Part 1

VALLANKUMOUSKERTOMUKSIA

Kirj.

Anatole France

Suom. Meri Sulju

Kirjallisia pikkuhelmiä XI.

Hämeenlinnassa, Arvi A Karisto, 1909.

O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

SISÄLLYS:

Anatole France. Vuonna kaksi. Aamun sarastus. Madame de Luzy. Erään vapaaehtoisen muistelmia. Anomalla saatu kuolemanrangaistus. Pieni tinasotamies.

Anatole France.

_Anatole France_ (äännetään: Frangs) syntyi Parisissa huhtikuun 16 p:nä 1844. Isä oli antikvaarinen kirjakauppias. Poika sai koulutuksensa Parisin muutamassa lukiossa ja antautui sitten kirjallisiin töihin. Alotettuaan ensin muutamalla elämäkerrallisella teoksella (1868), saavutti hän sitten huomiota ensimäisten runojensa (1873) ja runopukuisen näytelmänsä "Korintilaiset häät" muodollisella täydellisyydellä. V. 1879, tultuaan sillä välin senaatin kirjastonhoitajaksi ja "_Temps_"-lehden aputoimittajaksi julkaisi hän kokoelman humoristisia kertomuksia. Mutta vasta hienoilla kulttuurihistoriallisilla kuvillaan, joita hän alkoi lähetellä maailmaan v:sta 1881, saavutti hän oikein läpäisevän menestyksen. Hän on julaissut niitä niin suuren joukon toisen toistaan loisteliaampia, että on työlästä mennä niistä parhaita luettelemaan, mainittakoon tässä vain ihana "Kuningatar Hanhenjalka" jota yhtä vähän kuin muitakaan hänen mestarikynänsä tuotteita ei vielä ole suomeksi saatu. Hienolla ja skeptillisellä ivalla hän yleensä romaaneissaan leikkelee viehättäviä kulttuurikuvia, milloin egyptiläisestä Magdalenasta ja kristillisestä pylväspyhimyksestä, milloin 18 vuosisadan voltairelaisista apottipiireistä, milloin keskeltä vallankumouksen myrskyjä, kuten tässä julaistussa kokoelmassaan. Yhtä suurella ihastuksella hän saattaa käsitellä keskiajan legendoja kuin uudenaikaisia mutkikkaita sielunelämän ongelmia. Melkein kaikki hänen kaunokirjalliset teoksensa ovat yhtä paljon kriitillistä kuin runollista laatua; muuten on hän hienoaistinen arvostelijakin, on julaissut kriitilliset kirjotuksensa 4 nidoksessa (1888-1892). Politilliset kirjotuksensa julkaisi hän 1902 kahdessa nidoksessa; politikoitsijana samoin kuin kulttuurihistoriallisena kaunokirjailijanakin on hän skeptikko (= epäilijä), joka kuitenkaan ei ole vieras edistyspyrinnöille, vielä vähemmän ankaralle tyylitaituruudelle. -- Suuren menestyksen saavutti v. 1903 näyttämöllä hänen sosialistihenkinen kuvansa Parisin työväenelämästä "_Crainquebille_." -- V. 1896 tuli France jäseneksi Ranskan akatemiaan.

Vuonna kaksi.

I

Portinvartija on sulkenut vankilan oven entisen kreivittären Fanny d'Avenay'n jälkeen, joka on vangittu "yleisen turvallisuuden tähden", kuten luettelossa sanotaan, mutta todenperäisesti, koska hän on ottanut taloonsa maanpakolaisia.

Hän istuu penkillä, kanslistin merkitessä hänen nimeään, ja ajattelee:

"Jumalani, miksi kaikki tämä -- mitä tahdot minusta?"

Vanginvartija näyttää enemmän äreältä kuin pahanilkiseltä. Ja hänen kaunis tyttärensä näyttää miellyttävältä valkoisessa, kokardilla ja kansallisvärisillä nauhoilla koristetussa lakissaan.

Vanginvartija vie Fannyn suureen pihaan, jonka keskellä seisoo kaunis akasia. Siellä odottaa hän siksi, kunnes hänelle laitetaan vuode ja pöytä kuntoon erääseen huoneeseen, jossa on viisi muuta vankia. Talo on täpötäynnä, eikä auta mitään, että se joka päivä lähettää likansa guillotinille. Komitea haalii alituisesti uusia vieraita.

Pihalla näkee hän nuoren rouvan, joka parhaallaan kaivertaa kirjainta puun kuoreen, ja hän tuntee Autoinette d'Auriac'in, nuoruutensa leikkitoverin.

"Sinä täällä, Autoinette?"

"Ja sinä täällä, Fanny? Anna asettaa vuoteesi minun vuoteeni viereen. Meillä on paljo kertomista toisillemme."

"Tosiaan, hyvin paljo. -- Entä herra d'Auriac?"

"Mieheni, häntä en ole enää ollenkaan ajatellut. Mutta se on väärin minulta. Hän on aina käyttäytynyt moitteettomasti minua kohtaan... Luulen, että hänkin istuu jossain vankilassa."

"Mitä teet sillä, Autoinette?"

"Hiljaa -- -- Mitä kello on? -- Kun se lyö viisi, ei ystävä, jonka nimen olen kaivertanut tähän, ole enää elävien joukossa, tänään puolipäivän aikaan jätettiin hänet vallankumoustuomioistuimelle. Hän on nimeltään Gesrin ja oli vapaaehtoinen pohjoisarmeijassa. Olen oppinut tuntemaan hänet täällä vankilassa. Tämän puun alla olemme eläneet monta ihanaa hetkeä. Hän oli kelpo nuori mies. -- -- Mutta tahdonpa nyt sinustakin kerran huolehtia, rakkaani."

Samassa tarttui hän Fannyä vyötäisiin ja veti hänet mukanaan huoneeseen, jossa hän nukkui. Hän saikin aikaan sen, että he saivat jäädä yhteen.

He päättivät, että he pesisivät aamulla aikaisin huoneensa lattian. Niukka illallinen syötiin yhdessä. Jokainen vanki toi mukanaan puulautasensa ja puiset ruokavehkeensä (metallinen pöytäkalusto oli kielletty) ja sai osansa sianlihaa kaalin kanssa. Fanny näki hämmästyksekseen, että monet naiset, jotka istuivat karkeatekoisessa pöydässä, olivat iloiset ja tyytyväiset. Samoinkuin rouva d'Auriac, olivat he huolellisesti kammatut ja puetut. Vielä kuolemankin kasvojen edessä halusivat he yhä miellyttää. Heidän keskustelunsa kääntyi rakkausseikkailuihin eikä viipynyt kauvaa, kun Fanny oli jo perehtynyt kaikkiin pieniin rakkausasioihin, joita punottiin sellistä toiseen näissä kurjissa vankilakomeroissa, missä kuolema antoi rakkaudelle korkeamman viehätyksen.

Sanomaton levottomuus valtasi hänet, hän kaipasi kättä, joka puristaisi hänen kättänsä.

Hän ajatteli taas miestä, joka häntä oli rakastanut ja jolle hän ei ollut mitään uhrannut ja katkeran katumuksen tunne raateli hänen sydäntään. Kyyneleet, polttavat kuin hekuma, valuivat hänen poskilleen. Hän tarkasteli seuralaistensa kasvoja savuavan lampun valossa, joka valaisi heitä aterialla, ja ajatteli:

"Me kuolemme kaikki yhdessä. Miksi olen minä suruisampi, ja miksi on sieluni niin täynnä levottomuutta, kun kaikki nämä toiset naiset ottavat kuoleman yhtä keveästi kuin elämänkin?"

Hän itki läpi koko yön, maatessaan olkisäkillään.

II

Kaksikymmentä päivää on kulunut -- hitaasti ja yksitoikkoisesti. Piha, jossa ainoastaan rakastavaiset etsivät pimeyttä ja yksinäisyyttä, on tänä iltana autio. Fanny ei ole enää voinut sietää käytävän ummehtunutta ilmaa ja on istuutunut pienelle nurmikummulle akasian juurella. Akasia seisoo täydessä kukassaan ja täyttää ilman suloisella lemulla.

Kirjainten alla, jotka Autoinette on kaivertanut puuhun, näkee hän paperin, joka on kiinnitetty neulalla. Tästä paperista lukee hän runoilija Bigéen seuraavat säkeet, hänen, joka istuu aivan kuin hänkin vankilassa:

Varjossa tämän puun sai koetuksen aikoina viattomat sydämet lemmessä huolihinsa lohdutuksen ja unhottivat kopin murehet.

Ken kerran aikain iloisempain tullen ahtauteen tämän pihan seisattuu, -- oi, kuollut lauluniekka laulaa sullen: sä pidä kunniassa jalo puu.

Se onpi kaihot sielun kidutetun onnekkain tyydytyksin palkinnut, on juonut kyynelhelmet ahdistetun ja onni on sen alla asunut.

Kun hän oli sen lukenut, vaipui hän syviin unelmiin. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko elämänsä -- rauhaisesti ja tasaisesti on se kulunut, hän on ilman rakkautta mennyt naimisiin, huvittaen päiviään musiikilla ja runoudella, hän on oppinut tuntemaan ainoastaan ystävyyden, vakavan, intohimottoman ystävyyden. Ja sitte on tullut mies, joka häntä rakasti, hän on antanut itseään rakastaa, mutta kuulumatta miehelleen kokonaan. Ja vasta nyt vankilassa tuntee hän, mitä hänen miehensä rakkaus olisi voinut olla hänelle.

Ja ajatus, että hän oli nyt kuoleva, saattoi hänet epätoivoon. Hänestä oli, kuin helmeilisi kuolon kylmä hiki jo hänen otsallaan. Sanomattoman tuskan valtaamana, käänsi hän katseensa taivasta kohden ja sammalsi:

"Jumalani, anna minulle vaan toivo takaisin!"

Samassa hetkessä kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät häntä. Se oli Rosine, vanginvartijan tytär, joka etsi häntä täältä, voidakseen puhella hänen kanssaan salaisesti:

"Kansalainen", sanoi kaunis tyttö, "huomisillalla odottaa sinua mies, joka rakastaa sinua, Avenue de l'Observatoiressa. Ota tämä paketti, siinä ovat vaatteet, joita tavallisesti käytän. Sinun tulee vetää ne yllesi illallisen aikana huoneessasi. Olemme melkein yhtä suuret ja molemmat vaaleita. Pimeässä on meitä vaikea erottaa toisistamme. Eräs vartijoista on rakastettuni, hän on liitossa kanssamme, hän tulee huoneeseesi ja tuo sinulle korin, jota minun on tapana käyttää ostoksilla ollessani.

"Sitte menet alas portaita, jotka vievät isäni huoneeseen. Hänellä on avain. Talo ei ole siltä puolen lukittu eikä vartioitu. Sinun täytyy vaan varoa, ettei isäni näe sinua. Rakastettuni käyttäytyy sinua kohtaan ja puhuu sinulle, kuin menijä olisin minä. Hän sanoo:

"'Näkemiin, kansalainen Rose, voisit toki olla hiukan herttaisempi minua kohtaan.'

"Sitte menet aivan rauhallisena katua alaspäin. Minä menen samalla pääkäytävää ja me kohtaamme toisemme vuokra-ajurin luona, joka vie meidät määrätylle paikalle."

Fannylle olivat nämä sanat kuin lempeä kevätilma, joka ympäröi häntä.

Sanomaton halu vapauteen ja elämään paisutti hänen rintaansa.

Hän tunsi edeltäpäin koko pelastuksen ihanuuden. Ja ajatellessaan, että rakkaus viittoi hänelle, painoi hän kätensä rintaansa vasten. Mutta vähitellen pääsi harkinta jälleen voitolle.

Hän katsoi tyttöön lujasti ja sanoi: "Sanokaapa, miksi tahdotte niin uhrautua minun tähteni. Tehän ette tunne minua ollenkaan."

"Koska", vastasi Rose ja unohti kokonaan sinutella häntä, "koska teidän ystävänne antaa minulle paljo rahaa, jos vapautan teidät, ja koska siten voin mennä Florentini kanssa naimisiin. Nähkääs, kansalainen, teen sen ainoastaan oman hyötyni tähden. Mutta kumminkin on minusta mieluisampaa pelastaa teidät kuin joku toinen."

"Kiitän teitä, lapseni, mutta tahtosin tietää, miksi?"

"Koska te olette niin kaunis, ja koska ystävänne on niin murheellinen, ollessaan erossa teistä. Onhan se niin, eikö totta?"

Fanny ojensi kätensä, ottaakseen paketin, jonka Rose kurotti hänelle.

Mutta äkkiä vetäytyi hän takaisin,

"Rose, tiedättekö, että se maksaa elämänne, jos meidät huomataan?"

"Elämäni", huudahti nuori tyttö, "ei, sitä en ole tiennyt. Te pelästytätte minut."

Sitte jatkoi hän hiukan rauhallisemmin:

"Mutta teidän ystävänne auttaa minua kätkeytymään."

"Ei löydy koko Parisissa ainoatakaan turvapaikkaa. Kiitän teitä uhrautuvaisuudestanne, Rose, mutta en voi sitä ottaa vastaan."

Rose oli aivan jähmettynyt.

"Mutta teidät viedään guillotinille, kansalainen, enkä minä voi mennä Florentin kanssa naimisiin."

"Olkaa huoleti vaan, Rose, voin olla teille siinä avulias, tarvitsematta ottaa vastaan tarjoustanne."

"Oi ei, sehän olisi varastettua rahaa."

Tyttö pyysi, itki, vaati häntä -- vihdoin lankesi hän polvilleen ja tarttui hänen hameensa helmaan.

Fanny työnsi hänet takaisin, ja kääntyi pois. Kuun valo lankesi hänen kauneille, rauhallisille kasvoilleen.

Kevyt tuulenhenki kulki läpi kirkkaan kesäyön. Kukkiva akasia, vangittujen puu, pudisteli tuoksuvia oksiaan ja varisti valkoisia kukkia vapaaehtoisen uhrin päähän.

Aamun sarastus.

Cours la Reine lepäsi hiljaisena ja autiona.

Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Seinen viheriöivillä rannoilla ja vanhoilla pyökeillä, joiden varjot vähitellen pidentyivät länttä kohden. Yläpuolella sinersi kirkas, pilvetön taivas.

Solakka nuorimies polvihousuissa ja mustissa sukissa kulki hitaasti Tuillerista Chaillotin kukkuloita kohti. Hän piti kirjaa kädessään, mutta ei lukenut sitä. Hänen kasvoillaan oli haaveileva ilme. Silloin tällöin jäi hän seisomaan ja kuunteli kamalaa jyräkkää, joka kajahteli kaupungista hänen korviinsa. Monta kertaa käänsi hän päänsä ja jäi seisomaan. Kaikki, mitä hän muutamain tuntien kuluessa oli nähnyt ja kokenut, vieri sekavina, hirveinä kuvina hänen sisäisten silmiensä ohi -- Rastille valloitettuna ja hävitettynä -- kauppiaitten edusmies raivoisan kansan ympäröimänä ja pistoolilla kuoliaaksi ammuttuna, kuvernööri, vanha de Launay, raatihuoneen rapuilla murhattuna -- hurjistunut roistoväki, valjuna kuin nälkä ja kauhu, juopuneena villistä veren ja maineen unelmista -- matkalla Bastillesta Grèveen, ja ennen kaikkea nämä kiihtyneet päät, joiden otsat olivat tammenlehvillä seppelöidyt, kuten konsanaan voittajain -- voittajat, joiden edellä kannettiin vanhan linnan avaimia ja hopea-astioita, ja jotka joukon huudon kohinassa nousivat ylös verta virtailevia portaita. Ja sitte taas pelko, joka valtasi vimmastuneen joukon, kun levisi huhu, että kuninkaan joukot saapuisivat yöllä kaupunkiin -- rosvoileva armeija, barrikaadit, joita kansalaiset pystyttivät kaikille kaduille, sillä välin kun naiset hinasivat raskaita kiviä katoille, murskatakseen siten sotamiehet.

Kaikkien näiden väkivallan kuvien tähden on hänen nuoressa mielessään surunvoittoinen leima. Hän on ottanut mukaansa mielikirjansa, erään englantilaisen kirjan täynnä kuolinmietteitä, ja on sitte kulkenut hitaasti Seinen vartta Cours la Reinen puiden alitse valkoista taloa kohden, missä hänen ajatuksensa viipyvät yöt ja päivät. Syvä hiljaisuus vallitsee hänen ympärillään. Rannalla näkee hän kalastajan istuvan onki kädessään ja jalat vedessä. Ajatuksiin vaipuneena käy hän eteenpäin.

Ensimäisellä Chaillotin kukkulalla kohtaa hän patrullin, jonka vahdittavana on Parisin ja Versaillen välinen tie. Joukko, asestettu kivääreillä, musketeilla ja piilukeihäillä, on muodostunut käsityöläisistä mustine nahkaesiliinoineen, joukossa nähdään lainoppineita mustissa puvuissa, joku pappi ja joku partainen jättiläinen paitasillaan ja paljain jaloin. He pidättävät jokaisen, joka kulkee tietä pitkin, on ilmotettu, että Bastillen kuvernööri on liittynyt hoviin ja pelkää jotain yllätystä.

Mutta nuoren miehen antovat he hymyillen mennä ohitse, sanottuaan vaan parisen sanaa. Hän on nuori ja näyttää vaarattomalta.

Noustuaan eräälle kukkivalle rinteelle, jää hän erään ristikko-oven eteen seisomaan.

Puutarha ristikon takana on pieni, mutta kiemurtelevat lehtokäytävät houkuttelevat sinne huvikävelylle. Solakkain leppien oksat riippuvat lammikossa, jossa sorsat uivat. Pienellä kummulla kadun kulmassa seisoo hauska puutarhamaja, jonka edustalla leviää raitis, vihreä nurmi. Talon edustalla maatekoisella penkillä istuu nuori rouva. Hänen päänsä on hieman eteenpäin kumartunut, suuri olkihattu luonnollisine kukkineen varjostaa hänen kasvojaan. Hän kantaa valko- ja punaraitaista pukua, vyömäisesti kietoutunut pitsiliina peittää hänen ruumistaan aivan läheltä rinnan alta, mikä antaa koko hänen vartalolleen suloisen solakkuuden. Hänen jaloissaan on antiikkinen ompelukori, mutta hänen kätensä lepäävät joutilaina helmassa. Vierellä leikkii lapsi, jonka sinisilmät välkkyvät kultakiharaisen otsan alta, hänen temmeltäessään lapioineen hiekassa.

Nuori rouva istui liikkumatonna kuin lumottu, sillä välin kun nuori mies jäi seisomaan ristikko-ovelle eikä voinut häiritä suloista lumousta.

Vihdoin kohotti hän päänsä ja näkyviin tuli nuoret, melkein lapsekkaat kasvot, joiden puhtaat piirteet kantoivat teeskentelemättömän lapsekkuuden ja lempeyden leimaa.

Nuori mies kumarsi ja rouva ojensi hänelle kätensä vastaan.

"Hyvä päivä, herra Germain, mitä uutisia?"

"Anteeksi, rouva, että häiritsin teitä ajatuksissanne. Olen jo kauvan teitä katsellut. Te olitte minusta kuin unelmien enkeli, istuissanne tuossa aivan yksin ja liikkumatonna."

"Yksin -- yksin --" vastasi nainen, kuin olisi kuullut vaan tämän ainoan sanan -- -- Yksin? Onko hän sitte koskaan yksin?

Ja sitte, kun mies katseli häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti, sanoi hän:

"Jättäkäämme se, ne olivat vaan ajatuksiani, joita monta kertaa -- -- Siis mitä uutisia?"

Ja nyt kertoi nuori mies hänelle suuren päivän tapahtumat -- rynnäkön Bastilleen, vapauden voiton -- --

Vakavin kasvoin kuunteli Sophie.

Sitte sanoi hän:

"Meidän täytyy iloita siitä, mutta meidän ilomme täytyy olla vakavaa uhrautumisen iloa. Ranskalaiset eivät saa enää tästä lähtein kuulua itselleen, he kuuluvat vallankumoukselle, joka uudistaa koko maailman."

Hänen näin puhuessaan, tuli lapsi hänen luoksensa, syleili hänen polviaan ja sanoi iloisesti:

"Katsohan toki äiti, katsohan, kuinka puutarha on kaunis!"

Hän suuteli lasta ja vastasi: "Olet oikeassa, Emil, kaunis puutarha on parhainta, mitä löytyy maailmassa."

"Se on tosi", arveli Germain, "mikä porfyyri- tai kultapylväskäytävä voisi olla varjoisten lehtikäytävien vertainen?"

Samalla ajatteli hän, mikä autuus täytyisi olla tämän nuoren rouvan kanssa vaeltaa käsitysten puiden varjossa.

"Ah", huudahti hän äkkiä, ja katsoi häntä syvälle silmiin, "mitä liikuttaa minua ihmiset ja heidän vallankumouksensa?"

"Ei, ei", vastasi nainen, "minä en voi mitään muuta ajatella kuin kansaamme ja tahdon auttaa oikeutta voittoon. Ihmettelette, että minua uudet aatteet niin innostavat? Mutta mehän emme tunne vielä ollenkaan toisiamme, herra Germain. Te ette tiedä, että isäni opetti minua lukemaan _contrat socialia_ ja evankeliumia. Eräänä päivänä, kun menimme kävelemään, näytti hän minulle Jean Jacquesin, Olin silloin lapsi, mutta minä purskahdin itkuun, kun näin tämän kaikista viisaimman miehen synkät kasvot. Minut on kasvatettu vihaamaan kaikkia ennakkoluuloja. -- Mieheni oli samaten luonnonfilosofian puoltaja. Hän tahtoi, että poikamme nimitettäisiin Emiliksi, ja opetettaisiin tekemään työtä käsillään. Viime kirjeessään -- jonka hän kirjoitti minulle kolme vuotta sitten laivankannella, saman laivan, jonka mukana hän sitte hukkui -- viittasi hän vielä Rousseaun kasvatusjärjestelmään. -- Minut on kokonaan vallannut uusi henki ja luulen, että ennen kaikkea pitää taistella oikeuden ja totuuden puolesta."

"Ajattelen aivan kuin te, rouva", huokasi Germain, "kammoan kaikkea fanatismia ja tyranniutta, mutta minä olen heikko. En ole ajatusteni herra. Minä en kuulu itselleni ja tunnen itseni hyvin onnettomaksi."

Nuori rouva ei antanut mitään vastausta. Samassa hetkessä astui vanha herra puutarhan ovesta ja heilutti korkealle hattuaan. Hän ei kantanut mitään peruukkia eikä ollut puuteroitu. Pitkät harmaat hiukset kehystivät hänen kaljua päätään, hän oli kokonaan harmaisiin puettu ja siniset sukat ja kengät ilman solkia.

"Voitto, voitto!" huusi hän. -- "Julmuri on käsissämme, ja minä olen ensimäinen, joka tuon teille tiedon, Sophie!"

"Ei, ystäväni, olen kuullut sen juuri herra Germainilta, jonka tässä esitän teille. Äitimme olivat nuoruusystäviä. Hän on puoli vuotta ollut Parisissa ja käy usein minua tervehtimässä yksinäisessä erakkomajassani. Herra Germain, näette tässä herra Franchot de la Cavamen, ystäväni ja naapurini, -- ja suuren oppineen."

"Sanokaa mieluummin: Nikolas Franchotin, työmiehen."

"Kyllä, minä tiedän ystäväni, tällä nimellä olette kirjottanut kirjotuksenne viljakaupasta. Tehdäkseni teille mieliksi, ja koska luulen, että osaatte kuljettaa kynää paremmin kuin auraa, tahdon siis teitä kernaasti niin kutsua."

Vanhus ojensi Marcelille kätensä ja huudahti:

"He ovat siis kukistaneet linnan, joka niin paljo on niellyt hyvettä ja älyä. He ovat ruhjoneet sen vankilan oven, jonka takana olen kitunut kahdeksan kuukautta valon ja ilman puutteessa. Yksineljättä vuotta sitte, seitsemästoista päivä helmikuuta 1758 heittivät he minut Bastilleen, koska olin kehottanut avonaisessa kirjeessä suvaitsevaisuuteen. -- Ja tänään on kansa kostanut puolestani. Minä ja järki, me molemmat riemuitsemme tänään. -- Tämän päivän muisto tulee säilymään niin kauvan kuin maailma seisoo. Huudan auringon todistajaksi, saman auringon, mikä on nähnyt Harmodius'en kuoleman ja Tarquinius'en paon."

Hänen kova äänensä pelästytti pikku Emilin, joka pakeni äitinsä luo. Franchot, joka nyt vasta näki lapsen, kohotti hänet ylös ja sanoi innostuneena:

"Sinulle on suotu enemmän onnea kuin meille, lapseni, sinä tulet kasvamaan vapaudessa."

Mutta Emile taivutti peloissaan päätänsä taaksepäin ja alkoi huutaa kovasti.

"Hyvät herrat", sanoi Sophie, kuivatessaan hänen kyyneleitään. "Olettehan luonani illallisella, eikö totta? Odotan vielä herra Duvernayta, jos eivät hänen sairaansa vie kokonaan hänen aikaansa."

Sitte kääntyi hän Marceliin:

"Tunnettehan herra Duvernayn, kuninkaan henkilääkärin. -- -- Hän olisi jo aikoja edustaja kansalliskokouksessa, jos hän ei olisi samoinkuin herra de Candarcet, vaatimattomuudessaan hyljännyt tätä kunniaa. Hän on kerrassaan kunnon mies, teille on sekä iloa että hyötyä kuulla hänen puhuvan."

"Nuori mies", puuttui Franchot puheeseen, "tunnen Jean Duvernayn ja olen kuullut hänestä kertomuksen, joka on hänelle kunniaksi. Noin kaksi vuotta sitte kutsutti kuningatar hänet perintöprinssin luo, joka oli hieman sairaana. Duvernay asui silloin Sivressä, mistä hänet joka aamu noudettiin hovivaunuilla. Eräänä päivänä palasivat vaunut tyhjinä takaisin. Duvernay ei ollut mennyt niiden mukana. Kun hän seuraavalla kerralla näyttäytyi, nuhteli kuningatar häntä.

"Oletteko unohtaneet, että perintöprinssi on sairaana?" kysyi hän.

"Madame", vastasi kelpo mies, "Hoidan poikaanne, niin hyvin kuin voin, mutta eilen en voinut tulla, koska minun piti sitoa eräs talonpoikaisvaimo."

"Eikö se ole kaunista?" kysyi Sophie. "Eikö meillä ole kylliksi syytä olla ylpeitä ystävästämme?"

"Kyllä, se on hyvin kaunista", vastasi Germain.

"En tiedä, mikä teitä täällä niin ihastuttaa", sanoi äkkiä lempeä, vakava ääni heidän vieressään -- "mutta näen teidät mielelläni tällä tuulella. Tänään on tapahtunut niin paljo ihmeellisen suuria asioita!"

Mies, joka näin puhui, kantoi puuteroitua peruukkia ja hienoa rintaröyhelöä. Hän oli Jean Duvernay. Marcel tunsi hänet erään vaskipiirroksen mukaan, jonka hän oli nähnyt eräässä kauppapuodissa Palais-Royalilla.

"Tulen Versaillesta", sanoi hän nyt, "olen kiitollinen Orleansin herttualle siitä, että tänään, tänä suurena päivänä saan nähdä teidät, Sophie. Ajoin hänen vaunuissaan aina Saint-Cloudiin asti. Loppumatkan olen käynyt jalan."

Hänen solkikenkänsä ja mustat sukkansa olivat kokonaan pölyn peittämät.

Emile leikki Duvernayn teräsnapeilla. Lääkäri otti hänet syliinsä ja katsoi häntä hymyillen silmiin. Sitte huusi Sophie "Nanon." Kukoistavalta näyttävä tyttö tuli näkyviin, otti pienokaisen käsivarsilleen ja kantoi hänet pois, samalla kun hän kaikuvilla suudelmilla koetti tukahuttaa hänen hurjaa huutoaan.

Pöytä oli katettu puutarhamajaan. Sophie otti olkihattunsa ja ripusti sen lepänoksaan. Hänen vaaleat kutrinsa tulivat nyt vapaasti näkyviin.

"Te saatte ainoastaan aivan yksinkertaisen illallisen englantilaiseen tapaan", sanoi hän.

Paikaltaan voivat he nähdä Seinen ja kaupungin katot ja kirkontornin. Vaijeten nauttivat he näköalasta, -- kuin näkisivät he ensikerran kaupungin. Sitte puhelivat he päivän tapahtumista. Kaikki neljä olivat yksimieliset siitä, että vapaus olisi nyt taattu kaikiksi ajoiksi. Duvernay näki Ranskan uuden hallitusmuodon alaisena ja kehui lainsäätäjien viisautta, jotka kansa valitseisi. Mutta kaiken puhui hän varmalla tyyneydellä, hän ei näyttänyt olevan vielä aivan varma kaikkien näiden kauneiden toiveiden toteutumisesta.

Nikolas Franchot ilmaisi ajatuksensa vähemmän maltillisesti. Hän julisti innostuneena rauhan voittoa ja yksimielisyyden kunniaa.

Turhaan väittivät lääkäri ja nuori rouva vastaan:

"Seisomme vasta taistelun alussa, -- olemme vasta saavuttaneet tämän ainoan voiton -- --"

"Filosofia tulee meitä tästä lähtein hallitsemaan", vastasi hän. "Kultainen aikakausi, josta runoilijat laulavat, tulee todellisuudeksi. Uskonkiihkon ja hirmuvallan mukana katoaa kaikki muukin paha. Valistunut, hyvä ihminen viettää sanomattoman onnellista elämää. Mitä sanon? Fysiikan ja kemian avulla päästään niin pitkälle, että ihmiset tulevat täällä maanpäällä kuolemattomiksi."

Päätä pudistaen kuunteli Sophie häntä:

"Jos tahdotte ottaa meiltä kuoleman, niin keksikää meille vähintäin nuoruuden lähde", sanoi hän. "Niinkauvan kun sitä ei ole, kammottaa minua kuolemattomuus, jota te ennustatte."

Vanha filosoofi kysyi nauraen, miellyttääkö häntä enemmän kristillinen ylösnousemusaate.

"Mitä minuun tulee", lisäsi hän, tyhjennettyään lasinsa, "niin pelkään, että pyhimykset ja enkelit tulevat suosimaan neitosten kuoroa leskien kustannuksella."