Part 7

Kun tervatynnyrit olivat palaneet loppuun, mentiin illalliselle. Illempana Allan Bentick piti runomuotoisen puheen seitsentoistavuotiaalle, joka tunsi olevansa valmis vaipumaan maan alle ujoudesta, huomatessaan olevansa kaikkien yhteisen huomion esineenä. Mutta jälkeenpäin, toivuttuaan ja saatuaan omakseen Allanin käden hienolle paperille kirjoittamat säkeistöt, silloin hän oli onnellinen tuntiessaan saaneensa ikuisen muiston.

18.

Joululoma oli lopussa, luvut Borgissa olivat taas alkaneet, ja päivät olivat pidenneet huomattavasti. Erik ja Allan olivat matkustaneet takaisin Uppsalaan, ja kaikista, yhtä lukuunottamatta, tuntui tyhjältä heidän mentyään. Tämä ainoa oli Uno Clareus. Hän oli joutunut varjoon etenkin Allan Bentickin tähden, jota vastaan ei kukaan voinut pitää puoliansa. Uno, joka oli täynnä omaa tärkeyttään ja joka tahtoi toistenkin olevan sellaisia, ei senvuoksi oikein suvainnut Allania ja alensi tätä mielellään, jos tilaisuutta sattui.

-- Hän on vaahdon kaltainen, hänessä ei ole mitään syvyyttä, sanoi hän Lucialle muuanna päivänä, kun puhe osui Allaniin.

Lucia hymyili iloista hymyä, jonka pelkkä Allanin ajatteleminenkin herätti useimmissa.

-- Mutta hänessä on vauhtia.

-- Niinpä kai, myönsi Uno ylenkatseellisesti. Sitähän on pienimmässä purosessakin. Meren suuresta tyyneydestä ja suuresta myrskystä hän ei tiedä mitään.

Tämä sanottiin äänellä, joka ilmaisi, että Uno itse kyllä oli selvillä siitä paisuttavasta kokemuksesta ja osaisi sanoa paljon siitä, jos tahtoisi.

Lucia hymyili hieman, mutta ei vastannut mitään. Hän istui suuressa salissa pianon ääressä ja soitteli mielialojaan hämärissä odottaessaan Britaa, joka oli tulossa noin neljännestunnin kuluttua alkavalle soittotunnilleen. Uno oli kuullut hänen soittonsa ja tullut sisään, ei kuuntelemaan, vaan käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen esittääkseen Lucialle jotakin, jota hän pari päivää oli mietiskellyt. Lucia oli sattunut mainitsemaan Allanin, ja se oli saattanut Unon lausumaan arvostelunsa tuosta nuorukaisesta. Mutta nyt hänen ajatuksensa palasi takaisin siihen asiaan, joka oli aiheuttanut hänen tänne tulonsa.

-- Neiti Lucia, pyytäisin teiltä erästä palvelusta, sanoi hän sellaisella äänellä, kuin olisi ollut kyseessä pikemminkin suuri kunnianosoitus, jota hän oli aikeissa osoittaa Lucialle.

Lucia lakkasi soittamasta ja katsahti mielenkiintoisena häneen.

Uno heilautti tukkaansa ja selvitti kurkkuansa.

-- Asia on siten, että olen saanut näytelmäni niin valmiiksi, että haluaisin lukea sen ja pohtia sitä jonkun sellaisen kanssa, jolla on arvostelukykyä. Koska te olette nykyisessä ympäristössäni ainoa, jolla sitä on, on minun valintani sattunut teihin -- jos sallitte?

Huolimatta teeskennellystä kainouden ilmeestä oli selvää, että hän odotti Lucian aivan haltioituvan Tämä koettikin näyttää siltä. Varmaa on, että Lucia, oli sekä huvitettu ja yllättynyt että asiasta innostunut, mikä kaikki saattoi hänen kasvonsa Unon täydelliseksi tyytyväisyydeksi hymyilemään ja säteilemään. Unon lapsellinen itserakkaus pikemmin liikutti kuin työnsi luotaan Luciaa. Senvuoksi ei hänen suostumuksessaan ollut mitään soraääntä.

-- Mikä liekin saattanut teidät noin ehdottomasti luottamaan minun arvosteluuni, sitä en tiedä, mutta että teidän näytelmänne kuunteleminen on minusta erittäin huvittavaa ja mielenkiintoista, on varmaa, sanoi hän hilpeään ja sydämelliseen tapaansa. Uno hymyili mielissään.

-- Milloin ja missä luemme? On hyvin tärkeää, että saamme olla häiritsemättä.

-- Niin, tietysti, sanoi Lucia ja mietti. Se sopisi niinä iltapäivinä, jolloin tytöillä ei ole soittoa. Lukuhuoneessa ei ole ketään siihen aikaan.

-- Huu sentään! Kuinka voittekaan ehdottaa niin jokapäiväistä? Seinäkartta ja musta taulu! Tuntisin itseni ikäänkuin koulupojaksi, joka lukee koulukirjoitustaan.

Lucia nauroi.

-- No kirjasto sitten! Siinä on tunnelmaa kauniine vanhoine esineineen. Eikä sielläkään ole ketään iltapäivillä.

Kirjasto voitti Unon hyväksymisen. Ensimmäisenä vapaana iltapäivänä Lucia meni sinne, ja heti jälkeenpäin tuli Uno käsikirjoituksineen turhaan salaten tärkeyttään ja arvokkuuttaan teeskennellyn välinpitämättömyyden ja kainouden taa.

Lucia ei odottanut paljoa hänen teoksestaan, sillä Uno tuntui hänestä liian kypsymättömältä voidakseen luoda mitään arvokasta. Mutta lukemisen aikana hän pian muutti mieltään Unon teos oli tosin kypsymätön, mutta ilmaisi kieltämättä todellista lahjakkuutta. Ihmeekseen Lucia tunsi näytelmän kiinnittävän mieltä ja tempaavan mukaansa sitä myöten kuin lukeminen jatkui. Ja juuri siksi, että hän oli odottanut niin vähän, oli hänen ihmettelynsä sitä vilkkaampi. Tuo nuori mies itsekin esiintyi muuttuneena hänen edessään niinä hetkinä, jolloin hän näki hänen kokonaan olevan yhtä teoksensa kanssa. Hänen sisäinen ihmisensä esiintyi vapaana kaikesta siitä, joka muutoin oli siinä ylinnä.

Luciassa heräsi näinä iltapäivinä kunnioitus Unoa kohtaan ja hänestä tuntui ikäänkuin todellinen ystävyys voisi syntyä heidän välilleen. Hän tunsi tämän orastavan ystävyyden edesvastuun. Hän ei saisi kuten tähän saakka hymyillä salassa Unon pikku heikkouksille, vaan hänen pitäisi sanoa ne hänelle kuten ystävä ystävälle, niin että Uno saattaisi taistella niitä vastaan, sillä ne olivat hänelle suureksi haitaksi.

Jos joku voisi menestyksellä sanoa Unolle totuuden hänestä itsestään, niin hän -- Lucia -- sen voisi. Sillä hänen tapansa kiittää, missä kiittämistä oli, oli hankkinut hänelle Unon luottamuksen, ja Uno kunnioitti hänen arvostelujansa. Nyt oli kysymys vain siitä, kestikö tuo kunnioitus koetuksen moittivankin sanan kuullessaan.

Niin kauan kuin he puhuivat Unon teoksesta, kävi se paremmin kuin olisi odottanut, sillä jos hän esitti jonkin muistutuksen, tapahtui se niin hienosti ja enemmän kysymyksen kuin väitteen muodossa. Ja Uno itse tavallisesti aina arveli, että hän itse oli ollut epävarma kysymyksessä olevasta asiasta ja että hänellä oli ollut sellainen tunne, että se olisi muutettava.

Mutta eräänä iltana Uno esitti kysymyksen, luuliko Lucia että hänestä tulisi suuri runoilija, ja silloin Lucian tehtävä totisena ystävänä kävi vaikeammaksi.

-- Tullaksenne suureksi runoilijaksi pitää teidän tulla suureksi mieheksikin.

-- Ja teidän mielestänne minulla ei ole edellytyksiä siihen?

Uno koetti ottaa sen tyynesti ja asiallisesti, mutta Lucia näki, miten kovin epämieluisasti hän tuli liikutetuksi siitä epäilystä, joka oli kätketty Lucian vastaukseen.

Lucia katsoi ystävällisesti häneen ja tunsi, miten hyvää hän tahtoi hänelle.

-- Luvatkaa, ettette pahastu, jos sanon suoraan, mitä ajattelen!

-- Sen lupaan, sanoi Uno terästäytyen.

-- Pelkään teillä olevan liian suuret ajatukset itsestänne, sanoi Lucia suoraan. Sellaiset täytyy aina kukistaa, ennenkuin pääsee mihinkään. Sen olen usein nähnyt.

Uno loukkaantui tästä tuomiosta ja ilmaisi sen, mutta ei kiivaasti, vaan hyvin hillityllä tavalla. Hän kokosi käsikirjoituksen lehdet ja tasoitti pinkkaa pöytää vasten.

-- Olen pahoillani vaivattuani teitä tällä, sanoi hän jäykästi. Ymmärrän nyt, että teille on tämän täytynyt olla uhraus, koska teidän mielestänne olen niin ilman arvoa samoinkuin tietysti teoksenikin.

-- Mutta, mutta, kuinka liioittelittekaan! Enhän ole sanonut mitään sellaista! Enkö ole päinvastoin ollut täynnä mielenkiintoa ja kiitosta? Oletteko unohtanut kaiken hienon, ylistyksen mitä olen sanonut ja miten syvästi mielenkiintoinen olen ollut?

Lucian ilmeinen mielipaha tuotti Unolle karvasta tyydytystä, ja hän liioitteli edelleen halussaan saada loukata sekä itseään että Luciaa.

-- Te ette ehkä tarkoittanut sitä ja teidän harrastuksenne saattoi olla vain oletettua.

-- Nyt te syytätte minua sekä epärehellisyydestä että kieroudesta! virkkoi Lucia ja nousi loukkaantuneena.

Silloin Uno hypähti ylös pelästyneenä tällaisesta sanojensa tulkinnasta.

-- En suinkaan tarkoittanut niin, vakuutti hän hartaasti. Kuinka voittekaan uskoa, että saattaisin syyttää teitä tai uskoakaan teistä jotain sellaista? Minä... minä...

Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä olisi lepyttänyt jälleen Lucian.

Lucia katseli häntä tyynesti omituinen kiilto harvinaisen vakavassa katseessaan.

-- Vakuutan teille, että mielenkiintoni on ollut kauttaaltaan todellista ja että olen tarkoittanut kaikkea, mitä olen sanonut, sanoi hän, puhuen hitaasti, mikä antoi painoa hänen sanoilleen ja mikä myös ehkäisi Unon intoa keskeyttää häntä vakuuttaakseen hänelle uskovansa häntä.

-- Minun mielestäni, jatkoi Lucia, teillä on todella suuret lahjat, ja luulen, että te työllä ja nöyryydellä voitte päästä pitkälle. Mutta tarkoitan sitäkin, mitä äsken sanoin, että teillä on liian korkeat ajatukset itsestänne. Te _olette_ itserakas. Ja se on suuri haitta teille. Tahdoin herättää teidät, jotta huomaisitte sen ja taistelisitte sitä vastaan. Sekä te itse että teidän lahjanne tarvitsevat kypsyä.

Hänen ääneensä tuli sydämellisyyttä, ja hänen katseensa oli lämmin.

-- Älkää pahastuko minuun senvuoksi, että olen ystävänne ja sanon teille totuuden. Teille on parempi katsoa vikaanne silmiin ja itse tehdä työtä sen voittamiseksi, kuin että elämän vastoinkäymisten täytyy tulla, jotta saisitte silmänne auki. Sillä te olette toki liian hyvä jäämään häiritsemättä vihanne valtaan.

Oli ilmeistä, että Lucia ei enää ollut loukkaantunut. Hänen silmistään säteili melkein äidillistä hellyyttä häntä kohtaan.

Uno oli liikutettu. Hänen sydämessään taisteli ylpeys kuohahtavan tunteen kera, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka saattoi hänet tarttumaan Lucian kumpaankin käteen ja suutelemaan niitä. Kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän tuli niin merkillisen nöyräksi Lucian edessä. Lucian nuhtelu tuotti hänelle nautinnon ja ihastuksen tunteen. Hän palvoi häntä hänen ankaruutensa tähden.

Lucia hymyili tyynnyttävästi Unon liioittelevalle liikutukselle ja veti hiljaa kätensä pois.

-- Ei niin! sanoi hän lempeästi.

Uno suoristausi katsoen Luciaan uhmailevan antautuvin katsein.

-- Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä elämälläni! Tahdon tehdä, mitä te vain tahdotte, virkkoi hän.

Lucia ajatteli tuokion. Hän huomasi saaneensa Unon valtaansa. Hänen valtansa miehiin nähden ei näyttänyt väistyneen. Kaihoten hän ajatteli, kuinka paljon hän oli käyttänyt sitä väärin. Tässä hän nyt sovitukseksi tahtoi käyttää sitä oikein.

-- Tahdotteko tosiaankin? kysyi Lucia koetellen.

-- Ehdottomasti. Saatte minut miksi haluatte.

Lucia ajatteli erästä toista, jonka hän myöskin kerran olisi saanut miksi olisi tahtonut. Mutta silloin hän oli ollut liian ajattelematon ja liian täynnä omaa itseään tahtoakseen mitään määrättyä tuon toisen suhteen.

Tämä karvas muisto toi nyt hänen silmiinsä sellaisen ilmeen, että Uno, joka otti sen itselleen, tunsi sydämensä paisuvan pitäen sitä todisteena siitä, miten läheisesti hän ja hänen kehityksensä oli Lucian sydämellä.

-- Ryhtykää uudelleen katkaistuihin opinnoihinne, sanoi hän. Teille on tarpeen rikastuttaa itseänne tiedoilla, vakaantua ja kypsyä. Teidän runoutenne voittaa vain siitä. Teillä on sekä päätä että tilaisuutta opiskelemaan, ja silloinhan on sekä sääli että häpeä olla tekemättä sitä.

Juuri samaa toisetkin olivat sanoneet hänelle ennen, mutta tuloksetta. Nyt, kun Lucia sanoi sen, se tehosi.

-- Jos teen kuten sanotte, niin tahdotteko silloin ajatella hyvää minusta?

-- Tietysti. En ole koskaan ajatellut teistä muuta.

-- Mutta te sanotte minua itserakkaaksi, sanoi hän uudestaan närkästyen.

Lucia naurahti.

-- Sitä te ette voi sulattaa? sanoi hän tavallisella hilpeällä äänellään. Laittakaa niin, ettei minun tarvitse enää toiste sanoa sitä teille!

-- Ja teidän mielestänne minun tarvitsee kypsyä, jatkoi hän samaan närkästyneeseen tapaan. Ehkä te pidätte minua vain poikasena?

-- Ettepä te juuri muutakaan ole. Unon silmissä välähti.

-- Näytän teille olevani mies, sanoi hän syttyvän tarmokkaasti.

-- Se on oikein. Tehkää niin, sanoi Lucia.

Ja sitten Lucia lopetti tuon sangen tunteellisen haastattelun.

19.

-- Ottaako vai antaako neiti tunteja pojalleni? kysyi rouva Clareus eräänä päivänä aivan odottamatta, hänen ja Lucian sattumalta ollessa kahden.

-- En kumpaakaan, vastasi Lucia, itsekseen ihmetellen, miten rouva Clareus tiesi kirjastossa vietetyistä iltapäivähetkistä, sillä ei kukaan ollut häirinnyt heitä.

-- Maisteri lukee minulle näytelmänsä luonnosta, lisäsi hän tuokion epäröimisen jälkeen, tultuaan siihen lopputulokseen, että Unon teos oli tunnettu, hänen tarvitsematta pitää sitä salassa.

-- Minkätähden hän tekee sitä?

Lucia ihmetteli, kuvitteliko hän vai tuliko rouva Clareuksen olento todellakin hieman jäykemmäksi.

-- Hän tahtoi keskustella siitä jonkun kanssa, ja siitä saakka kun pidin tuon syksyisen esitelmäni, on hän saanut päähänsä minun ymmärtävän kirjallisuutta, vastasi Lucia.

-- Hänelle voi olla hyväksi saada joitakuita järkeviä neuvoja.

Enempää ei asiasta puhuttu eikähän rouva Clareus ollut osoittanut mitään tyytymättömyyttä, mutta Lucialla oli tunne siitä, että äiti tunsi itsensä poikansa luottamuksen syrjäyttämäksi.

Senvuoksi Lucia oli tuon ratkaisevan keskustelun jälkeen levoton siitä, että rouva Clareus saisi tietää hänen, Lucian, olevan Unon päätöksen takana. Sillä vaikka rouva Clareus ei tahtonut kenellekään näyttää olevansa muuta kuin tyytyväinen Unon kotona oleskeluun, sattui Lucia tietämään, että Unon äiti oli ollut niiden joukossa, jotka olivat koettaneet taivuttaa häntä palaamaan yliopistoon, ja täytyihän sen loukata äidin ylpeyttä, että toinen oli onnistunut siinä, missä hän itse oli epäonnistunut. Hän ei katsonut kuitenkaan voivansa pyytää Unoa pitämään salassa hänen osallisuuttaan tämän päätökseen. Mutta siitä, mitä hän Unoa tunsi, toivoi hän tämän ilman huomautusta esittävän päätöksen ikäänkuin omasta itsestään johtuvana.

Joko hän nyt oli tehnyt näin tahi rouva Clareus oli liian ylpeä ollakseen tietävinäänkään siitä, että joku toinen oli voittanut siinä, missä hän oli joutunut tappiolle, oli miten oli, eräänä päivänä hän kertoi Lucialle uutisen, että Uno palaisi Upsalaan.

-- Minä en oikein koskaan ole pitänyt siitä, että hän keskeytti opinnot, mutta enhän tahtonut estääkään häntä omistautumasta kirjailijatoiminnalle. Mutta nyt, saatuaan työnsä osapuilleen valmiiksi, hän tekee minulle mieliksi ja lopettaa opintonsa.

Lucia ilmaisi ilonsa siitä, ja vielä suurempi oli se! salainen ilo, mitä hän tunsi siitä, että Unon äiti ei tuntunut aavistavan mitään Lucian osallisuudesta nuorukaisen päätökseen.

Mutta vähitellen Lucia sai kuitenkin havaita, että tämä ehkä kuitenkin aavisti enemmän kuin tahtoi olla huomaavinaan, sillä rouva Clareuksen käytös kotiopettajatarta kohtaan tuli tämän jälkeen jäykemmäksi. Lucia, joka tahtoi voittaa tuon vaikeasti voitettavan sydämen, pelkäsi nyt ehkä sen sijaan joutuvansa salaisen kaunan esineeksi.

Hän mietti, mitä olisi saattanut keksiä ehkäistäkseen sen. Vihdoin hänelle juolahti mieleen muuan ajatus. Hän saisi tilaisuuden, jolloin voisi saada kaksi kärpästä samalla iskulla. Paras tapa saada rouva Clareus lepytetyksi oli antaa tälle tilaisuus käyttää vaikutusvaltaa taholla, missä Lucialla ei ollut valtaa. Sellainen tilaisuus oli juuri käsissä. Kunniakkaampaa voittamisen esinettähän ei juuri saattanut ajatellakaan kuin minkä hän aikoi esittää rouva Clareukselle, sillä se ei ollut mikään vähempi kuin itse itsevaltias kirkkoherra Sander.

Brita oli koettanut puhua isän kanssa toiveestaan päästä voimistelijaksi, mutta tämä ei ollut tahtonut kuunnella häntä. Tyttöjen paikka oli kodissa, sen kirkkoherra piti selviönä, ja siitä käsityksestä ei Britan ollut onnistunut järkyttää häntä. Huolimatta rohkeudestaan ja voimakkaasta tahdostaan hän ei ollut uskaltanut tehdä muuta kuin joitakuita haparoivia kokeita. Äidin pelkokin ehkäisi häntä. Rouva Sander oli tullut ylös tyttöjen huoneeseen ja kyynelin pyytänyt Britaa luopumaan enemmistä isän taivuttamisyrityksistä.

-- Olisi kauheaa, jos hän todella suuttuisi sinuun. En kestäisi sitä koskaan, valitti äiti.

Hän ei ollut hellittänyt, ennenkuin Brita oli melkein luvannut olla enää puhumatta asiasta isän kanssa.

Suuttumuksen ja mielipahan kyynelin oli Brita puhunut tästä kaikesta Lucialle ja Irenelle ja selittänyt olevansa nyt niin sydäntynyt, että hän saattaisi paeta kotoa, jos hän vain voisi saada rahaa. Lucia oli pyytänyt häntä olemaan kärsivällinen, kaikki selviytyisi kyllä, pahempiakin vaikeuksia oli toki voitettu.

-- Tahtooko täti puhua isän kanssa?

-- Tiedän erään toisen, joka voisi sen tehdä paljon paremmin.

-- Kenen sitten?

-- Sitä en voi sanoa sinulle nyt, minun täytyy ensin kuulustaa, tahtooko hän.

Se, jota Lucia oli tarkoittanut, oli rouva Clareus.

Eräänä päivänä tämän istuessa käsitöineen salissa ja kuunnellessaan Irenen soittoläksyä, piti Lucia tilaisuuden sopivana esittää sen mitä hänellä oli sydämellä.

Kun hän soittotunnin päätyttyä nousi pianon äärestä, meni hän rouva Clareuksen luo ja istui jakkaralle ihailemaan kaunista koruompelua, jota tämä teki.

-- Eikö ole päätetty, että Irene menee Tukholmaan syksyllä? kysyi hän.

-- Melkeinpä. Kuinka niin?

-- Ajattelen Brita Sanderia, jatkoi Lucia. Eikö Irenelle olisi kaksin verroin hauskaa, jos hän voisi saada Britan mukaansa?

-- Mutta eihän Britalla ole taipumusta maalaukseen. Vai onko hänellä?

-- Ei. Mutta Britalla on mitä palavin halu päästä voimistelijaksi.

Lucia kertoi nyt kaikki Britan suunnitelmat ja vaikeudet.

-- Hän tahtoo, että minä puhuisin hänen isänsä kanssa, mutta tiedän sen olevan aivan turhaa. Hän ei kuuntelisi minua. Mutta _jos_ rouva Clareus tahtoisi ottaa huostaansa Britan asian, niin se olisi melkein kuin voitettu.

Lucian ääneen tuli rukoileva sävy.

Rouva Clareus oli tyytyväisempi kuin miltä tahtoi näyttää.

-- Ei suinkaan neiti, jolla on sellainen vaikutusvalta ihmisiin, joutuisi tappiolle kirkkoherran kanssa, virkkoi hän.

-- Tiedän, että joutuisin, vakuutti Lucia. Jos joskus näyttää siltä, että voin vaikuttaa ihmisiin, niin se on vain senvuoksi, että satun sanomaan, mitä he itse sisimmässään ajattelevat tai mitä muut ovat sanoneet heille ennen, niin että he jo oikeastaan ovat siitä vakuutetut.

Hän oli halukas väheksymään sitä, mikä salaisesti oli loukannut tämän äidin sydäntä tai turhamaisuutta, mihinkä se sitten lie sattunutkin.

-- Voinhan koettaa, sanoi rouva Clareus voitettuna. Jos epäonnistun, niin eihän se Britalle ole pahempi kuin ennenkään.

-- Oh, rouva Clareus ei epäonnistu, sanoi Lucia iloisena ja niin varmana asiastaan, että hän sai noista kylmähköistä silmistä kerrassaan ystävällisen katseen luottamuksensa palkaksi.

Rouva Clareus päätti toimia valtioviisaasti voidakseen olla varma menestyksestä, sillä hän oli päättänyt onnistua. Hän ei mennyt suoraan Sanderin luo, vaan hän pani Borgissa toimeen päivälliskutsut kaikille naapuriperheille. Kirkkoherra sai osakseen viedä hänet pöytään ja hän kohteli kirkkoherraa kohteliaasti ja huomaavaisesti, melkein sydämellisesti, mutta omaan ylhäiseen tapaansa. Terävämpi ihmistuntija kuin Sander olisi epäillyt jotakin tämän johdosta. Mutta hän meni suoran luonteensa hyväluuloisuuden viettelemänä aavistamatta ansaan ja pehmeni, itse sitä lainkaan huomaamatta.

Myöhempään iltapäivällä, kun rouva Clareus piti maata taipeeksi muokattuna, läheni hän vähitellen ainettaan. Hän aloitti puhumalla heidän suunnitelmistaan Irenen suhteen ja että heillä oli tiedossa erinomainen täysihoito tutussa perheessä, mutta että oli kysymyksessä kahden-asuttava huone.

-- Olemme senvuoksi hyvin halukkaita saamaan jonkun, joka voisi asua Irenen kanssa yhdessä, sanoi hän, keskeytti hetkiseksi, joll'aikaa hän tutkiskeli kirkkoherran kasvoja, ja sitten hän lisäsi, hänen kylmähkölle, ylhäiselle äänensävylleen harvinaisen pyytävästi: En kai uskalla ajatella niin onnellista mahdollisuutta, että Brita...

Hän ei täydentänyt lausetta. Hän huomasi, että nuoli sattui. Sander hätkähti hiukan.

-- Kuinka rouva Clareus tulee ajatelleeksi juuri Britaa?

-- On lähintä, että ajatukset johtuvat häneen. Hän on Irenen paras ystävä. Ja sitten satun tietämään, että hän itse hyvin mielellään haluaa päästä oppimaan jotakin.

-- Onko hän sanonut jotakin siitä?

-- Ei minulle, mutta Irenelle, ja hänellähän ei ole mitään salaisuuksia.

-- Ymmärrän.

Sander näytti happamelta. Hän ei pitänyt tästä hyökkäyksestä, jonka alaiseksi hän niin odottamatta oli joutunut, mutta hän ei voinut löytää siinä mitään, joka olisi oikeuttanut hänet siitä suuttumaan ja sen jyrkästi torjumaan. Hän ei voinut vastata siihen muuten kuin tosisyillä.

-- Britalla on tarpeeksi työtä kotona, sanoi hän.

-- Mutta siinä ei ole mitään hänen tulevaisuuttansa varten, väitti rouva Clareus.

-- Mitä minun tyttöihini tulee, olen aina ajatellut, että jos he tunnontarkasti täyttävät ne velvollisuudet, jotka ovat heitä lähinnä, niin Jumala pitää huolen heidän tulevaisuudestaan.

-- Eikö ole ajateltavissa, että Jumala pitää huolta Britan tulevaisuudesta juuri sillä tavalla, että hän antaa hänelle työn, jolla hän voi elättää itseään.

Sander huomasi jokaisen väitteen oikeutuksen, mutta hänelle ei ollut helppoa myöntyä edes tosisyyn nojalla.

-- Pidän omapäisyytenä Britassa sitä, että hän välttämättä tahtoo kulkea omaa tietään.

Rouva Clareus hymyili.

-- Siinä tapauksessa hän on isänsä tytär. Hän on perinyt isänsä voimakkaan luonteen, ja se vaatii päästä oikeuksiinsa.

Nämä sanat eivät olleet Sanderista epämiellyttäviä, ja salaisesti hän oli ylpeä Britan itsenäisyydestä, vaikka hän katsoi velvollisuudekseen ehkäistä sitä.

-- Mutta hän on nainen, ja sellaisena hänen tulee oppia taipumaan.

-- Tietysti, vastasi rouva Clareus, joka teoreettisesti oli samaa mieltä, -- miten lie sitten käytännön laita ollutkaan! Mutta kun hän tahtoo vain niin hyvää kuin oppia jotakin työtä elääkseen, niin ei toki ole viisasta estää häntä. _Voisihan_ ajatella, että niin uhmaileva luonne kuin Brita siten johdetaan toisella kertaa valitsemaan jotakin vähemmän hyvää.

Sanderin silmissä välähti.

-- Koettakoonpahan vain! sanoi hän uhkaavasti.

-- En toki luule, että hän tekisi niin, kiiruhti rouva Clareus lisäämään. Mutta en voi muuta kuin olla sitä mieltä, että meidän vanhempien tulee ymmärtää nuorten pyyteitä, kun ne ovat oikeutettuja. Ja mitä nyt erittäin Britaan tulee, niin minullahan on hyvin itsekäs syy, kun olisi niin erinomainen etu Irenelle saada hänet huonetoveriksi.

Tämä sanottiin hymyillen ja tuolla harvinaisen taivuttavalla äänensävyllä. Sander ei saattanut tuota viimeksimainittua vastaan pitää puoliaan.

-- Ajattelen asiaa, lupasi hän vaikkakin vastahakoisesti.

Rouva Clareus tunsi voittaneensa, ja hänen mielensä teki kertoa Lucialle voitonriemustaan. Mutta hän hillitsi tuon halun ikäänkuin arvokkuudelleen sopimattomana. Ei, ennenkuin asia oli aivan päätetty, hän ei sanoisi mitään siitä.

20.

Jonkun aikaa Borgin päivälliskutsujen jälkeen Brita eräänä aamuna korjaili aamiaispöytää, kun hänen isänsä, joka istui ikkunan ääressä ja luki sanomalehteä, yllätti hänet niin, että hän oli pudottaa lautaskasan, jota hän juuri oli pois kantamassa.

-- Tiedätkö, mitkä pääsyvaatimukset ovat voimisteluopistoon? kysyi hän.

-- Oi, isä! virkahti Brita ja asetti lautaskasan takaisin pöydälle.

Hän saattoi tuskin uskoa korviaan. Isä ei voinut olla hymyilemättä hänen ihastuneelle hämmästykselleen.

-- Olen ajatellut, että sinun ehkä on parasta oppia jotakin, jolla voit elättää itsesi siinä tapauksessa, että minä kuolisin. Sinullahan on halua voimisteluun ja se on hyvä toimi, joka tuottaa hintansa. Sitäpaitsi rouva Clareuksella oli eräänä päivänä ehdotus, joka sai minut päättämään antaa sinun tehdä tahtosi mukaan. Borgilaisten mielestä me tekisimme heille palveluksen antamalla sinun tulla Irenen asuintoveriksi. Minä lasken kulut, ja sinä saat ottaa selvän vaatimuksista, niin saamme nähdä sitten, voitko täyttää ne ja minä suoriutua kustannuksista. Jos se on Jumalan tahto, niin se soveltuu, ja sinä voit saada alkaa syksyllä.