Part 7

ALEKSEI (hellästi). Niin, Afrosinjushkani! Syytön on hän. Sanoinhan sen. Ei pahaa kellekään vähintäkään hän koskaan ole suonut, ei koskaan tehnyt. Hänen hyvyydestään ja rakkaudestaan näin onkin taivas nyt häntä palkinnut. Ja palkitkoon viel' edespäinkin, sillä paljon, paljon minua, kurjaa, on hän rakastanut.

Tsaari, Menshikov, Tolstoi ja lääkäri (tulevat. Viimeksimainitulla on hopeainen kansiniekka lasi kädessä).

TSAARI. Sa olet heikko, sairas? Minut luokses viel' olet pyytänyt?

ALEKSEI. Niin, isä-tsaari, ja kiitos, että tulit.

(Nousee ylös vuoteestaan.)

TSAARI. Makaa! Makaa!

ALEKSEI. Ei, anna, anna... (Vaipuu maahan ja syleilee tsaarin jalkoja.) Sua kiittää tahdoin ma kaikesta, mit' olet mulle tehnyt, ja sulta pyytää anteeks kaikesta, mit' olen minä sulle tehnyt. -- Niin, ma olen sairas, kovin heikko. Kohta jo kuolen. Minun täytyy kuolla. Kuolla ma tahdonkin. Ma olen syyllinen edessä Jumalan ja sinun eessäs. Sen tunnustan, ja tiedän, että Hän, Isäni taivaassa, kyll' anteeks' antaa ja armahtaa, vaikk'en sit' ansaitsekaan. Mut sinä, isä, annatko myös sinä minulle rikokseni kaikki anteeks? Voin sitte kuolla rauhassa... jos annat? Annathan, isä? Sano!

TSAARI (pyyhkien kyyneleitään). Nouse! Nouse!

ALEKSEI. Ja vielä sua, isä, kiittää tahdoin, ett' Afrosinjan olet armahtanut. Mä hänt' en enää nähdä saa. Suo viedä hänelle viime tervehdykseni, jäähyväiseni viimeinen ja kiitos sydämein hellin. Hän, mun elämäni jolean juoksun säde suloisin, eläköön onnellisna aina, aina!

TSAARI (Rjumjantsoville). On Afrosinja tänne laskettava.

RJUMJANTSOV (menee).

TSAARI (Alekseille). Suon sulle armon hänet vielä nähdä.

ALEKSEI (suudellen isänsä kättä). Oi, isä, isä!

(Hän vaipuu maahan ja nostetaan uudelleen vuoteeseensa.)

LÄÄKÄRI. Itse suvaitsette nyt, Teidän Majesteettinnekin, nähdä, kuink' on hän heikko. Mielenliikutus sai hänet tainnoksiin jo. (Puoliääneen.) Tarpeeton jo lienee hälle tämä lääkekin?

TSAARI. Niin, jättäkäämme hänet rauhaan! -- Hän ennemmin luonnollisen kuolon kuolkoon!

(Menee.)

TOLSTOI seuraa.

MENSHIKOV (ottaa lääkäriltä lasin ja antaa sen Bahmeotoville). Sa huomaa tarkkaan tsaarin käsky: hän ennemmin luonnollisen kuolon kuolkoon!

BAHMEOTOV. Käsitän, ruhtinas!

MENSHIKOV ja LÄÄKÄRI (menevät).

BAHMEOTOV. Ei kovin paljon kuluva ole siihen aikaa.

ALEKSEI (tointuu). Kiitos! Nyt olen tyytyväinen. Nyt oon valmis. Saan hänet nähdä... vielä nähdä ja --

BAHMEOTOV. Tsarevitsh, toivuit jo? Kas tässä juoma sinulle virkistävä. Lääkäri sen käski sulle, herättyäs, antaa.

ALEKSEI (kohottaen päätään). Kaikk' ovat poissa jo?

BAHMEOTOV. Niin. Ota, -- juo!

ALEKSEI (ottaa lasin käsiinsä ja aikoo juoda, vaan katseltuaan Bahmeotovin silmiin, antaa hänelle sen takaisin). En tahdo, en. On kuihtunut jo kuiviin eloni neste. Sit' ei mikään lääke virittää voi.

BAHMEOTOV. Sun täytyy. Se on käsky.

AFROSINJA (ilmestyy ovelle ja jää jännityksellä kuuntelemaan).

BAHMEOTOV (kuiskaten). Sun täytyy, sillä minun käsissäni sa olet nyt. Ja minun käsistäni sun täytyy tämä juoma ottaa. Sinä minulta riistit elämäni kerran, sinulta vien nyt minä saman verran, juo!

ALEKSEI (kauhistuen). Auttakaa!

BAHMEOTOV (pannen lasin pöydälle). Haa! Huudat, kurja?! Kuole nyt sitte noin!

(Ottaa Aleksein päänalasen, jolla tukehuttaa hänet kuoliaaksi).

AFROSINJA (syöksähtää sisälle). Voi, taivas! Jumala! Apuhun, apuun!

BAHMEOTOV (avosylin häntä vastaan). Afrosinja! -- Vapaa! Nyt olet vapaa!

AFROSINJA (sysäten hänet luotaan ja juosten vuoteen luo). Kuollut! -- -- Kuollut! -- -- Haa! Mit' olet tehnyt?! Sinä, konna, sinä siis tapoit hänet!

BAHMEOTOV. Käskyn täytin minä. Sun tähtes tein sen, Afrosinja.

AFROSINJA (sieppaa pöydältä lasin ja juo).

BAHMEOTOV. Taivas! Sä mitä teet? -- Nyt myrkkyä sä joit.

AFROSINJA. Oh turhat ilkitekos, turhat vaivas. Omakses ota minut nyt, jos voit! -- Jo tulen, jo, tsarevitsh! Elämässä ain' olit mun, -- sua jätä kuoloss' en.

(Heittäytyy Aleksein ruumiin poikki.)

BAHMEOTOV. Nyt tekemist' ei mitään mulla tässä. On tieto vietävä vain tsaarillen.

Loppu.

Punkaharjulla, kesällä v. 1901.