Part 4

Puhuja oli vähäpätöinen mies, hän näytti samallaiselta kuin toisetkin eikä nimessä ollut mitään merkillistä. Mutta koska hän puhui kovaan, kokoonnuttiin hänen ympärilleen. Ja nyt jatkoi hän:

"Vihollinen hyökkää Chalonsiin. Meidän täytyy sulkea se rautaiseen piiriin. Kansalaiset, varjelkaamme yleistä hyvää. Mutta älkää uskoko kenraaleihinne, älkää uskoko ministereihinne, vaikkakin olette ne itse valinneet, älkää uskoko edustajiinne. Meidän täytyy pelastaa itse itsemme."

"Hyvä", huusi joku joukosta, "Chalonsiin."

"Ei", puuttui joku toinen vilkkaasti puhumaan, "todelliset isänmaan ystävät eivät saa jättää Parisia, ennenkuin he ovat sen puhdistaneet pettureista!"

Tunsin äänen. En voinut erehtyä: tuo suunnattoman suuri pää, joka huojui kapeilla hartioilla, kalpeat, litteät kasvot, koko kutistunut olento -- oli entinen opettajani isä Joursauvault. Papinpukunsa oli hän vaihtanut huonosti istuvaan takkiin, päässään kantoi hän punaista lakkia. Hänen kasvonsa hehkuivat vihaa ja intohimoa. Käännyin pois, mutta en voinut olla kumminkaan kuulematta, kun hän piti kokoontuneille seuraavan puheen:

"Kunniakkaina syyskuun päivinä ei ole vielä kylliksi verta vuodatettu. Kansa on aina jalomielinen, se on armahtanut monta kavaltajaa ja salaliittolaista."

Kuultuani nämä sanat, pakenin kauhistuneena. -- Jo lapsena oli minulla ollut aavistus siitä, ettei herra Joursauvault ollut rehellinen eikä jalo. Mutta kun minulle nyt selveni, että entisenä opettajanani oli ollut kurja raukka, tunsin sentähden katkeraa mielikarvautta.

"Miksi olen minä yhä vielä poikanen!" huusi ääni povessani. "Ja miksi on elämä niin julma, että tällaista tapahtuu. Oi kelpo isä Lévalini, lieventäköön sinun muistosi tuskiani! Sinä olet opettanut minulle rohkeutta ja rehellisyyttä, viisaasti, nähden edeltäpäin tulevat asiat, olet sinä tahtonut vahvistaa sydäntäni. Kumpa vain en näyttäytyisi sinulle kelvottomaksi!"

Rakastetun opettajani ajatteleminen antoi minulle uutta rohkeutta. -- Ajattelin jälleen Amélietä, näin äkkiä velvollisuuteni selvänä edessäni ja päätin sen heti täyttää. Jos olin Amélielle tunnustanut tunteeni, niin eikö minun täytynyt tehdä sama tunnustus hänen äidilleen?

En ollut kaukana heidän asunnostaan. Menin siis rouva Berthemetin luo ja sanoin hänelle kaiken.

Hän vastasi hymyillen, että olin kunnian mies. Sitte jatkoi hän vakavalla äänellä:

"Mutta minun täytyy sanoa teille jotakin. -- Teidän ei pidä suotta uhrata rauhaanne. Teidän täytyy jättää kaikki toiveet, aatelismies de Saint Auge rakastaa tytärtäni, ja luulen, ettei tyttäreni hänen tunnustukselleen ole välinpitämätön. Vaikkakin minusta olisi mieluisampaa, että hän unohtaisi hänet. Sillä varallisuussuhteemme ovat täydellisesti rappiolla, ja kosijan rakkaus joutuu täten koetukselle, josta ei suurin intohimokaan ole aina voitokkaasti läväissyt."

Herra de Sain Auge! Väristys kävi levitseni, kuullessani tämän nimen Tämä mies siis oli kilpailijani! Hän omisti kaiken, mikä teki miehen vastustamattomaksi: aateluuden, kauneuden, lahjakkuuden, -- hän oli suosituin runoilija ja kertoja. -- Eilen juuri olin erään naisystäväni luona nähnyt hänestä pienoiskuvan, joka esitti hänet rakuunaupseerina. Ja niin kuin kaikki muutkin miehet, olin kadehtinut hänen miehekästä kauneuttaan, hänen ylhäistä viehätystään.

Joka aamu kuulin naapurini, kauppiaan rouvan laulavan hänen kuolematonta romanssiaan "_Le Gagea_."

Siitä ei ollut vielä kauvan, kuin luin ihastuksella hänen filosoofisen romaaninsa "_Cynégyre_", joka oli hänelle avannut akateemian portit ja oli saattanut varjoon Florianin "Numa Pompiliuksen."

Ja tämä mies, "_Gagen_" tekijä, Fénelonin ja Voltairen seuraaja, oli kilpakosijani. -- Olin täydellisesti hämmästynyt, hämmästykseni oli melkein suurempi kuin tuskani.

"Kuinka, rouva", huudahdin, "herra de Sain Auge?"

"Kyllä", vastasi rouva Berthemet päätä nyökäten, "lahjakas nuori mies -- mutta ette kai luule hänen olevan runoelmiensa sankarien kaltainen. -- Oi Jumala, ei, ei, hänen rakkautensa loppuu rikkautemme keralla."

Sitte lisäsi hän ystävällisellä äänellä, että hän surkutteli sydämestään, ettei hänen tyttärensä vaali ollut kohdistunut minuun.

"Lahjakkaisuus yksin ei tee onnea", sanoi hän, "päinvastoin pitäisi kaikkien erinomaisilla lahjoilla varustettujen miesten -- puhujien, runoilijoiden ja niin edelleen, jäädä mieluummin yksikseen. Heidän kykynsä tekee heidät itsekkäiksi."

Mutta minä en kuullut enää, mitä hän puhui. -- Hänen ilmotuksensa oli tappanut rakkauteni? -- Rakkaus ei voisi elää ilman toivoa. Yhdellä ainoalla sanalla oli minun rakkauteni kuollut.

Chevalier de Sain Auge! Pitikö minun se kestää? -- Vaikkakin sydämeni vuoti verta, niin tunsin kumminkin jonkinlaista tyydytystä ajatellessani, että tuo kilpailija, samoinkuin minutkin, myöskin jonkun toisen olisi lyönyt laudalta.

Suutelin rouva Berthemetin kättä, sitte jätin hitaasti ja äänetönnä talon. Olin epätoivoinen, mutta en tuntenut mitään tuskaa, vaan hämmästystä, häpeää ja pelkoa siitä, että parhain minussa, rakkaus voisi sammua.

Mennessäni Pont-Neufin yli, päästäkseni hävitettyyn kaupungin-osaani, näin erään patsaan jalustan juurella, jolla jalustalla oli ennen kohonnut Henrik IV:nnen muistopatsas, miehen seisovan ja laulavan juhlallisella äänellä marseljeesia. Ympärillä seisojat lauloivat kuorossa paljain päin loppuosan: "Aseihin kansalaiset!"

Mutta kun hän alotti syvällä, totisella äänellä viimeisen värssyn: "Pyhä rakkaus isänmaahan!" Silloin meni innostuksen väristys läpi kansan.

Kuullessani sanat: "Vapaus, rakastettu vapaus" vaivuin minä polvilleni keskelle katua, ja näin, että kaikki kokoontuneet polvistuivat heti kanssani. Oi isänmaa, isänmaa, kuinka ihanan täytyy sinun olla, kun lapsesi noin sinua rakastavat! Onnellinen, joka voi mennä edestäsi kuolemaan!

Veripunainen laskeva aurinko kuvastui Seinen aalloissa. Tämä hitaasti sammuva loiste näytti minusta onnellisen ajan viime tervehdykseltä, joka aika oli takanani.

Kun olin sulkenut pienen huoneeni oven, tunsin että yö oli tullut sydämeeni, oli kuin olisin lyönyt ruumisarkkuni kannen kiinni ylitseni.

"Kaikki on ohi", sanoin nyyhkien itsekseni, "en rakasta enää Amélieta. Mutta miksi en voi kumminkaan mitään muuta ajatella kuin häntä? Miksi itken niin katkeria kyyneleitä kuolleen rakkauteni tähden?"

Mutta oli myös muita ajatuksia, jotka tekivät minut surulliseksi. Yleisten asioiden huono asema saattoi minut epätoivoon. Minulla ei ollut vähintäkään toivoa saada jotakin tointa, ja olin pakotettu kätkeytymään, kuten moni muu, joka oli tullut vangituksi.

Herra Milleä ei ollut elokuun kymmenennestä päivästä lähtein näkynyt enää Puybonnen asunnossa. En tiennyt, missä hän asui. Mutta häntä ei koskaan puuttunut kommunistein istunnoista ja joka päivä laususkeli hän jotain uutta isänmaallista ylistysvirttä lukuisalle työläisnaisten ja sansculottien muodostamalle, vilkkaasti suosiota osottavalle yleisölle.

Hänelle olisi ollut vaarallista seurustella kanssani, eikä hän etsinytkään minua. Mutta koska hän oli pohjaltaan kelpo mies, lähetti hän minulle kokoelman runojaan, jotka oli painattanut. Hänen nykyinen runottarensa ei ollut vähintäkään entisen kaltainen, se oli nyt raivoavan kostonjumalattaren kaltainen, jonka otsa oli kiedottu käärmeillä.

Kuninkaan asia saattoi minut sanomattomaan levottomuuteen. Päivät olivat kauhua täynnä.

Eräänä aamuna koputettiin ovelleni. Avasin, ja rouva Berthemet heittäytyi rintaani vasten.

"Pelastakaa minut", sanoi hän "pelastakaa meidät. -- Ainoa veljeni, Eustano, on asetettu maanpakolaisten listalle. Hän haki turvaa luonani, mutta hänet annettiin ilmi. Seitsemän päivää on hän istunut vankilassa. Onneksi on syytös hänestä perätön. Hän ei ole jättänyt maata. Vapauttaakseen hänet, riittää se, että joku todistaa hänen olopaikkansa Parisissa. Olen pyytänyt herra de Saint Augea sitä tekemään. Hän on kieltäytynyt. Nyt ystäväni, -- poikani, nyt tulen pyytämään teiltä tätä palvelusta, joka on teille vielä vaarallisempi kuin hänelle."

Kiitin häntä tästä pyynnöstä kuin suosionosoituksesta. Ja sehän se todella olikin, suurin, joka kohtuullisesti ajattelevaa miestä voi kohdata.

"Tiesinhän sen, ettette kieltäytyisi", huudahti rouva Berthemet ja painoi minut rintaansa vasten. "Mutta se ei ole vielä kaikki. Tarvitaan kaksi sellaista vapauttamaan veljeni. Oi ystäväni, millainen aika on se, jossa elämme. Herra de Saint Auge on onnettomuutemme tähden eronnut meistä. Ja herra Millellä ei samaten ole rohkeutta käydä meitä tervehtimässä. Kuka olisi sitä ajatellut? Muistatteko ikiliiton päivää? Silloin olimme kaikki veljeyden tunteiden innostamia -- ja minulla oli niin kaunis puku päälläni."

Sitte jätti hän itkien jäähyväiset. Poistuin talosta heti hänen jälkeensä, etsiäkseni toista todistajaa. Suoraan sanoen, olin hyvin neuvoton, kuinka löytäisin sellaisen. Sattumalta kosketin kädelläni leukaani ja huomasin, etten ollut kahdeksaan päivään ajattanut partaani. Ajamattomat kasvoni voisivat herättää epäluuloa, niinpä lähdin heti parturini luo Rue Saint Guillaumen kulmalle.

Tämä parturi oli hyväsydäminen mies nimeltä Larisse. Hän oli pitkä kuin poppeli ja levoton kuin haapa. Astuessani hänen puotiinsa, ajoi hän juuri partaa eräältä samasta kaupunginosasta olevalta viinikauppiaalta, jonka saippuoidusta suusta pursui esiin kaikkia mahdollisia mielistelyjä:

"Huomaa vaan, kaunis naisten ystävä", sanoi hän, "sinun pääsi tullaan katkaisemaan ja pistetään piikkiin, sinun ylimyksellisten halujesi tyydyttämiseksi. Kaikkien kansanvihollisten täytyy purra ruohoa, suuresta Capetista aina pieneen Larisseen saakka."

Kalmankalpeana ja vapisten ajoi herra Larisse äärettömällä huolellisuudella katkeroituneen isänmaanystävän partaa. Vakuutan, etten vielä koskaan ollut nähnyt niin arkaluontoista parturia. Ja äkkiä sain ajatuksen pyytää herra Larissea tulemaan todistajana kanssani komitean eteen.

"Hän on siksi pelkuri, ettei hän uskalla kieltäytyä", ajattelin minä.

Vihdoin meni viinikauppias, muristen yhä uusia uhkauksia. Ja minä jäin yksin parturin kanssa, joka yhä vielä vapisten kiinnitti liinan kaulaani.

"Ah, hyvä herra", kuiskasi hän hiljaisella äänellä korvaani, "koko helvetti on päässyt irralleen meillä. -- Olisipa minulla kyky oppia pirua palvelemaan? Päät, joita minulla oli kunnia ajella, ovat nyt kaikki Lontoossa tahi Koblenzissa. -- Kuinka herttua voi? Hän on niin hyvä, ystävällinen herra."

Kerroin hänelle herttuan olevan Lontoossa ja ansaitsevan siellä leipänsä antamalla tunteja. Hän oli todellakin kirjottanut minulle kirjeen, jossa hän ilmoitti minulle voivansa erittäin hyvin Lontoossa ja tulevan hyvin toimeen neljän shillingin kuuden pencen päiväpalkalla.

"Sehän on mahdollista", vastasi herra Larisse, "mutta hiusten kähertämistä eivät englantilaiset ymmärrä, Perustuslakeja osaavat he laatia, mutta eivät peruukkeja ja heidän puuterinsakaan ei kelpaa mihinkään."

Parran ajon oli herra Larisse pian toimittanut. Minulla ei ollut silloin erittäin vahva parrankasvu. Tuskin oli hän pannut pois partaveitsensä, kun tartuin häntä käteen ja sanoin:

"Rakas herra Larisse, tiedän että olette kelpo mies. Te tulette varmaan mielellänne kanssani lahkomme pääkokoukseen entiseen Eustackuskirkkoon ja vakuutatte siellä, ettei herra Eustano ole koskaan matkustanut maasta."

Herra Larisse kalpeni ja sopersi lamautuneella äänellä:

"Mutta minähän en tunne tuota herraa!"

"En minäkään", vastasin, ja se oli täysin totta.

Olin arvostellut oikein Larissen luonteen. Hän oli voitettu. Kovassa pelossaan oli hän valmis syöksymään vaaraan. Otin hänen kätensä, ja hän seurasi minua vastustelematta.

"Te viette minut kuolemaan", sanoi hän hiljaa.

"Ei, maineeseen ja kunniaan", vastasin.

Se tepsi. Hän tunsi itsensä ilmeisesti mielistellyksi. Muuten näytti hänellä olevan jonkunlaista tietoa kirjallisuudesta, sillä äkkiä päästi hän käteni irti ja sanoi:

"Mutta antakaahan minun toki pukea parhaimpani päälleni. Muinaisaikana oli tapana koristaa uhrit kukilla. Sen olen lukenut almanakasta."

Hän otti sinisen puvun piirongistaan, ja kun hän oli pukeutunut, lähdimme matkaan.

Kirkon oven edessä, johon oli kirjoitettu: "Vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys tahi kuolema" -- kohosi kylmä hiki Larisse raukan otsalle. Kumminkaan ei hän kääntynyt takaisin.

Eräs kansalainen, joka makasi melkein tyhjien pullojen välissä, valveutui vaivoin, kysyäkseen, mitä tahdoimme. Sitten neuvoi hän meidät vallankumouksellisen aluetoimikunnan luo. Tunsin komitean, sillä olin jo pari kertaa ollut täällä herra Berthemetin kanssa. Esimiehenä oli eräs pieni ravintoloitsija Rue de la Truanderin varrelta. Jäseniin kuuluivat muiden muassa saksienterottaja ja ovenvartija, nimeltä Bistac. Tällä kertaa jouduimme saksienteroittajan kanssa tekemisiin. Hän otti meidät vastaan ylöskäärityin hihoin ja näytti olevan hyväsydäminen mies.

"Kansalaiset", sanoi hän, "jos tuotte esiin muodollisuuksia tyydyttävän todistuksen, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Olen täällä virkamiehenä ja on minun siis ainoastaan katsottava muodollisuuksien täyttämistä. Mutta tahdon sanoa teille: Miehellä, joka omistaa älynlahjan ja ymmärryksen, ei ole oikeutta jättää Parisia tänä aikana. Sillä -- sillä, nähkääs, kansalaiset --"

Hän vitkasteli hetkisen, sitte koetti hän ilmaista ajatuksensa vastaavilla eleillä.

"Nähkääs, me emme tarvitse ainoastaan tätä" -- (mäin sanoen ojensi hän paljaan jäntevän käsivartensa) -- "vaan myös tätäkin" -- (tässä viittasi hän sormellaan otsaansa). Sitte puhui hän synnynnäisestä älystään ja valitti, etteivät vanhempansa olleet hänelle antaneet parempaa kasvatusta. Vihdoin ryhtyi hän meidän selitystämme allekirjottamaan. Huolimatta hänen hyvästä tahdostaan, vaati se kotvan aikaa. Hänen parhaallaan ollessa tässä hommassa, astui saliin Bistac, entinen ovenvartija. Hän ei näyttänyt lainkaan yhtä hyväntahtoiselta kuin saksienterottaja. Kun hän näki meidät, rypisti hän otsansa ja hänen sieramensa laajenivat; hän vainusi meissä ylimysmielisiä.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän minulta.

"Pierre Aubier!"

"No, Pierre Aubier, kuvitteletko nukkuvasi tänä yönä vuoteessasi."

Säilytin täydellisesti mielenmalttini, mutta seuralaiseni alkoi koko ruumiiltaan vapista. Bistac huomasi sen ja unohti minut kokonaan, käydäkseen Larisse raukan kimppuun.

"Sinähän näytät aivan kavaltajalta", sanoi hän julmalla äänellä. "Mitä tointa harjoitat?"

"Parturi, palvelukseksenne, kansalainen!"

"Kaikkien parturien joukossa ei löydy ainoatakaan kunnon tasavaltalaista."

Pelko tavallisesti kannusti herra Larissea rohkeimpaan tekoon. Hän on minulle perästäpäin tunnustanut, että hän tuona hetkenä oli tuskin voinut pidättää huutoa: "Eläköön kuningas."

Mutta todellisuudessa ei hän huutanut sitä, vaan vastasi ylpeästi, ettei hän ole vallankumoukselle yhtään kiitollisuuden velassa, koskapa se on pannut peruukit ja puuterit viralta ja koska hän on väsynyt ainaiseen pelkoon.

"Ottakaa pääni", lisäsi hän, "tahdon ennemmin kuolla kun elää alituisessa pelossa."

Tämä puhe saattoi Bistac täydellisesti hämilleen. Sitte vaati saksienterottaja, jonka aivoissa näytti työskentelevän ajatusten sekamelska, meitä poistumaan.

"Menkää nyt, kansalaiset, sanoi hän, älkääkä unohtako, että tasavalta tarvitsee tätä" -- samalla viittasi hän otsaansa.

Rouva Berthemetin veli päästettiin seuraavana päivänä vapauteen. Amélien äiti osotti lämpimin sanoin minulle kiitollisuuttaan. Hän syleili minua, syleileminen oli muuten hänen erikoisalansa.

"Teillä on oikeus saada Amélien kiitollisuus", sanoi hän lopuksi. "Hänen täytyy itsensä lausua se teille. Te olette pelastanut hänen enonsa elämän, ja teidän rohkeutenne ansaitsee suurimman kiitoksen."

Samassa meni hän noutamaan tytärtänsä.

Jäin yksin huoneeseen ja odotin. Kysyin itseltäni, olisiko minulla rohkeutta nähdä häntä jälleen. Horjuin pelon ja toivon välillä ja kärsin sanomattomasti.

Noin viiden minuutin perästä palasi rouva Berthemet yksin.

"Antakaa anteeksi kiittämättömyys", sanoi hän. "Tyttäreni ei tahdo tulla. 'En voi enää kestää hänen katsettaan', sanoi tyttäreni, 'se koskisi minuun kipeästi. En tahdo häntä koskaan nähdä -- koska hän on osottanut enemmän rohkeutta kuin mies, jota rakastan. -- Mutta hän on jalomielinen, hän tulee antamaan minulle anteeksi'." Sitte lisäsi hän. "Unohtakaa kiittämättömyys!" Lupasin hänelle koettaa sitä, ja pidinkin sanani. Seuraavan ajan tapahtumat auttoivat minua.

Toukokuun kahdesneljättä päivä kaikkine kauhuineen oli ryöstänyt viimeisenkin armahduksen toiveen.

Minut annettiin ilmi pahimpana salaliittolaisista, koska olin kirjevaihdossa herttua von Puybonnen kanssa. Elämäni ja vapauteni olivat ainaisessa vaarassa. Ja tätä tilaa en voinut sietää pitemmältä.

Niinpä kirjottauduin sotaanmenevien listaan. Kutsuttiin kokoon satakaksikymmentätuhatta miestä kahdeksantoista ja kahdenkymmenenviiden vuoden väliltä. Brumairekuun seitsemäntenä, vuonna II lähdin matkaan Nancyyn, yhdistyäkseni rykmenttiini. Minua miellytti sotainen varustukseni: kypäri päässä ja reppu seljässä.

Vähän väliä käännyin ja heitin vielä katseeni suureen kaupunkiin, jossa olin niin paljo kärsinyt ja niin paljo rakastanut. Sitte pakotin kyyneleet takasin ja astuin edelleen. Vihdoin aloin laulaa marseljeesia, päästäkseni surullisten tunteitteni herraksi.

Ensimäisen päivämarssin jälkeen sain yömajan talonpoikien luona. He näyttivät minulle erään tallin, jossa nukuin oivallisesti olkivuoteella. Herättyäni seuraavana aamuna, ajattelin:

"Olipa tämä hyvä ajatus. Guillotinin olen nyt välttänyt. Luulen että rakkaus Amélieen on nyt voitettu. Minusta tuntuu melkein kuin en olisi häntä koskaan rakastanutkaan.

"Minulla ei nyt enää ollut mitään muuta peljättävänä kuin itävaltalaisien kuulat. -- Brindamour ja Trompelamort ovat oikeassa, ei löydy mitään kauniimpaa tointa kuin sotamiehen toimi. Mutta kuka olisi sitä ajatellut, kun kerran abbé Lamodonin kukkivien omenapuiden alla opiskelin latinaa, -- että minä vielä kerran puolustaisin tasavaltaa? -- Oi isä Féval, mitä tulet sinä sanomaan siitä, että pikku Pierresi menee sotaan?"

Seuraavassa levähdyspaikassa laittoi eräs ystävällinen rouva minulle hyvän vuoteen, koska olin hänen poikansa näköinen. Oleskelin silloin erään eläkettä nauttivan aatelisnaisen luona, joka antoi minun sateen ja myrskyn aikana nukkua tavara-aitassaan. Hän näytti muuten pitävän tasavallan edestä taistelijoita rosvoina. Meusen rannalla kohtasin vihdoin osastoni. Saatuani miekkani, olin hyvin onnellinen ja näytin vähintään jalkaa suuremmalta. Mutta älkää naurako minulle sentähden -- varmaan, turhuutta se oli, mutta eikö se ole turhuus, joka tekee meistä sankareja? Saatuamme tuskin varustuksemme valmiiksi, annettiin meille käsky lähteä Maubeugeen.

Pimeänä yönä saavuimme Sambren rannalle. Virran toisella puolen olevalla kukkulalla näimme vihollisten leiritulien vilkkuvan. Tätä nähdessäni löi sydämeni haljetakseen.

Olin ajatellut sotaa sellaiseksi, kuin Titus Livius sitä kuvaa. Mutta meidän sotaan kulkemisemme oli: marssia palavien kylien kautta, nukkua läpimärällä maalla, vihollisten kuulien vinkuessa korviemme ympärillä. Mutta ei tullut pienempääkään ottelua eikä todellista taistelua. Nukuimme vähän emmekä saaneet juuri mitään syödäksemme. Florides, vanha kersanttimme, päätti, että me vietimme parhainta jumalaiselämää -- tämä lauselma on tosin liioteltu, mutta emme me aina olleet onnettomia, sillä me tiesimme tekevämme velvollisuutemme isänmaata kohtaan.

Muuten olimme hyvin ylpeitä rykmentistämme, joka oli niittänyt kunniaa Waltigniesin luona. Siihen kuului suurimmaksi osaksi _ancien régimen_ sotilaita, jotka olivat tottuneita ja hyvin harjotettuja. Silloin kun se oli eri taisteluissa kärsinyt tappiota, täytettiin aukot vaan nuorilla rekryyteillä. Mutta ilman sotavanhuksia, jotka muodostivat ytimen, ei sillä olisi ollut mitään arvoa. Innostus sotaan ei vielä tee kelpo sotilasta.

Everstinämme oli eräs entinen aatelismies kotiseudultani. Hän osotti minulle suurta ystävyyttä. Vanha kuningasmielinen oli kärsinyt paljo, vaihtaessaan valkoisen kuninkaallisten joukkojen univormun tasavaltalaisten siniseen. Hän vihasi tasavaltaa ja kumminkin pani hän joka päivä elämänsä alttiiksi sen tähden.

Siunaan kohtaloa, joka oli minut niin viisaasti johtanut ja ohjannut hyveiden tielle --

* * * * *

(Kirjoittanut Pierre Aubier Sambren luona leirissä frimairekuun seitsemäntenäkolmatta päivänä ranskalaisen tasavallan toisena vuonna).

Anomalla saatu kuolemanrangaistus.

André oli harhaillut kauvan autioita katuja, kunnes vihdoin pysähtyi Seinen rannalle ja katseli töyrästä, missä Lucie nyt oleskeli. -- Lucie hänen onnen ja toivon päiviensä rakastettu.

Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut itseään näin levolliseksi. Kun kello oli kahdeksan, otti hän kylvyn, meni sitte erääseen ravintolaan ja luki sanomalehtiä, odottaessaan aamiaista. "Courrier de l'Egalitéssa" löysi hän tuomittujen luettelon, jotka mestattaisiin florealkuun kahdentenakymmenentenä päivänä vallankumoustorilla.

Hän söi aamiaisen hyvällä ruokahalulla; sitte nousi hän, katsoi peiliin, nähdäkseen, oliko hänen pukunsa kunnossa ja ihonsa raitis, ja lähti pois. Kevein askelin kulki hän virran rantaa pitkin, kunnes saavutti matalan talon Rue de Seinen ja Rue Mazarinin kulmauksessa.

Siinä asui kansalainen Lardillon, yleinen syyttäjä vallankumoustuomioistuimen edessä. Hän oli ystävällinen mies, André tunsi hänet kun hän oli kapusiinimunkkina Angersissa ja myöhemmin sanskulottina Parisissa.

Hän soitti. Jonkun ajan kuluttua näkyivät kasvot ristikkoikkunan takana oven vieressä ja kun kansalainen Lardillon oli vakuutettu siitä, kuka hänen edessään oli, antoi hän Andrén vihdoin astua sisään. Hän näytti täyteläältä ja kukoistavalta, hänen silmänsä loistivat, toinen korva oli melkoisesti punottunut. Koko olento teki hauskan, hiukan pelokkaan miehen vaikutuksen.

Hän vei Andrén heti ensimäiseen huoneeseen. Pieni, pyöreä pöytä oli katettu kahdelle hengelle. Kanapaistia, piirakkaa, kinkkua ja kylmiä leikkauksia oli sillä. Niiden vieressä oli kuusi viinipulloa jäiden seassa. Uunin vieressä olevalla pikku pöydällä oli juustoa, hilloa ja hedelmiä ja kirjoituspöydällä oli erilaisia likööripulloja asiakirjojen välissä.

Viereisen huoneen puoliavoimesta ovesta näkyi suuri, levitetty vuode.

"Kansalainen Lardillon, tulen pyytämään sinulta ystävyyden osotusta", sanoi André.

"Tahdon sen mielelläni tehdä sinulle, jollei tasavallan turvallisuus joudu sen kautta vaaraan."

"Palvelus, jota tahdon pyytää sinulta, ei koske tasavallan eikä sinun turvallisuuttasi", vastasi André hymyillen.

Lardillonin viittauksesta jatkoi hän.

"Kansalainen Lardillon", sanoi hän, "tiedät, että kahden vuoden ajan olen ollut salaliitossa ystäviäsi vastaan, ja että olen 'Autels de la Peurin' kirjottaja. Et siis myönnä minulle mitään etuja, kun annat minut vangita. Teet vaan velvollisuutesi. Ei se ole sitä, jota tahdon sinulta pyytää. Mutta kuulehan, minä rakastan -- ja rakastettuni on vankilassa."

Lardillon nyökkäsi päätään, ilmaistakseen, että hän hyväksyi täydellisesti tämän tunteen.

"Tiedän ettet ole mikään tunteeton ihminen, kansalainen Lardillon, pyydän sinua yhdistämään minut rakastettuni kanssa ja lähettämään minut heti Port Libreen."

"O-ho", sanoi Lardillon, hymyn leikkiessä hänen hienostimuodostuneilla ja kuitenkin tarmokkailla huulillaan, "sehän on enemmän kuin elämä, se on onni, jota vaadit minulta, kansalainen!"

Sitte ojensi hän kätensä makuuhuonetta kohden ja huusi:

"Epicharis, Epicharis!"

Suurikasvuinen, tummahko tyttö näkyi ovessa paita ja alushame päällä, paljain käsivarsin, paljain kauloin, nauharuusu hiuksissa.

"Tule tänne, nymfini", sanoi Lardillon ja veti hänet syliinsä, "katsohan tätä kansalaista, äläkä unohda koskaan hänen kasvojaan. Hän on tunneihminen, kuten me molemmat, Epicharis, hän tietää, kuten mekin, että kaikista kärsimyksistä on ero raskain. Hän tahtoo seurata rakastettuaan vankeuteen ja guillotiiniin. Sano, Epicharis, voimmeko kieltää häneltä tätä toivomusta?"

"Ei", vastasi tyttö ja silitteli entisen munkin poskia.