Chapter 4

Nurkassa istuu nuorempia miehiä. He ovat iloisia veitikoita. Heillä ei ole mitään menetettävää, heillä on kaikki voitettavana. He vilahtavat toisiinsa ja naurahtelevat. He päättävät pelastaa julkisen puolueen sekaantumasta näin vaarallisiin asioihin.

Kouvolasta Kymin tehtaalle kulkee yksinäinen metsäinen tie. Metsä on jylhä – ja yö on pimeä. Mäkeä ylös tulee ajaen tehtaan kassanhoitaja matkalla asemalle. Hänellä on työläisten niskoilta kiskottuja rahoja lompakossaan.

Metsästä ryntäävät miehet. He seisauttavat hevosen, he ottavat rahat. Äkkiä kuuluu laukaus ja ajomies kellahtaa tieposkeen kuolleena. Miehet pakenevat kauhun vallassa mikä mihinkin.

Huomispäivänä on lehdissä uutinen: Kauhea ryöstömurha Kouvolassa. Ja seuraavina päivinä saamme lukea, että yksi roisto on saatu kiinni – eräs nuori, tuskin kahtakymmentä täyttänyt nuorukainen. Hänelle on matkalla annettu huumaavia aineita ja hän on tahtomattaan ilmaissut kaikki.

Nyt alkaa ajometsästys näitten nuorukaisten perään.

Puolue ei tahdo tietää heistä mitään. Vanhemmat puoluetoverit surkuttelevat tällaista harhaan johdettua puoluetoimintaa. Porvaristo hylkii ja halveksii heitä. Ja Venäjän hallitus ostaa poliisilaitoksesta etsiviä; jotka käyvät käsiksi "vallankumouksen hulikaaneihin".

Työväentalon kahvilassa istuu solakka, nuori iloinen räätäli. Hänen on onnistunut piiloutua tähän asti. Hän juo kahvia hyvän tuttavansa ja aatetoverinsa kanssa. Tämä aatetoveri poistuu hetkeksi ja tunnin perästä tulee kahvilaan joukko poliiseja, jotka vangitsevat nuorukaisen.

Suomi on saanut uuden kansanluokan – kotimaisista provokaattoreista.

Nyt ei ole vaikea toimia. Eräs kovan onnen koettelema tunnustaa etsivässä kaikki – huumaavien lääkkeitten vaikutuksesta. Hän peruuttaa seuraavassa kuulustelussa sanansa, – mutta silloin on jo voitu vangita tarvittavat henkilöt. Mies kiemuroi sieluntuskissaan.

Ajomies on murhattu. Kenkään ei tunnusta tehneensä murhaa. Kaikki tuomitaan elinikäiseen vankeuteen.

Mutta mainita voi, että mukana ollut virolainen renttu on päässyt pakenemaan murhapaikasta Ameriikkaan ja omistaa siellä ko'on kultaa ja hopeaa.

Metsästystä yhä jatkuu. Useampia joutuu kuulustelun alaisiksi. Erään muurarin vaimon täytyy kahdeksan, kuukautta virua tutkintovankilassa rintalapsen kanssa, josta seurasi, että lapsesta tuli sairas ja kivulloinen. Toinen vaimo oli raskauden tilassa. Lapsi, jonka hän synnytti, kuoli pian. Kolmas vaimo tuli itse mielipuoleksi. Suruja ja tuskia voisi kuvata loppumattomiin.

Aika oli kauhea. Veli pelkäsi veljeään, tytär äitiään.

Elmaa koetettiin onnettoman, harhaan johdetun äitinsä avulla saattaa etsivien käsiin, milloin milläkin tavalla. – Kun todisteita ei ollut, yritettiin Elmaa saada hulluinhuoneeseen. Mutta mentyään naimisiin nuoren sos.dem. sanomalehtimiehen ja edustajan kanssa, hän oli paremmin suojattu poliisilaitoksen koirilta.

Työttömyys lisäsi työväen tuskaa. Vaino ja viha porvarien puolesta kohdistui mahdollisimman laajalle. Kurja luopio julkaisi kuuluisan ilmianto-sekasotkun "Salat julki" ja Suomen itsenäisyysaatteen julistajat asettuivat itse vapaustaistelijoiden ajokoiriksi.

Nyt alkoi viimeinen näytös siitä ilveilystä, jota sanotaan Suomen itsenäisyyspyrkimiseksi! Ilveilyä se on tosiaan!!

Bobrikoffin hävitettyä Suomen autonomian, niin ruotsinmieliset yhdessä osan suomalaisten kanssa, jotka eivät saaneet näytellä kyllin suurta osaa suomettarelaisten leirissä, asettuivat muka vallankumoustaistelijain riviin.

Senaattiin pääsy ja siitä johtuva virkavalta, jota seurasi suuria taloudellisia etuja ja hyvät palkat ja eläkkeet, oli se aate, joka elähytti näitä vallankumouksellisia "sankareita", joita kutsuttiin perustuslaillisiksi.

He saivat pitkiksi ajoiksi kehittymättömän nuorison ja kansan pauloihinsa.

Ylioppilasnuorisosta uhrautui moni – köyhä ja tuntematon. Ja monien vuosien kalliit koulutiedot menivät siten hukkaan. Yksi noita Bobrikoffi-aikaisen akitatsioonin uhreista tuli Elmasta itsestään. Melkein valmiina maisterina sai hän, köyhänä tyttönä, vallankumouksellisena karkoitettuna yliopistosta mennä tuuliajolle. Suuri osa nuoria työläisiä pakeni etsimään epätietoista leipäänsä muilta mailta. Perheen-isätkin joutuivat pois perheestään.

Sill'aikaa johtavat henkilöt hyvine varoineen viettivät maanpakolaisina aikansa ulkomaan kylpypaikoissa tahi mailmankaupungeissa.

Mutta kehitys ei voinut tähän seisahtua. Vastustus Venäjän sortovaltaa vastaan yhä kiihtyi.

Väkivallanteko väkivallantekoa vastaan tuli päiväjärjestykseen.

Kehittyi pomminheittämisjärjestelmä.

Mutta koska rahamiehet eivät itse tahtoneet panna henkeänsä alttiiksi, niin ne ostivat rahalla työläisnuorukaisia palvelukseensa. He tekivät niistä kapakassa vetelehtiviä laiskottelijoita, jotka näennäisesti tekivät pommiyrityksiä kiskoakseen porvareilta rahaa.

Tällä ammattivallankumouksella olivat kamalat seuraukset. Se kehittyi anarkistiseksi pahankurisuudeksi. Ja tämä sai osaksi hyvänkin vallankumousperiaatteen huonoon huutoon.

Juuri siksi, että porvaristo ei itse uskaltanut astua taistelurintamaan, se menetti luottonsa ja auktoriteettinsa kansan silmissä, ja tämä synnytti luokkatietoisuuden työväen keskuudessa.

_Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki. Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki!_

Elma aavisti tämän hyvin pian. Ja suurlakossa hän selvästi siirtyi entisten radikaalisten porvarillisten tuttaviensa piiristä – kokonaan työväen piireihin.

Aseellisen kapinan edeltäminen oli sotilasakitatsiooni. Oli valaistava venäläisiä sotilaita, että heidän ei tule käskystä ampua työläisveljiä – vaan mieluummin ampua ne upseerit, jotka heitä veljesmurhaan komentavat.

Ja nyt Elman oli pakko syventyä sosialidemokratiaan ja oppia käsittämään kapitalismin kaikkea turmelevan vaikutuksen.

Hän näki, että suurpoliitillinen vapaustaistelu Suomessa oli pyrkinyt taloudellisesti hallitsevaan virkavaltaan. Ja kutka tätä konserttia johtivat? Rasvamahaiset, sydämettömät liikemiehet, jotka äänestivät edustajia valtiopäiville ainoastaan siksi, että suomalaiset kapitalistitkin saivat vähän kumartaa ruotsalaista ja venäläistä virka- ja poliisivaltaa – niin se oli "vallankumouksellinen".

Suurlakossa pääsi perustuslaillinen virkavalta satulaan. Sitä ennen hallitsi suomettarelainen mateleva, vanhan hallituksen kätyripuolue.

Mutta aika kehittyi. Venäjän taantumus sysäsi kaikki kotimaiset ainekset pois vallasta. Sill'aikaa varttui Suomen sos.dem. puolue.

Vuonna 1906 oli asema seuraava:

Suomettarelaiset olivat syrjään sysätyt suurlakon avulla, missä työn teki työväki ja punakaarti. Siitä hyvästä vaati kansa, etupäässä sos.dem. puolue, yleisen äänioikeuden niin miehille kuin naisille.

Taistelu äänioikeudesta oli kova v. 1905–1906.

Porvaristo oli pahassa välikädessä. Vastustaakseen kansaa sen äänioikeus-mielenosotuksissa, jotka saivat usein uhkaavan muodon, olisi porvariston täytynyt turvautua Venäjän sotajoukkoihin. Siihen he eivät voineet alentua – alentamatta asemaansa parlamenttaarisen mailman silmissä, joka oli sen verran epävarma tilanteesta, ettei julkisesti uskaltanut lausua kantaansa sosialidemokratiaa vastaan. Ja niin Suomen porvariston täytyi suostua antamaan yleinen äänioikeus.

Mutta silloin alkoi oikea luokkataistelu. Syntyi kysymyksiä kunnallisella ja taloudellisella lainlaatimisalalla.

Suomen perustuslaillisuusparka!

Kansallisten pyrkimystensä perusteella täytyi sen olla vallankumouksellinen Venäjän taantumusta vastaan herättääkseen kansan pohjakerrokset apuun.

Niin tekivät ensin suomettarelaiset, jotka nostivat kansan avukseen, saadakseen Suomen kielen oikeaan asemaan ja saamalla suomenkieliset virkavaltaan. Mutta ennemmin, kuin että suomettarelaiset olisivat astuneet taloudellisesti kansan etuja ajamaan, niin he möivät itsensä Venäjän taantumukselle v. 1900 ja opettelivat – toista äidinkieltä – venäjää!

Ha! Ha! Ha!

Virastoissa ei nyt käytetty suomea, – vaan venäjää, suomea – ja ruotsia!

Ha! Ha! Ha!

Se huvitti Elmaa, jonka mielestä suomettarelaisten kielipolitiikka oli aina ollut liian laiha keppihevonen.

Perustuslailliset puhuivat perustuslaillisesta itsenäisyydestä, – mutta ajoivat kaikkia vapaustaistelijoita takaa kuin koirat, – siksi että he näkivät tuon vapaudenhalun kohdistuvan sos.dem. taloudellisiin kysymyksiin.

Ha! Ha! Ha!

Ja elokuun 28 p. 1917, kun suuri vallankumous oli vihdoin vapauttanut Venäjän ja Suomen, ja kun Venäjän demokraattinen hallitus oli hajoittanut eduskunnan juuri siksi, että eduskunta vaatii itsenäisyyden, niin Suomen porvaristo iloitsi siitä, että Venäjällä oli vielä niin mustia voimia, että ne estivät pistimien avulla sos.dem. edustajia kokoontumasta laillisille valtiopäiville.

Tämä porvariston ilo oli provokaattorin teko!

Suomen porvaristo on kautta vuosisatojen harjoittanut provokatsioonia – ja Suomen kansa on ollut sen provokatsioonin uhrina.

Kun v. 1157 Ruotsin kuningas Eerikki, joka sai nimen "pyhä" ja piispa Henrik, tulivat Suomeen, niin ne houkuttelivat rannikkokansan liittymään kristinuskoon ja suistamaan vanhan Kalevala-aikaisen suomalaisen sivistyksen.

Lalli, joka silloin oli ensimäinen todellinen, luokkatietoinen suomalainen, tappoi arvoisan provokaattoripiispan Köyliön jäällä. Mutta tyhmä kansa tuomitsi Lallin.

Satoja vuosia mellastivat siksi Suomessa Ruotsin aatelisherrat anastaen metsät ja kalavedet, nahat ja viljat ja ottaen miehiä sotapalvelukseensa.

Vuoroin työstivät venäläiset, vuoroin ruotsalaiset ja aina vuoti suomalaista verta.

Södermanlannin herttua Kaarle kiihoitti pohjalaisia nuijamiehiä poistamaan kuningas Sigismundin luottomiehen, Klaus Flemingin vallan Suomesta, jotta hän itse pääsi Ruotsin kuninkaaksi. Kiitokseksi siitä vei Kaarlen poika, Kustaa Aadolf, suomalaiset kuolemaan Ruotsin vallan voitoksi Saksanmaalle v. 1630. Ja kun melkein Suomen koko vankka miehistö oli kuollut kolmenkymmenenvuotisessa sodassa, niin annettiin kaksi kolmasosaa Suomea lahjoitusmaiksi Ruotsin herroille, ja viimeinen kolmasosa sai suorittaa kaikki raskaat verot.

Tällaisesta tilanteesta kirjoitti Suomen silloinen kenraalikuvernööri, Pietari Braahe, "maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen".

Mutta Suomessa oli tyytymättömiäkin. Yksi heistä, Arnold Messenius, mestattiin hallitusvastaisena henkilönä, koska hän yritti saada Suomea itsenäiseksi. – Vapaamielinen Axel Oxenstjernan johtama Ruotsin hallitus sen teki uskonnonvapauden nimessä.

V. 1789 mestattiin ja pakeni joukko miehiä, jotka ajoivat Suomen itsenäisyyspolitiikkaa. Ne olivat Anjalan miehet. Niistä on tiede provoseerattu kirjoittamaan, että kertomus heidän Anjalan liitostaan on mustin lehti koko Suomen historiassa.

Yksi Anjalan miehistä, Kustaa Mauritz Armfelt, hankki Suomelle v. 1808 Porvoon valtiopäivillä nimen "valtio" Venäjän keisarilta Aleksanteri ensimäiseltä.

Elma vertasi tuota Kustaa Mauritz Armfeltia, jota historiassa sanottiin maankavaltajaksi, niihin huimapäihin, jotka ajoivat Suomen itsenäisyyttä takaa vuoden 1906 kapinassa Viaporissa. Hän asettui Anjalan miesten kannalle ja halveksi koko Suomen silloista matelevaa virka-aatelia, joka uhrasi isänmaansa Ruotsin kuninkaan, Kustaa III:nen suosiosta.

Eräs Anjalan miehistä, Ankarcrona, ampui vihdoin Ruotsin kuninkaan! Se oli miehen teko, sillä suurempaa näyttelijää ja valehtelijaa ei taida löytyä viekkaalla politillisellakaan uralla, kuin mitä oli Ruotsin kuningas Kustaa III.

Jos ei hänen vertaisensa ole se, joka sanoi suomalaisille: "Te saatte kaikki, mitä tahdotte" – eikä antanut mitään, nimittäin Venäjän väliaikainen hallitus ja sen pää!!

Kun vihdoin marttyyrien ja barrikaadimiesten verellä oli voitettu vapaus vuonna 1917, niin suomalaiset porvarit, provokaattorit, ärsyttivät vastavallankumouksen pimeät voimat nuoren vapauden kimppuun ja huusivat kasakoille "eläköön" vaalikokouksissaan!

Se oli porvarillisen provokatsiooni-järjestelmän huippu!

Uhrata vapaus ennemmin tyhmyydelle, rotuvainolle ja turmelukselle, kuin suoda kansalle rippuistakaan siitä ylellisyydestä, missä Suomen "vapaamielinen" porvaristo oli tähän asti rypenyt.

Kadulla kulki siis paljon murhaajia. Ne olivat ne miehet, jotka tuomitsivat Suomen ensimäisen itsenäisen miehen, Lallin, tyhmissä pyhimystaruissaan. Ne olivat ne, jotka halveksivat ensimäistä itsenäisyysmiestä Suomessa, Kustaa Mauritz Armfeltia. Ne olivat ne aktivistit, jotka v. 1906 ensin ottivat osaa Viaporin kapinaan, vaan jättivät yksin nuoret venäläiset luutnantit Jemeljanoffin ja Kohanskin, teloitettaviksi – ja tuomitsivat punakaartilaiset vankilaan, jotta saattoivat näyttäytyä Venäjän Stolypinin hirttonuorajärjestelmälle "uskollisina"!

Ne olivat ne, jotka vuonna 1917 ennemmin turvautuivat kirgiisiläisiin kasakkoihin, kuin yhteiskuntaparannuksiin.

Ne ovat Suomen porvarilliset provokaattorit.

Ja heidän vanavedessään kulkevat puolivillaiset nousukassosialistit ja tyhmät revisionistit, jotka hetken etujen vuoksi myyvät suuren periaatteen ja provoseeraavat kansaa kuitenkin vaalipuheissaan. Ne varastavat kansalta voitonmahdollisuuksia, sillä ne eivät uskalla antaa hyökätä etumaisessa rivissä, peläten kuolemaa aatteen edestä.

Olisi parempi kirjoittaa porvareista ja sos.dem. puolueen revisionisteista:

"Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!"

VIII.

Miinalaivan reunaa vastaan nojautuu kaksi siropukuista meriväenluutnanttia. He tupakoivat ja juttelevat kepeästi keskenään. Laivan kantta pitkin menee pieni, laiha maalaisvaimo, joka kaikkia voimia ponnistaen yrittää kantaa kahta ämpärillistä sikaruokaa, niin ettei kannelle mitään pirskahtaisi. Päivä on kuuma ja sikaruoka on pilaantunutta. Se haisee pahalle.

Luutnantit kirpistävät nenänsä ja hetken kuluttua juoksee maalaisakan perästä virolainen matruusi, joka suomeksi koettaa selvittää, että vaimo ei saa ottaa sikaruokaa laivasta, koskei osaa sitä sopivalla tavalla pois kuljettaa. Sitä ei saa ottaa päivällä, koska päällystö on silloin laivassa.

Elma, se on tuo maalaisakka, joka sikaruokaa kantaa miinalaivasta. Elma painaa päänsä alas ja vaikenee. Taantumuksen iestä täytyy tottua kantamaan.

Jälkeen Viaporin kapinan oli hän ja hänen miehensä liian sopimattomina joutuneet osalta sos.dem. puolueen "poliitillisen" johdon epäsuosioon ja muutamilta sai suoraan havaita, että olisi puolueelle edullista, että he siirtyisivät pois sen palveluksesta.

He olivat poliitillisesti liian, "heikkoja" ja "epäluotettavia" j.n.e.

Elma ja hänen miehensä ostivat lainarahoilla pienen raivaamattoman suon elättääkseen itseään kunnollisina korvenraatajina.

Nyt selveni Elmalle puolue-elämä.

Ensin hänen miehensä toimi yhtiössä kahden "puoluetoverin" kanssa. Toinen oli sos.dem. maisteri, toinen sos.dem. rahamies. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta sitte ilmestyi soraääniä. Elman mies maksoi heidän mielestään työväelle liian suuria palkkoja, ei rasittanut niitä kyllin, yritti liikaa j.n.e. Seuraus oli, että rahamies, sos.dem. puoluetoveri, yhtiön prokuristina sanoi, ettei yhtiö saa enää liikepääomaa, josta olisi seurannut. että Elman miehen pienet säästöt olisi rahamies, sos.dem. puoluetoveri, kaapannut yleisessä yhtiön vararikossa.

Kovien ponnistusten kautta sai Elman mies itse koko yhtiön huostaansa.

Nyt sos.dem. puoluetoveri ja rahamies, varatuomari, lakitieteen kandidaatti ja aatelismies af Virvelin kimpaantui. Ja se voima, jonka Elman olisi pitänyt miehineen säästää tarvittavaan vallankumoustaisteluun, kului loppuun häikäilemättömän julkeissa käräjäjutuissa, jotka arvoisa puoluetoveri af Virvelin nosti ruotsalaisten ja suomettarelaisten porvarien, kehnojen vääränvalantekijöiden työmiesten ja Venäjän hallituksen asettaman suomalaisen poliisivallan avulla.

Eräänä päivänä Elman mies lyötiin käsirautoihin ja sai istua kolme kuukautta Katajanokan vankilassa – syytettynä seitsemän markan puuvarkaudesta, vaikka hänellä itsellään oli metsää.

Käräjöitä käytiin, luokkatuomioita langetettiin ja sos.dem. puoluetoveri, rahamies ja aatelismies af Virvelin iloitsi, että Elman mies olisi voitu tehdä kelvottomaksi puolue-taisteluun, menetettyään kansalaisluottamuksensa.

Näin pitkälle menee revisionistinen varovaisuuspolitiikka puolueessa!

Ha! Ha! Ha!

Elma raatoi kuin torppariakka, teki hevostöitä, loi lantaa, möi puutarhatavaraa torilla. Sillä välillä hän synnytti lapsia ja koetti seurata aikansa virtauksia.

Sos.dem. puoluetoveri af Virvelin oli sukua suurimman suomalaisen pankin johtaville piireille. Siellä ruvettiin kohtelemaan Elman miestä – "tuttuun tapaan".

Annettiin ensin luottoa ja kun nuori mies oli olkainsa takaa hommannut talonsa kuntoon – niin pankki pani sen äkkiä ryöstölle ja af Virvelin ja pitäjän trokarit veivät Elman miehen omaisuuden polkuhinnasta.

Tiineitä rotu-emäsikoja myytiin 20 markalla. Poliisi löi heti nuijan pöytään, kun joku vaan suvaitsi jotain tavarasta tarjota.

Elman koti puhdistettiin. Taideteokset ja perintövitjat, kihlasormukset ja vaatteet myötiin.

Kahden lapsen kera Elma muutti Helsinkiin – ottaen puutarhurinsa äidittömän kaksiviikkoisen lapsen vielä lisäksi huostaansa. Ainoa ystävä, joka Elmalle jäi, oli uskollinen naispalvelija. Ida, joka Elman kanssa jakoi viimeisen leivän ja välillä näki nälkää.

Ikuinen kiitos sinulle, sinä kansan nainen, joka uskoit aatteen voittoon ja isäntäsi rehellisyyteen.

Nyt alkoi vakituinen taistelu rinta rintaa vastaan kapitalismin hirviön kanssa.

Kettumainen, entinen puoluemies avusti heitä ensin huutamalla omiin nimiinsä osan Elman miehen maapalstaa. Siihen Elma sai uhrata parhaimmat voimansa ja elämänsä valoisimmat vuodet 30 ja 40 ijän välillä.

Elma vanheni ja jäykistyi, aivot väsyivät, into laimeni, sielu katkeroitui. Ja ajaen kylmässä syksyisessä aamupimeässä laihalla ruunalla kaupunkiin, hän paleli aina sisuksia myöten hautoen mahdollisuutta pelastua tästä taloudellisesta ja henkisestä ahdingosta.

Ja tieto, että hänen tavallaan kärsi miljooneja Suomessa, satoja miljooneja mailmassa, toisten ryvetessä laiskuudessa ja hekumassa, se täytti hänen sielunsa verenhimoisella kostolla.

Laiha köyhän hevonen kärsi työn paljoutta ja viljan puutetta, lapset kärsivät vilua vaillinaisessa asunnossa. Katto vuoti, tulisija oli rikkinäinen tiilenröykkiö. Ruoka oli karkea ja toisinaan riittämätön. Työ oli ylenmääräistä, lepoa ei voinut toivoakaan. Puolue ja taidemailma sanoi, että Elma oli rappiolla – ja syy oli oma. Niin räkättivät sukulaisetkin!

Oi, Siperian erämaitten elämä ei ole sen jylhempää kuin Suomen korvenraatajan elämä hallaisen, viimaisen suon reunalla. Venäjän vankilan vartijasto ei pirullisemmin kiusaa pidätettyä kuin itsekylläinen, itseviisas suomalainen porvaristo ja aina sos.dem. puolueeseen tunkeutunut revisionistinen puoluekerma kohtelee vasemmistolaisia.

Ainoastaan taidemailmassa joku ja työväki ottaa asian humoristiselta kannalta – ja tämä kansan humööri piti Elmaa hieman vireissä taantumuksen verisessä ilveilyssä.

Ympäristön työkansa, niitten joukossa moni "siveän" kapitalistisen mailman tuomitsema, muodosti Elman ympäri henkivartijaston, joka piti puoliaan sos.dem. puoluetoverin af Virveliinin monille poliisihyökkäyksille.

Pitäjän johtava sielu, herra nimismies, virkaintoineen jäi usein ihan avuttomaksi käräjillä, missä puoluetaistelu kävi nappulavarkauksien käräjäjuttujen puitteissa.

Mutta Venäjän hallitus on kiitollinen vähimmästäkin palveluksesta.

Sos.dem. puoluetoveri af Virveliin möi erittäin edullisella hinnalla halkoja Venäjän taantumushallitukselle sodan ensi vuosina. Hän vartioitti myös sangen innokkaasti köyhiä, jotka kokosivat kuivia risuja valtion metsä-alueelta. Olisi kai saanut taantumukselta prenikan, jos ei vallankumous maaliskuun 17 p. 1917 olisi rikkonut "puoluetoverin" ohjelman.

Hän siirtyi pitäjän porvarillisten kartanonherrojen konsertista Helsingin poliisilaitokseen ja siitä osuusliikkeeseen johtavaksi sieluksi.

Ja vielä kerran sos.dem. puoluetoverit iskivät kyntensä Elmaan. Se tapahtui itse suuressa vallankumouksessa, jolloin puolueen sanomalehden sihteeri ei uskaltanut panna Elman referaattia punakaartilaisten kokouksesta lehteen. Ja kun Elman liian innokkaasti asiaa ajava palvelijain palkkaselostus osuusliikkeessä tarjottiin lehteen, niin puoluetoverit, revisionistit, lehden johtokunnan jäsenet, kielsivät ilmi tuomasta osuusliikkeen asioita, sillä se koski "sosialidemokraattejakin".

Vielä siis vallitsee taantumuksen henki, aivan kuin jälkeen v. 1906.

Vasemmistolaiset merkattaisiin mielellään vielä rosvoiksi ja provokaattoreiksi, jos löytyisi Suomessa sopivaa, miliisiä siihen asiaan ryhtymään. Mutta nyt ei löydy enää sellaista miliisiä. "Lahtarikaartilaiset" taas ovat liian pahassa maineessa.

Niin! Niin! Hyvät herrat, revisionistit ja puolivillaiset, marraskuun ja maaliskuun sosialistit, te "nimellisesti" zimmervaldilaiset, ovatko teidän paperinne puhtaat sinä suurena pyykinpesun päivänä?!

Viaporin kapina v. 1906 ei ole vielä ihan päättynyt.

Teloitettujen haudalla ei ole kunnollista muistomerkkiäkään. Se on kai hankittava. Sen vaatii vanha hyvä tapa.

VIII.

Työväentalo kohoaa kuin jättiläislinna Töölönlahden rannalla Suomen pääkaupungissa.

Sen lipputangossa liehuu punainen lippu. Sen kuparinen torni välkkyy syksyauringon valossa.

Ympäri Suomea käy vaalitaistelu valtiopäiville v. 1917 syksyllä.

Historian kaikki aallot lyövät tätä työväentalon muuria vastaan hyrskyten vaahtopäisnä.

Suomen itsenäisyys on ratkaistava.

Lallin piispanmurha Köyliön jäällä sukeltaa pakanallisena voimana esiin humpuukia kauan harjoittanutta valtion kirkkoa vastaan. Nuijasodan vihat ja kirot kimmoavat kartanonherroja kohti elintarvepulan yhteydessä. Anjalan liiton miesten haahmut kummittelevat kiihoittaen kansaa rikkomaan väliaikaisen Venäjän hallituksen asettamia sinettejä eduskunnan istuntohuoneen ovista. Saarijärven Paavo toivoo jo satoa kylvöstään, maatyöläinen odottaa helpotusta työnsä aivoja tylsistyttävästä raskaudesta.

Kaikki – kaikki – yksin kymmenvuotiset järjestönuoretkin haluavat elämänmuutosta.

Kahvilassa juovat naisedustajat kahvia. He puhuvat lepertelevällä äänellä pikkuasioita, sokurista j.n.e. He ovat istuneet kaikilla valtiopäivillä, he luulevat olevansa ylen viisaita.

Elma istuu viereiseen pöytään. Hän ei tahdo heitä tervehtiä. Häntä kiduttaa heidän itserakas, tyhmä naamansa.

Eräs tummanverevä, pieni naisedustaja puhuu pitkäveteisellä, itsekylläisellä äänellä. Hän on mielestään ylen diplomaattinen. Hänen miehensä on maltillinen revisionisti. Rouva on kuin miehensä grammofooni. Hän toistaa aina: "niin sanoo mieheni".

Mokomakin papukaija! Luulee kai mailman menevän myttyyn, jos hän ei istu valtiopäivillä v. 1917.

Hän on nytkin valittu, Elma lukee lehdestä. Mitä? Juuri tuon naisedustajan vaalipiiristä on yksi paikka sosialisteilta menossa porvareille! Piiri on Suomen punasin ja paras ja vallankumouksen vyöry on siellä käynyt niin korkealla, että olisi luullut sen lakaisevan koko porvariston!

Rouva naisedustaja on kai tyytyväinen. Hänen on nykyään liian mukava lähteäkseen kansalle puhumaan. Vähät siitä, meneekö paikka porvareille vai eikö, kunhan hän vaan itse saa nauttia edustajapalkkiotaan ja arvoasemaansa.

Se on sitä järkevää keskitien korkeampaa diplomatiaa.