Part 3

ALEKSEI. Isä, jos sinua vastaan noussut olisin, en olis luokses tullut. Rikkonut jos jollain tavoin oisin, enpä silloin näin sulle suoraan tunnustanut oisi. Sinulle vilpittömäst' ilmaisen ma kaikki, kaikki. Sanon suoraan senkin, ken sydämeni vallannut on, jos suot minun hänet vaimokseni saada, suot meidän yksinäisyydessä elää, suot luopua mun niistä toimista, joit' en ma suosi, joita vieron ma.

TSAARI. En tunne ääntäs, luonnonlaatuasi mä enää. Itse olet tuossa, mutta kuin toinen kuitenkin. Mit' on tää pyyntös? Se kummastuttaa mua, etten tiedä, oletko järjiltäsi. Vielä kerran se vaatii kanssas siitä puhumaan, jost' olen usein sulle ilmaissut sisimmät sydämeni ajatukset. -- Kun silmään kuluneeseen elämääni ja siihen työhön, jonka suorittanut Venäjän hallitsijana ma olen, -- Jumalan avulla, -- niin riemuisasti sykähtelee mun sydämeni silloin. Vaan vastaisuuteen kun luon katseheni niin masentava murhe mielein valtaa. Oon usein raihnas, kuolevainen olen myös minäkin ja pian päättyä voi elämäni: tänään -- huomenna. Kenenkä käsiin valtakunnan ohjat mä jätän silloin? Kuka silloin ottaa mun työni hedelmiä hoitaaksensa, vihollisilta maatani ken suojaa, ken kartuttaa mun kansaani ja ken urille uusille sen silloin johtaa?! Perillisteni linjaa kun mä tarkkaan, niin ainoa sa olet lapseni, vaan mitä odottaa voin minä sulta?! Jumala suinkaan järkeä ei vaille oo sua jättänyt, ei terveyttä vaille, vaan niinkuin evankeliumissa paha ja laiska palvelija, sinäkin oot leiviskäsi maahan kätkenyt. Mä itsepäisen luontees taivuttaa kyll' olen kokenut, vaan turhat aina kaikk' ovat olleet kehoitukset, nuhteet ja rangaistuksetkin. Sua kasvattaa ain' olen tahtonut niin, että kerran sinusta mulle kelpo seuraaja olisi tullut, opettaa ma olen sinulle antanut myös kaikkea, mi valtakunnan hallitsijalta on vaadittava, mutta kaikki olet tuhlaajapojan tavoin hukannut ja tyhjäntoimittajana sa nyt kulutat aikas vain. Et muista sinä sanoja apostoli Paavalin, mi lausuu, että kuinka voi se hoitaa Jumalan kirkkoa, jok' omasta ei kodistaankaan taida huolta pitää. Mä mitä voin siis sulta itselleni ja valtakunnalleni toivoa? Sult', ainoalta pojaltani, jonka pitäisi rinnallani aina seista, mua tukemassa aina olla, että, kun vihdoin täältä manalahan muutan, väsyneen pääni laskea ma voisin levolle rauhassa ja ilolla työpäiväin päättää, tietäin, että on pysyvä pystyssä ja korkeemmalle vielä kohoova luomani tää rakennus, jot' olen vaalinut, kuin silmäterää, -- tää aatosteni ylhä templi, jonka tulella, miekalla ja verellä ja otsain hiellä oon pystyttänyt, -- tää lumoava linna, johon vielä vavisten, ihmetellen silmänsä on kerran luova koko maailma?!! Vai olisinko turhaan järjestyksen ma saanut maahan, olisinko turhaan tuhonnut Turkin, turhaanko ma Kaarlon olisin kukistanut, Pultavan tapellut tappelun ja Ruotsin vallan peräti ruhjonut? Ja turhaanko avannut oisin lännen sulut, joista valoa, ilmaa raitista jo tulvaa mun kansalleni, turhaanko ma oisin tään Pietarin, tään muistomerkkini perustanut?! Tää olisiko tehty, vain siksi, että sinun kättes kautta kaikk' akanoina ilmaan heitettäisiin, häviäis, haihtuis?! -- Sano, sallisiko sun sydämesi sitä raiskata? En usko sitä.

ALEKSEI. Isä!...

TSAARI (leppeästi). Ei, se ei voi sitä sallia. Mä tiedän sen. Minullahan on yksi poika vain, yks' ainut poika. Hän ei sitä tee. Hän moista suunnatonta surua ei isälleen voi tuottaa. Eihän?

ALEKSEI. Isä!...

TSAARI (päättävämmin). Sa olet tähän saakka huonosti elänyt, mutta elämääsi nyt sä olet katunut ja kotiin jälleen palannut oot ja minä annan sulle kaikk' anteheksi. Heikon luontehesi sa voitat nyt ja tästä lähin kaikki teet minun, -- isäs, -- tahdon mukaan.

ALEKSEI. Isä! Mä en oo luotu siihen, johon mua pakottaa tahdot.

TSAARI. Mitä?!!

ALEKSEI. Min' en voi, en kykene, en tahdo...

TSAARI (huutaen). Etkö tahdo?! Mut sinun täytyy, -- täytyy. Minä vaadin. Kuuletko? Minä vaadin, vaadin, -- käsken!

ALEKSEI. Sa vaadit mahdotonta, isä. Minä en voi.

TSAARI. Mun valtaistuimellain sitte paremp' on kelvollinen muukalainen, kuin oma epäkelpo!

(Sieppaa työaseen, jolla aikoo lyödä Alekseita.)

CHARLOTTE (hyökkää esille ja lankeaa polvilleen tsaarin eteen). Mitä teet?! Oi, armollisin tsaari! Armahda! Armahda häntä! Minun tähteni! Mun tähteni! Oi, rakas isä-tsaari!

TSAARI (hillitsee itseään; pitkän äänettömyyden jälkeen tyynesti, mutta ankarasti). No, kuule sitte, Aleksei! Sua hyvään hyvällä taivuttaa en ole voinut. Ja sinä päätöstäni pyytänyt oot multa nyt. Sen sulle annankin. Mut se on viimeinen. Ja muista, että ma kansani ja valtakuntain tähden en ole koskaan mitään säästänyt, ettenkä säästä nytkään. Ell'et siis sa päästäs tuota hurjaa tuumaa heitä ja minun tahtoani täytä, niin julistan perinnöttömäksi sinut ja munkiks' oitis vihitän. -- Charlotte! Sa kuulet tuomioni. Merkityksen käsität kyllä sen. Jos teidänkään välinne nyt ei selviä, niin lopun mä kyllä selvitän.

(Poistuu oikealle.)

CHARLOTTE. Se on siis totta?

ALEKSEI. Sen tahdoit tietää ja sen kuulit nyt. Sa olet voittanut, Charlotte.

CHARLOTTE. Sun mä tahdoin voittaa. Onnelliseks tulla ma tahdoin, onneton.

ALEKSEI. Oot tästälähin oleva onnellinen. Sillä tiemme eroovat i'äks nyt.

CHARLOTTE (heittäytyy hänen kaulaansa). Ei, Aleksei! Ei, -- meidän tiemme yhtyvät nyt jälleen. Erota eivät saa ne. Minä annan sinulle kaikki anteeks', jos sa vain rakastat minua. Ja sinun pitää minua rakastaa. Sä nääthän, kuinka ma sua lemmin. Rakkaudesta sinuun mä jätin kotimaani, seurasin sinua tänne. Rakkaus, se täällä elossa minut vain on pitänyt. Jos sen nyt riistät multa, elämäni samalla riistät. -- Jos ma olen ollut sinulle häijy, sua kiusannut, sinua loukannut, niin anna anteeks minulle kaikki. Syynä siihen vain on ollut, että sinun rakkauttasi oon kaivannut, kun äärettömästi rakastan sua itse. Lahjoita siis mulle elämäni, rakasta minua jälleen! Minä pyydän sua, rukoilen sua. Olkoon sitte kaikki, kuin uni inha, i'äks unhotettu! No, Aleksei! No, niinhän? Eikö niin?

ALEKSEI (irroittaen Charlotten kädet kaulastaan). Samoin kuin isäin, vaadit sinäkin minulta sitä, jota en voi antaa. Samoin kuin hän, suot anteeks sinäkin, jo ennenkuin oon mitään rikkonutkaan. Ja yhdessä te julistatte mulle myös tuomion, vaikk' olen syytön vielä. Te kohtaloni ratkaisseet siis ootte. Sit' enää mahdotonta muuttaa on. Välini isäin kanss' on onneton, välini sinun kanssas myös, Charlotte. Sovussa välimme nyt selvittää ma tahdoin, rauhan suoda kullekin ja siten saavuttaa myös onnein itse. Mut kaikki, mitä pyysin, kiellettiin minulta nyt ja sitä vaadittiin, mit' ei oo mulla antaa. Kaikki tahi ei mitään: siinä tuomioni nyt. Isäni tahto -- perinnöttömyys, rakastaa sua -- mennä luostariin! Ja minun tahtoni, -- sen alistua vain täytyy, rakkauteni -- kuolla täytyy. Mut ei! Nyt oman mielein mukaan elää minäkin kerran tahdon. Noussut vielä en ollut isääni ma vastaan. Mutta nyt nousen, koska minun nousta täytyy. Ja te, te itse minut johdatitte nyt sille tielle, jossa erotaan.

(Menee.)

CHARLOTTE. Jumala! Mitä tehnyt olenkaan?!

(Purskahtaa hillitsemättömään itkuun ja vaipuu tunnottomana maahan.)

IV kuvaelma.

Huone tsaarittaren puolella. Perällä ja oikealla ikkunat. Vasemmalla kaksi ovea. Katarina istuu etualalla ikkunan vieressä. Menshikow seisoo vähän matkan päässä hänestä.

KATARINA. Ja sitte ruhtinaani?

MENSHIKOV. Lattialta tavattiin tunnotonna puolisonsa. Tsarevitsh taas, hän isä Jakovin kanss' oli nähty lähtevän.

KATARINA. Ja nyt, kuin on Charlotten laita?

MENSHIKOV. Tointumaan hän vihdoin oli saatu, mutta kovin on heikko. Vasemmassa kyljessään, kuin neulain, pistelevän valittaa.

KATARINA. Pitempi sairaus siis ehkä vielä, kuin suru meille hänen kuolemastaan?

MENSHIKOV. Sydämen kouristus, -- niin lääkärit sanoivat, -- hänestä jo kohtakin voi tehdä lopun.

KATARINA. Silloin vihdoin saisi poloinen poika rauhan.

MENSHIKOV. Tsaaritar! Kovinpa häntä säälit!

KATARINA. Lienemme jo kaikki saaneet kylliksi Charlotten tunteellisuudesta. Niin, tuskin kaipais hänt' enää tsaari edes, joka aina miniätänsä niin on hellinyt.

MENSHIKOV. On siihen hellyyteen vain yksi syy: parempaa pojanpoikaa toivonut hän on, kuin omans' on.

KATARINA. Vai luulet niin?

MENSHIKOV. Mut nyt sen toivon turhaks jo ma luulen.

KATARINA. Niin suokoon taivas sekä anteeksi mun toivomukseni!

MENSHIKOV. Ja, tsaaritar, sinuss' on sitte tsaarin ainut toivo. Sinuhun hän ja koko valtakunta odottain luopi hartaat katsehensa.

KATARINA. Tää viesti, ruhtinas, -- ma sulta sitä en salaa, -- sydämeltään raskahimman vieritti kiven. Ensi hyvityksen on saanut itserakkauteni nyt. Niin, -- valoisalle tiellein on Charlotte, kuin musta pilvi, synkän varjon luonut. Iloisna tsaarin vieress' seisoessain, se, näet, yksi pilkku himmentänyt on vain mun onnein. Sillä siitä saakka kuin tsaari minut puolisokseen otti, se hartain toivoni on ollut, että hänelle pojan lahjoittaa mä voisin, -- paremman perillisen, kuin on hällä. Sit' iloa ei taivas kuitenkaan oo vielä suonut: -- tsaarille ja mulle. Oi, varmaan oisi meidän rakkautemme, onnemme silloin liian suuri ollut! -- Tsarevitsh nai ja näin Charlotte oli se urpu, josta tsaari puhkeavan odotti aatteittensa kaunihimman, halutun kukkasen. Sit' aavistin, sen tunsin kyllä. Oo! Ei suinkaan minuun vähentynyt oo tsaarin rakkaus. Ei kateutta, mustasukkaisuutta! Se oisi naurettavaa, ruhtinas. Mut täällä, sydämeni juuria, alati jäytää, jäytää tuima tunne, kuin toukka pimeässä piilevä! Olenhan minä tsaarin puoliso ja onhan minun jälkeisilläin yhtä suur' oikeus, -- ja ehkä suurempikin, -- kuin tuolla Blankenburgin prinsessan on sikiöllä, kerran istua mun rakkaan Pietarini istuimella. Mut soisko taivas hänelle sen onnen, jot' ei se mulle suonut?! Riistäisikö hän sydämeltäni sen ilon, joka ois sille tuleva?! Ja riistäisikö hän ehkä enemmänkin?! Ei! Se ei oo mahdollista, ei oo mahdollista!

MENSHIKOV. Ja ei saa tapahtua.

KATARINA. Niin. Se ei saa tapahtua. Sinä ruhtinas, sä minut hyvin ymmärrät. Sa aina oot, tsaarin jälkeen, sydämeni lähin. Siks' olen nytkin kaikki puhunut sinulle suoraan. Siksi tuomas viesti ilosta niin sai syömein sykkimäänkin.

MENSHIKOV. Ilosi täydelliseks tulkoon, -- tämä mun sydämeni toivotus on! Mutta jos taivas korjaakin Charlotten nyt, ei kuitenkaan oo pelkos päättynyt. Niin kauan kuin tsarevitsh sun on tiellä, iloas aina vaara uhkaa vielä.

KATARINA. Se aikanansa kyllä torjutaan.

MENSHIKOV. Se aikaisemmin, kuin oot luullutkaan, on tullut. Tuskin henkensä Charlotte on heittänyt, kuin jo tsarevitsh toisen on löytänyt.

KATARINA. Ja mistä tiedät sen?

MENSHIKOV. Sanoista arvaan tämän kirjehen. Se lue!

(Antaa Katarinalle kirjeen.)

KATARINA (katsahdettuaan siihen, repii sen rikki).

MENSHIKOV. Mitä teetkään, tsaaritar?!

KATARINA. Ei merkitystä ole sillä mitään. Se vaikutuksensa on tehnyt jo.

MENSHIKOV. Ja kiertokulkunsa siis myöskin, niinkö? Se lähtökohtaansa on palannut, jos olen oikein arvannut?

KATARINA. Sen olet.

MENSHIKOV. Edessäs seisoessain, tsaaritar, mun ihmettelyin yhä kilpailee suuruudest' uteliaisuuden kanssa. Palkinto tästä keksinnöstäs saada pitäisi sun.

KATARINA. Sen saakoon, joka tuon paremmin ansaitsee. Sun toimeksesi täytäntöönpanon jätän, ruhtinas.

(Lyö kämmeniinsä.)

PALVELIJA (tulee etumaisesta ovesta).

KATARINA. Hän tulkoon sisään!

PALVELIJA (menee).

BAHMEOTOV (astuu sisään).

MENSHIKOV. Bahmeotov!

KATARINA. Tässä tää nuorukainen! Silmittömästi hän rakastunut on ja toivonsa tulisin myös on rakastettunsa vaimokseen saada. Minä hänelle luvannut olen, että tehdä tahdon, min voin ma, hänen puolestansa. Mutta sun apus, ruhtinas, on mulle tarpeen täss' asiassa. Jos sen mulle suot ja perillen viet asian, kuin pitää, niin sinun toivomukses mukaan kyllä mun iloni on täydellinen silloin.

MENSHIKOV. Näin hienosti ja ylevästi näin ken muu, kuin sinä, suuri tsaaritar, ois ajatella voinut, -- toimia?! Vähimmän viittaukses käsittäen, en mitään keinoja oo säästävä sun hyväksymisesi saavuttaaksein ja pysyäksein yhä suosiossas.

KATARINA. Sen uskon, ruhtinas. Mä teidät jätän.

(Menee peremmällä olevasta ovesta.)

MENSHIKOV. Vai niin?! -- Vai sinä?! -- Mutta asiasta oletko aivan varma?

BAHMEOTOV. Sinun armos, ma enkö Afrosinjan vartta oisi vaikk' alta munkinkaavun tuntenut?! Ma annan pääni, että hän se oli, kuin uhraan henkein aina hänen vuokseen.

MENSHIKOV. Sanotaan: "rohkeudella kaupunkeja valloitetaan". Sä sitä tapaa käytät. Se kyll' on hyvä -- toisinaan. Sä luulet, Jumala rohkeata auttaa aina?

BAHMEOTOV. Mä siihen luotan, tsaarittaren sanaan ja -- sinuun, armollinen ruhtinas.

MENSHIKOV. Sanan, min antoi sulle tsaaritar, oot ansainnut, mut määräs saavuttaakses sa olet puolitiessä vasta. Minä sun luonteestasi näen, ettet tyydy sä siihen jäämään. Perillen sä kyllä siis päästä voit, jos itse tahdot vain.

BAHMEOTOV. Ma nytkin sinun armos käskyä halusti käyn, kun vie se määrähäni.

MENSHIKOV. No, hyvä. Kuule, Jakov: tiedätkö, todella että rakkauden suhde tsarevitshill' on Afrosinjan kanssa?

BAHMEOTOV. Jos sit' en pelkäis', uskoisi jo varmaan, en tätä tietä oisi konsaan käynyt.

MENSHIKOV. Mua säälittää, mut tiesi nousee pystyyn.

BAHMEOTOV. Mitenkä, ruhtinas?...

MENSHIKOV. Tsarevitsh -- sinä! Ja millä oikeudella tahdot sinä tsarevitshilta voiton viedä? Kovin on tokinainen mielesi. Vai onko sinulle tehty vääryyttä? Vai onko hän muuten ketään vastaan rikkonut? -- Sa olet vaiti? Sä et vastaa mulle? -- --? Sinulla siis ei ole syytä mitään?

BAHMEOTOV. Ei, sinun armosi, -- ei moista mitään.

MENSHIKOV. Sun rakkautes?! Ha-haa! On liian vähän. -- No, -- siis? Jos toinen sinun tielläs on, perille pääsemästä sua estää, mit' on sun silloin muuta tehtävä, kuin käännyttävä --?

BAHMEOTOV. Sekö, ruhtinas, siis käskys on?

MENSHIKOV. -- tai syrjäytettävä on toinen.

BAHMEOTOV. Kehoitatko siihen mua?

MENSHIKOV. Jumala varjelkoon! Mit' uskallat?

BAHMEOTOV. Siis pääsyä ei mitään. Elämäni on mennyt, -- kaikki, minne katsoisinkin.

(Pitkä äänettömyys.)

MENSHIKOV. Jos katsot tietäs taaksepäin, niin alas se viettää; eteenpäin jos katsot, -- ylös nopeesti nousee se.

BAHMEOTOV. Mut hirsipuuhun.

MENSHIKOV. Tai arvoon...

BAHMEOTOV. Kuinka, sinun armos?

MENSHIKOV. Jos taitavasti kuljet.

BAHMEOTOV. Ruhtinas, sinunko avullas?

MENSHIKOV. Kun valitset sa oikein ties.

BAHMEOTOV (mietittyään). Sen olen.

MENSHIKOV. Minkä siis?

BAHMEOTOV. Ei vaalin varaa mulla. Eteenpäin ma tahdon. Neuvoasi seuraan.

MENSHIKOV. Hyvä. Sa rakkautta vain tsarevitshin ja Afrosinjan suhtehessa vaanit, -- ma -- muutakin. On syytä luulla, että kätyri on hän tyytymättömään, -- salainen lanka, joka heidät liittää ylemmä vain. Ja noita tsaarin, meidän vihollisia yhtä paljon kansan, bojaarein joukoss' on, kuin heitä piilee myös pitkän parran, mustan kaavun alla. Ken? -- mitä? -- missä toimii? sitä tietää on tarvis nyt. Ja saatava on selko etenkin, onko perää luulossani, ett' tahtovat tsarevitshinkin jo he vietellä. Sä tähän toimeen, nään mä, sopivin olet mies.

BAHMEOTOV. Ma parastani koetan, armollinen ruhtinas.

MENSHIKOV. No, siis. Jos, todella, vain niin on laita kuin luulet sa, en mitään sille voi, -- on työsi mennyt hukkaan. Mut jos taas on niin, kuin minä uskon ja jos sinä todistaa voit sen, että kilpailijas sekaantunut on heidän liittohonsa, niin olet määräs saavuttanut silloin ja kaksin kerroin: arvon, kunnian ja palkinnon, min lupas tsaaritar. Sä ymmärrät?

BAHMEOTOV. Sun armos, mitä käsket mun tehdä siis?

MENSHIKOV. Kuin haukka, kaikkialle sä lennä, vaaniskele, kuulostele ja saalihin kun löydät, tieto mulle siit' oitis tuo. Sun rohkeutesi tähden ja toimehes sua yhä rohkaistaksein upseerin-olkaimet ma sulle hankin, ja tänään vielä. Toivon, ett'ei mun sinulta niitä tarvis ole riistää. Tää arvon ensi aste sinut vieköön ylemmä arvoon, vaan ei hirsipuuhun!

BAHMEOTOV. Sua kiitän, armollinen ruhtinas. Uskollisuuttain luottamukses koskaan ei häpeähän saapa oo.

MENSHIKOV. Saat mennä.

BAHMEOTOV (poistuu).

MENSHIKOV (jää mietteisiinsä seisomaan keskelle huonetta.) Oi, valta, valta! Mailman valtiaana ylimmän istuimella istut sinä. Tomuhun maahan edessäsi vaipuu niin kauneus, kuin oikeus ja totuus ja kaikki. Sua köyhä, alhainen vaikk' kyllä halveksuu ja vihaa, siltä sinulle kumartaa ja omistaa sun tahtoo; sua ylhäinen ja rikas, omaten sinut, luovuttaa ei tahdo, vaan hellii, hyväilee, kuin helmalastaan, sit' yhä vielä kasvattaa vain tahtoo, kuin saitur' aina, tuhatkertaiseksi. -- Siis, Katarina Aleksejevna, on sullakin jo liian vähän valtaa. Mut tuonpa ajatukses salaisen sikiön keskoisena ilmi saatoin! Oot nerokas ja viekas. Onni sua myös suosii. Toivos toteutuu -- kenties'. Kentiesi -- ei. Ja silloin, -- kuka silloin perivä Pietarin on vallan, kuka Venäjän valtaistuimelle nousee? Jos taivas suo, se, jok' on viekkaamp' vielä: sun nöyrin palvelijas -- Menshikov.

(Poistuu nopeasti.)

V kuvaelma.

Huone Vjasemskin talossa. Perällä luukuilla varustetut ikkunat. Oikealla eteisen ovi, vasemmalla toinen ovi sisähuoneisiin. Etualalla, oikealla puolella, pitkä pöytä maljoineen, kannuineen. Pöydän ääressä istuvat juomassa Kikin, Gljebov, Stsherbati ja Dubrovski.

KIKIN. Niin, ystävät ja veljet. Sepä keino se vihdoin tepsi. Tsarevitsh on kuin onkin meidän nyt.

DUBROVSKI. Ja sinun on ansiosi, Sasha. Juon terveydeksesi.

KIKIN. Kiitos, Fedja! (Kiertää kätensä Dubrovskin kaulaan ja suutelee häntä.) Kiitos! Minä kyllä juon. Kas noin! Juomasta minä en koskaan kieltäydy. Mut ansio, niinkuin sinä sanot, se ei ole kuitenkaan minun, vaan Frosjan. Niin juuri. Sillä jos ei hän olisi niin saakelin kaunis ja niin perhanan viisas, niin ei tuumasta olisi tullut tään taivaallista. Ei olisi, ei koskaan, sen minä sanon. Juokaamme, ystävät ja veljet, nyt siis hänen terveydeksensä! Hänen kauneutensa, viisautensa ja terveytensä malja!

STSHERBATI. Sen maljan minä ensimäisenä tyhjennän, -- -- vaikka sydäntäni kirveleekin.

DUBROVSKI. Ha-haa! Sen uskon, Senjka. Sillä etpä sinäkään ole aivan välinpitämättömästi Frosjaa silmäillyt.

KIKIN. Roskaa, ystävät, on akkaväki. Mutta toista on tämä malja. Se ei ole huikentelevainen koskaan, -- pysyy aina yhtä vakavana ja uskollisena. Kas noin! Äsken juuri se oli tyhjä ja nyt se on täysi jälleen. -- Niin, mitäs minä a'oinkaan sanoa? Niin, ja vähempi se ei ole isä Jakovinkaan ansio tässä asiassa. Taitavalla puheellaan on hän osannut tsarevitshin taivuttaa. Afrosinja, hän on vaikuttanut sydämmeen ja isä Jakov -- päähän. Juokaamme siis isä Jakovinkin terveydeksi!

DUBROVSKI. Tietysti. Sekin malja on juotava.

GLJEBOV. Ja pohjaan! Eläköön isä Jakov ja kasvakoon hänen partansa aina napaan asti!

(Naurua ja hyväksymistä.)

(Vasemmalta tulevat Vjasemski, Dolgoruki, veljekset Naryshkin ja Lopuhin.)

DOLGORUKI. Jo riittää, ystäväni! Jos näin jatkatte, niin tsarevitsh tullessaan jo tapaa jok'ikisen sorkan penkin alta.

KIKIN. Tavatkoon, ruhtinas Vasili Vladimirovitsh, tavatkoon! Siellähän hän on usein itsekin loikonut meidän vieressämme.

LOPUHIN. Vaan asiamme se ei nyt enää jouda penkin alle.

GLJEBOV. Ei, Abraham Feodorovitsh, ei. Se on totta. -- (Kikinille.) Sinä, Sasha, mene nyt ja pane kotvaksi aikaa maata! Pienen levon olet jo kyllä vaivoistasi ansainnut.

VJASEMSKI. Niin, tule, ystäväni, tule, -- minun vuoteeseni!

KIKIN. Maatako, setä Nikifor Kondratjevitsh? No, mennään! Maata minä lähden mielelläni, mutta vähäksi aikaa. Se ei haittaa, ei se haittaa, setä Nikifor Kondratjevitsh, ei ollenkaan. Mennään, mennään!

VJASEMSKI (saattaa Kikinin sisään).

LOPUHIN. Niin on, kuin sanoin, ruhtinaat, bojaarit. Ei jouda asiamme penkin alle! Jo riittää tätä menoa! Näät, talot, kylätkin kokonaiset autioiksi näin käyvät, miehemme kun meiltä viedään ja veroja vain niskoillemme pannaan. Ja mitä varten? Kaupunkien uutten ja laivain rakennuksiin. Niinkuin niittä ei yhtä hyvin toimeen tultais nyt, kuin ennenkin.

DOLGORUKI. Niin. Vaan ei siinä kylliks', ett' omaisuutemme, -- jo kunniakin otetaan meiltä. Lapsia bojaarein matruuseiks, sotamiehiks kirjoitetaan ja meidän rinnallemme kaartiin nousee upseereiks penikoita alhaisten. Se liikaa jo, bojaarit, on!

SEMEON NARYSHKIN. Se on jo piru tiesi mitä!

(Yleistä nurinaa.)

LOPUHIN. Kaikkialla käy siten jo. Ja niinkuin mekin nyt, nurisee papit, nurisee myös kansa. Miljoonia on, jotka meidän kanssa vetävät yhtä köyttä, mutta tsaari sittenkin muutamine miehinensä vie voiton puolellensa.

IVAN NARYSHIN. Sillä me vedämme huonosti.

LOPUHIN. Ei, ei, vaan siksi, ett'emme vedä ollenkaan. Me vain nuristaan, napistaan ja puhellaan ja pakistaan, vaan toden totta emme tee mitäkään.

GLJEBIN. Niin oikein. Mutta nyt me kaikki voimat liikkehelle pannaan.

DUBROVSKI. Hyvät ja pahat.

STSHERBATI. Muu ei auta enää.

LOPUHIN. Niin, turhaan odotamme pelastusta omatta avuttamme. Turhaan me uskomme ennustukseen. Sillä Pietar' ain' elää vielä. Ruumis rautainen, kuin hänen, itsestään ei murru kohta.

DOLGORUKI. Mik' on siis neuvos?

LOPUHIN. Tämä: kun tsarevitsh nyt yhtynyt on meihin, yllytämme kaikk' ilmikapinahan -- etupäässä on sotaväki meille voitettava -- ja lopun teemme tästä vallasta. Ei tule loppu siitä, ennenkuin on poissa -- pää.

GLEBIN. Ei tule.

MUUT (paitsi Dolgorukia). Ei, ei tule.

LOPUHIN. Ei sitte vieläkään. On tsaaritar nykyinen suljettava luostariin ja entinen -- mun sisareni -- sieltä vapaaksi saatava, kun Aleksei on valtaistuimelle asetettu. Ja Menshikov, -- on hänen tiensä tietty. Se minun tuumani. Jos kell' on toinen parempi sitä, lausukoon sen julki!

GLJEBIN. Minunkin se on mieleni.

DUBROVSKI. Ja minun.

STSHERBATI. Ja minun myös.

I. NARYSHKIN. Se kyll' on hyvä keino --

S. NARYSHKIN. -- jos onnistuu se.

DOLGORUKI. Niin. Sill' yks' on vika.

LOPUHIN. Ja mikä?

DOLGORUKI. Ett' on vähän vaarallinen. -- Näät, ennenkuin se pää on poissa, on kapina, ehkä, ilmi saatu jo ja omat päämme riippuu hirsipuussa.

LOPUHIN. Mik' on sun neuvos' sitte?

DOLGORUKI. Ystäväni! Jos kerran pää on poikki lyötävä, niin yhden tehtävä se on. Ken teistä sen ottaa tehdäksensä? -- Ootte vaiti? Varalla sitte toinen ehdotus on mulla vielä. Eikö käännyttäisi aluksi anomuksin tsaarin puoleen? Hän ehkä järkihinsä vielä palaa, jos rukoellen häntä neuvomme, parempaan kehoitamme.

LOPUHIN. Ruhtinas Vasili! Ei. Ei auta se. Se keino on turha, lapsellinen. Turmioon se suoraa tietä vie.

GLJEBIN. Ei auta puheet. Se nähty on.

MUUT. Ei auta. Toimeen! Työhön!

VJASEMSKI (tulee).

AFROSINJA (seuraa häntä juhlapukuun puettuna ja kantaa maljaa hopeaisella tarjottimella).

VJASEMSKI. Tsarevitsh isä Jakovin kanss' saapuu. Tervehtikäämme häntä maljoin nyt, bojaarit, ruhtinaat!

(Täyttää pöydällä olevat maljat, jotka kaikki ottavat käsiinsä.)

DOLGORUKI. Se tehkäämme! Ja asiamme hänen kanssaan sitte me ratkaiskaamme.

ALEKSEI ja IGNATJEV (tulevat).