Part 2

ALEKSEI. Ma totta haastan. -- Kuule, Afrosinja! Jos tahdot olla mun, sun omakseni ma otan?

AFROSINJA. Sinun vallassas, tsarevitsh, on elämäni.

(Polvistuu Aleksein eteen.)

ALEKSEI (nostaa hänet ylös). Nouse, Afrosinja! En polvilles, en jalkain juurehen, en lempen' orjaks noin mun edessäni ma matelemaan sua tahdo, -- en. Vaan rinnalleni, liki sydäntäni sun nostaa tahdon ikiomaksein ja vertaiseksein kautta elämäni. Sylini avaan, painan rintahan', jos syämes suostuu siihen hintahan. (Suutelee häntä silmille.) Sa vaikenet? Et vastaa, Afrosinja?

AFROSINJA. Tsarevitsh, ain' oon sua ihaellut.

ALEKSEI. Se viel' ei rakkautta. Ei siis muuta?

AFROSINJA. Sinuhun aina aatokseni palaa. Sun nähtyäni juur', taas nähdä halaa sua mieleni.

ALEKSEI. On lemmen kaiku tuo. Pelotta syämes äänen soida suo! Vapaasti laula vain sa, että saisin sävelmän kuulla sen.

AFROSINJA. Kuink' uskaltaisin?! Tsarevitsh!... Ilmaistako sinullen?

ALEKSEI. Viserrä vain, kuin kevääll' leivonen visertää kullallensa virsiänsä.

AFROSINJA. Valitus vain on virteni ja kovin koruton kuulla, niinkuin elonikin iloton ollut kehdosta on saakka. Mut nyt, nyt ensi kerran päivän säde mun tiellein tuikahti, kun lempein katsein, tsarevitsh, sinä mua lämmitit. Vaan suruks' syntyi tämä riemu mulle ja epätoivoon kuolee toivoni. Oon orjaks', orvoks' syntynyt ja siksi on orjana tai orpona mun lempein elämään tuomittu tai -- kuolemaan.

ALEKSEI. Ei, Afrosinja, ei! Vaan elämään mun kanssain yhdess' aina kuolemaan.

AFROSINJA. Tsarevitsh! Ylhäällä sä seisot noin ja esteitä et näe.

ALEKSEI. Niitä ei saa olla tiellämme. Ne tahdon poistaa.

AFROSINJA. Kovinpa paljon panet alttihiksi, tsarevitsh. Joka puolelt' ammottaa onnettomuuden kuilu. Joka uhri on liian kallis sinne suistuakseen mun tähteni, -- sun oma henkes varsin! On onni, saavutettu sitä tietä, vain suurin onnettomuus.

ALEKSEI. Afrosinja! Onnettomammaks' en voi tulla ma, kuin olen. Umpeen tuiskunut on tie eloni kuljettu ja sankka sumu urani edessäni peittää. Sillä en luotu ole elämään mä siellä, miss' saamaan satuin kehtoni, en siksi ma kelpaa, joksi synnyin. Afrosinja! Sä näet, ehkä kovempikin vielä, kuin sinun kohtalos, on mun, vaikk' oonkin Venäjän vallanperillinen. Mutta ma tahdon elämäni muuttaa, luoda nyt kohtaloni uudelleen ja mielein mun oman mukaan. Pakon kahleet tahdon ma katkaista. Nää jättää tahdon toimet, jotk' ahdistavat mua. Paeta pois tästä touhusta ja soisesta sumusta Pietarin ma tahdon maalle, suloiseen sydämmeen sen, syvemmälle. Ja sinun kanssas, Afrosinja. Sinun ihana olentosi, hiljainen kuin salon huokaus ja lauhkea ja leppoisa, kuin tyyni, pilvetön kesäinen päivä, se se rauhan mulle ja elon uuden sekä ilon ennen aavistamattoman vain antaa voi. Sit' olen onnea ma kaivannut. Sen löysin, sinussa kun vastineensa löys' ensi kerran sydämmeni nyt. Sill' lempeä mä vaille lapsena jo jäin ja lemmettä oon kasvatettu; niin, toisen mielen mukaan puolisonkin, jot' en mä lemmi, sain ma myös...

KIKIN (ryntää sisään). Tsarevitsh! Sun puolisosi!... Palannut on kotiin!

AFROSINJA. Voi, Jumala!

KIKIN. Jos tänne saapuu hän, hukassa kaikki ollaan. Huomaamatta pois meidän päästävä on täältä oitis.

ALEKSEI. Ei, Sasha. Tulkoon, saakoon tietää kaikki! Välimme ratketkoon nyt yhtä haavaa!

KIKIN. Tsarevitsh, itseäsi muista! Siten lopussa lempes on: tää kaunis aamu alussaan ehtooksi jo ehtinyt! On vaarassa myös Afrosinjan henki.

ALEKSEI (painaa Afrosinjaa suojelevasti rintaansa). Mun Afrosinjaniko! Hengelläni i'äti häntä suojella nyt tahdon, tulipa mikä tuli!

KIKIN. Kuule edes mun neuvoani! Sivusuojaan tuonne te poistukaa! Mä täällä odotan ja puolustaida koetan, minkä voin.

ALEKSEI. Niin, Afrosinja, tule, mennään!

AFROSINJA. Taivas! Mitenkä käypi nyt?!

ALEKSEI. Kuin taivas suo. Sen apuun luotan.

(Menevät vasemmalle.)

KIKIN. Auttakoonhan vain nyt uskos, muuten mennyttä on toivo ja rakkaus! Ja minun onnettoman, tietysti, onni etunenässä. Jumalan kiitos, että kerkes antaa Ivan jo mulle mieltäylentävän ja rohkaisevan oivan lähtöryypyn.

CHARLOTTE (tulee perältä nopein askelin kiihtyneessä mielentilassa, pysähtyy ja silmäilee ympärilleen). Mun puolisoni? Miss' on hän?

KIKIN. Hän lepää. Mua pyysi vartioimaan, ett'ei kenkään sais häiritä.

CHARLOTTE. Mun hänet nähdä täytyy.

(Aikoo mennä vasemmalle.)

KIKIN (oven edessä). Mä pyydän anteeks, Teidän Korkeutenne. En päästää uskalla.

CHARLOTTE. Kuin? Puolisonsa ei hänen luokseen pääsis? Mieletön! Se on jo liikaa!

KIKIN. Sallikaa mun sitte hänelle ilmoittaa. -- Tsarevitsh, anteeks! Te jaksatteko nousta? Luoksenne on puolisonne, Hänen Korkeutensa suvainnut tulla, hetkeks nähdä teitä haluten. Voitteko, tsarevitsh, tulla?

ALEKSEI (tulee). Miks' en saa rauhass' olla? Mitä tahdot, Charlotte?

CHARLOTTE. Sua puhutella, -- kahdenkesken.

ALEKSEI. Levätä suo mun! -- Toiste! -- Yksin olla ma tahdon.

CHARLOTTE. Pyydän: kotvan vain! (Kikinille.) Ja te, te jättäkäätte meidät!

ALEKSEI. Hetki, Sasha, odota tuolla sitte!

KIKIN (poistuu perälle).

CHARLOTTE. Siis jo niin, ett' ovetkin on suljettuina multa? Ja vieras, vieras mua -- puolisotas -- sun luokses pääsemästä estää?!

ALEKSEI. Minun se oli käskyni.

CHARLOTTE. Ja mistä syystä?

ALEKSEI. Sen kuulit jo. Ma yksin tahdoin olla.

CHARLOTTE. Ha-haa! Vai yksin?! -- Se ei ole totta.

ALEKSEI. Minua kiusaamaanko sitte tänne sa taaskin tulit, juhlan kesken jätit?

CHARLOTTE. En syyttä tullut. -- Lue! Tämä lippu käteeni juhlan aikaan annettiin.

ALEKSEI (silmäillen sitä). Nimetön kirje! Juonittelijan salaisen lähettämä! Sitä uskot omia silmiäs siis enemmän. Sä näithän, että Kikin yksin vain vast'ikään oli täällä huoneessani.

CHARLOTTE. Oi, Aleksei, sä tiedät, kuinka sua rakastan hellästi. Sä näet myöskin, mitenkä minun sydämeni kärsii. Ja minä, -- kyynelsilmin näen minä mitenkä päivä päivältä sä yhä tylymmin mua kohtelet, -- ma tunnen sydämin verta vuotavin, kuink' olet minulle kylmennyt, mun hyljännyt. Tuo Kikin, sulle hän on kaikki, hän, jok' irstaiseen on elämään sun saanut. Mut eipä sillä hyvä: väleistämme saan salaisia viittauksia kokea päivittäin ja silmissä jo koko hovin pilkan esineeksi oon joutunut. Ei loukkauksiltansa minua säästä enää tsaaritarkaan. Hän selvin sanoin lausunut on ilmi, sä että toisen naisen vuoksi minut oot hyljännyt. Ja tässä, tässä nyt nimetön kirje tuo! -- No! Jos on totta, mitä se kertoo, niin sen onnen sulle suon mielelläni, jätän sinut rauhaan ja lähden pois; mä lähden kotimaahain, -- pois tyttäreni kanssa sinne palaan. Vaan min' en usko tätä. Todista, sa Aleksei, ett'ei se ole totta, -- ett' on se herjausta vain! Sä tee se! Puhdista itsesi ja minut! Kuule! Palauta sydämeni rauha! Pyydän, rukoilen sua!

ALEKSEI. Kiusaat mua turhaan. Oi, jospa tietäisit, kuink' alituiset nuo ruikutukses kyllästyttää mua! Mä pyydän sua: jätä minut, mene!

CHARLOTTE. Kas niin! Sä kiertelet?! Se siis on totta? Ken tuoll' on huoneessasi? Näytä! Näytä! Ma tahdon nähdä. Tahdon, tahdon nähdä.

(Aikoo juosta sisään.)

ALEKSEI (tempaisee hänet käsivarresta syrjään. Charlotte vaipuu kirkaisten polvilleen. Aleksei asettuu itse oven eteen). Ei sanaa, askeltakaan enää! Riittää!

JAKOV IGNATJEV (tulee perältä). Nimessä kaikkein pyhäin!

ALEKSEI. Isä Jakov! Sun taivas tänne saattoi. Rauhassa tääll' olla tahdoin, vaan tuo hornan henki leponi häiritsemään tuli.

CHARLOTTE (joka sillä välin on noussut pystyyn). Hyvä! Sun jätän rauhaan. Mutta tämä, tämä (sieppaa kirjeen Aleksein kädestä) on mun ja sen ma mukanani vien.

(Rientää perälle.)

ALEKSEI. Nyt, isä, näit, kuink' olen onneton.

(Heittäytyy isä Jakovin kaulaan.)

IGNATJEV. Rauhoitu, poikain! Vielä sullekin avulla Herran toinen aika koittaa. -- Vaan nyt, tsarevitsh, riennettävä on. Lie juhla kohta lopussa. Sa toiste voit jälleen Afrosinjan nähdä.

ALEKSEI. Sinä siis tiedät, isä?

IGNATJEV. Kaikki. Anna hänen (osoittaa sivuhuoneeseen päin) vain oitis lähteä!

ALEKSEI. Oi, kallein mulle on hänen henkensä nyt maailmassa.

IGNATJEV. Kuin sinun -- meille. Siksi seuraakin mun neuvoani. Sinun parastasi me kaikki tahdomme. Sun tähtes teemme me kaikki.

ALEKSEI. Luotan sinuun, isä, siis.

(Avaa oven Afrosinjalle.)

IGNATJEV (kutsuu Kikinin sisään). Nyt nopeasti menkää -- Herran huomaan!

AFROSINJA. Suo anteeks mulle! Hyvästi, tsarevitsh!

ALEKSEI (suudellen Afrosinjaa). Hyvästi -- ei, mut näkemihin vain! Mun olet sa, mun nyt ja i'ät' ain'.

IGNATJEV (siunaten heitä ristinmerkillä). Ylhäinen teitä siunatkohon!

KIKIN (syrjään). Amen! (Ääneen) No, mennään nyt!

Afrosinja ja Kikin (menevät).

IGNATJEV. Tsarevitsh, minut luokses' sa kutsutit? Sa jotain tahdoit multa?

ALEKSEI. Niin, isä. Raskas tyhjyys painosti mun mieltäin taannoin, mutta keveältä jo tuntuu nyt, kuin sumun haihduttua, ja tuoksuvata, tuorett' ilmaa hengin. Näin häälyväinen, kurja olen, isä.

IGNATJEV. On, rakkahani, omatuntos herkkä. Vaan tiedä, kaikk' on anteeks suotu sille, mi tuntee virheensä ja tunnustaa.

ALEKSEI. Se lohdutust' on mulle.

IGNATJEV. Onnettomaks' ei Luoja ihmistä oo tahtonut. On kukin oman onnensa vain seppä. Elämäss' onni joka ainoalle on tarjona. Ja ken sen löytää kerran, pitäköön siitä kiinni.

ALEKSEI. Minä, isä, sen myös nyt olen löytänyt. Mut, neuvo, opasta sinä mua, kuinka sen voin pitää. Isä, sinähän mun tunnet paraiten tilani!

IGNATJEV. Kun, rakkahani, minulta suoraan kysyt, tahdon suoraan myös sulle vastata. -- On maailman alusta asti vallast' taistellut -- kaks voimaa: hyvän, -- pahan. Niinkuin yö ja päivä, pimeys ja valo, ovat ne vuorotellen aina vallinneet niin elämässä joka ihmisen kuin ihmiskunnankin. Sen, rakkahani, sinäkin, vaikka nuori olet vielä, kokenut kylliks olet. Valoisa sun oli lapsuutes, kun oma äitis sua hoiti, kasvatteli. Onnellinen Preobrashenskojessa myös ol' aika, sa jolloin meikäläisten -- hengellisten -- parissa sieluus ahnaast' ammensit kirkkomme pyhän opin. Siksi sulle ovatkin rakkaat hengelliset tiedot, olomme entiset ja vanhat tavat. Vaan pitk' ei ollut rauhan tyyni huomen. Pimeni pian valon vallan päivä sinulta ja myös -- meiltä, kaikilta, joill' yks on sydän sekä mieli sama, kuin sulla. Isäs -- hälle taivaan Herra lisätköön aina viisautta! -- joutui pimeyden pahan hengen riivaamaksi ja valtaan Antikristuksen. Min Luoja ol' luonut, sen hän toiseks tahtoi luoda. Maan mullisti ja uudet tavat toi, -- pakanain tavat, -- vanhat olomme, isiltä perityt, hän hävitti, sitehet rakkahimmat ratkoi tyystin. Kaikk' uhrasi. Ei ketään säästänyt. Sinunkin armaan äitis, joka aina paheksui hänen toimiansa, pois erotti itsestään ja Susdalin lähetti luostarihin. Yhdeksän sä silloin olit vanha ja sen koommin et kertaa äitiäs oo nähdä saanut.

ALEKSEI. En hälle kirjoittaa, ei hänkään mulle saa enää, isä.

IGNATJEV. Niin, nyt sekin jo on kielletty. -- Niin rakkahani, siten tek' isäs puolisolleen, äidillesi, jok' oli hänen tiellään. Äidittömäks hän eipä siltä sua jättänyt. Näät, ennenkuin hän laittoi luostariin Jevdokia Lopuhinan, hän jo talossa Menshikovin Katarina Skavronskajan sai nähdä. Ensin hänet, tuon Ruotsin sodan jätteen, lemmitykseen hän otti; tsaarittareks sitte teki. Näin äitipuolen sait. -- Ja sillä välin myös kelpo opettajasi Nikifor Kondratjevitshin sijaan ulkolainen otettiin kasvattajaks sulle. Vanhain ei, näet, tiedot enää riittäneet, kun uusi harhaoppi sinuunkin ol' istutettava. Nyt ajettava sun päähäs oli sotatieteitä, väkisin eksersitsioihin vietiin alati sinut sekä kuljetettiin kitumaan sotaretkille. Ja sitte sinunkin täytyi oppis täydentää viel' ulkomailla. Sielläpä myös täyttyi sun, rakkahani, kovan onnes malja: sa puolisokses toisen valitseman sait naisen, -- vääräuskoisen, mi nytkään ei vielä opistaan oo luopunut, -- uskoomme oikeahan kääntynyt, ei kieltämmekään oikein oppinut. Pimeys maassamme, näät, täydelleen ol' saanut voiton, päässyt vallallen.

ALEKSEI. On tuttu liiaks synkkä kuva tuo. Minulle lohdutusta ei se suo. Mut mik' on neuvos sitte?

IGNATJEV. Rakkahani! On velvollisuus joka ihmisen pimeyden valtaa vastaan taistoon nousta --

ALEKSEI. Sa tarkoitat?

IGNATJEV. -- ell'ei hän orjana sen alle elämässään alistua ja ikuisesti tahdo kadota.

ALEKSEI. Minua, heikkoako, kehoitat sä nousemahan jättiläistä vastaan?

IGNATJEV. Pyhästä historiasta tunnet kyllä, mitenkä Goljatinkin David voitti.

ALEKSEI. Vain Herran voiman kautta.

IGNATJEV. Sinussakin oleva on se, -- sinun puolellasi. Et ole yksin. Maasi olet toivo. Sinua koko kansa kannattaa. Sinulta kaikki pelastusta vartoo.

ALEKSEI. Sitähän itse, isä, varron, kaipaan.

IGNATJEV. Sen kaikki yhteenliittymällä saamme. Jos itseesi vain luotat, rakkahani, on voitto sun. Ja oma luottamus, se Herran voima on, mi voiton takaa.

ALEKSEI. Niin onneton ma olen, isä, etten voi antaa enemmän, kuin mulla on. Sa vaadit liikoja.

IGNATJEV. Vain täyttämään velvollisuuttas maatas, kansaas kohtaan. Jumala sua siihen vaatii nyt. Jos minun kehoitustani et kuule, Jumalan ilmestyksen ääntä kuule! Sinulle oman äitis, hurskaan nunnan Helenan kautta puhuu se. On hältä sinulle' enos Abrahamin kautta tää tullut tervehdys. Näät, monta, monta ikävää vuotta viettänyt hän on rukoilemalla sulle pitkää ikää ja armoa ja pelastusta meille myös kaikille. Ja nyt on Jumala sun äitis huokaukset kuullut, hänen kaikk' kyyneleensä nähnyt. Unessa hänelle Herra ilmestynyt on ja luvannut, sä että vuoden päästä Venäjän valtaistuimella istut, palautat rauhan, järjestyksen maahan. Ja pappien ja kansan sekä niiden bojaarein kautta, jotka meihin liittyy, se tapahtuu, jos sinä heihin liityt. Mä, sinun rippi-isäs, toimekseni oon saanut tämän tietohosi saattaa. Sa nyt siis näet, että sua kutsuu Jumala meidän pelastajaksemme. Sa meihin luottaa voit, kuin mekin sinuun. Ikeestä vapautat sa meidät ensin, tapamme vanhat lahjoitat taas meille ja hallita saat sitte rauhassa sa mieles mukaan. Ulkolaisen tuon takaisin laitat puolisos ja oman sydämes valitun, jonk' itse taivas lähetti johtotähdeks sulle, niinkuin itäisten maitten tietäjille tähden, teet puolisoksesi ja tsaarittareks. Pääkaupungin taas Moskovahan muutat ja siellä, hellimänä alamaistes, maas' sydämessä hellään sykkivässä, parissa puolisosi lempiväisen hiljaisen onnen päiviä sä vietät. Se neuvomme, -- se taivaan tahto on.

ALEKSEI. Etäällä mulle onni häämöittää, -- takana vuoren, pilviin kohoavan. Tie, jota neuvot, isä, nousta on tukala liian. Varrella sen näen jo verta tiukkuvan.

IGNATJEV. Sun kannamme me, jalkaas loukkaamatta, yli esteen. Bojaarit vartovat vain viittaustas. He, näet, huomen' iltana Nikifor Kondratjevitshin luokse neuvotteluun kokoontuvat. Ja sinne odottavat sinua he ja -- Afrosinjas myöskin.

IVAN (Tulee perältä ja, ilmoitettuaan, poistuu). Ruhtinas Aleksanteri Danilovitsh.

RUHTINAS MENSHIKOV (tulee). Tsarevitsh, sulta tsaari käskenyt on syytä tiedustella, miks et tullut sa juhlaan tänään?

ALEKSEI. Siitä tiedon olen jo kerran antanut.

MENSHIKOV. Ei tyydytä se Hänen Majesteettiansa. Sillä sinulla seurustella muiden kanssa, näköjään, voimia on kylliks' aivan.

ALEKSEI. Sekinkö multa kiellettäisiin jo, mä ett'en rippi-isääni sais nähdä?

MENSHIKOV. Hän kuitenkaan ei yksin tarpeen ollut oo sairasvuotehesi vieressä.

ALEKSEI. On, ruhtinas, se aika mennyt, jolloin sa mua tukastakin vetää sait. Vaan nyt, nyt sun ma kielelläsikään en enää salli mua loukata.

MENSHIKOV. Opetus, sulle annettu, mä näen, jo kantaa hedelmiä. Mutta tämän sun röyhkeytesi lisään höysteeks kyllä, kun tsaarillen vien selityksen, jonka sinulta käytöksestäsi hän vaatii.

ALEKSEI. Sen annan kyllä.

MENSHIKOV. No?

ALEKSEI. Mut en sun viedä.

MENSHIKOV. Siis oitis mua tsaarin luokse seuraa!

ALEKSEI. Tien sinuttakin kyllä tunnen sinne. Edeltäpäin vie sana, että saavun!

MENSHIKOV. Mä mitä näen, -- kuulen?!

ALEKSEI. Että minä kerrankin olen minä.

MENSHIKOV. Hyvä! -- Lähden! Ja sanan vien! Mä kyllä sanan vien!

IGNATJEV. Tuop' oli miehen lailla! Poikani, sinulle Herra voimaa lisätköön!

ALEKSEI. Mä lähden, isä.

IGNATJEV. Taivaan siunaus! Nyt oot siis meidän?

ALEKSEI. Tsaarin luokse lähden.

IGNATJEV. Mit' ai'ot tehdä?

ALEKSEI. Omaa tietäni vain kulkea. Ei kuilun parrasta, ei salaisia sokkeloita käy se, vaan alhon aukeata pohjaa pitkin.

IGNATJEV. Hukassa silloin itse oot ja -- kaikki!

ALEKSEI. Sovulla tahdon onnein saavuttaa ja rauhassa vain elämäni elää. Jumalaan luotan nyt, -- en itseheni.

IGNATJEV. Sa liiaks' uhmaat, rakkahani. Muista, täss' että kohtalosi ratkaistaan!

ALEKSEI. Nyt ratkaistaan mun kohtaloni, isä. Hyvästi siis!

(Menee).

IGNATJEV. Oi, sittenkin hän on tekoomme tähän liian tarmoton.

(Seuraa.)

Toinen näytös.

III kuvaelma.

Tsaarin asunto kesäpuistossa. Yksinkertainen huone täynnä kaikenlaisia työkaluja, laivan malleja, sota-aseita, fysikalisia koneita y.m. Vasemmalla ikkunat, oikealla ja perällä ovet. Etualalla ikkunan edessä sorvauspenkki, jonka ääressä Tsaari sorvaa. Charlotte seisoo oikealla.

CHARLOTTE. Näin, armollisin isä-tsaari, näin jo raskahaks' on elämäni käynyt.

TSAARI. Saat olla huoleti, mein Liebchen, konsaan ei moisiin asioihin kiintynyt oo Aleksei.

CHARLOTTE. Niin luulin mä myös ennen. Mut kaikki, kaikki toista todistaa. Ja kirje varsinkin.

TSAARI. Sen avulla me selvitämme kaikki.

PALVELIJA (ilmoittaa). Ruhtinas Aleksanteri Danilovitsh.

TSAARI. Hän tulkoon!

MENSHIKOV (tulee).

TSAARI. No, mitä nyt, mein Freund? Sa tulet yksin?

MENSHIKOV. Mä pyydän anteeks, armollisin tsaari!

TSAARI. Siis käskyän' et täyttämässä käynyt?

MENSHIKOV. En koskaan ennen näin oo huonosti sun käskyjäsi täyttänyt.

TSAARI. Vaan nyt?...

MENSHIKOV. Ei sua totellut tsarevitsh eikä minua tänne seurannut.

TSAARI. Ja syy?

MENSHIKOV. "Tien sinuttakin kyllä tunnen sinne. Edeltäpäin vie sana, että saavun." Se hänen vastauksensa.

CHARLOTTE. Jumala! Tää mitä tietää?!

TSAARI. Lapseni, ma tutkin asian tarkoin. Tuonne odottamaan siks' aikaa käy!

CHARLOTTE. Sun armoos, tsaari, luotan.

(Menee oikealle.)

TSAARI. Mein Herzenskind! Noin uppiniskainen ei poika koskaan ennen ole ollut.

MENSHIKOV. Niin röyhkeästi kuin nyt hän, ei kenkään viel' ole kohdellut sun palvelijaas.

TSAARI. Siks' eteheni hänet rautakourin sun pitänyt ois tuoda.

MENSHIKOV. Yksin, tsaari, ei ollut hän. Ol' isä Jakov siellä.

TSAARI. Se pitkäparta taas! Sen kädet, ne, ne ovat tahmean tuon taikinan noin kovaks kannikaksi leiponeet.

MENSHIKOV. Käsistä niistä syntyäkään muuta ei ole voinut. Mut se pureskella käy vaikeaksi ehkä kohtakin, ajoissa ell'ei pehmitetä sitä.

TSAARI. Mein lieber Kamerad! Sa vartioitset, sen tiedän, kyllä hyvin valtatiet, vaan nyt on kehno kirkon rotta tehnyt, näköjään, salakaivannon ja päässyt perille jo. Ken tietää, mikä vielä voi vaarallinen väylä siitä tulla. Ajoiss' on urkittava, mihin asti se ulottuu! Siis kotkan silmääsi sun tarkemmin nyt käytettävä on!

MENSHIKOV. Vaikk', ylhä tsaari, mua nuhteletkin, oon onnellinen, että alamaiset mun huomautuksein armollisiin korviis suvaitset ottaa. Monasti jo ennen sinulle, tsaari, osoittanut olen, miten on turmiollinen se seura, jätetty johon nyt tsarevitsh on ja jossa hän niin hyvin viihtyy. Ethän sa ole enää pitkiin aikoihin puhunut hälle sanaakaan. Ei kumma siis, että vaitioloas hän pitää hyväksymisen merkkinä. Ei kumma siis, ettei tottelekaan sua enää. Niin, totisesti, kypsyneet on aatteet, jotk' imenyt on heimolaisistansa, ja uhkamielisyys on ensi kukka, mi niist' on puhjennut. Vaan kun nyt tiedät, mik' on se vesa, joka siellä versoo, niin, sielullani sua palvellen, oon valmis aina tukehuttamaan kaikk' elkeet ituihinsa, vaarat väistään ja vahvistamaan vain sun valtakuntaas.

TSAARI (taputtaen Menshikovia olkapäälle). Mein Seelenkind! Sen kyllä uskon. Siksi jätänkin huoleksesi poikani tekoja tarkastaa. Kas tässä kirje! On selvitettävä, mist' on se tullut, -- mik' on se maali johon tähtää se. Se kruununprinsessalle lähetetty on kyllä. Mutta tarkoitus sen varmaan on ollut toinen, kuin sen vaikutus. Kavalan naisen haahmossahan usein käy piru itse. Susdalista kulkee salaiset langat nunnain, pappein kautta tuon poikarievun luokse. Siksi ehkä siell' oli luonaan isä Jakov nytkin. Jos sitä tietä salakaivanto tuo käykin, silloin tämä avain ehkä sen ensimäisen oven mulle avaa.

(Antaa kirjeen Menshikoville.)

PALVELIJA (ilmoittaa). Tsarevitsh!

TSAARI. Parahiksi! -- Tulkoon sisään!

ALEKSEI (tulee).

MENSHIKOV. Ilolla lähden käskys täyttämään, -- jos sallit, -- oitis?

(Tsaarin myöntymysmerkin tehtyä, poistuu perälle, luoden Alekseihin riemuitsevan katseen).

TSAARI (katsoo pitkän aikaa ääneti ja ankarasti Alekseihin.)

ALEKSEI. Isä-tsaari, luokses sa mua kutsutit?

TSAARI. Vaan sinä täytät mun käskyin huonosti. Oot itsepäiseks jo kovin käynyt.

ALEKSEI. Ennenkuin sa mua hakemaan lähetit, jo ai'oin tulla ma luoksesi.

TSAARI. Vai ai'oit?! Tunnustamaan tekosi itse mulle?...

ALEKSEI. Syyllinen en tiedä olevani, isä.

TSAARI. Vaikka ma todisteita syyllisyydestäsi saan lakkaamatta. Tuhannennen kerran taas rikoit tahtoani vastaan sinä.

ALEKSEI. Ma, armollinen, isä-tsaari!...

TSAARI. Tiedän jo vastaukses. Vaan sun verukkeitas en usko enää. Sairas et sa ollut vaan tahallasi minun tahtoni sä jätit täyttämättä. Vieressäni, miss' aina jo sun pitäis seisoa, en sua näe kertaakaan mä enää. Ei sillä hyvä, ett' on valtakunta kuin perillistä vailla ja ma itse kuin isä lapseton. Jo puolisoskin on ollut pakotettu valittamaan sun salajuonistas, ja ruhtinas sun röyhkeydestäsi häntä kohtaan. Elämäs kunniaton muut' ei tuota, kuin häpeätä valtakunnalleni ja mulle. Mutta sinä, sinä vain oot syytön, viaton kuin lapsi ain'.

ALEKSEI. En itseäni pyydä puolustaa, en ketään myöskään syyttää tahdo. Minä, sen tiedän, olen huono puoliso, sinulle, isä, poika kelvoton ja valtakunnan perilliseks' aivan kykenemätön.

TSAARI. Sitä sanomaanko siis tulit luokseni?

ALEKSEI. Niin, isä. Tulin sult' yhtä armoa myös pyytämään: eroita minut vaimostain ja päästä vapaaksi velvollisuuksista, joihin en tunne taipumusta, enkä kelpaa.

TSAARI. Mä mitä kuulen?! On siis totta kaikki? Siis totta, mitä puolisosi juuri minulle ilmoitti ja totta siis myös, mitä puhui ruhtinas, ja totta, mit' itse tuskin olen aavistanut?

ALEKSEI. Niin, isä-tsaari, totta on se, ett'en rakasta vaimoani, ett'en koskaan voi häntä rakastaa ja ett'en koskaan voi siksi tulla, joksi sinä tahdot. Jos se on rikos, että tunnustan näin suoraan kaikki, niin oon syyllinen. Sa tuomitse siis mua!

TSAARI. Nousetko minua vastaan julkisesti jo? Ken villinnyt on sinut noin? Et itse tuot' ole päähäs saanut.