sana, minkä he lausuvat, muuttuu siksi, mitä sillä tarkoitetaan, niin että kun tahtovat tehdä veneen tai kirveen, niin sanovat vain ja se syntyy.

-- Sinä kuvaat heitä sattuvasti, -- sanoi Regina, hymyillen pitkästä aikaa, sillä meren tuoreus teki hyvää hänen haaveelliselle mielellensä. -- Onnellinen on todellakin se maa, jossa saadaan se, mitä toivotaan, paljaalla sanan voimalla. Jos olen nälissäni ja haluan kaunista hedelmää, sanon vain: omena! ja kohta on minulla omena. Jos minulla on jano, virkahdan: lähde! ja kohta helmeilee lähde edessäni. Jos surut minua painavat, sanon: toivo! ja toivo palaa. Ja jos ikävöin rakastettua ystävää, mainitsen vain hänen nimensä ja hän seisoo vierelläni. Ihana maa olisi Suomi, jos se olisi semmoinen maa. Vaikka eläisimmekin petojen kanssa lumihaudassa, katsahtaisimme vaan toisiimme ja sanoisimme: isänmaa! Ja samalla hetkellä istuisimme käsikkäin Mainin rannalla lehmusten siimeksessä, siellä, missä istuimme silloin kuin olin lapsi, ja kotiseutumme satakielet soittaisivat meille niinkuin ennen muinoinkin suloisia säveliään.

Dorthe kääntyi pois äreillä mielin. Laiva purjehti nyt sisäsaaristoon, kulki hiljaista vauhtia ohi äärimmäisten kallioiden, joista monet, jotka nyt ovat korkealla veden pinnasta, silloin vielä piilivät suolaisen aallon alla. -- Mikä on tuo pitkä, metsäinen maa tuolla vasemmalla? -- kysyi Regina lähellä seisovalta perämieheltä.

-- Susisaari, -- vastasi mies yksikantaan.