Part 1

VALLANPERILLINEN

Historiallinen 5-näytöksinen murhenäytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsingissä 1910, Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa.

Tampereella 1910, Tampereen Kirjapaino-osakeyhtiö.

NÄYTELMÄN HENKILÖT:

Tsaari Pietari I Suuri. Katarina Aleksejevna, hänen toinen puolisonsa. Tsarevitsh Aleksei Petrovitsh, Pietarin poika ensimäisestä naimisesta. Charlotte, Blankenburgin prinsessa, hänen puolisonsa. Ruhtinas Aleksanteri Danilovitsh Menshikov. Parooni Pietari Pavlovitsh Shafirov, varakansleri. Pietari Andrejevitsh Tolstoi, salaneuvos. Boris Petrovitsh Sheremetjev, sotamarski. Aleksanteri Ivanovitsh Rjumjantsov, kaartinkapteeni. Kreivi Daun, Neapelin varakuningas. Amelie von Rosgarten, Charlotten hovineiti.

Tsarevitshin puoluelaisia:

Ruhtinas Vasili Vladimirovitsh Dolgoruki, kenraaliluutnantti. Semeon Ivanovitsh Naryshkin, kenraalimajuri. Ivan Ivanovitsh Naryshkin, eversti. Stepan Bogdanovitsh Gljebov, majuri. Ruhtinas Semeon Jakovlevitsh Stsherbati. Feodor Matvejevitsh Dubrovski, bojaari. Abraham Feodorovitsh Lopuhin, bojaari, tsarevitshin eno. Aleksanteri Vasiljevitsh Kikin, amiraliteetissa palveleva virkamies. Nikifor Kondratjevitsh Vjasemski, tsarevitshin kasvattaja. Jakov Ignatjev, tsarevitshin rippi-isä.

Afrosinja (Frosja), Vjasemskin suomalainen maaorja. Jakov Hrisantovitsh Bahmeotov, kersantti tsaarin talliväessä. Ivan Boljshoi-Afanasjev, tsarevitshin kamaripalvelija. Lääkäri. Tsaarin hovinarri. Ensimäinen | Toinen | työmies. Kolmas | Ensimäinen | Toinen | hovipalvelija. Kolmas | Ministereitä, senaattoreita, hovilaisia, hengellisiä, palvelijoita, sotamiehiä, työmiehiä y.m.

Tapahtuma vv. 1715-1718.

Ensimäinen näytös.

I kuvaelma.

"Kesäpuisto". Nevan ranta. -- Vasemmalla penkki. -- Perällä, toisella puolen jokea, näkyy Pietari-Paavalin linna, Joella liikkuu veneitä ja pursia. Rannassa hiekkalotja, josta miehet kuljettavat hiekkaa maalle. Likempänä tasoittavat kivenhakkaajat graniittikappaleita, rakentaen rantakatua. -- Oikealla, syrjemmällä, tsaarin "kesäpalatsi".

On kirkas, päivänpaisteinen aamu. Työmiehet hyräilevät lauluja. Vasemmalta, Mars-kentältä, kuuluu milloin lähempää, milloin kauempaa, rummunpärrytystä.

AFROSINJA (penkin edessä seisoen). Tulkaas, miehet, katsomaan, kuinka tsaari itse tuolla kentällä poikia marssittaa!

KAKSI KIVENHAKKAAJAA (keskeyttää työnsä ja astuu etualalle).

ENSIMÄINEN. Itsekö hän, toden perään, niitä siellä marssittaa?

AFROSINJA. Etkö sinä, hölmö, vielä tsaaria tunne?! (Hyppää penkille seisomaan.) Katsohan tuonne! Tuo tuolla -- pitkä ja solakka -- se on hän.

ENSIMÄINEN. No, kyllähän minä...

TOINEN. Niin, tosiaan. Se se on.

AFROSINJA. No, nyt sen näitte. Ja pankaa muistiinne, että osaatte eukoillenne kertoa, kun kotiinne palaatte!

ENSIMÄINEN. Vaan onkos se siellä vallankin perillinen, -- Aleksei Petrovitsh?

TOINEN. Niin, -- eikös se ole tuo tuolla?

AFROSINJA. Eikä ole. Hän on hinteläkasvuinen. Hän ei rakasta näitä uudenaikaisia sotatemppuja, vaan istuu mieluummin kotonaan pyhien kirjojen ääressä.

TOINEN (tehden ristinmerkin). Jumala häntä siunatkoon ja suokoon pitkää ikää! Hän se on rahvaan toivo.

ENSIMÄINEN. Eilen kun meidät vasta tänne työhön tuotiin, niin ei olla vielä keritty nähdä. -- Mutta mistäs sinä ne tunnet? Jos valehteletkin?

AFROSINJA. Mistäkö? -- Joka päivä näen.

TOINEN. Kuka sinä sitte olet?

ENSIMÄINEN. Ehkä lietkin itse tsarevna, konsa noin olet meheväkin?

AFROSINJA (purskahtaen nauruun). Makea on hunaja huulillasi. -- Katsokaa: nyt ne kääntyvät tännepäin.

ENSIMÄINEN. Eipäs vain anneta miehille lepoa -- päivät pitkään komennetaan.

AFROSINJA. Eipähän se tsaari paljoa lepää itsekään. Aina on mukana joka paikassa.

TOINEN (naurahtaen). Vaan onpa ne pojat lystinnäköiset -- ilman partaa. Mille vain on vähän viiksen tynkää jätetty.

ENSIMÄINEN. No, niin ovat ihan, kuin meren takaiset apinat.

AFROSINJA. Katsokaa vain, ettei ne nuo teidänkin naamanne kohta kuorita sileiksi kuin lanttu, ell'ette tahdo partaveroa maksaa.

ENSIMÄINEN. Eipä tuo taida tähän maailman aikaan enää mikään mahdotonta olla. Kaikki on nyt vain ulkomaan mallin mukaan tehtävä.

TOINEN. Vaan Jumalan viljaa se on partakin. Ja se on synti, jos kuka sen leikkaa.

AFROSINJA. Niin se oli, hyvä mies, ennen, vaan ei ole enää.

ENSIMÄINEN. Kuulehan, tyttö, onko tuo totta, mitä ne hokevat, että nuo ulkomaalaiset laivat, joita tuolla satama täynnään on, kuljettavat täältä partoja Turkin maalle ja että niistä siellä laitetaan Turkin keisarille turkit ja patjoja hänen rouvilleen?

AFROSINJA. On kyllä. Ja niiltä, jotka eivät osaa pitää kieltään luisten lukkojen takana, lyödään päätkin poikki ja viedään paaville tuomisiksi naurispaistikkaina.

(Hyppää penkiltä ja juoksee vasemmalle).

TOINEN. Pilkkaapa jo taisi tyttö tehdä meistä miehistä.

ENSIMÄINEN. Mene ja ota tolkkua noista akkaväen puheista. -- Lähdetään pois!

TOINEN. Eiköpä jo lie ruoka-aikakin, koska näin hiukaisee.

BAHMEOTOV (tullen oikealta). Kuulkaa, miehet, minnekä se tyttö joutui, joka tässä vast'ikään seisoi?

ENSIMÄINEN. Tyttö? Mikä tyttö?

BAHMEOTOV. Mikä? Se Vjasemskin maaorja, -- Afrosinja.

ENSIMÄINEN. Vai se se olikin?

TOINEN. Niin minnekäkö meni?

BAHMEOTOV. No, niin, niin. Sano sukkelaan!

TOINEN. No, se luisti tuonne kentälle päin tsaaria katsomaan.

BAHMEOTOV (juoksee vasemmalle).

TOINEN. Jos ei se mies rakkauttaan juossut, niin sillä oli ymmärrys kantapäissä.

ENSIMÄINEN. Siltä se näytti.

TOINEN. Kuka sekin lienee ollut?

ENSIMÄINEN. Täällähän tuo on koko aamun maleksisinut. Jashka sanoi taannoin, että se on muuan kersantti tsaarin talliväessä. Jakov kuuluu olevan nimeltään.

TOINEN. Siltä näytti, kuin se sitä tyttöä saisi ikänsä perästä ajaa.

ENSIMÄINEN. Koreammat koivet pitää sillä pojalla olla, joka hänet käsiinsä saapi.

KOLMAS KIVENHAKKAAJA (huutaa rannalta). Syömään, miehet, pois!

ENSIMÄINEN ja TOINEN. Tullaan! Tullaan!

(Kaikki työmiehet poistuvat rantaa pitkin oikealle.)

AFROSINJA (palaa rantaa myöten vasemmalta).

BAHMEOTOV (seuraa häntä kintereillä). No, kuule, Afrosinja! Annahan mun edes kotva sua puhutella, kun vihdoinkin sun yksin tapasin.

AFROSINJA. Ei ole aikaa mulla eikä tässä sopiva seisoa.

BAHMEOTOV (pidättäen häntä kädestä). Vain kaksi sanaa!

AFROSINJA. No? Mitä tahdot?

BAHMEOTOV. Miten alkaisinkaan?! Tuhansin mulla aatoksia uhkuu, ne polttaa päätäni, mut kieli vain ei kyllin kerkeä niit' yhtähaavaa oo sulle lausumaan. Kuin virta paisuu, sulattamana kevätauringon, äyräittens' yli, niin myös sydämeni, sun katsees kiehtomana, rakkautta on tulvillaan. Niin. Sua lemmin! Se on aatosteni aatos, tunteitteni se tunne on, ja ne ne kaksi sanaa, joiss' onneni ja elämäni ydin.

(Vetää Afrosinjan luokseen, istuutuen penkille.)

AFROSINJA (jääden seisomaan). Oi, laske! Päästä! Miksi tätä haastat?

BAHMEOTOV. Miks'?! -- Afrosinja, muistathan, kun sinut tilalla Vjasemskin ma, vuosi sitten, näin ensi kerran? Silloin sinuun jo sydämein kiintyi. Aika, joka siitä on kulunut, on vahvistanut vain mun kiintymystäin. Sillä siitä saakka oon mielessäni päivin pystytellyt, öin unelmoinut sitä majaa pientä, min lieden ääressä sä liekkuisit mun lemmittynäni. Ja kun sä tänne nyt saavuit, kun sun jälleen nähdä sain, minussa heräs kirkkahana toivo, ett' ehkä toteutuu jo kohtakin tuo unelmani, että sinut, sinut saan ikiomakseni, Afrosinja.

AFROSINJA (katsottuaan häntä kotvasen silmiin, tempaa irti kätensä). Noin turhaan haaveksit. Sä tiedäthän, ett' olen toisen.

BAHMEOTOV (nousten paikaltaan). Toisen?

AFROSINJA. Niin. Nikifor Kondratjevitshin vallass' olen.

BAHMEOTOV. Mutta minäpä tahdon vapauttaa sinut. Vapaaksi sinut hältä lunastan.

AFROSINJA. Kas, joko niin on paljon rikkautta ja voimaa sulla?

BAHMEOTOV. Sydämesi ensin kun olen voittanut, niin voimakas ja rikas olen kyllin. Tsaariin asti sun tähtes menen.

AFROSINJA. Sinä -- kersantti!

BAHMEOTOV. Niin -- kersantti! Vai korkeampaan kuuseen se teidän armonne jo kurkottaisi?! Mä pyydän anteeks', etten sitä tiennyt. No! Mutta muistahan: on kersanteista jo ennen voinut kenraaleja tulla. Kenties voi nytkin.

AFROSINJA. Sydämestäni vain toivotan ma menestystä.

BAHMEOTOV. Kiitän. Ja jos se täyttyy tämä toivotus, kentiesi silloin täytät sinä myös mun toivoni?

AFROSINJA. Kentiesi, silloin. Mutta siks kuihtunut lie unelmasi kukka tai Tuonen virran viemä.

KIKIN (tulee rantaa pitkin oikealta).

BAHMEOTOV. Kikin! -- Taaskin tuo amiraaliteettilainen tiellein!

(Tekee hänelle kunniaa.)

KIKIN (Bahmeotoville). Tsarevitsh aikoo ratsastamaan mennä. Käy antamassa käsky satuloida!

BAHMEOTOV (luo häneen epäluuloisen vihan katseen). Ma tottelen.

(Menee oikealle.)

KIKIN. Sua, Frosja, juuri etsin. On tärkeätä sanottavaa mulla. -- Mut ensin varoittaa mun sua täytyy vakaasti. Juoksennella näin ei sovi sun täällä. Vaarallista on, jos nähdään parissa miesten sinut. Varsinkin kavahtaa tuota miestä sinun tulee! Se muista toiste!

AFROSINJA. Armollinen herra! Ma sotaharjoitusta katsomaan vain tänne juoksin, kun hän äkkiä puheisiin puuttui kanssain.

KIKIN. Näkeväsi tsarevitshin kai täällä toivoit myös?

AFROSINJA (joutuu hämilleen). Ei -- -- -- kyllä -- -- --.

KIKIN. Hyvään maahan siemen on, näköjään, langennut. Sa olet oikein käsittää tiennyt katseet, jotka luoda kauniisiin silmiis Hänen korkeutensa suvaitsi käydessään sun isäntäsi talossa. Miekkonen on, kelle sattuu osaksi moinen onni! -- No, ei tarvis sun minun edessäni ujostella. Tsarevitshin juur' olen lähettämä. Sa häntä tänään tääll' et nähdä saa, kuin halusit, mut sinut hän sen sijaan huomenna tahtoo hovissansa nähdä.

AFROSINJA. Minutko, herra?! Ei, nyt teette pilkkaa.

KIKIN. En. -- Kuule, Afrosinja, toivon, että oot yhtä älykäs, kuin kauniskin, ja sanomatta ymmärrät ett' aina on vaitiolo merkki suurimman viisauden.

AFROSINJA. Mitä tarkoitatte, herra?

KIKIN. Sa kuule, Frosja, tarkkaan sanojani ja paina mielees ne! -- Näät, huomenna, juur' tähän aikaan, veistämöstä laiva vesille uusi lasketaan ja juhlaan, sen ristijäisiin, myöskin menee tsaari ja koko hovi, vaan tsarevitsh ei. Hän pahoinvoipa on. Sä ymmärrätkö?

AFROSINJA. Ymmärrän, herra.

KIKIN. Rippi-isänsä minulle kertoi niin. -- No, tähän aikaan siis minä saavun sua hakemaan. Sa portillanne ole valmiina mua seuraamaan.

AFROSINJA. Mut, armollinen herra...

KIKIN. On kaikki järjestetty. Isännältäs ei lupaa sinun enää tarvis pyytää. Ja sinut minä sitte sinne saatan, miss' odottaa sua elämäsi onni.

AFROSINJA. Voi, rajusti mun sydämeni sykkii.

KIKIN. Se siitä tyyntyy. Raju-ilman kyllä hajoittaa päivänpaiste.

AFROSINJA. Pelko vaiko muu outo tunne mieleni näin valtaa!

KIKIN. Huoletta ole! -- Kaikki tiedät nyt. Ja tarinoimaan täss' en jouda enää. Hyvästi! Huomiseen siis, -- tähän aikaan!

(Menee vasemmalle.)

AFROSINJA (seisoo hetkisen hämmästyksissään ja mietteisiin vaipuneena. Kun hän aikoo mennä oikealle, tulee)

BAHMEOTOV (erään puun peitosta häntä vastaan). Vai niin on asiat?! Et tosiaankaan sa taannoin valehdellut sanoessas', ett' olet toisen.

AFROSINJA. Millä oikeudella vastuuseen vaadit mua? Sinäkö vain kanssain saisit haastaa?

BAHMEOTOV. Kavalata! Sa luulet, ett'en kuullut varsin hyvin kenenkä puolesta hän puheli ja mihin kohdistui tuo keskustelu?

AFROSINJA. No, jos sen kuulit, sun on monin verroin enemmän syytä minut jättää rauhaan ja -- olla varuillasi!

BAHMEOTOV. Afrosinja! Tien haarass' seisot. Järkes' anna päättää, mihinkä sun on käännyttävä, koska sydämes noin on tyly sitä kohtaan, mi kuilun partaallakin sulle tarjoo kätensä pelastavan. Oikean tien valintaan on vielä aika.

ÄFROSINJA. Eipä puun varjo vaaksan vertaa siirtynyt viel' ole sijaltaan, niin uskot, että jo mielein olen muuttanut. Vaan kovin erehdyt luullessasi, että häilyn kuin tuolla maston kärjessä tuo viiri. Tien olen valinnut ma mielein mukaan, mua silt' et käännä sinä eikä kukaan.

(Poistuu nopeasti rantaa pitkin oikealle.)

BAHMEOTOV (katsoen hänen jälkeensä). Sa toivoit, että sinut tuonne (osoittaa kesäpalatsia kohti) ties vie kukkuloille kunnian. -- Kenties! Mut varo, ett'ei päiväs pääty tuolla sisällä linnan, Nevan pohjoispuolia. -- -- -- No, mull' on jäljellä viel' yksi tie. Ma toivon, se mun perillekin vie. -- -- Ah, tsaaritar!

(Asettuu asentoon kunniata tekemään.)

KATARINA (tulee oikealta; katsoo Bahmeotoviin tutkivasti). Mik' on sun, Jakov! Muotos mua kummastuttaa.

BAHMEOTOV. Suuri tsaaritar, niin äkkiarvaamatta ilmestyit eteeni.

KATARINA. Ethän ensi kertaa mua nyt näe. Jokin sua vaivaa. Ennen en ole koskaan nähnyt silmäsi noin hehkuvan ja poskes punottavan.

BAHMEOTOV (syrjään). Ma sanoisinko? -- Pyytäisinkö häntä? -- (Tsaarittarelle.) Syvälle, suuri tsaaritar, ain' näkee sun kirkas katsees. Alamaises huolet ei siltä huomaamatta konsaan jää. Vaan miksi minä huolellani tässä kävelys huvin häiritsisin nyt?!

KATARINA. Ei, kerro vain! Jos jollain sua auttaa ma voin, niin lisää iloa se mulle huviini tuottaa.

BAHMEOTOV. Tiedän kyllä hyvin, ett' yksi lausumasi sana vain iloksi suurimmaksi muuttais murheen.

KATARINA. No? Mikä on se? Tuntuu siltä, kuin sydäntäs lemmen suru jäytäis, vai?

BAHMEOTOV. Ah, suuri tsaaritar!

KATARINA. Ma arvasin kai oikein? Mut jos siten nyt on laita, epäilen, tokko sanaa satakaan sinua auttaa voi. Sä tiedät kyllä: ei syki sydän mahtisanan mukaan, ei käskyä se toisen tottele.

BAHMEOTOV. Sa, suuri tsaaritar, voit pelastaa minulle lemmittyni. Tee se, tee se! Minulle käske hänet antaa! Kyllä sydänkin oppii tottumuksen lain.

KATARINA. Mua pyyntös huvittaa. No, sano sitte, ketä se koskee? No?

BAHMEOTOV. Ei ylhäistä, ei rikasta, vaan mulle kallihinta: Vjasemskin muuatta maaorjaa vain.

KATARINA. Nimeltään Afrosinja ehkä?

BAHMEOTOV. Niin. -- Hänestä tiedät, suuri tsaaritar?

KATARINA. Kyll' olen kuullut. Niinkuin marjamaito sanovat kasvoiltansa olevan. Se onko totta?

BAHMEOTOV. Minusta: -- on kyllä!

KATARINA. Vai niin! On hyvä aisti sulla siis. -- No, mikä estää? Pelastaa, -- sa sanoit?

BAHMEOTOV. Sit' älä enää, suuri tsaaritar, utele multa. Käske vain, ja suo ikäni kiitollisna palvella sinua siitä!

KATARINA. Uteliaaks minut tulinen intohimos, nuori mies, todella saa. Se mitä tietää? Kerro! Sanoissas naisen herkkä vaisto vaanii jotakin kilpailijaa. Ehk'en nytkään mä erehtynyt?

BAHMEOTOV. Kaikki tiedät sinä nyt, suuri tsaaritar.

KATARINA. En vielä kylliks' sinua auttaakseni.

BAHMEOTOV. Turhaan silloin apuusi olen vedonnut ma. Salli mun poistua.

KATARINA. Sa multa salata jotakin tahdot siis? Kai silloin auttaa mun käskyni, kosk' ilman sit' et tahdo ilmaista kaikkea. Vai ehkä vielä mua mahtavampi kilpailijas' on?

BAHMEOTOV (syrjään). Mit' olen tehnytkään!

KATARINA. Ei peljätä sun tarvis mitään, mutta muista, että on onnes' avain nyt mun kädessäni. Nyt tai ei koskaan. Hetki tullut on. Ken on se? Nimi? Sano! Ken?

BAHMEOTOV. Tsarevitsh.

KATARINA. Ahaa! -- -- Vai niin! -- No, hyvä. -- Kilpailijas' on kyllä vaarallinen. Mitään vielä en osaa luvata. Mut katsotaan, sun puolestasi mitä voidaan tehdä.

CHARLOTTE (tulee rantaa pitkin oikealta Amelie von Rosgartenin seuraamana).

KATARINA (Bahmeotoville toisella äänen painolla.) Mä illemmalla ajelemaan lähden.

BAHMEOTOV (poistuu, Katarinan viittauksen mukaan, etualalta oikealle).

CHARLOTTE ja AMELIE VON ROSGARTEN (lähestyvät Katarinaa ja tervehtivät häntä kunnioittavasti).

KATARINA. Aa! Teidän korkeutenne! Kuinka voitte?

CHARLOTTE. Tie _douloureux_, jok' eilen mua vaivas', mun salli tänään kävelemään tulla.

KATARINA. Siis siitä syystä ette suvainnut te meidän assembleehen saapua? Vahinko! Tsaari kovin kuitenkin pahoillaan oli, ett'ei teitä nähnyt. Se muille huono esimerkki on. Sen käsittää voi halveksumiseksi.

CHARLOTTE. Siit' olin pahoillani itsekin. Mut moiseen epäluuloon syytä koskaan en ole antanut.

KATARINA. Ei voine kieltää, silt' että näyttää toisinaan, kuin meitä te välttelisitte ja olojamme myös katsoisitte silmin saksakon.

CHARLOTTE. On aivan kohtuuton se arvostelu. Vähemmin, kuin on minkään ulkolaisen, mun syytä Hänen Majesteettinsa hovissa siten käyttäytyä. Mutta jos joku karsain silmin toisinaan mua katseleekin, niin ma kärsin kaikki ketäkään loukkaamatta.

KATARINA. Ruikutusta tuo turhaa on.

CHARLOTTE. Mut perusteetont' aivan ei kuitenkaan?

KATARINA. Jos niin te tahdotte. "Kuin vuotees teet, niin maata saat."

CHARLOTTE. Vai niin Siis totta? -- Mikä syy? En tahallani ma tunkeutunut. Mun tsarevitshille valitsi tsaari itse.

KATARINA. Pakkoa ei toki liene ollut?

CHARLOTTE. Puutetta ei rakkaudenkaan.

KATARINA. Oo! -- -- Ehk'ei silloin. --

CHARLOTTE. Mun puoleltain ei nytkään.

KATARINA. Jos sen teihin olette kadottanut, surkutella mun täytyy.

CHARLOTTE. Niin. Se tott' on! Sääliä vain kohtaloni ansaitsee, -- ei ivaa. Oon rakkauteni palkkioksi saanut ma puolisoni lemmettyyden täällä, -- sen tunnen kyllä. Salaviittauksenne -- tuo viskaamanne kivi kuormalleni -- olisi tällä kertaa joutanut jo hyvin epäsuosionne säilyyn.

KATARINA. En kaipaa neuvoanne. Itse tiedän ma varsin hyvin, mitä sanon ma ja -- miksi? Sillä, tosiaankin, mun enemmän sääliks käy tsarevitshia, kuin hänen puolisotaan. Enkä syyttä ma luule hänen teihin kylmenneen ja lohdutusta muualt' etsivän.

CHARLOTTE (itkusta pakahtuvalla äänellä). Te näytte, Teidän Majesteettinne, jo oikein toimeksenne ottaneen mun kunniallein käydä.

KATARINA. Eipä haittais, todella, Teidän Korkeutenne, vähän sen pyhyydestä huolehtia.

CHARLOTTE. Mitä se merkitsee? Tää on jo liiaksi. Sananne kaipaavat nyt selitystä.

KATARINA. Sen kyllä löydätte, jos suvaitsette vain tarkastaa, ken teidät syrjäyttänyt ja teidän sijanne on anastanut.

(Menee peremmälle.)

CHARLOTTE. Oi, taivas!! -- Onnetonta!! -- --

(Nojautuu, itkien, hovineitiinsä. Kuuluu rummutusta.)

VON ROSGARTEN. Rauhoittukaa jo, Teidän Korkeutenne! -- Harjoitus nyt näkyy päättyneen ja tsaari palaa.

CHARLOTTE (pyyhkii silmänsä). Ah! -- -- Mennään! Mennään pois!

(Menee von Rosgartenin seuraamana pitkin rantaa oikealle.)

KATARINA (katsoen heidän jälkeensä). Hah-hah-hah-haa!

TSAARI (tulee Menshikovin seuraamana rantaa pitkin vasemmalta).

KATARINA. (yhtyy iloisena heihin. He poistuvat kaikki yhdessä kesäpalatsiin päin).

II kuvaelma.

Huone tsarevitshin hovissa. Perällä ja vasemmalla ovet. Oikealla ikkunan edessä pöytä.

ALEKSEI (istuu pöydän ääressä lukemiseen vajonneena. Kotvasen kuluttua hän lyö kämmeniinsä. Perältä tulee hänen kamaripalvelijansa Ivan Boljshoi-Afanasjev).

ALEKSEI. Ivan! On pyydettävä isä Jakov mun luoksein!

IVAN. Tottelen! -- Juur'ikään saapui luo Teidän Korkeutenne Aleksanter' Wasiljevitsh.

ALEKSEI. Hän tulkoon, tulkoon!

IVAN (avaa oven Kikinille ja poistuu).

ALEKSEI. Kas, terve, Sasha! Ystäväni!

(Suutelee Kikiniä.)

KIKIN. Yksin, näen mä, täällä taas tsarevitsh istuu kirjainsa ääressä, vaikk' koko hovi tuoll' iloitsee ja Nevan ranta raikuu.

ALEKSEI. Tiedäthän, Sasha, ett'ei ole mieleen minulle kemut nuo ja konstit muut, joit' isän' aivot ehtimiseen keksii. Tätäkään ilveilyä nytkään minä en nähdä tahtonut. Ja siksi sairaaks mä tekeydyin. Mut sinut, ystäväni, tääll' yksinäisyydessäin mielisti mä nähdä tahdon. Kiitos tulemastasi -- Oi, jospa tietäisit, kuin sydäntäni kovasti kalvaa! Ja niin tyhjältä mun tuntuu elämäni!

KIKIN. Eipä kummaa! Pyhimys siitäkin voi pian tulla, elämäkertoja ken pyhimysten liiaksi lukee. Niiden vaikutusta kai on se, ett' on mieles synkkä.

ALEKSEI. Eikä. Mä tätä juuri lu'in.

KIKIN (ottaa ja katselee kirjaa). "Uskon kivi."

ALEKSEI. Se vasta oiva kirja.

KIKIN. Näinköpä niin hauska on se, kuin Pyrotekniikka ja Ballistiikka, joita isä-tsaari sua lukemahan vaatii.

ALEKSEI. Suottailemaan sa olet valmis aina.

KIKIN. Tiedätkös, minusta näyttää, että kohmeloa sinussa on. Ja siihen, Jumalauta, ei haittais pikku naukku. Suloisesti niin sydäntäsi nyt se virkistäisi ja multa kielenkannan irroittaisi. Voisinpa sitte tässä kertoa, mitenkä hurjast' eilen elämöittiin. Yks' oli puute meillä vain, mut suuri: muass' ei ollut rakkahin tsarevitsh, kuin usein ennen noissa iloissamme.

ALEKSEI. Ah, Sasha, tänään ei sun onnistu murhettain haihduttaa. Vaan kiitos siltä hyvästä tahdostasi! -- - Ystäväni kysyä tahdoin sulta yhtä seikkaa, mi tässä lukiessain mieleen johtui. Mit' ainetta sa luulet olleen mannan, jot' Israelin lasten erämaassa sanotaan syöneen?

KIKIN. Valitettavasti mua kutsuttu ei niihin pitoihin. Olisin muuten maistiaisiks tuonut.

ALEKSEI. No, ehkä sen voi isä Jakov mulle selittää. Häntä äsken lähetin ma hakemaan.

KIKIN. No, nyt ma kuokkavieras tääll' olen vain.

ALEKSEI. Ei, ei. Et mennä saa. Puhutaan muusta sitte! Pidä seuraa minulle!

KIKIN. Paljon hauskempata seuraa ma sulle tänään toin, vaan poistua näin ollen oitis täältä täytyy mun. Asia pitkiä ei puheita nyt siedä lainkaan.

ALEKSEI. Mitä tarkoitat?

KIKIN. Pyhästi ett' oon sanain pitänyt. Hän tääll' on nyt.

ALEKSEI. Ken?

KIKIN. Afrosinja.

ALEKSEI. Sasha!

KIKIN. Hyväkses tahdoin tilaisuutta käyttää, tavata että häntä yksin saisit, mut, näköjään, hän pois on saatettava.

ALEKSEI (puristaa molemmin käsin Kikinin kättä). Mun oma ystäväni! -- Kuinka? Miten? Ja tänne, -- nyt?

KIKIN. Siit' älä huolehdi! Sun rakkauttas taivas suosii. Toisin ei olla voikaan nyt, kun rakkaus liikkeelle pannut voimansa on kaikki. Sä tiedät, kuinka sua rakastamme me kaikki. Sinun onnesi on meidän ja koko valtakunnan onni. Sillä vain siitä kaikki riippuu. Ja jos nyt sa olet tyytyväinen, niin on mun iloni suurin saada lämmitellä sun onnes päivänpaistehessa.

ALEKSEI. Kylliks' en löydä sanoja ma ilmaistaksein iloni, Sasha.

KIKIN. Säästäkin ne sille, ovella joka tuolla odottaa vain käskyäsi tulla luokses tänne.

ALEKSEI. No, laske hänet, -- tuo! Sä joko tuot minulle elämän tai kuoleman.

KIKIN. Sen käskyn tunsin, ennenkuin sen kuulin.

(Menee Afrosinjaa hakemaan.)

ALEKSEI. Näin koskaan tuntenut ma ole viel' en. Ihana voima virkistää mun mielen', kuin kevähällä leuto tuulonen, puhaltain sairaan heikon huoneesen.

AFROSINJA (tulee munkin kaapuun puettuna).

KIKIN (seuraa). Tsarevitsh! Luokses munkin toin. Mit' anoo hän sulta almua, jo muoto sanoo.

ALEKSEI. Käsitän keinos. Rauhass' olla voin.

KIKIN. Ovella tuolla varron, -- vartioin.

(Menee perälle).

ALEKSEI. Sa tunnet minut, Afrosinja? Muistat ken minä olen?

AFROSINJA. Kuinka en, tsarevitsh, sinua tuntisi?!

ALEKSEI. Niin. Oonhan jonkun jo kerran minäkin sun nähnyt, vaan en kertaakaan sua puhutella saanut näin kahden kesken. Frosja! Tiedätkös: sinua usein olen muistellut. Näät, ensi kerran jo, kun sinut näin, ihastuin sinuun. Vielä eläessäin en vertaistas oo nähnyt, niin oot sorja. Bojaaritar sa olet, vaan et orja!

AFROSINJA. Tsarevitsh!... Sanas kummastuttaa mua.