Chapter 2

Orkesteri soitti kauniita, vieraita sävellyksiä. Ne olivat ehkä suomalaisia, vuoroin hivelevän suruisia, vuoroin puhtaan hilpeitä. Aistillisuutta ei niissä ollut.

Hän oli kuullut koulussa ja lukenut Novoje Vremjassa että Suomi oli Venäjän surun lapsi. Hän oli myös kuullut, että Suomella oli oma konstitutsiooni ja oma sivistys, hyvät raha-asiat ja suunnaton edistymishalu. Hän oli kuullut myös, että suomalaiset olivat hyvin viekkaita ja vaarallisia. Tyynen, tasaisen vaikutuksen tekivät ainakin suomalaiset. Naiset etupäässä olivat ylpeän ja tyttömäisen kulmikkaan näköisiä.

Arkadj Petrovitsj tilasi kahvia, sytytti paperossin ja tunsi mielensä keveäksi.

Konstitutsiooni tekee kansan tyyneksi ja järkeväksi, se aikaansaa sivistystä ja siisteyttä, järjestystä ja hyvinvointia.

Jumala paratkoon, sellaista ei nähnyt Venäjällä! Nuori luutnantti huokasi syvään ja rupesi muistelemaan venäläisten maanalaisten lentokirjasten sisältöä.

Oli häpeä, että suuri Venäjä oli niin kelvottomassa kunnossa! Millainen oli armeija! Jaappanin sodassa oli häpeällisesti hävitty. Täytyi saada duuma kokoon, parlamentaarinen hallitus kohottamaan kansan sivistystä. Mutta milloin se toteutuisi!?

Kaksi silmiinpistävästi puettua, sminkattua naista istui hieman loitompana, tähystellen Arkadj Petrovitsjia. Se nostatti suuttumuksen punan nuoren luutnantin poskille. Tuollaisetko naiset vain tähystelivät venäläisiä miehiä Suomessa?!

Iltapäivällä Arkadj Petrovitsj kulki pienellä laivalla Viaporin linnoitukseen, ilmoittautuakseen rykmenttinsä päällikölle. Ilma oli kuulakkaan kirkas. Satamassa höyrysi vaaleiksi maalattuja matkustajalaivoja. Ne olivat kuin suuret vesilinnut. Linnoituksen kirkon sininen katto ja kullatut pyörykät loistivat heleinä sinistä taivasta kohti. Elämä oli niin valoisaa, niin riemuisaa, kuin lemmen unelma.

Oikealle jäivät Kaivopuiston vihreät kummut ja sirot huvilat. Sinne häipyi iloinen Klippanin ravintola, mistä kuului veikeän operetin säveleet torviorkesterin soittamina.

Vasemmalle jäi purjehdusseuran paviljonki. Sen rannalla keinuivat purjeveneet kuin uivat sirot merenneidot! Kaikki uhkui huolellisuutta, varmuutta, taitoa! Ja tämä ihana maa oli tuon harmaan linnoituksen orja, sillä Viapori oli kuin peikkoluolasto!

Arkadj Petrovitsj hyppäsi laivasta Kirkkosaaren sillalle. Häntä vastaan lehahti hänen kotimaansa tunnelma. Hän tunsi nuo harmaat, nöyrän näköiset raskautetut sotilaat. Hän oli ennen nähnyt upseerien töykeät kasvot sotilaita tervehtäissä. Hänen mieltään ahdisti niin, että silmät vettyivät. Hän muisti lehmukset kotikylänsä peltojen takana, hän muisti niitten tuoksun ja balalaikan äänen ja hänen tuli niin kovin ikävä.

– Arkadj!

Rumannäköinen, punatukkainen nuori upseeri tuli käytävää pitkin alas rantaan.

– Hyvää päivää.

– Milloin saavuit?

– Tänään.

– Aiotko ilmoittautua?

– Heti.

– Seuraa minua.

Nuoret upseerit kulkivat epätasaista käytävää pitkin epäsiistien kasarmien ohi, mistä kuului harmonikan rämpytystä. Ikkunoista tirkisti harmaita, ikävystyneitä kasvoja. Ne olivat kasarmeihin teljettyjen sotilaitten surulliset naamat.

Upseerit kulkivat upseeriasuntojen ohi kansliaan, missä käyskenteli ja istuskeli häikäilemättömän ja tylyn näköisiä eri arvoisia upseereita. Toinen toistaan puhutellessa he hymyilivät hätäilevän makeankohteliaasti ylempiarvoisille, alemmille he olivat kylmäkiskoisempia.

Sotakuri oli painanut leimansa kaikkeen.

Sotilas teki kunniaa niin tärskävästi kuin ollen valmis lyömään päänsä kivilattiaan. Luutnantti teki ajoluokan muotoisen syvän kumarruksen. Kapteeni kumarsi kunnioittavasti. Eversti vain ohimennen suvaitsi nostaa kätensä lakin reunalle. Itsevaltias hän oli rykmentissään, kuin keisari itse valtaistuimella. Hänen suosiostaan riippui yksilön kohtalo. Linnoituksen komendantti vain harvoin näyttäytyi tavallisille kuolevaisille.

Arkadj Petrovitsjin astuttua kansliaan, kävi upseerien kesken nopea tarkkaava arvostelu.

Nuoret luutnantit laskivat yhdellä silmäyksellä, ilmestyikö kilpailija everstinnan suosiosta. Kapteeni tähysti, oliko tulokas kyllin tottelevainen ja hommaavan näköinen, jotta hän itse voisi paljon ottaa lomaa ja raskauttaa luutnanttia. Eversti tarkasti papereita, mitä sukua ja seurapiiriä tulokas oli. Kukaan ei välittänyt tulokkaan tietomäärästä tykistötieteessä.

Evgenj Lvovitsj Kohanski, se oli tuon äskeisen punatukkaisen luutnantin nimi, esitti tulokkaan muille. Arkadj; Petrovitsj Jemeljanoff Mihailoffskin tykistökoulusta.

Kumarruksia, kohteliaisuuksia.

Ja pian ystävykset, Evgenj ja Arkadj poistuivat Evgenjin asuntoon.

Se ei ollut liioin komea. Huoneessa oli telttavuode, muutama tuoli, pöytä, tupakkalaite, kirjahylly ja suunnaton määrä kirjoja ja sanomalehtiä.

Evgenj Lvovitsj Kohanski oli tarmokkaan näköinen nuori luutnantti, jonka suunpielissä piili sammumattoman vihan varjo. Se oli kuin hän, ollen puolalaista aatelia, olisi itseensä koonnut kaikki ne koston tunteet, jotka Venäjän hirmuhallituksen verityöt olivat synnyttäneet Puolan onnettomassa kansassa.

Evgenj Kohanski oli harvapuheinen ja juro seurassa. Hänestä eivät pitäneet liioin upseerit, eivätkä myös naiset.

Katsahtaessaan nuoreen toveriinsa Arkadj Petrovitsjiin, nuo jurot kasvot valaistuivat, kuin syksyinen maisema auringon tullessa äkkiä esiin pilvien takaa. Hän hymyili koko kasvoillaan ja laski käsivartensa Arkadjin olkapäille.

– Minun on ollut sinua ikävä, kuin olisin kaivannut morsiantani.

Evgenj veti Arkadjin telttavuoteen reunalle.

– Täällä on niin hirveän ikävä. Ei muuta kuin juopottelevia everstejä, jotka pelaavat kaiket illat kapteenien kanssa korttia. Idioottimaisia rouvia ja aasimaisia luutnantteja, jotka ottavat vastaan rahaa maalatuilta everstinnoilta – ja naimahaluisia tyttäriä.

– Entäs sotilaat?

– Hyvännahkaisia pelkureita!

Tuo arvostelu hieman loukkasi Arkadjia, sillä hän tiesi vanhastaan, että Kohanski halveksi venäläisiä; talonpoikia – puolalaisena. Hän sanoi siksi hyvin vakavana:

– Meillä on siis täällä paljon työtä.

– On.

Kohanski huusi sotilaalle, että tämä laittaisi teetä. Sitten hän otti esille valokuvan, joka esitti nuorta ylimyskoululaisen puvussa olevaa tyttöä.

– Neiti – – –

– Niin. Lue.

Arkadj luki:

Es ist eine alte Geschichte doch wird sie immer neu! Und wem sie just passieret, dem bricht sie das Herzentzwei.

(Se on vanha juttu, joka aina uudistuu. Vaan se, jolle se tapahtuu – murtuu sydän).

– Unohdettu. – Kohanski veti syvästi henkeään. – Nyt en rakasta muuta, kuin vapautta ja – sotilasakitatsioonia!

Arkadj Petrovitsj hypisteli viiksenalkujaan. Hän haaveili rakkautta. Hänen ihanteensa oli nainen, mutta mistä sen löytäisi?

Sotilas laittoi teen kuntoon ja ystävykset rupesivat sotilaan mentyä kuiskaillen puhumaan politiikkaa.

Tarvitsisi järjestää hyvä akitatsiooni ja harjoittaa propagandaa. Oli linnoituksessa muutamia kapteeneja, jotka olivat vallankumouksellisia. Kohanski lupasi heti suositella Jemeljanoffia hyvänä propagandistina.

Ystävykset puhuivat kauvan linnoituksen upseereista. Komendantti oli kuvaava tyyppi. Hän varasti ja antoi varastaa. Kanuunat olivat ylen kehnot. Hankkija oli rasvannut upseerit. Muonasta varastettiin, arsenaalista, kaikesta. Linnoitus oli variksenpesä. Jos sota syttyisi, ei sillä sinään tekisi mitään. Patterikanuunat eivät kantaneet niin kauas, kuin laivatykit.

Jemeljanoff painoi päänsä alas. Oi, tätä kurjaa komentoa! Ja Pietarissa mellastivat papit, puoskarit ja haahmujen näyttäjät taikauskoisen, puolihöperön hallitsijan ympärillä.

Jemeljanoffilla ei ollut vielä asuntoa.

Ystävykset paneutuivat yhdessä nukkumaan rautasänkyyn.

Nukkuessaan laski Kohanski käsivartensa ystävänsä Kaulaan sanoen:

– Minun on niin ikävä, Arkadj, että voisin itkeä.

Arkadj Petrovitsj naurahti pimeässä.

– Kuvittele, että olen kaunis tyttölapsi!

Kohanski murahti nauraen:

– Silloin en voisi sinuun luottaa, enkä uskoa sinulle maanalaista sotilasakitatsioonia. Parempi, että olet mies!

II.

Suurlakko oli tullut kuin keväinen myrsky. Se rikkoi talven jäät. Se karisti viimeisen huurteen kuusien oksilta. Se kuivatti lätäköt ja loihti esiin lämpöisen iltasateen.

Ruoho alkoi päivällä viheriöidä. Muuttolinnut palasivat Etelästä.

Elma oli ensi kerran kuullut kymmentuhatlukuisen kansan laulavan marseljeesia ja kansainvälistä työväenmarssia julkisesti kadulla.

Poliisit olivat tehneet lakon. Toreilla oli huudettu taantumus alas. Ilman verta oli senaatti pantu pois ja poliisikamari valloitettu.

Elma oli joutunut miestoveriensa mukana poliisilaitokseen. Siellä hän istui poliisimestarin pöydän ääressä ja seurasi mailman menoa.

Hänestä juttu kaikessa vakavuudessaan oli itse asiassa huvittava.

Suomen lippu vedettiin ylös ja vedettiin alas. Poliisilaitoksella sillä nukkui sos.dem. puolueen väsyneet tilanteen valvojat öisin.

Slava-laivalta kenraalikuvernöörin kekkereiltä tullut luotsihallituksen silloinen ylipäällikkö oli täydessä tuuterissa, mutta lupasi kannattaa kapakoiden sulkemista, sillä hän ei juonut koskaan – paloviinaa.

Voikassa oli vangittu nimismies ja pari muuta herraa. Yöllä soitettiin ainoalla käytettävällä telefoonilla poliisimestarin huoneeseen, voitaisiinko ne vapauttaa, johon Elma vastasi määräyksestä, – että voitiin vapauttaa.

Poliisiputkaan teljettiin kerran Suomen kaksi suurta taiteilijaa rauhan häiritsijöinä kaduilla.

Viaporista eräs hallitusmielinen upseeri pyysi suomalaisilta luvan saada tullista ottaa ulos valtiolle kuuluvia kaalinpäitä.

Sos.dem. komitea antoi maastalähtölipun Ameriikan kuuluisimmalle miljardöörille.

Hauskoja kaskuja voisi kertoa suurlakosta kokonaisen kirjan täydeltä. Mutta tapauksella olivat Venäjällä niin syvät juuret ja niin veriset seuraukset, että leikki ei huvita.

Venäläinen sotaväki ei ollut niin herännyt, kuin sen siviliväki; niinkuin suomalaiset. Toinnuttuaan hämmästyksestään taantumuksen hallitus saattoi sotaväen avulla panna toimeen ankaran koston. Ensimäinen duuma hajoitettiin, sen jäsenet vangittiin. Pietarissa pantiin toimeen verilöylyjä. Moskovan kapina epäonnistui. Sevastopolissa ammuttiin luutnantti Schmidt. Ken jaksaa luetella hirmuhallituksen kauhuntöitä jälkeen v. 1905 ja viime maalisk 13 päivään saakka. Kenties ajanjakso 1905–1917 on verisin Venäjän itsevaltiuden historiassa.

Mutta se myös teroitti mielet vastustamaan olevia oloja.

Bobrikoffin aika, suurlakko ja siitä johtuva mielenkuohu, ei laskenut ensi vastustuksella. Ryhdyttiin taisteluun.

Äänioikeustaistelu alkoi yhdeltä puolen kiivaine, räiskyvine väittelykokouksineen porvarien kanssa, Marx ja Bebel tulivat päiväjärjestykseen – ja venäläisten keskuudessa alkoi sotilasakitatsiooni.

Eräänä synkkänä, sateisena syyskuun iltana soi ovikello Elman äidin asunnossa. Hän aukasi. Eteiseen astui sos.dem. lehden Venäjän osaston toimittaja ja vieras.

Toimittaja oli ennestään Elmalle tuttu. Hän puhui lyhyesti Elmalle asiansa, että venäläiset vallankumoukselliset pyytävät hänen asunnossaan saada harjoittaa salaista akitatsioonia sotaväen keskuudessa.

Elma katsahti vieraaseen. Kaksi tummaa silmää kohdistui vakavina häneen. Hän tarjosi kätensä slaaville ja sanoi:

– Tulkaa!

Venäläinen pudisti lujasti Elman kättä ja sanoi kevyesti kumartaen:

– Kiitän.

Ja niin Elma joutui ihan lähelle vallankumouksen vyöryä.

Harva se yö saapui hänen asuntoonsa noin kymmenkunta venäläistä sotilasta – milloin tykistöväkeä, – milloin meriväkeä. Akitaattorit puhuivat heille ja he levittivät tietoa kasarmeihin.

Mitä he puhuivat, siitä ei Elma aina saanut selkoa, sillä hän ei osannut aivan hyvin venäjää.

Akitatsioonin päätyttyä vallankumoukselliset jäivät Elman luo saksaksi selittäen hänelle Marxin periaatteita ja Venäjän vallankumouksen eri vaiheita ja vivahduksia.

Suomalaisten kesken oli syntynyt aseellinen vallankumousliike – punakaarti. Elma joutui sen iltamiin puhumaan ja tutustui siten sen toimintaan.

Eräänä herttaisena kevätiltapäivänä Elma tupsahti tulla iloisena ja äkkiarvaamatta punasen kaartin päällikön yksityisasuntoon.

Hän kertoi jotain ilahduttavaa päällikölle – mutta kääntyi samassa ja näki sohvalla nuoren tykistöväen pukuun puetun upseerin.

Elma eroitti kaksi hymyilevää, teräsharmaata silmää, vaaleat viikset.

Solakka vartalo kohousi pöydän takaa.

Elma kuuli lausuttavan venäjäksi nimensä ja vieraan upseerin nimen.

Luutnantti Jemeljanoff, Viaporin tykistöstä.

Elma ei osannut venäjää, miehet jatkoivat äsken keskeytynyttä vakavaa keskusteluaan ja Elma meni päällikön rouvan luo ruokasaliin.

Myöhemmin Elma tutustui vallankumoukselliseen tykistökapteeniin, tämän rouvaan ja muihin vallankumouksellisiin. Kapteenin rouva oli Helsingissä syntynyt saksatar, joka puhui hyvin ruotsia.

Kapteenin perhe asui Sockenbackassa ja sinne kokoontui usein akitatsioonia harjoittavat.

Elma kehittyi heidän seurassaan nopeasti.

III.

Kallion reunalla istuu nuori tykistöväen upseeri. Hänen sininen, hyvin istuva verkapukunsa paljastaa sulavat olkapäät. Sinisten, pingoittuneitten housujen läpi näkyy säärilihasten soikeat muodot.

Hän istuu pää kumarassa, katse luotuna saappaisiin ja leikkii sapelinsa kahvalla puhuen osaksi venäjäksi – osaksi saksaksi.

– Minä en ole koskaan voinut kärsiä venäläisiä upseereita, – sanoo Elma viivytellen, mutta varmasti.

Nuori luutnantti nostaa päänsä ja nauraa heleästi, niin että koko hammasrivi paljastuu täyteliäitten huulien välistä.

– Sitten täytyy minun käännyttää teidät, – vastaa hän.

Elma katsoo nuoreen slaaviin epäilevin ilmein.

Venäläinen on hänelle kuvattu huikentelevaiseksi, aistilliseksi viettelijäksi. Hallituksen upseerit ovat koulutetut sortamaan pienempiä kansoja.

Elma katsoo tuskan tuike silmissä nuoreen upseeriin.

– Minä ymmärrän, – vastaa slaavi matalammalla äänellä.

Ja slaavi alkaa selittää Elmalle, että Bobrikoffin politiikka jo valloitusteoriankin perusteella oli erehdys; että keisari Aleksanteri I oli ollut viisaampi, joka suvaitsevaisuudellaan teki suomalaisista Venäjän uskollisimman rajamaakansan. Mutta hän lisää, että hovia ympäröivät kaikenlaiset saksalaiset nousukkaat, jotka itse panevat toimeen kapinoita tehdäkseen itsensä tärkeiksi ja välttämättömiksi niitten kapinoitten tukahuttamisen kautta.

– Tuo on inhoittavaa, – vastaa Elma tiukkana.

Slaavi kohottaa olkapäitään.

– Se on Venäjän alituinen hallitustaktiikka, harjoittaa provokatsioonia.

Elma alkaa kuunnella nuoren venäläisen esitystä.

Hän kuulee puhuttavan Donin kasakoiden orjuuttamisesta ja ohjelmallisesta siveellisestä turmelemisesta. Hän kuulee puhuttavan tjerkassien köyhdyttämisestä, Puolan hävittämisestä, tataarien kiihoittamisesta kristityltä armenialaisia vastaan. Hän kuulee historian suuresta Venäjästä, Moskovan tsaarien veritöistä ja bojaarien suistamisesta mongoolien avulla, jotka ensimäisinä strelitseinä ja viimeiseksi kirgiisiläisten kasakoiden haahmussa tukevat itsevaltiutta ja tukahuttavat Länsi-Euroopasta tulleet heikommatkin vapaustuulahdukset Venäjällä. – Nuori slaavi puhuu paljon ja kauniilla soinnukkaalla baritooniäänellä.

Elmasta on kuin istuisi hän hirvittävällä teloituspaikalla. Korpit rääkkyvät ihmishaaskojen ympärillä, yö levittää mustan vaippansa yli kyynelkostean maan. Tuuli valittaa ja itkee. Elmaa väristyttää. Silloin tulee tietä pitkin nuori bojaari, joka kietoo hänet lämpöiseen siniseen turkisvaippaansa ja sanoo:

– Me ratsastamme kotiini. Siellä kukkii kirsikkapuu ja tuoksuu punanen tattarakukka. Siellä balalaikat soivat illan suussa ja nuorikot tanssivat nurmella. Minä nostan sinut satulaan ja me kiidämme kuin tuulispää yli aron taivaan rantaa kohti.

Nuori slaavi unhoittaa saksan kielensä. Hän puhuu venäjää, hänen kummalliset suhahtelevat äänensä vaikuttavat kuin kuuma kesätuuli. Hänen silmäänsä verhottu säihky pakottaa Elman sulkemaan silmänsä ja Elmaa raukasee. Itku nousee kuumana silmiin ja hän kätkee kasvonsa käsiinsä.

– Mikä teidän on?

– Minun on niin kovin ikävä. En parane, ennenkuin koko Venäjä on vallankumouksen liekissä. – Elman ääni värähtää.

Ja nuoren slaavin silmistä välähtää liekki, kuin kuuman sulatusuunin aukosta. Elma sulkee taas silmänsä. Hän horjahtaa noustessaan seisomaan ja slaavi auttaa häntä kalliota alas.

Elma kulkee pari askelta, – irtaantuu ja kulkee ylpeänä yksin.

Katsahtaessaan kerran kumppaniinsa, hän huomaa tämän silmissä veitikkamaisen hymyn. Häntä huvittaa luultavasti suomalaisen naisen koppavuus. Se on niin outoa Venäjällä. Sen on Elma kuullut muilta akitaattoreilta.

He palaavat muitten luo. Keskustelu kiertyy venäjäksi Marxin ja Bebelin ympäri ja naiset eroavat herroista hetkeksi.

On ilta. Hyvännahkaisen näköiset, rokonarpiset venäläiset tykistösotilaat ovat saappaat kainalossa hiipineet portaita alas ja hävinneet yöhön. Nuori slaavi astuu ikkunan ääreen, katsoakseen poistuvia sotilaita. Elma sanoo:

– Varokaa, jos voisi löytyä kadulla urkkijoita. Minä sammutan tulen.

Nuori upseeri istuu sohvan kulmaan.

Elma ei eroita hänestä katulyhdyn valaisemassa huoneessa muuta kuin hienon profiilin ja tummat pitkät silmäripset.

Nuori slaavi ei puhu mitään. Hän uneksii vapaudesta ja onnellisesta suuresta Venäjästä. Hän on kai mielikuvituksissaan kotonaan ja unohtaa Suomen ja suomalaiset.

Elma on mustasukkainen Venäjälle.

Hän istuu sohvan toiseen kulmaan ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Slaavi kääntyy silmissä vielä unelmoiva samettitummuus.

Oi, miten Elma rakastaa tuota surullista samettitummuutta.

Hän tahtoisi hiipiä niitä lähelle ja unelmoida loppumattomista tulevaisuusihanteista, kuin aromaan rajattomuudesta.

– Mitä te mietitte, – sanoo Elma hiljaa.

– Kapinaa.

Elma hiipi vaistomaisesti nuoren slaavin luo.

– Mutta jos ei se onnistu, niin teidät vangitaan –

– Ammutaan, – korjaa slaavi.

Elma tarraa kiinni hänen käsivarteensa.

– Itkisittekö?

– Itkisin, – purskahtaa Elman huulilta.

Ja nuori muukalainen kuljettaa kätensä Elman otsalle.

– Muistaisitteko minua?

– Muistaisin. Me suomalaiset naiset emme osaa teitä rakastaa, mutta me muistamme teitä aina.

Ja nuori venäläinen painaa päänsä lähelle Elmaa ja sanoo:

– Minulla ei saa olla rakastettua. En tahdo, että kukaan minua jälkeen kuolemani kiroo.

Ja Elman tulee niin ahdistava olla. Hän kohottaa kätensä nuorta upseeria kohden, kuin tahtoisi hän kuolemaa torjua ja hänen päänsä vaipuu vavisten hänen rinnalleen.

– Älkää ennenaikoja surko, – sanoo upseeri.

– Minä pelkään niin.

– Nyt minä lähden, – sanoo nuori mies. – Kello on lähemmäs kaksi. Hyvää yötä.

– Hyvää yötä.

Oi, miten Elma olisi tahtonut hänet pidättää. Mutta hän ei voinut. Suuri Venäjä ja tykistösotilaat olivat propagandistille rakkaammat.

Elma tarjoo hänelle kätensä hymyillen.

Nuori mies painaa sille lämpöisen suudelman ja poistuu.

Vaan Elma heittäytyy täysissä pukimissa sohvalle ja itkee – itkee hillittömästi ja ääneti.

Haaksirikkoutuneitten juurella leyhyy lämmin kesäyö. Alhaalla sataman veteen heijastuu välkkyviä valoja, kuin tähtiä talvisella pakkastaivaalla.

Helsingin kaupunki on ihana tällä kohdalla.

Nuori upseeri nojautuu sohvan selkää vastaan leuka käsien varassa. Hänen oikea polvensa on sirosti taipunut sohvan ympäri, hänen solakka vasen säärensä saappaineen on joustavasti ojossa. Sapeli on poikittain hänen polviensa yli.

Tuossa asennossa on jotain julmaa ja kiehtovaa, kuin leopardin ruumiin asennossa väijymistilassa.

Se on oikein, että kenkään ei voi olla niin julma, kuin slaavilainen, ei kenkään niin siron pehmeä.

Nuori slaavi kääntyy suoraan istumaan, oikoo jalkansa, nostaa sapelin sivulleen ja ristii kätensä rinnoilleen, tuijottaen yön pimeään.

Elman mieleen johtuu kaunis sulttaani, joka samettikatseella voi tuomita lemmittynsä kuolemaan, jos tämän aatteet rikkovat hänen päätöksiänsä.

Elma katselee nuorta vallankumouksellista kauan. Otsa hänellä on jalo, kuin kaukaasian rodun puhtaimmalla heimolaisella ainakin. Furaskan alla, joka on suorana otsassa, ei näy muuta kuin sen ääriviivat ja kasvonkulma. Nenä on hienosti kaareva, kulmakarvat tummantuuheat ja kaartuvat, silmäripset pitkät ja mustanraskaat. Harvoin niitten takaa näkyy muuta kuin verhottu katse. Huulet ovat täyteliäät ja suu aistillisen kaareva, kuin slaavilaisilla.

Vartalo on solakan joustava, ehkei se kestäisi suomalaisen kanssa painissa. Mutta ratsun selässä se vartalo taipuu kuin kaisla rannan aallokossa. Sääristä näkyy, että hän on paljon voimistellut.

Vaitioloa kestää kauan. Muukalaisen ajatukset ovat kaukana täältä, rotuharrastukset erottavat venäläisen ja suomalaisen, upseeri on unohtanut kokonaan siviilihenkilön rinnallaan.

Elmassa herää pelko, että olento hänen rinnallaan katoaa ja hän jää yksin.

Silloin Elma hiipii uneksijan luo.

Tämä kääntyy äkkiä kuin heräten. He ovat yksin kukkulalla. Elma katsoo rukoillen nuoreen slaaviin ja kuin hallitsija tämä kepeästi hymyilee ja painaa huulensa Elman poskelle.

Elmasta tuntuu, kuin leviäisi muukalaisen ihosta mantelintuoksu. Se huumaa ja hän vetää syvälle henkeään. Nuori upseeri kietoo käsivartensa Elman ympäri. Elma nojaa poskensa pehmeää univormun verkaa vastaan ja niin he istuvat kauan vaieten.

– Eikö Helsinki ole kaunis iltavalossaan, – kuiskaa Elma.

Slaavi ei kuule.

Elma luulee loukanneensa hänet ja sanoo, pehmeästi kosketellen hänen kättään:

– Mitä te mietitte?

Venäläinen havahtuu äkkiä mietteistään, paljastaa valkoiset hampaansa ja ottaa hänen kätensä käsiinsä.

– Ajattelen, että jos asettaisin kuularuiskun tänne haaksirikkoutuneitten juurelle, niin voisi kai tuon rannan pitää kurissa.

Elma vavahtaa.

– Onko teidän vilu, – sanoo slaavi hyväilevällä äänellä.

– Ei, – vastaa Elma, vaikka hän hermojännityksestä ihan vapisee.

– Onpa, – sanoo nuori mies, ja sulkee hänet syliinsä. Sitten katselee muukalainen Elmaa hymyillen silmiin ja sanoo:

– Jälkeen kapinan minä sanon teille jotain.

Ja ihan suutelee Elmaa molemmille käsille, lämmittää niitä kuumilla kämmenillään ja kuljettaa Elmaa vähän matkaa käsivarsi vyötäisillä. He lähestyvät sitten valaistuja käytäviä ja kulkevat vierekkäin vaihtaen mitättömiä lauseita.

IV.

On suuri kansanjuhla Hesperian puistossa. Ensi kerran yhtyvät sortajain kansa ja sorretut. Sortajat huomaavat olevansa hekin sorrettuja ja yhtyvät sortamiinsa. Venäläisen sotilaspuvun näkee suomalaisen työläistäkin rinnalla.

On punakaartilaisten edustajakokouksen lopettajaisjuhla.

Puhujina esiintyy ensi duuman sos.dem. jäseniä. Mailmankuuluisa venäläinen kirjailija puhuu.

Duuman jäsenet ovat vaatimattomassa venäläisen talonpojan puvussa. He puhuvat tyynesti, lämpimästi. Venäläinen kirjailija puhuu hitaan satiirisesti. Hän on puettu talonpoikaispukuun hänkin. Hänen veren punasta tihkuvat teoksensa ovat juuri tehneet voittoretkensä yli mailman.

Kivihiilimustansilmäinen venäläinen sos.dem. agitaattori puhuu. Hänen sanansa ovat kuin räiskyvää lieskaa, hän sytyttää, hän polttaa, hän peloittaa, hän pieksee. Yleisö on kuin huumeessa, sotilaat tulevat levottomiksi, ilmassa on sähköä.