Part 10

Kalpeista kasvoista päättäen ei tämä nainen enää ollut nuori, saattoi arviolta olla jo puolivälissä neljänkymmenen; mutta jos vain katseli hänen solakkaa varttaan tai tuota lempeää, lämmintä ilmettä hänen sinisissä silmissään, olisi hänen tuskin luullut täyttäneen kahtakymmentäkään. Koko hänen olennossaan oli jälkiä harvinaisesta, mutta aikaisin kuihtuneesta kauneudesta, monista kärsimyksistä ja pitkällisistä nöyryytyksistä. Hänellä oli yllään hieno, valkea villaröijy, jonka hän oli kuumuuden vuoksi riisunut, sen alla oli valkeimmasta palttinasta tehty paita ja sen päällä kansan tavan mukaan punainen liivi, sekä lyhyt, rannukas villahame ja pieni, ruudukas huivi, joka oli sidottu solmulle pään ympäri kiinnittämään hänen pitkää, kellertävää liinatukkaansa. Hän oli ollut työssä niinkuin kaikki muutkin, mutta hänen voimansa eivät riittäneet; hän oli vaipunut sirppi kädessä sängelle ja muut olivat ilmeisellä kunnioituksella ja rakkaudella kantaneet hänet pehmoiselle nurmikolle, jossa koettivat kylmällä lähdevedellä virvoittaa häntä tainnoksista.

-- Kas niin, Meri (Emerentia), -- sanoi vanha Larsson, pitäen isän hellyydellä hänen päätä polvellaan ja kostutellen kylmällä vedellä hänen ohimoitaan, -- kas niin, lapsi kulta, älä nyt tee niin tyhmästi että kuolet ja jätät vanhan ystäväsi ... mitäpä olisi sitten enää hänen iloistaan tässä maailmassa?... Eihän se kuule minua, lapsi parka; mikä se on semmoinen isä, joka pakottaa tuommoisen hennon olennon nääntymään tämmöisessä kuumuudessa!... Lainaa vähän vettä, kas niin, se oli oikein, nytpä sinä jo avaat kauniit silmäsi. Älä ole milläsikään, Meri, sinä saat levätä, etkä tarvitse enää tehdä työtä tänään.

Hento, kalpea nainen koetti nousta ylös ja tavoitteli sirppiään. -- Kiitoksia, Larsson, -- sanoi hän heikolla äänellä, jonka sointu kuitenkin oli kaunis, -- minä jaksan nyt paremmin, minä tahdon leikata, isä tahtoo...

-- Isä tahtoo! -- kivahti tuo pikku ukko. -- Mutta kas, minäpä en tahdo, minä, minä kiellän sinua työtä tekemästä, Meri, ja vaikkapa isäsi ajaisi minut talostaan ja minun täytyisi kerjätä leipääni, niin en minä salli sinun enää tehdä työtä tänään. No, no, lapsi kulta, älä nyt pahastu, niin tyhmä ei ole isäsi. Totta kai hän ymmärtänee, etteivät sinun kätesi ole yhtä lujat kuin meidän, siihen et sinä mahda mitään; sen olet perinyt äidiltäsi, joka oli herrassukua ja se tulee sinun tukholmalaisesta kasvatuksestasi... Kas niin, mennään kotiin, älä nyt ole itsepäinen, Meri!

-- Päästäkää minut, Larsson, tuolla tulee hän itse! -- huudahti Meri, riuhtasihe irti, tarttui sirppiin ja alkoi leikata. Mutta kumartuessa musteni hänen silmissään uudelleen ja toisen kerran vaipui hän kalpeana ja tiedotonna rukiisen.

Mutta työmiehet hänen ympärillään ponnistivat kahta uutterammin, sillä hän lähestyi itse, tuo ankara mies, kaikkien pelkäämä Perttilän isäntä. Niinkuin musta pilvi tuli hän verkalleen kävellen pihasta tuovaa polkua myöten, rotevana ja suorana, vaikka olikin jo seitsenkymmenvuotias. Hänen pukunsa oli samanlainen kuin muidenkin talonpoikain kesäpuku: paidanhihat olivat laajat, liivit pitkät ja punaraitaiset, palttinahousut lyhyet, sukat siniset ja virsut somasti koristetut. Päässä oli hänellä vaalean tukan peittona suippolakinen neulomalla tehty villalakki, joka lisäsi hänen jo muutenkin kookasta vartaloaan. Mutta vaikka puku olikin yksinkertainen, oli hänen ryhtinsä käskevä ja korska. Suora ryhti, varma käytös, läpitunkevan terävä katse ja horjumaton varmuus sekä vallanhimo ja ankaruus kasvoillaan ilmaisivat, että siinä samalla oli entinen puoluepäällikkö ja nykyinen mahtava ja rikas talonpoika, joka oli tottunut käskemään ja hallitsemaan satoja alustalaisia. Kun näki tuon vanhuksen, ymmärsi heti, miksi häntä siihen aikaan omalla paikkakunnallaan kutsuttiin _talonpoikaiskuninkaaksi_.

Vanha Aaron Perttilä lähestyi kylmänä ja rauhallisena sitä paikkaa, missä hänen ainoa tyttärensä lepäsi tajuttomana sängellä. -- Ajakaa hänet lavoilla pihaan, -- virkkoi hän rengeille; -- kahden tunnin kuluttua tulee hänen olla takaisin työpaikalla.

-- Mutta Perttilä... -- virkkoi Larsson kiivaasti.

Perttilä kääntyi päin puhujaan ja loi häneen katseen, joka heti tukki toiselta suun. Senjälkeen käveli hän, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, sarkoja pitkin, arvosteli varmalla silmällä tehtyä työtä, milloin kiittäen, milloin moittien, ja taittoi silloin tällöin tähkäpään tutkien tarkalla huolella jyvien lukua ja painoa. Riiheltä voitiin nähdä koko tuo laaja, kullankellertävä viljavainio, joka oli monen sadan tynnyrinalan suuruinen suomudasta ojitettu uudispelto. Vanhus silmäili mielihyvällä ja ylpeydellä tätä aaltoilevaa viljamerta, hänen vartalonsa suoristui vielä enemmän, hänen rintansa laajeni ja hän viittasi Larssonin luokseen.

-- Muistatko vielä, millainen oli tämä seutu neljäneljättä vuotta takaperin? Flemingin huovit olivat mellastaneet kuin pakanat, kylä oli poltettu poroksi, vainiot hevosten polkemat. Tässä, missä nyt seisomme, oli aivan lähellä kylää kolkko erämaa, puoleksi palaneita kantoja kohosi rapakoiden ja rimpien keskestä, ei ollut teitä eikä polkujakaan tänne päin, eikä kelvannut tämä paikka asunnoksi edes sudellekaan.

-- Muistanhan tuon, -- vastasi Larsson yksikantaan.

-- Ja nyt, katselepas nyt ympärillesi, mies, ja sano: kuka rakensi tämän kylän ehommaksi entistään? Kuka perkasi tämän korven, kuka teki teitä ja polkuja, kuka sarat mittasi, suot ojitti, kuka kynti tämän ihanan, hedelmällisen pellon, kuka kylvi koko tämän vainion, joka nyt tuulessa huojuu ja josta sadat nälkäiset pian ravintonsa saavat? Sano, Larsson, kuka on se mies, joka on tämän urotyön suorittanut? -- Ja vanhuksen silmät loistivat ihastuksesta.

Mutta pieni ukko hänen vierellään näkyi muuta miettivän. Hän paljasti päänsä, pani kätensä ristiin ja sanoi totisesti: -- Sinä kynnät, sinä kylvät, sinä maasi muokkailet, vaan Luoja yksin sadon suopi.

Omiin ajatuksiinsa vaipunut Perttilä tuskin kuuli, mitä toinen virkkoi ja jatkoi hänen tarkoitustaan ymmärtämättä: -- Niinpä niin, Luoja tietää, että olen kovia kokenut, olen elänyt hädän ja kurjuuden ja puutteen päiviä, joita miekka tuo mukanaan. Ja itse olen vetänyt miekkani vihamiehen taloa tuhotakseni, ja kokenut olen voiton ja tappion päiviä, vahingokseni molempia. Sentähden on minulla oikeus iloita rauhan töistä; minä tiedän, mitä miekka kaataa ja mitä aura rakentaa. Miekan teräksessä väijyy paha henki hekumoidakseen ihmisten verestä ja kyynelistä; miekka murhaa, miekka hävittää, mutta aura antaa onnea ja elämää... Näetkö, Larsson, tämän vainion on aura perannut. Tuolla Korsholmassa on Suomen vaakunakilpi, jossa näkyy leijona paljas miekka kädessä. Jos minä olisin kuningas, sanoisin minä: pois miekka ja aura sijaan! Aura on Suomen vaakuna; jos meillä on leipää, on meillä miehiäkin, ja jos meillä on miehiä, ajamme vihollisen ulos ovesta. Mutta ilman leipää Larsson, mitä auttaa meitä teräs ja ruuti?

-- Perttilä, -- sanoi Larsson epävarmasti, -- sinä olet kummallinen mies. Sinä vihaat sotaa ja sotamiehiä ja senhän minä hyvin kyllä ymmärrän; ne ovat talosi polttaneet ja karkoittaneet ensimmäisen vaimosi pienine lapsineen metsään kuolemaan. Itse olet taistellut talonpoikien etunenässä ja hädin tuskin pelastunut verilöylystä Ilmajoen jäällä. Ymmärtäähän sen, ettei tuollainen helposti unohdu. Mutta sitä minä en ymmärrä, että sellainen talonpoikain ystävä ja sellainen sotamiesten vihamies kuin sinä ensiksikin otat minut, vanhan leivättömän sotamiehen voudiksi taloosi ja sitten varustat Lassi poikani ... Jumala häntä siunatkoon ... sotaan, vieläpä lähetät oman tyttäresi pojan, Merin lapsen, meidän kaikkien lemmikkimme, pienen parrattoman Kustaan taistelutanterelle kuninkaan ratsumiehenä...

Vanhan Perttilän kulmat rypistyivät oudosti, puhe oli koskenut hellään paikkaan, ja hän katseli arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuuntelevan riihen takana. -- Kuka puhuu Merin lapsesta? -- sanoi hän kuiskaten. -- Minä en tunne ketään muuta lasta kuin _oman_ poikani, Kustaan, joka syntyi toisesta vaimostani Tukholman matkalla, ja olkoon Jumala sille armollinen, joka koskaan... Mutta älkäämme puhuko tästä. Miksikäkö otin sinut? Miksikäkö laitoin pojan sotaan? Se ei sinua liikuta.

-- Ole sitten siitä puhumatta. Minä tiedän jo enemmän kuin tahtoisinkaan.

-- Sano, Larsson, jos voit, mitkä kappaleet ovat tarpeelliset oikeaan ja kristilliseen huoneenhallitukseen?

Larsson katsahti häneen kummastuneena.

-- Minä sanon sinulle sen. Miekassa on kaksi osaa: terä ja kahva. Niin on aurassakin kaksi, joita tarvitaan: toinen, joka vetää ja toinen, joka ajaa. Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessakin, nimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain riidaksi ja turmioksi, sillä se riuhtoopi itselleen kuninkaalta valtaa ja omaisuutta kansalta. Se on pahennukseksi.

-- Sinä vihaat herroja.

-- Ja sentähden, -- Perttilä pani painoa joka sanalleen ja lausui ne hymy huulillaan, niinkuin olisi tahtonut laskea leikkiä, -- sentähden on _minun_ pojastani tuleva joko _talonpoika tai kuningas_. Ei enempää eikä vähempää.

Larsson katseli häntä sanatonna hämmästyksestä. Hän ei ollut aavistanutkaan, mikä ääretön kunnianhimo oli salaa kytenyt vanhan talonpoikaispäällikön rinnassa. Hän ei voinut uskoa mahdolliseksi sitä, mitä syystä kyllä katsoi mielettömimmäksi röyhkeydeksi. -- Ethän vain ikinä toivone, -- sanoi hän arasti, -- että Merin poika...

Rotevan vanhuksen silmät säkenöivät, mutta sanat tulivat melkein kuulumattomina hänen huuliltaan, niinkuin olisi hän turhaan koettanut voittaa itseään edes tämän yhden ainoan kerran julkilausumasta sitä rohkeaa ajatusta, joka vuosikausia oli itänyt hänen riehuvassa rinnassaan. -- Kuningas Kustaa Aadolfilla on vain yksi tytär, -- sanoi hän viimein oudolla äänen painolla.

-- Neiti Kristiina ... no niin.

-- Mutta valtakunta, joka on sodassa puolta maailmaa vastaan, tarvitsee miehisen miehen hallitsijakseen.

-- Perttilä ... mitä tarkoitatkaan?

-- Tarkoitan vain sitä, että lapsuudessani kuulin kuningas Eerikin pojan, joka oli syntynyt talonpoikaistytöstä Kaarinasta, julistettavan perintöruhtinaaksi.

-- Oletko tullut hulluksi?

Taas hymyili vanhus pilkallisesti. -- Ymmärrätkö nyt, -- sanoi hän kylmästi, -- mitenkä on mahdollista vihata sotilaita ja herroja ja kuitenkin lähettää poikansa sotaan hankkimaan mainetta ja kunniaa kuninkaan silmäin edessä?

-- Heitä pois, Perttilä hyvä, mielestäsi nuo mahdottomat haaveet; sinä olet järkevä mies, kun ei vaan ylpeyden henki saa valtaa levottomassa rinnassasi. Aikeesi ei tule onnistumaan, se ei voi tulla onnistumaan.

-- Sen täytyy onnistua.

-- Mitenkä? Täytyykö?

-- Täytyy kuin täytyykin. Minä olen sanonut sinulle, että Kustaasta on tuleva joko kuningas tai talonpoika. Kumpi tahansa, sama se. Jos tahtoo tulla talonpojaksi, niinkuin minä, tulkoon vain!

-- Mutta jos häntä ei enää halutakaan tulla talonpojaksi? Jospa hän onkin saanut päähänsä tulla herraksi, taistella aatelisen vaakunakilven palkasta?... Muista se, että itse olet ohjannut hänet herrojen poluille. Upseerina on hän jo aatelismiehen arvoinen.

Perttilä vaipui mietteihinsä.

-- Ei, -- sanoi hän, -- se on mahdotonta. Hänen syntyperänsä ... hänen kasvatuksensa ... minun tahtoni.

-- Hänen syntyperänsä? Oletko unohtanut, että hänen suonissaan vuotaa aatelista verta sekä oikealta että vasemmalta. Hänen kasvatuksensa? Olethan lähettänyt hänet Tukholmaan kaksitoistavuotiaana, olet antanut hänen kasvaa aatelispoikain seurassa, joiden hän on jokapäivä kuullut aatelittomia säätyjä pilkkaavan. Sinun tahtosi? Oletko hullu, Perttilä? Olet antanut kotkan pojan kasvaa kotkien parissa, ja luulet voivasi tehdä hänestä varpusen. Erehdyt.

Vanhus oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän teeskennellyn kylmästi:

-- Sinä olet herkkäuskoinen narri, Larsson, sinä uskot todeksi kaikki leikkipuheeni. Minä vastaan pojasta. Älkäämme puhuko tästä sen enempää ... mutta varo itseäsi ... ei sanaakaan kenellekään siitä, mitä olen puhunut! Ymmärrätkö?

-- Olen sinun vanha ystäväsi Perttilä, olet palkinnut minut moninkertaisesti siitä, että Kuitian Klaus-herran sotamiehenä autoin sinut pakoon Ilmajoella; minä en voi koskaan pettää sinua. Mutta minä rakastan lapsiasi kuin omiani, vielä enemmänkin kuin omiani. En voi sietää, että saatat pojan onnettomaksi; ja entä Merin sitten ... onko sinulla isän tunteita, Perttilä? Mitenkä kohtelet lastasi? Ainoata tytärtäsi, joka täyttää pienimmätkin oikkusi, joka tekee kaikki voitavansa nöyryydellä ja tottelevaisuudella sovittaakseen nuoruutensa hairahduksen, häntä sinä kohtelet kovemmin kuin halvinta palkollistasi, teetät hänellä, heikolla ja hennolla, raskaimmat askaret; näet hänen maahan vaipuvan etkä nosta lastasi. Se on julmasti tehty ... sinä olet luonnoton isä.

-- Sitä sinä et ymmärrä, -- vastasi vanhus synkästi. -- Semmoiset veteläsydämiset miehet kuin sinä eivät ymmärrä, mitä on tiensä suoraan kulkeminen, väistymättä oikealle tai vasemmalle. Meri on tullut äitiinsä, hänessä on herrasneitiä, mutta se on hänestä hävitettävä. Hänestä ei voi tulla kuningatarta, niinkuin tuli Kaarina Maununtyttärestä; sentähden pitää hänen olla talonpoikaisnainen kiireestä kantapäähän. Joko kuningas tai kansa ... olen jo sanonut, mitä ajattelen välimuodoista, ja nyt kai käsität, miksi minä teen niinkuin teen. Palatkaamme työväen luo.

-- Entä Meri ... säästä häntä edes tänään!...

-- Hänen on oltava niinkuin muidenkin työssä iltapäivällä.

2. HÄN HÄPEE TALONPOIKAISNIMEÄÄN.

Talonpojan tupa Pohjanmaalla on tätä nykyä avarampi ja valoisampi kuin missään muualla Suomessa. Välistä se on kaksikerroksinen ja ainakin kuuluu siihen yliskamareita; usein ovat ikkunat kolme ruutua korkeat; maalattu on se melkein aina, tavallisesti punaiseksi, joskus nurkat ja ikkunapielet ovat valkeat, välistä ovat ulkoseinät myöskin keltaiset. Rakennustapa todistaa puusepän taitoa ja varallisuutta, johon tulee lisäksi, että pohjalainen ei koskaan rakenna niin suuria ja tiheitä kyliä kuin hämäläinen ja Turun seutulainen, mutta ei myöskään muulloin kuin hätätilassa muuta muista ihmisistä niin erilleen kuin Savossa ja Karjalassa on tapana.

Tämän kertomuksemme aikana olivat savupirtit vielä yleisesti käytännössä suomalaisen rahvaan keskuudessa; ainoastaan ruotsalaiset talonpojat käyttivät oikeita tulensijoja ja savutorvia. Mutta jo silloin nähtiin Pohjanmaan rantapitäjissä jokunen uudenaikaisempi, ruotsalaisten naapurien malliin rakennettu tupa. Nuo äsken perustetut kaupungit, jotka houkuttelivat ylimaiden asukkaita rantamaille, alkoivat jo totuttaa suurempiin mukavuuksiin, ja kuta varakkaampi talonpoika oli, sitä pikemmin muuttui sekä hän että hänen asuntonsa siistimmän näköiseksi. Ei tosin sitä ylellisyyttä, jota vastaan 1600-luvulla julkaistiin erityinen asetus ja jota sen avulla koetettiin kaikin tavoin hävittää, ollut muualla kuin aatelisten tiloilla ja Turun porvari-pohattain kodeissa; mutta talonpojankin tuopissa kuohui jo kotitekoinen olut, ja Hollannin herkkuhöysteitä oli hänen kaapissaan juhlallisempien hetkien varalle.

Sen jälkeen kuin nuijasodan tulipalot olivat hävittäneet savupirtit Isonkyrön kirkonkylästä, nähtiin siellä ruotsalainen ja suomalainen rakennustapa rinnakkain hyvässä sovussa edustettuina. Perttilän talo, joka oli kylän suurimpia ja rikkaimpia, oli rakennettu uuden tavan mukaan, siinä oli eteinen ja porstua sekä kaksi kamaria suuren tuvan takana, joista toinen oli isäntää ja toinen hänen tytärtään varten. Muu talonväki asui enimmäkseen tuvassa, mutta kesän aikaan nukkuivat nuoremmat ulkosalla luhdeissa ja liitereissä. Siihen aikaan ei ollut vielä tuota suurta, siniseksi ja punaiseksi maalattua seinäkellokaappia, joka tätä nykyä on jokaisen varakkaamman talon paras koristus. Iso, penkkien ympäröimä, höylätty pöytä, jonka päässä on isännän kunniaistuin, oli asetettu sisäseinälle ovea vastapäätä. Päivä oli puolisissa ja vellipata porisi liedellä. Tupa oli vielä melkein tyhjä; kissa vaan kehräsi penkillä, neljätoistavuotias tyttö hämmenteli pataa ja Meri istui käsitöitä tehden takan luona.

Meri parka oli tointunut, mutta oli vielä kalpea. Hänen pitkä, keltainen tukkansa aaltoili vapaasti puoleksi paljailla olkapäillä, hän katsahti tuon tuostakin arasti oveen päin, niinkuin olisi joka hetki pelännyt isän astuvan sisään. Ja sillä välin tarkasteli hän työtään: hän neuloi kaunista, kirjavaa vyötä ja lauloi sitä tehdessään vanhaa, ruotsalaista runoa:

"Vyön minä neulon kirjavan, sen lemmikilleni lahjoitan, sodastansa kun saapuvi hän, luo tulevi oman ystävän."

On jo sanottu, ettei Meri ollut nuori. Niissä juovissa, joita kärsimykset olivat uurtaneet hänen ennen hienoille poskilleen, näkyi monivuotisten surujen jälkiä; mutta tällä hetkellä, kun hän katseli vyötä, kuvastui hänen kasvoillaan melkein lapsellinen tyytyväisyys. Työ näkyi hänen mieltään ilahuttavan; ja se ystävä, josta hän lauloi, oli nähtävästi hänelle rakas. Elämä ankaran isän luona ei suuria iloja tarjonnut, mutta kun hän katseli vyötään, näytti sen kirjavissa silmukoissa olevan kätkettynä koko tulevaisuus iloa ja onnea. Tätä vyötään varten hän eli, se oli hänelle sama kuin hänen ainoan riemunsa muisteleminen ... muisto hänen -- pojastaan!

Ja taas kuultiin hänen laulavan:

"Ja helmiä siihen mä siroitan iloksi armaani ainoan, vertoa sille sä löydä et, vaikk' kuninkaan hovista hakenet."

Samassa astuivat sisään Perttilä ja Larsson ja heidän jäljessään kaikki muu työväki. Vanhan isännän katse oli synkkä, hän ei voinut salata itseltään, että Larssonin ennustukset tuntuivat hyvinkin todenmukaisilta. Hänen pojastaanko tulisi herra? Se mahdollisuus, joka hänen silmissään oli häväistys, ei ollut tähän saakka johtunut hänen mieleensäkään.

Meri oli juuri laulunsa lopettanut. Nopeasti kätki hän isän sisään astuessa vyönsä esiliinan alle, mutta vanhuksen epäluuloinen silmä oli jo päässyt salaisuuden perille.

-- Istutko taas siinä haaveissasi, tyhjäntoimittaja, sen sijaan että ammentaisit velliä kuppeihin? -- ärjäsi hän. -- Mitä sinulla on esiliinassasi? Näytä se tänne!

Merin täytyi kaikkien katseltavaksi vetää esiin tekeillä oleva vyönsä, rakkain salaisuutensa. Isä tarkasteli sitä hetken aikaa ylenkatseellisesti, sitten repäsi hän sen kahtia ja heitti palat uunin taa.

-- Olen sanonut sinulle jo monta kertaa, -- sanoi hän tylysti, -- ettei rehellisen talonpoikaisnaisen tarvitse puuttua herrain hetaleihin. Lukekaamme pöytärukous!

Ja vanhus pani kätensä ristiin vanhan tavan mukaan ja kaikki muu väki teki samalla lailla. Mutta ennenkuin rukous tuli kenenkään huulille, astui Larsson keskelle lattiaa, hänen muuten hyväntahtoiset kasvonsa liekehtivät vihasta ja hänen äänensä rehellinen, suoramielinen sointu esti ketään nauramasta hänen pienelle, pyöreälle vartalolleen.

-- Hävetä saisit, Perttilä, -- sanoi hän päättävästi, -- hävetä saisit häpäisemästä omaa tytärtäsi kaiken joukon nähden! Niinkuin orja tekee hän yöt ja päivät työtä enemmän kuin kukaan meistä muista, ja kuitenkin sanot sinä häntä tyhjäntoimittajaksi, sinä! Sen sanon minä sinulle vasten naamaasi, niin isäntä kuin oletkin ja vaikken itse olisi kerjäläistä parempi, jos minulta leipäsi kieltäisit, ettei sinunlaisesi sydämetön isä ansaitse niin hellää ja hyvää tytärtä kuin Meri on. Ja ennenkuin minä rupean tätä kurjuutta katselemaan aamusta iltaan, lähden minä koko talosta palastani mieron tiellä kerjäämään; mutta sinä saat vastata Herran edessä lapsistasi. Lue nyt ruokalukusi, jos voit, ja syö, jos maittaa. Hyvästi, Perttilä, minä en kestä kauemmin elämää tässä talossa!

-- Heittäkää pellolle tuo niskuri, joka uskaltaa isäntäänsä vastustaa! -- huusi Perttilä tavattoman kiukkuisesti.

Ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Ensi kerran tapahtui se, ettei vanhan talonpoikaiskuninkaan käskyä toteltu.

-- Hyvä isäntä, -- alkoi vanhin rengeistä, -- kyllä se on niin, että me ja kaikki muut katsomme, että Larsson...

Voimakas korvapuusti oikaisi puhujan pitkäkseen maahan, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa loppuun sanottavansa. Turhaan tarjoutui Larsson mielisuosiolla talosta lähtemään, turhaan yritti Meri sovittaa riitaa; niin suuri oli tämän kansan oikeudentunto, että he kaikki ilman mitään ennen tekemäänsä sopimusta, kysymättä neuvoa muilta kuin omalta vakaumukseltaan, miehissä nousivat isäntänsä harjoittamaa sortoa vastaan. Neljätoista kiukustunutta, jäntevää miestä seisoi siinä vihastunutta Perttilää vastaan. Olisipa hän vielä kohottanut kätensä, niin he olisivat jokikinen lähteneet hänen palveluksestaan, ehkäpä salvanneet hänet pieneen kamariin vihaansa haihduttamaan; sillä kuta pohjoisempana suomalainen talonpoika asuu, sitä arempi hän on selkänahastaan. Perttilä tunsi väkensä ja älysi heti, että hän kiivauksissaan oli tehnyt tyhmyyksiä. Hän mietti jo keinoa, miten pääsisi pulasta, tarvitsematta sen enempää nöyrtyä.

-- Mitä te oikeastaan tahdotte? -- kysyi hän jälleen tyyntyneenä.

Miehet katselivat toisiaan.

-- Isäntä on väärässä, -- sanoi viimein muuan rohkeammista. -- Isäntä on loukannut Meriä syyttömästi, isäntä on käskenyt heittää Larssonin pellolle ja lyönyt Simoa. Isäntä on väärässä.

-- Meri, tule tänne! -- Meri tuli.

-- Sinä et ole enää mikään lapsi, Meri. Jos et jaksa elää isäsi luona hänen vanhoilla päivillään, saat mennä asumaan talooni Ilmajoella. Olet vapaa ... mene, lapseni!

Perttilä tunsi tyttärensä. Hän oli lausunut sanat "mene, lapseni," lempeämmällä äänellä kuin tavallisesti ja niihin suli tyttären sydän heti paikalla.

-- Älä hylkää minua, isä, -- sanoi hän. -- Minä en jätä sinua milloinkaan.

Puolustajain uhka alkoi horjua, ja vanhus huomasi olevansa voitolla.

-- Tänne huoneentaulu! -- huusi hän ukkosen äänellä.

Neljätoistavuotias Reeta toi katkismuksen ja luki niinkuin oli siitä tapana lukea pyhäpäivinä:

-- Te palvelijat, olkaat kuuliaiset teidän ruumiillisille isännillenne pelvolla ja vapistuksella teidän sydämenne yksinkertaisuudessa! Te palvelijat, olkaa alamaiset kaikella pelvolla teidän isännillenne, ei ainoastaan hyville ja siivoille, vaan myös tuimille!

Oikealla ajalla sanotut sanat vaikuttivat. Elettiin vielä niitä aikoja, jolloin isännän ja isän valtaa pidettiin pyhänä ja jolloin toinen niinkuin toinenkin olivat ei vain nimellisesti, vaan myöskin tosiasiassa "valta Jumalan armosta." Nuo tutut, pienuudesta pitäen mieleen istutetut sanat, vanhuksen käskevä varmuus ja Merin antama esimerkki täydellisestä nöyrtymisestä isän vallan alle olivat omansa lannistamaan noita äsken kapinallisia mieliä niin, että vastustus samassa oli murrettu. Pöytäluku luettiin; kukin istahti nurkumatta paikalleen. Ainoastaan vanha ukko Larsson seisoi vielä synkkänä ja epäilevänä käsi oven rivassa.

Silloin lensi yht'äkkiä ovi selälleen ja vieras mies astui pirttiin.

Tulija oli parrakas sotamies, päässään leveä, komealla kotkan sulalla koristettu leirilakki, hänen asetakkinsa oli keltaisesta villavaatteesta ja kupeellaan oli hänellä pitkä miekka sekä kädessä nuijapäinen keppi. Kengät olivat matalavartiset, leveäsuiset anturat.

-- Se on onni tuo sotamiehen onni, -- huusi hän iloisesti, -- minähän tulen kuin kutsuttuna! Jumalan rauha, talonpojat, väistykääpä vähäsen; olen nälkäinen kuin munkki messutessaan enkä jaksa tässä kirotussa kuumuudessa enää pappilaan asti. Onko teillä olutta?

Vanhuksen mieli kuohahti jo, vaikka pinta pysyikin vielä tyynenä, hän kohosi jo puoleksi istuimeltaan, mutta istuutui jälleen.

-- Istu, kuoma, -- sanoi hän hiljaisesti; -- Aaron Perttilän pöydässä lienee sijaa kuokkavieraillekin.

-- Vai niin, -- jatkoi sotamies, joka nähtävästi oli tottunut pitäytymään esillä, -- vai sinä olet se Perttilä. Se ilahuttaa minua, toveri! Kunnia kunniasta, minä voin hauskuuttaa mieltäsi sillä, että olen Pentti Ristonpoika Limingasta, kersantti hänen majesteettinsa urhoollisessa, pohjalaisessa ratsuväessä, ja lähetettynä tänne pitämään silmällä sotamiesten ottoa. Vähän enemmän olutta tuoppiin, tytöt! ... no, no, älkää pelästykö, piikaseni, en minä pure... Perttilä? -- jatkoi hän, suu ruokaa täynnä. -- Mitä helvettiä, oletko sinä, talonpoika, sen luutnantti Bertelin isä?