Part 5

"Olet sanonut oikein, jumalattareni, tahdomme osottaa kahdelle hellästi rakastavalle tämän palveluksen. Kansalainen Germain, anna minulle osotteesi ja tulet jo tänä yönä nukkumaan vankilassa."

"Päätetty", sanoi André.

"Päätetty", vastasi Lardillon ja ojensi hänelle kätensä. "Sinä saat taas nähdä rakastettusi ja sano hänelle, että olet nähnyt Epichariksen Lardillonin armeijasta. Herättäköön tämä kuva iloisia ajatuksia teidän sydämissänne."

André vastasi, että hänen mielessään tulisi olemaan toinen vähemmin ilahuttava kuva, mutta että hän siitä huolimatta oli hyvin kiitollinen hänelle hänen osottamastaan kohteliaisuudesta ja valitti, ettei voinut mitään vastapalvelusta tehdä.

"Teko ihmisyyden hyväksi ei tarvitse mitään palkintoa", vastasi Lardillon.

Sitte nousi hän ja veti Epichariksen rintaansa vasten:

"Kuka tietää, koska on meidän vuoromme?"

"Odottakaamme ja juokaamme vielä lasi keskenämme. Kansalainen, etkö tahdo syödä kanssamme?"

Epicharis sanoi, että se olisi hauskaa ja tahtoi pidättää Andréta kädestä. Mutta hän irroitti itsensä ja puikki pois iloisena lupauksesta, jonka yleinen syyttäjä oli hänelle antanut.

Pieni tinasotamies.

Eräänä yönä vaivasi minua "lentsukuume" niin, etten voinut nukkua. -- Äkkiä kuulin aivan selvästi, että lasikaapin ruutuun lyötiin kolme kertaa; kaappi seisoo lähellä vuodettani ja on sen sisään täpätty kirjava joukko posliinisia kuvateoksia, tanagralaisia ja myrinalaisia korkokuvia, pieniä renesanssityylisiä pronssikuvia, jaapanilaisia norsunluuveitsiä, venetsialaisia lasiesineitä ja tuhansia muita pikkukapineita, joilla minä harjoitan oikeaa fetishipalvelusta, ja jotka minulle monien iloisten ja synkkien hetkien muistoina ovat rakkaat ja kalliit.

Koputus oli vain hiljainen, mutta kuulin sen aivan tarkkaan, ja näin samalla yölampun valossa, että se oli pieni sotamies, joka pyrki ulos lasikaapista. Se onnistuikin hänelle. Lyötyään vielä pari kertaa nyrkillä ruutuun, aukeni ovi. Suoraan sanoen, en lainkaan ihmetellyt, kuten olisi voinut luulla. Pieni sotamies on alusta alkaen tuntunut minusta vaaralliselta olennolta. Niinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun rouva G.M. lahjotti sen minulle, olin alituisesti saanut osakseni siltä kaikenmoisia hävyttömyyksiä. Se on ranskalainen kaartilainen valkoisessa, sinireunaisessa univormussa, ja on yleisesti tunnettu tosiasia, että tuo rykmentti ei juuri kuriin nähden kunnostanut itseään.

"Hei", huusin minä, "La Tulipe -- etkö voisi pitää hiukan pienempää meteliä ja antaa minun rauhassa nukkua, -- tiedäthän, että olen sairas."

Mutta tuo lurjus vastasi murahtaen:

"Siitä on juuri sata vuotta, kansalainen, kun olin mukana Bastillea valloittamassa -- sellaisena kuin minut nyt näet. En luule enää olevan montakaan minun aikuistani tinasotamiestä jäljellä. Hyvää yötä, menen nyt paraatiin."

"La Tuiipe", vastasin ankaralla äänellä, "rykmenttisi hajotettiin Ludvig XVI:n käskystä yhdentenäneljättä päivänä elokuuta 1789. Et tarvitse siis mennä enää mihinkään paraatiin. Jää vaan rauhassa lasikaappiisi."

La Tulipe kierteli viiksiään ja katsoi minuun halveksivasti sivulta.

"Et siis tiedä", sanoi hän, "että joka vuosi uudenvuodenyönä, kun kaikki lapset nukkuvat, tapahtuu suuri tinasotamiesten katselmus katoilla, viimeisten joulusavujen hauskasti tuprutessa savupiipusta? Se on hurjaa menoa, usko pois, josta moni ratsastaja palaa päätönnä. Kuin hornan viiman nähdään aaveiden kaikkialla taistellen suhahtavan kaatuneiden tinasotamiesten ohi. Ja kuolleiden nukkien sielut ovat siellä ja katselevat."

Olin kerrassaan hämmästynyt, kuullessani hänen niin puhuvan.

"Se on siis peritty juhlallinen vanha tapa. Kunnioitan äärettömästi perintötapoja, pyhimystaruja ja muita semmoisia. Nimitämme sitä kansanuskoksi ja tutkimme sitä, jonka tähden meitä pilkataan niin paljon. La Tulipe, minua ilahuttaa nähdä, että sinä olet perintötapojen säilyttäjä. Mutta siitä huolimatta en tiedä, voinko sinulle antaa luvan lähteä lasikaapistasi."

"Kyllä, sinun täytyy", sanoi puhdas sointuva ääni, joka oli minulle aivan outo, mutta huomasin kohta, että se lähti tanagralaisesta korkokuvasta, joka seisoi kaartilaisen vieressä. -- "Sinun täytyy. Kaikki esi-isiltämme säilyneet perintötavat ovat yhtä pyhiä. Isämme tiesivät paljon paremmin kuin me, mikä on luvallista ja mikä on luvatonta, sillä he olivat lähempänä jumalia. Sinun täytyy antaa tämän galatalaisen täyttää esi-isiensä sotaiset tavat. Minun aikanani eivät he kantaneet noita typeriä sinisiä takkeja punaisine reunuksineen. Mutta me pelkäsimme suuresti heitä, sillä he olivat raakalasia. Ja sinä olet samoin galatalainen ja raakalainen. Olet runojasi ja kertomuksiasi aivan suotta lukenut, sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on elämän kauneus. Sinä et ollut silloin Agorassa [= kreikkalaisen kaupungin kauppatori], kun minä kehräsin villoja vanhan mulperipuun alla talomme pihamaalla."

Ponnistelin, vastatakseni maltillisesti: "Kaunis Pamychis", sanoin, "sinun pikku kansasi on tuottanut muutamia taideteoksia, jotka ilahuttavat vielä tänään silmiämme ja sydäntämme. Mutta sinun Agorassasi puhuttiin niin paljon pötyä, jollaista meidän neuvoskuntamme ei kokonaisen istunnon aikana saisi kokoon. En ole siis ollenkaan pahoillani, etten ole ollut Tanagran tai Larissan kansalainen.

"Siitä huolimatta täytyy minun tunnustaa, että olet puhunut hyvin. Tapoja täytyy seurata, sillä muutenhan ei olisi enää mitään tapoja. Kaunis Pamychis, kuultuani mielipiteesi, päästän La Tulipen menemään, mihin hänet sitten kansanusko kutsuneekin."

Mutta nyt heitti pieni sokerileivoksinen mökintyttö minuun rukoilevan katseen:

"Pyydän, älkää päästäkö häntä menemään. Hän on luvannut naida minut. Hän mielistelee jokaista tyttöä, minkä näkee. Jos hän nyt menee, en näe häntä enää koskaan."

Sitte peitti hän silmänsä esiliinallaan ja itki katkerasti.

La Tulipe oli käynyt kasvoiltaan punaiseksi kuin hänen takkinsa reunus. Hän ei voi kärsiä mitään kohtauksia, ja hänen on hyvin epämieluista kuulla moitteita, kun hän on ne ansainnut.

Rauhoitin pikku tyttöä niin hyvin kuin voin ja varotin La Tulipea katselmuksen jälkeen jäämästä mihinkään ravintolaan lerkehtimään. Hän lupasikin sen, ja minä toivotin hänelle hauskaa matkaa. Mutta hän ei mennytkään vielä. Hän jäi aivan rauhallisena paikalleen seisomaan, yhtä liikkumatonna kuin toisetkin korukalut. Kysyin hämmästyneenä syytä siihen.

"Kärsivällisyyttä vaan", vastasi hän. "Olisi loukkaus kaikkia perintötapoja kohtaan, jos marssisin ulos silmiesi edessä. Kun olet jälleen nukkunut, ratsastan kuunsäteellä ulos ikkunasta. Mutta minulla ei ole vielä kiirettä, voin aivan hyvin vielä tunnin tai pari viipyä täällä. Sillaikaa emme voi mitään parempaa tehdä kuin puhella toistemme kanssa. Kertoisinko teille tarinan vanhoilta ajoilta? Tiedän useampiakin kuin yhden."

"Kerro", sanoi Pamychis.

"Kerro", pyysi pikku sokerityttö.

"Niin, kerro vaan, La Tulipe", sanoin sitten minäkin.

Hän istuutui, täytti piippunsa, pyysi lasin olutta ja alkoi seuraavasti:

Siitä on päivälleen yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta -- seisoin silloin noin kahdentoista toverini kera eräällä pienellä pöydällä. Olimme toistemme näköiset kuin veljekset. Muutamat seisoivat, toiset makasivat, muutamat olivat päästään tai jaloistaan rikkoutuneet -- olimme ainoat jäännökset kokonaisesta tinasotamieslaatikosta, joka oli edellisenä vuonna ostettu Saint Germainin markkinoilta. Huone oli verhottu vaaleansinisellä silkillä. Spinetti -- pari tuolia luisine selkänojineen -- akasiapuinen kirjotuspöytä, ruusuilla ja tunturikyyhkysillä koristettu valkoinen vuode -- kaikki näytti somalta ja suloiselta. Lamppu levitti himmeää valoa, ja uunissa räiskyi valkea. Julia istui yöpuvussaan kirjotuspöydän ääressä, hänen sulava kaulansa taipui kullankimmeltävän tukan painon alla. Hän selaili kirjeitä, jotka olivat miellyttävästi yhteensidottuina kirjotuspöydän laatikossa.

Kello lyö kaksitoista. Sievä seinäkello kultaisine Amorineen ilmoittaa, että vuosi 1793 on lopussa.

Kun se on lyönyt, näyttäytyy pikku kummitus puoliavoimessa ovessa. Suloinen pikku poikanen tulee juosten paitasillaan, heittäytyy äitinsä syliin ja toivottaa hänelle onnellista uutta vuotta.

"Onnellista vuotta, Pierre, kiitos, mutta tiedätkö sinä, mitä on onnellinen vuosi?"

Lapsi luuli sen tietävänsä, mutta äiti oikaisee häntä.

"Onnellinen on vuosi, rakkaani, kun on elänyt sen ilman vihaa ja pelkoa."

Hän suutelee lastaan, kantaa hänet jälleen viereiseen huoneeseen ja panee hänet vuoteeseensa.

Sitten istuutuu hän taas kirjotuspöydän ääreen. Hän katsoo milloin uunivalkeaan, milloin kirjeisiin, joiden välistä on sinne tänne pudonnut kuivuneita kukkia. Näiden kirjeiden polttaminen vaatii häneltä suurta itsensä voittamista, ja kumminkin täytyy sen tapahtua. Sillä jos nämä kirjeet keksittäisiin hänellä, saattaisivat ne hänet, joka ne on kirjottanut, samoinkuin saajankin guillotinille. Jospa se koskisi ainoastaan häntä, Juliaa, ei hän polttaisi kirjeitä, vähitellen oli hän väsynyt suojelemaan elämäänsä pyöveliltä. Mutta hän ajattelee tuota toista, joka ilmiannettuna, maanpakolaisena, vainottuna oli kätkeytyneenä jossain sopessa kaukana Parisista. Yksi ainoa näistä kirjeistä olisi kylliksi opastamaan seuraajat hänen jäljilleen ja viemään hänet kuolemaan.

Pierre nukkui suloisesti vierashuoneessa, keittäjätär ja Nanon ovat jo aikoja menneet huoneeseensa yläkertaan. Ulkona putoilee lumi hiljaa taivaasta. Julia tahtoo vihdoinkin polttaa kirjeensä, mutta hän ei voi heittää niitä tuleen lukematta niitä vielä kerran lävitse.

Hyvässä järjestyksessä ovat ne hänen edessään.

Muutamat ovat jo kellastuneet, ne ovat jo kolme vuotta sitten kirjotetut, ja Julia elää sielussaan vielä kerran tuon ajan pyhät hetket. Hän ei heitä ainoatakaan lehteä tuleen, ennenkuin on vähintään kymmenen kertaa lukenut sen läpi.

Hänen ympärillään vallitsee syvä hiljaisuus. Joka kerta, kun tunti on kulunut, menee hän ikkunaan, työntää verhon syrjään ja katselee Saint Germain des Présin kirkontornia, joka vaieten kohoaa kuun valon hopeoimana yössä. Sitten ryhtyy hän jälleen sydäntä särkevään hävitystyöhönsä. Eikö hänen pitänyt nämä kaikki kalliit rakkaussanat vielä kerran muistoonsa painaa, kätkeä ne ainaiseksi sydämeensä, ennenkuin heittäisi ne tuleen?

Ja öisen hiljaisuuden keskellä, joka ympäröi häntä, hehkuu hänen sydämensä nuoruutta ja rakkautta.

"Julia, näen sinut aina edessäni, ollessani kaukana sinusta. Näen sinut, mutta en kylmänä ja rauhaisana, ei, elämänhaluisena ja kuumana, yhä vaihtelevana ja aina kukoistavana. -- Oi minua onnellista, jonka oma on Julia! Kaikki viehättää minua, koska näen kaiken ainoastaan sinussa ja sinun kauttasi. Koska sinua rakastan, rakastan elämääkin, rakastan tätä maailmaa, koska sinä sen minulle teet valoisaksi, rakkaus ilmaisee minulle koko maailman merkityksen, ymmärrän kaikki luonnon käsittämättömät muodot, koska näen sinun kuvasi kaikkialla, kuulen luonnon lukemattomat äänet, koska ne kaikki kuiskaavat minulle sinun nimeäsi. Ihastuksella imee katseeni päivän valoa, niin ajattelen, että tämä valo valaisee sinunkin kasvojasi. Ja illan tultua värähtää sydämeni ensi tähden katseesta, koska se sanoo minulle: kentiesi katselee hänkin nyt juuri taivaalle -- -- --

"Juliani, vaikka minäkin niinkuin Sydney joutuisin vainoojieni käsiin, jos minunkin niinkuin hänen täytyisi kuolla vapauden puolesta, niin ei kuolemakaan meitä erottaisi. Usein, usein tulee sieluni oleskelemaan sinun läheisyydessäsi, -- liitelemään sinun ympärilläsi, tulisesti rakastettuni --"

Hän lukee ja miettii. Yö loppuu. Jo tunkeutuu kalpea valo uutimien lomasta, on aamu.

Palvelustytöt alottavat työnsä -- hän tahtoo lopettaa omansa. -- Eikö hän juuri kuullut ääniä?... Ei, kaikki on rauhallista hänen ympärillään.

Niin, kaikki on hiljaista ympärillä, koska askel ei kuulu ulkona pehmeässä lumessa. -- Mutta ne tulevat, he ovat siellä -- he takovat jyristen ovelle.

Kirjeiden piilottamiseen, kirjotuspöydän laatikon sulkemiseen -- hänellä ei ole ollenkaan aikaa siihen. Mutta hän tekee kaiken, mitä voi vielä tehdä, hän haalii paperit kokoon ja heittää ne leposohvan alle, jonka peite riippuu maahan asti. Pari kirjettä, jotka ovat lennähtäneet lattialle, sysää hän nopeasti jalallaan toisten jälkeen.

Sitten ottaa hän kirjan käteensä ja heittäytyy nojatuoliin.

Piirikunnan esimies astuu sisään, kahdentoista piikkimiehen seuraamana. Hän on entinen korientekijä, jonka veristävät silmät alituisesti näyttävät ahmivan kauhua ja hirmua.

Hän antaa seuraajilleen merkin vartioida ovia, ja kääntyy Juliaan.

"Kansalainen, olemme saaneet tietää, että sinä olet kirjeenvaihdossa Pittin agenttien, maanpakolaisten ja salaliittolaisten kanssa. Lain nimessä otan sinun paperisi takavarikkoon. Olen jo kauvan tuntenut sinut vaarallisimman laatuiseksi aristokraatiksi. Kansalainen Rapoix, jonka näet täällä edessäsi" -- samalla viittasi hän erääseen mieheen -- "on taannut sen, että olet antanut hänelle rahaa ja vaatteita, lahjoaksesi häntä. Olemme liian kauvan sinua säästäneet. Mutta sinua ei viedä guillotiiniin. Anna meille paperisi."

"Ottakaa ne itse", vastasi Julia, "kirjesalkkuni on avoinna."

Kirjotuspöydän laatikkoon oli jäänyt vielä muutamia syntymä- ja kuolinilmoituksia, laskuja ja sen semmoisia, joita esimies tyystin tarkasteli. Hän tutkisteli, käänteli niitä sinne tänne, kuten se, joka ei luota oikein asiaan, sillä hän ei osannut hyvin lukea. Vähän väliä sanoi hän: "Inhottavaa, entisen kuninkaan nimi on vielä tuossa -- inhottavaa. Inhottavaa!"

Julia aavisti, että etsintä kestäisi kauvan ja että kaikkialta tultaisiin etsimään. Hän ei voi pidättäytyä heittämästä pikaista silmäystä leposohvaan ja näkee, että valkoinen paperipala pistää esiin peitteen alta. Tänä hetkenä on hänen tuskansa äkkiä haihtunut. Hän tietää nyt olevansa kadotettu ja se tunne saattaa hänet rauhalliseksi antaen hänelle täysin varman ulkomuodon. Hän on lujasti vakuutettu, että miesten täytyy huomata tämän paperipalasen, jonka hän näkee. Valkoinen pilkku punaisella lattialla pistää suoraan silmiin. Mutta hän ei tiedä, huomaavatko he sen heti vaiko myöhemmin ja tämä epävarmuus antaa hänelle puuhaa ja huvittaa häntä. Tänä jännittävänä hetkenä on hänelle jonkinlaista urheilua tarkastaa, kuinka isänmaanystävät lähestyvät leposohvaa ja etenevät siitä.

Esimies, joka on lopettanut paperien tutkimisen kirjotuspöydällä, käy kärsimättömäksi ja virkkaa, että hänen olisi jo pitänyt löytää, mitä etsi.

Hän sysii huonekaluja toisiaan vasten, kääntää kuvat nurin, koputtaa sapelinsa päällä seinän puupanelia. Mutta ei löydä mitään. Hän lyö peilin säpäleiksi nähdäkseen, olisiko jotain kätkettynä sen taakse. Mutta ei mitään!

Toiset miehet kohottavat sillaikaa pari parkettilevyä ylös. He selittävät sadatellen, ettei tuo kirottu ylimysnainen tulisi heitä pitämään narreinaan. Mutta ei ainoakaan heistä ole nähnyt valkoista paperipalaa, joka pilkistää esiin leposohvan alta.

Julian täytyy kulkea heidän kanssaan läpi koko huoneuston, he vaativat kaikki avaimet. He repivät tuolien päälliset, rikkovat huonekalut, särkevät lasiruudut. Mutta eivät löydä mitään.

Esimies ei joudu vieläkään epätoivoon, vielä kerran kääntyy hän makuuhuoneeseen.

"Piru vieköön, paperien täytyy olla täällä, tiedän sen."

Hän tutkii leposohvaa, työntää sapelinsa neljä- viisi kertaa kahvaa myöten sen sisään. Mutta hän ei löydä vieläkään mitään, päästää hirmuisen kirouksen ja antaa miehilleen lähtökäskyn.

Kun hän on jo ovella, kääntyy hän vielä kerran ja uhaten puristetulla nyrkillään sanoo:

"Vapiset minut taas nähdessäsi. Minä olen pyhä kansanvalta."

Sitten menee hän vihdoinkin ulos.

Vihdoinkin ovat he poissa. Hän kuulee heidän askeltensa äänen portaissa vaikenevan. Hän on pelastettu. Hänen varomattomuutensa ei ole antanut häntä ilmi -- _häntä!_

Riemuisasti hymyillen juoksee hän viereiseen huoneeseen suutelemaan pikku Pierreä, joka nukkuu rauhallisena eikä aavista mitään kaikesta siitä, mitä on tapahtunut hänen lähellään. -- -- --

* * * * *

Päästyään kertomuksen loppuun, sytytti La Tulipe jälleen sammuneen piippunsa ja joi lasinsa pohjaan.

"Ystäväni", sanoin, "minun täytyy myöntää, että ranskalaiseksi kaartilaiseksi olet hyvin miellyttävästi kertonut. Mutta minusta tuntuu kuin olisin tämän kertomukseni jossain jo ennen kuullut."

"Ei ole lainkaan mahdotonta, ettei Julia olisi sitä itse kertonut. -- Hän oli harvinainen naissielu."

"Ja mitä on hänestä tullut?"

"Hän on konsulaatissa vielä ihania hetkiä nähnyt. Ja kumminkin uskoi hän iltasin puistossaan vanhoille puille monta tuskaisaa salaisuutta. Katsokaas hänhän osasi paremmin suojella itseään kuolemaa vastaan kuin rakkautta vastaan."

"Entä hän, mies, joka kirjoitti niin kauniita kirjeitä?"

"Hänestä tuli parooni ja myöhemmin keisarillinen prefekti."

"Entä pikku Pierre?"

"Hän kuoli 1859 Versaillessa santarmieverstinä."

"Tuhat tulimaista!"