Part 2

"Sitä en tiedä", vastasi nuori rouva ja kohotti hitaasti silmänsä. "Mutta luulen, että jumalainen voima on enempi kuin teidän kemianne ja fysiikanne. Te ateistina, herra Franchot, ette ylipäänsä ymmärrä vallankumousta -- vallankumous merkitsee, että Jumala on astunut alas maanpäälle."

Sitte nousi hän ylös. Yö oli saapunut. Tuolla puolen suuressa kaupungissa nähdään siellä täällä tulien tuikkivan.

Marcel tarjosi Sophielle kätensä, ja toisten herrojen edelleen puhellessa, kulkivat he hitaasti pimeiden lehtokäytävien läpi. Sophie sanoi hänelle niiden nimet ja kertoi niiden tarinat:

"Tämä täällä on Jean Jacquesin lehtokuja", sanoi hän. "Se oli alkujaan suora, minä olen antanut sitä muuttaa, joten se kulkee vanhan tammen ohitse, jonka alla lempipenkkini sijaitsee. Paikka on koko päivän varjossa."

He istuutuivat penkille. Marcelin sydän löi niin kiivaasti, että hän kuuli selvästi lyönnit.

"Sophie, rakastan teitä", sopersi hän ja tarttui hänen käteensä.

Hän veti sen lempeästi takaisin ja viittasi lehtiin, jotka kahisivat hiljaa tuulessa.

"Kuuletteko?"

"Kuulen ainoastaan tuulen lehdissä."

Hän ravisti päätänsä ja sanoi aivan hiljaa:

"Marcel, Marcel! Kuka sanoo teille, että lehdissä on ainoastaan kahinaa? Kuka sanoo teille, että me olemme yksin? Kuulutteko tekin sitte noihin arkisieluihin, jotka eivät aavista mitään ihmeiden salaperäisestä maailmasta?"

Ja Marceliin häntä tuskaisesti katsellessa:

"Herra Germain, tahdotteko olla niin ystävällinen ja mennä huoneeseeni ja noutaa minulle erään pienen kirjan, joka on siellä pöydällä?"

Hän teki niin. Hänen poissa ollessaan katseli nuori leski liikkumatta puiden tummaa lehdistöä, joka yötuulessa värisi.

Vihdoin näyttäytyi Marcel jälleen, pieni kultanidoksinen kirja kädessä.

"Gessnerin idyllejä, niin, niitä ne ovat", sanoi Sophie, "avatkaa paikka, jossa on merkki, ja jos voitte lukea kuun valossa, niin lukekaa."

Hän luki:

"Usein, usein liitelee sieluni sinun luonasi, usein kun yksinäisinä mietiskelyn hetkinä jalot ja ylevät tunteet täyttävät sinut, hivelee poskeasi kevyt henkäys. Ja sinun sielusi läpi voi suloinen väristys silloin väräjöidä."

"Ymmärrättekö nyt, Marcel", keskeytti hän hänet, "ettemme ole koskaan yksin, ja että löytyy sanoja, joita en saa kuunnella, kun tuulenhenki mereltä hiipii tänne ja kohisee vanhoissa tammissa?"

Molempien vanhusten äänet kuuluivat nyt heidän lähellään.

"Jumala merkitsee: Hyvyys", sanoi Duvernay.

"Ei, Jumala merkitsee: Pahuus, ja me poistamme sen maailmasta", sanoi Franchot.

Sitte sanoivat kaikki kolme hyvästit Sophielle.

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi hän. -- "Huutakaamme: Eläköön vapaus, ja eläköön kuningas -- ja te kallis naapurini, älkää estäkö meitä siitä, kuolemasta, kun kaipaamme kuolemaa."

Madame de Luzy.

(Käsikirjotus syyskuun viidenneltätoista päivältä 1792.)

I

Astuessani huoneeseen, ojensi Pauline de Luzy minulle kätensä. Sitte vaikenimme molemmat silmänräpäyksen ajan. Hänen kaulanauhansa ja olkihattunsa olivat huolimattomasti heitetyt keinutuoliin.

Hän astui akkunan ääreen ja katseli laskevaa aurinkoa, joka hulvasi taivaan veripunaisella valolla.

"Madame", sanoin vihdoin, "muistatteko vielä sanat, jotka lausuitte täsmälleen kaksi vuotta sitte kukkulan juurella tuolla alhaalla virran rannalla? Muistatteko vielä, kuinka silloin ennustitte minulle, että olisi tulossa raskaita päiviä, kauhun ja rikosten päiviä? -- Ette tahtonut kuulla minun puhuvan rakkaudestani, sanoitte minulle: eläkää ja taistelkaa vapauden ja oikeuden puolesta. Madame, olen kulkenut tietä, jonka teidän kätenne minulle viittasi, tämä käsi, jonka silloin peitin suudelmilla ja kyynelillä. Olen totellut teitä, olen kirjottanut, puhunut. Kahden vuoden ajan olen väsymätönnä vastustanut noita uneksivia sekapäitä, jotka kylvävät eripuraisuutta ja vihaa kansaan, tribuuneja, jotka houkuttelevat petollisilla kuvitelmilla puoleensa, pelkureita, jotka --"

Madame keskeytti minut kädenliikkeellä ja viittasi minua kuuntelemaan.

Puutarhan halki, jossa linnut lauloivat ja kukat suloisesti tuoksuivat, kuulimme kajahtavan kamalan murhahuudon, joka tuli yhä lähemmäksi:

"Alas ylimys! Hänen päänsä piikkiin!"

Kalpeana ja liikkumatonna, sormi suulle painettuna, seisoi hän siellä.

"Joku onneton, jota he ajavat takaa", sanoin minä. "Yötä ja päivää toimeenpannaan nyt kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Pian kai tulevat he tänne. Minun pitäisi ehkä mieluummin vetäytyä takaisin, etten panisi teitä alttiiksi. Vaikkakin olen täällä, tässä kaupunginosassa vähän tunnettu, olen nykyään aina vaarallinen vieras."

"Jääkää", sanoi madame.

Taas tunkeutuivat kovat äänet hiljaisen iltailman halki. Ja nyt kuului myös askeleita ja pyssynlaukauksia. He tulivat yhä lähemmäksi, kuultiin jonkun huutavan: "Sulkekaa käytävät, siten ei hän pääse pakoon, tuo petturi!"

Madame de Luzy näytti tulevan yhä rauhallisemmaksi, mitä uhkaavampana vaara lähestyi.

"Menkäämme toiseen kerrokseen, akkunaverhojen läpi voimme nähdä, mitä ulkona tapahtuu."

Mutta tuskin olimme avanneet oven, kun näimme rapuilla seisovan erään miehen. Hän oli kalmankalpea ja vapisi kauttaaltaan. Hänen hampaansa kalisivat vastakkain kuin kuumeessa. Ja tukahtuneella äänellä sammalsi hän:

"Pelastakaa minut, älkää hyljätkö minua... He tulevat -- -- -- He ovat lyöneet oveni säpäleiksi, hävittäneet puutarhani -- He tulevat -- --"

II

Se oli Planchormet, vanha filosoofi, joka asui viereisessä talossa. Kun madame de Luzy tunsi hänet, kysyi hän hiljaa:

"Onko keittäjättäreni teidät nähnyt? Hän on jakobiinilainen."

"El kukaan ihminen ole nähnyt minua!"

"Jumalan kiitos."

Madame veti hänet kerallaan makuuhuoneeseensa ja minä seurasin heitä. Pitäisi keksiä piilopaikka, johon Planchormet voisi kätkeytyä pariksi päiväksi tahi kumminkin vähintäin pariksi tunniksi; oli kysymyksessä ajan voittaminen hänen takaa-ajajiensa eksyttämiseksi. Päätettiin, että minä tarkastaisin talon ympäristöä ja antaessani sovitun merkin, pakenisi ystäväparkamme puutarhan pikkuportin kautta.

Tuskin voi hän enää pysyä pystyssä. Kauhu oli niin lamauttanut hänen jäsenensä. Hän koetti selittää meille, että häntä, pappien ja kuninkaan vihollista, vainottiin siksi, koska hänen epäiltiin monsieur de Cayotten kanssa tehneen salaliiton perustuslakeja vastaan ja olleen yhdentenäneljättä päivänä elokuuta puolustamassa Tuileria. Mutta se oli katala parjaus. Totuus oli, että Lubin vainosi häntä vihassaan -- Lubin, hänen entinen teurastajansa, joka tahtoi kostaa siksi, että hän oli opettanut häntä punnitsemaan paremmin lihojaan, ja joka nyt johti puhetta entiseltä teuraspenkiltään.

Hän luuli näkevänsä itsensä Lubinin, kun hän sammalsi hänen nimensä sortuneella äänellä ja kätki kasvot käsiinsä.

Ja todellakin kuultiin nyt askeleita rapuilla. Madame de Luzy sysäsi salvan eteen ja kätki vanhuksen espanjalaisen seinän taakse.

Silloin koputettiin ovelle. Pauline tunsi keittäjättärensä äänen, joka huusi hänelle, erään kaupungin virkamiehen olevan kansalliskaartin kera puutarhan ovella ja vaativan sisäänpääsyä, toimittaakseen kotitarkastuksen.

"He väittävät, että Planchormet on talossa", lisäsi tyttö. "Tiedän kyllä hyvin, ettette sellaista petturia päästäisi taloonne, mutta he eivät tahdo uskoa minua."

"Hyvä, laske heidät vaan sisään", huusi madame de Luzy hänelle ovesta, "anna heidän tarkastaa koko talo kellarista ullakkoon saakka."

Kun Planchormet kuuli tämän puheen, pyörtyi hän seinäverhonsa takana. Suurella vaivalla onnistuin herättämään hänet tunnoilleen, valelemalla hänen ohimoitaan vedellä. Tämän tapahduttua, sanoi nuori rouva hänelle hiljaa:

"Ystäväni, luottakaa minuun. Uskokaa, että me naiset olemme viekkaita."

Ja levollisuudella, kuin olisi hän toimittanut tavallista, jokapäiväistä tehtävää, siirsi hän vuoteen, joka oli alkovissa, hiukan esiin ja asetti minun avullani kolme patjaa siten, että alimaisen ja päällimäisen väliin seinän viereen jäi tyhjä sija.

Hänen tätä tehtävää toimittaessaan, kuulimme voimakasta melua rapuilla, raskaiden askelten ja karkeiden äänien kaikuvan talossa. Se oli meille kaikille kauhea hetki, mutta vähitellen vetäytyi melu ylimpään kerrokseen.

Silminnähtävästi nuuskivat he ensiksi, jakobiinilaisen keittäjättären johtamana, ullakon. Katto rutisi, kuultiin kirouksia ja raakaa naurua, iskuja pyssynperällä ja potkuja ovea vastaan.

Me hengitimme keveämmin, mutta ei ollut aikaa kadottaa. Kiirehdin Anton Planchormetia ryömimään tyhjään paikkaan matrassien välissä.

Madame de Luzy katseli meitä ja pudisti päätään. Vuode vinoonsysättyine patjoineen näytti varmasti epäilyttävältä. Hän koetti asettaa sitä kuntoon, mutta onnistumatta.

"Minun täytyy laskeutua siihen", sanoi hän sitte.

Hän katsoi seinäkelloa -- se oli seitsemän illalla -- ja arveli sen pistävän silmiin, jos hän olisi jo vuoteessa. Tekeytyä sairaaksi, sitä ei ollut ajattelemista, jakobiinilainen keittäjätär olisi kavaltanut hänet.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan mietteissään, sitte riisuutui hän viattomuuden vilpittömän ylevällä levollisuudella silmieni edessä, laskeutui vuoteeseen ja käski minun riisua takkini, kenkäni ja kravattini.

"Teidän täytyy näytellä rakastajani osaa", sanoi hän, "olemme olevinamme, kuin yllätettäisiin meidät äkkiä. Teillä ei muka ole aikaa laittaa pukuanne järjestykseen. Teidän täytyy avata ovi paitahihasillanne ja tukka epäjärjestyksessä."

Valmistuksemme olivat juuri suoritetut, kun joukko tuli kiroillen alas portaita.

Onneton Planchormet alkoi niin kiivaasti vapista, että koko vuode tärisi. Lisäksi hengitti hän vielä niin raskaasti, että sen täytyi kuulua melkein käytävään saakka.

"Vahinko", sanoi Madame de Luzy, "olin niin iloinen aatteestani. Mutta emme tahdo joutua epätoivoon, vaan luottakaamme Jumalan apuun."

Oveen lyötiin nyrkillä, niin että se tärisi.

"Kuka siellä?" kysyi Pauline.

"Ettekö voisi odottaa hetkisen?"

"Avatkaa, tahi lyömme oven sisään."

"Avaa ovi, ystäväni."

Oli kuin ihme, että Planchormet lakkasi äkkiä siinä silmänräpäyksessä vapisemasta ja rykimästä.

III

Ensimäinen, joka vyöllä vyötettynä astui sisään, oli Lubin. Häntä seurasi noin kaksitoista piikeillä varustettua miestä. Hän silmäili vuorotellen madame de Luzytä ja minua.

"Piru vieköön", huudahti hän, "mehän olemme rakastavaisen parin karkottaneet lämpimästä pesästään. Anteeksi, kaunis rouva!"

Sitte kääntyi hän kaartilaisiin.

"Tuossa näette, hyviä tapoja löytyy enää ainoastaan sansculottien joukossa."

Mutta huolimatta ankarista periaatteistaan, näytti pieni välikohtaus häntä miellyttävän.

Hän istuutui vuoteelle ja tarttui kaunista ylimysnaista leukaan.

"Se on tosi", sanoi hän sitte, "tämä suu ei ole luotu yötä ja päivää isämeitää lukemaan. Sehän olisi vahinko. -- Mutta tasavalta käy kaikkien muiden edellä. Me etsimme petturi Planchormetia. Olen varma, että hän on täällä. Minun täytyy saada hänet. Korkein onneni olisi, jos voisin toimittaa hänet guillotinille."

"Etsikää toki häntä sitte!"

He etsivät kaikkien huonekalujen alta, kaapeista, pistelivät piikeillään vuoteen alle ja koettelivat pajoneteillaan patjoja.

Lubin raapi korvallistaan ja katseli minua sivulta. Madame de Luzy pelkäsi heidän voivan alkaa kuulustelun minun kanssani ja sanoi:

"Ystäväni, sinähän tunnet talon juuri yhtähyvin kuin minäkin, ota avaimet ja saata herra Lubinia kaikkialle. Tiedän sinusta olevan mieluista tehdä palvelus tälle isänmaan ystävälle."

Vein heidät kellariin, jossa he karkasivat viinipullojen kimppuun ja tyhjensivät kaikki. Sitte sysäsi Lubin kalikalla täyden tynnyrin tapin sisään, niin että viini lainehti kellarissa, jonka jälkeen hän antoi lähtömerkin. Saatoin heitä puutarhaportille, jonka suljin heidän jälkeensä ja syöksyin sitte madame de Luzyn luo, ilmottamaan hänelle, että olimme pelastetut.

Saatuaan tämän sanoman, kumartui hän vuoteelta alas ja huusi:

"Herra Planchormet, herra Planchormet!"

Heikko huokaus oli vastaus.

"Jumalan kiitos", huudahti hän. "Herra Planchormet, olen ollut kauheassa tuskassa teidän tähtenne. Pidin teitä jo kuolleena."

Sitte kääntyi hän minuun:

"Ystävä parkani, niin monesti on teillä ollut ilo sanoa minulle vähän väliä rakastavanne minua. Mutta nyt ette enää tule sitä sanomaan."

Erään vapaaehtoisen muistelmia.

[Nämä muistelmat ovat pienimpiä yksityisseikkojaan myöten oikeat ja ovat otetut eräistä muistiinpanoista 18 vuosisadalta.]

I

Olen syntynyt vuonna 1770 eräässä pienessä maaseutukaupungissa Langresin luona. Isäni oli puoleksi kaupunkilainen, puoleksi talonpoika, hän kävi kauppaa puukoilla ja harjotti sen ohella hedelmäviljelystä. Hurskailta sisarilta, jotka oikeastaan opettivat vain tyttöjä, opin lukemaan. He ottivat minut vastaan, koska olin vielä niin pieni ja koska he olivat ystävällisissä väleissä äitini kanssa. Myöhemmin sain latinan tunteja eräältä kaupungin papilta, joka oli oivallinen opettaja. Kesällä istuimme yhdessä vanhojen kastanjapuiden alla, ja abbé Lamadon selitti minulle Virgiliuksen "Georgicaa", samalla pitäen silmällä mehiläiskennojaan.

Tunsin itseni sangen onnelliseksi, ollessani yhdessä opettajani ja Rose neidin, hevosenkengittäjän tyttären kera enkä voinut kuvitella kauniimpaa elämää kuin omani. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään pysyväistä onnea.

Eräänä aamuna pisti äitini muutaman taalarin taskuuni, kapineeni olin jo pannut matkalaukkuuni. Sitte nousi isäni hevosen selkään, otti minut eteensä satulaan ja vei minut kouluun Langresiin.

Koko matkan ajattelin pientä huonettani, jossa syksyllä tuoksui niin suloisesti heinille ja kuivatuille hedelmille, hedelmäpuutarhaa, jossa isäni kanssa sunnuntaisin poimin omenia hänen itsensä istuttamista puista, Rosea, sisariani, äitiäni, -- itseäni, jonka täytyi nyt jättää kaikki tämä. Sydämeni kutistui kokoon ja ainoastaan vaivoin pidätin kyyneleeni.

Kun olimme ratsastaneet viisi tuntia, saavutimme vihdoin kaupungin ja astuimme alas erään suuren oven edessä, jonka yläpuolelta minä kammolla luin sanan "Lukio."

Suuressa, valkeaksi kalkitussa salissa otti meidät vastaan johtaja, isä Féval. Hän oli kauniskasvoinen, vielä nuori mies, jonka ystävällinen hymyily minut taas rauhotti.

Rohkealla varmuudella, joka häntä ei koskaan jättänyt, viittasi isäni minuun ja sanoi:

"Kunnianarvoisa isä, tuon teille tänne ainoan poikani. Hänen nimensä on Pierre, kumminsa mukaan, ja Aubier on kunniallinen nimi, jonka minä olen hänelle antanut, samoin kuin minä olen sen perinyt isävainajaltani. Pierre on ainoa poikani, hänen äitinsä Madeleine Oraalu on lahjottanut minulle yhden pojan ja kolme tytärtä, joita kasvatan parhaimman kykyni mukaan. Tytärteni kohtalon jätän toistaiseksi Jumalan ja myöhemmin heidän puolisoittensa käteen. Sanotaan, että he ovat kauneita, enkä sitä epäilekään. Mutta kauneus on petollinen ominaisuus, jolle ei pidä panna mitään arvoa. Jos he vaan ovat hyviä ja kunnollisia, ovat he aina kyllin kauneita. Mitä poikaani Pierreen tulee (samassa pani isäni kätensä niin raskaasti olalleni, että polveni horjuivat), niin tahtoisin, että hänestä tulisi pappi. Siihen kuuluu ennen kaikkea, että hän pelkää Jumalaa ja lukee latinaa. Pyydän siis nöyrimmästi teitä, kunnianarvoisa isä, häntä tutkimaan kaikessa rauhassa, mitä hän oikeastaan taitaa. Jos näette hänet kelvolliseksi, antakaa hänen jäädä tänne. Maksan mielelläni kaikki, mitä siihen tarvitaan. Mutta jos näette, ettei hänestä ole siksi, niin ilmottakaa siitä minulle. Otan hänet sitte taas luokseni ja opetan häntä tekemään veitsiä kuten isänsäkin. Sillä minä olen veitsiseppä, palvelukseksenne, kunnianarvoisa isä."

Isä Féval lupasi tehdä kaiken, mitä häneltä toivottiin. Tämän vakuutuksen saatuaan jätti isäni hyvästit meille molemmille. Hän oli silloin hyvin liikutettu ja voi ainoastaan vaivoin pidättää kyyneleitä, ponnisteli näyttääkseen ankaralta ja antoi minulle, syleillessään minua, ankaran sysäyksen kylkeen.

Kun hän oli poissa, otti isä Féval minut mukaansa puutarhaan, joka oli aidattu pyökkipensailla. Vaeltaessamme varjoisien puiden alla, sanoi hän:

"_O Sylvaï dulces umbras frondaïs_!"

Tunsin vanhanaikaisesta muodosta ja runomitasta, että hän siteerasi vanhaa Enniusta ja vastasin, että Virgilius on ylistänyt vielä arvokkaammin varjoisten puiden ihanuutta.

Häntä näkyi tyydyttävän vastaukseni ja hän teki muutamia kysymyksiä tutkiakseen tietojani.

"Oikein", sanoi hän sitte, "ahkeruudella, sitkeällä ahkeruudella pidät paikkasi neljännessä luokassa. Tule nyt, tahdon esittää sinut opettajallesi ja tovereillesi."

Ollessani isä Févalin kanssa puutarhassa, tunsin itseni rauhottuneeksi ja lohdulliseksi. Mutta kun sitte äkkiä seisoin luokkatovereitteni keskellä tulevan opettajani edessä, valtasi minut taas syvä epätoivo. Herra Joursauvaultissa ei ollut mitään johtajan ystävällisestä ja vaatimattomasta olennosta. Hän teki kovan, sulkeutuneen vaikutuksen ja näytti hyvin itsestään pitävältä. Hän oli pieni, suuripäinen mies; kun hän puhui, tulivat sanat sohisevana porinana hänen kalpeiden huuliensa lävitse. Minulla oli heti se tunne, ettei tuo suu ollut sovelias lausumaan nimeä Lavinia, joka nimi oli minulle vielä kalliimpi kuin ystäväni Rosen nimi. Sillä minun täytyy tunnustaa, että Turnuksen kuninkaallinen morsian kiihotti mielikuvitustani suurimmassa määrin. Hänen ylevän runollinen muotonsa saattoi hevosenkengittäjän tyttären tavallisen kauneuden varjoon. Ei, herra Joursauvault, neljännen luokan opettaja, ei minua ollenkaan miellyttänyt. Ja toverini tuottivat minulle tuskaa, he näyttivät niin julkeilta ja navakoilta, enkä suotta pelännyt, että yksinkertaisuuteni voisi tuntua heistä naurettavalta. Minua pyrki itkettämään.

Illan tultua jätin lukion ja menin kaupunkiin etsimään yökortteeriani, jonka isäni oli määrännyt minulle. Asuin viiden toverini kanssa erään käsityöläisen luona, jonka rouva keitti meille. Maksoimme siitä kaksikymmentäviisi markkaa kuussa.

Toverini koettivat alussa pilkata minua maalaisen ulkomuotoni ja huonosti-istuvien vaatteiteni tähden. Mutta he jättivät sen taas pian, kun näkivät, etten siitä välittänyt. Ainoastaan yksi heistä, erään maistraatin virkamiehen poika, jatkoi hävyttömällä tavalla saamattoman, kömpelön käytökseni matkimista, mutta minä annoin hänelle niin kovan kurituksen, että hän kadotti heti rohkeutensa. Herra Joursauvault ei voinut kärsiä minua, mutta minä täytin velvollisuuteni niin täsmällisesti, ettei hän löytänyt mitään syytä rangaista minua. Koska hänen oli tapana esiintyä epäjohdonmukaisesti ja väkivaltaisesti, nousi hänen luokallaan monesti aika meteli, johon minä en kumminkaan ottanut osaa. Kun eräänä päivänä menin kävelemään johtajan kanssa, joka osotti minulle suurta suosiota, tulin minä onneton kehuneeksi järkevää käytöstäni.

"Kunnianarvoisa isä", sanoin, "viimeiseen meteliin en ottanut osaa."

"Sinulla ei ole ollenkaan mitään syytä ylpeillä siitä", vastasi isä Féval niin halveksivalla äänellä, että sydämeni vapisi.

Hän ei kammonut mitään niinkuin alhaista luonnetta. Ja minä tein pyhän lupauksen, etten koskaan enää sanoisi enkä tekisi mitään alhaista. Se, että tuosta ajasta lähtein olen huolellisesti karttanut kaikkea pelkuruutta ja valheellisuutta, on ainoastaan tämän kunnon miehen ansio.

Isä Féval ei ollut mikään luonteeltaan filosoofinen pappi. Hän uskoi kaikki, mitä pappismiehen täytyy uskoa, mutta sitä ei hän voinut kärsiä, että rakasta Jumalaa kiusattiin pikkuasioilla. Sen osotti hän eräänä päivänä, kun herra Joursauvault valitti hänelle jumalattomista pojista, jotka olivat edellisenä iltana kaataneet mustetta vihkiveteen.

Joursauvault oli aivan suuttunut ja murisi hampaidensa välitse: "Jumala tietää, että se oli hävytön kepponen."

"Oh, musteen tähden", vastasi isä Féval rauhallisesti.

Hän piti heikkoutta kaiken pahan alkuna. Niinpä oli hänen tapansa sanoa:

"Lusifer ja kapinoivat enkelit ovat tehneet syntiä ylpeydessään, siksi ovat he itse helvetissäkin pysyneet ruhtinaina ja kuninkaina."

Kun loppu-ajat tulivat, iloitsin suuresti kotini jälleennäkemisestä. Mutta talomme näytti minusta niin pieneltä. Astuessani huoneeseen, seisoi äitini lieden yli kumartuneena ja kuori vaahtoa liemestä. Ja myöskin hän näytti minusta niin pieneltä, hyvä äitini, sulkiessani hänet nyyhkien syliini.

Kuorimakauha kädessään kertoi äitini, että isä on tullut niin vanhaksi ja sairaaksi, ettei voi enää hoitaa hedelmätarhaansa, että vanhin sisareni on mennyt kihloihin ja että lukkari on löydetty kuolleena huoneestaan. Hänen jäykistyneet kätensä pitivät niin lujasti pulloa -- niin lujasti, ettei tiedetty kuinka se irrotettaisiin. Mutta ei käynyt kumminkaan päinsä, että kuollut lukkarivainaja kannettiin pullo kädessään kirkkoon. -- -- Kuunnellessani äitini kertomusta, oli minulla ensi kerran tunne siitä, kuinka pian aika oli kulunut ja kuinka kaikki oli muuttunut.

"Kuinka hyvältä sinä näytät, poikani", sanoi hän sitte, "jo aivan kuin pikku pappi."

Samassa näyttäytyi Rose neiti. Hän punastui nähdessään minut ja oli olevinaan sangen kummissaan. Näin, että hän oli minuun hartaasti mieltynyt ja tunsin itseni imarrelluksi. Mutta tulevana pappismiehenä koetin käyttäytyä vakavasti ja hillitysti. Suurimman osan lupa-aikaani vietin kävelyillä herra Lamadonin kanssa. Olimme päättäneet puhua keskenämme ainoastaan latinaa. Siten kuljimme vakavina ja juhlallisina yhdessä katuja pitkin ja peltojen yli. Me halveksimme kaikkia maallisia iloja ja ylpeilimme tiedoistamme.

Palatessani takaisin lukioon, olin lujasti päättänyt tulla papiksi. Näin itseni jo hengessä samoin kuin abbé Lamadonin käyvän mustassa kauhtanassa ja suuressa kolmikulmaisessa hatussa joukon lävitse ja vastaavan arvokkaasti edessäni kumartavien naisten ja köyhien tervehdyksiin.

Oi, mutta erään naisen kuva hämmensi minulta usein tämän kauniin unelman. Tähän asti olin tuntenut vain Lavinian ja Rosen. Nyt opin tuntemaan Didon. Minusta oli kuin tulivirrat virtailisivat suonieni lävitse, ja öisin olin näkevinäni kuolemaisilleen haavotetun Didon kuvan seisovan vuoteeni vieressä. Kun tällaiset ajatukset täyttivät mieleni, pelotti minua astua hengelliseen säätyyn.

Siitä huolimatta pukeuduin hengellisten pukuun, ja se sopi minulle mainiosti. Kun ensi kerran palasin kotiin tässä puvussa, teki äitini kumarruksen edessäni ja Rose neiti alkoi itkeä. Sitte katseli hän minuun kauneilla, kosteudesta kimaltelevilla silmillään ja sanoi:

"Herra Pierre, en todellakaan tiedä, miksi itken."

Hän näytti liikuttavalta tällä hetkellä, mutta kuitenkaan ei hän ollut pilvistä pilkottavan kuun veroinen. Minä en rakastanut häntä, sillä rakastin Didoa.

Samana vuonna kohtasi minua kova isku, kun isäni kuoli.

Ennenkuin hän silmänsä sulki, siunasi hän lapsiaan ja kehotti heitä pysymään rehellisinä ja hurskaina. Kuollessaan ilmaisi hän sellaista lempeyttä, joka muuten oli hänen luonteelleen vieras. Opin hänen esimerkistään, että on helppo kuolla, kun on elänyt rehellisesti.

Ja minä tein päätöksen olla tästä lähtein isänä sisarilleni ja turvana hyvälle äidilleni, joka vuosi vuodelta tuli yhä heikommaksi ja kykenemättömämmäksi.

Siten oli minusta vähässä ajassa tullut mies. Suorittaessani tutkintojani isä Laucen, Porriquetin ja Marionin johdolla, tunkeutuivat levottomuutta herättävät huhut meidän maakuntaamme ja aina lukion paksujen muurien läpi. Kuultiin suurista mullistuksista ja uudistuksista, joiden piti tapahtua. Uudet kirjat, joita opettajamme antoivat meille luettaviksi, julistivat kultaisen aikakauden saapumista.

Ajan tultua, jolloin minun piti jättää lukio, syleilin isä Févalia kyynelsilmin.

Hän painoi minut lujasti rintaansa vasten. Sitte vei hän minut puutarhaan, pyökkipensasaidan viereen, missä olimme taanoin tulopäivänäni keskenämme puhelleet.

Siellä tarttui hän käteeni ja katsoi syvälle silmiini. Sitte sanoi hän:

"Älä unohda koskaan sitä, poikani, ettei älynlahjat ole minkään arvoiset ilman luonnetta. Tulet ehkä vielä kokemaan, että asiain uusi järjestys astuu isänmaahamme. Mutta nämät suuret mullistukset eivät tapahdu ilman vaikeita taisteluja. Muista silloin, mitä tänään sanoin sinulle: Äly on yksin heikko turva vaikeissa elämänpyörteissä. Ainoastaan hyve voi pelastaa, mitä pelastettava on."