Part 6

Jonkinlainen sairaalloinen loukatuksitulemisen halu oli äidinperintönä hiipinyt Erikin luonteeseen ja aiheutti hänelle toisinaan nautintoa tuottavaa kiusaa.

Allan teki pyörähdyksen ja kiepsahti jaloilleen jälleen.

-- Idiootti! Etkö tunne minua kylliksi ollaksesi varma, etten koskaan tee uhrausta tai ota huomioon muita kuin itseni? selvitti hän vapaasti ja suoraan.

Ei edes Erik voinut epäillä tämän vastauksen jälkeen, ja hänen täytyi hymyillä tuolle rakastettavalle egoistille, joka tunsi itsensä niin hyvin eikä vähintäkään kainostellut sitä tuttavuutta.

-- Hei, kyökkimörkö! Oletko syönyt minun aamiaiseni? huusi Allan keittiöön päin, kun hän valmiiksi pukeutuneena tuli ruokailuhuoneeseen ja näki pöydän katettuna, mutta ilman ruokaa.

-- Aamiainen on ollut valmiina jo kauan, vastasi "kyökkimörkö", ja näyttäytyi heti, kantaen tarjotinta höyryävine vateineen.

Hän olikin pilanimen kaltainen, suuri, karkea ja punainen, ja hänessä oli selviä merkkejä aika peloittavasta luonteesta. Mutta Allania, suosikkia kohtaan hän oli aina päiväpaisteinen. Tämän nimitykset hän aina piti ystävällisyytenä, ja sellaisiksi ne kai olivat tarkoitetutkin, sillä Allan ei tarkoittanut koskaan pahaa kellekään.

Tohtoria ei kuulunut, hän kaiketi nukkui, ja Allan söi aamiaisensa, Erikin silmäillessä paikkakunnan lehteä, joka oli tohtorin lautasen vieressä.

-- Kunpa voisin ymmärtää, mistä pater on rakennettu, kun hän voi tyytyä tuollaiseen ammattikauppalehteen, saneli Allan. Siinä suhteessa hän ei ainakaan ole minuun. Jos joku suurempi sattuu hänen tielleen, niin hän varoo lukemasta sitä. Muutoin hän vetäytyy tarkkaan erilleen kaikenlaisesta lukemisesta. Ihmettelen, pelkääkö hän saastuttavansa sieluaan kaiken maailman pahuudella.

-- Onko hän aina ollut sellainen?

-- Ainakin niin kauan kuin minä olen tuntenut hänet. Luultavasti hän luki silloin kun hän suoritti tutkintoja, mutta minä en vielä ollut mukana siihen aikaan. Kuulehan, tulevatko sisaresi mukaan potkuriretkelle?

-- Brita ainakin. En tiedä, mitä Anna tekee.

-- Hänen täytyy tulla mukaan, selitti Allan.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että minä tahdon. Minulla on toisinaan omat päähänpistoni, kuten olet ehkä huomannut. Ja nyt olen ottanut tehtäväkseni virkistää häntä hiukan joululomalla. Hän on niin herttainen, kun hän tulee iloiseksi, niin että hänen pitäisi aina olla sellainen. Tuleeko se tyylikäs pikku Vilde mukaan?

-- Milloinkahan sinä opitkaan puhumaan kunnioittavasti naisista?

-- En koskaan, riitaveljeni. Tuleeko hän mukaan?

-- Luulen tulevan. Täti Clareus lähettää kai hänet kaitsijaksi.

Allan purskahti nauruun, raikkaan iloiseen ja tarttuvaan nauruun.

-- Kaitsijaksi, hänet? Vaarallisimman kaikista, jotka käyvät hameissa meidän näköpiirissämme.

-- Oletko syönyt nyt, niin lähdemme. Me aiomme lähteä Borgista.

Oli, Allan oli syönyt nyt ja saanut runsaat eväät "kyökkimöröltä".

-- Mutta eihän sinulla ole potkuriakaan? huomautti Erik heidän tultuaan portin ulkopuolelle.

-- Ehkäpä löydän jonkun mennessä, vastasi Allan huolettomasti.

Lumi narisi heidän paksujen pieksujensa alla, ja kylmä puri kasvoja, mutta aurinko paistoi häikäisevästi valkoiseen ympäristöön. Pajan ulkopuolella huomasi Allan sen, mitä hän tarvitsi. Siinä seisoi potkukelkka mytty istuimella.

-- Kenenkä tämä on? huusi hän pajaan.

Muuan nuori talonpoika tuli ulos kädet housuntaskuissa, pysähtyi kynnykselle ja sylkäisi tupakanruskean säteen lumelle.

-- Se on minun, sanoi hän.

-- Vai niin! Hyvää päivää, Janne! Mitä tahdot, jos lainaat tämän minulle täksi päiväksi?

-- Tarvitsen sen itse, sanoi Janne.

-- Saattaa olla, mutta minä tarvitsen sen paremmin, sanoi Allan vapaasti, irroitti mytyn ja asetti sen kelkan viereen lumelle.

-- Ei, kuulkaahan... vastusteli Janne.

-- Se on tänä iltana ehjänä sinun pihassasi. Ja silloin saat vuokran siitä rahassa tai hienommassa tappelussa, miten tahdot, sanoi Allan auliisti, nyökkäsi herttaisesti hölmistyneelle Jannelle ja läksi matkaan potkurilla, vastustelevan Erikin vastahakoisesti seuratessa. Tämä ei näet, niin tottunut kuin olikin ystävänsä tuhansiin päähänpistoihin, voinut koskaan tottua niiden häikäilemättömyyteen.

Janne kirosi ensin, mutta teki sitten päätöksensä ja nauroi.

-- Sehän nyt vasta mokoma oli! sanoi hän.

Ja seppä, joka oli tullut ulos ja seisoi hänen vieressään, yhtyi sekä nauruun että arvosteluun.

Kun nuo nuoret miehet tulivat Borgiin, tapasivat he toiset nuoret jo koolla heitä odottamassa. Mutta Anna Sander ei ollut siellä.

-- Hän ei tule mukaan, selitti Brita, Allanin kysyttyä häneltä hänen sisartaan. Hän arvelee, että kun on hänen talousviikkonsa, niin hänen on oltava kotona. Eivät auttaneet minun sanani.

-- Saa nähdä, auttaako enemmän se, mitä minä sanon, sanoi Allan ei ilman lapsellista itsetuntoa, mikä pikemmin somisti kuin rumensi häntä.

-- Aiotko koettaa? kysyi Brita.

-- Aion. Aion ryöstää hänet potkukelkkaani. Kierrän pappilan kautta. Se käy kuin tanssi. Saavutan pian teidät. Lähtekää vain menemään.

Ja niinkuin nuoli kiisi hän, viheltäen Porilaisten marssia, varastetulla potkurillaan tiehensä.

16.

Kotona pappilassa istui Anna auttamassa äitiään Erikin paitojen paikkaamisessa.

Hän istui hiljaa ja soimasi itseään siitä, että kärsi huvimatkasta luopumisensa vuoksi. Ei hänen pitäisi kärsiä siitä, kun hän piti sen Jumalan vaatimana uhrina.

Hänen äitinsä oli pitänyt hyvin pahana sitä, että hän oli tanssinut, ja valittanut, että hänkin kai tulisi yhtä maailmalliseksi kuin Brita.

-- Muista, että jos annat vain yhden sormen pahalle hengelle, niin hän ottaa pian koko käsivarren ja sitten koko ihmisen, oli äiti varoittanut.

Vaikka Anna ei ollut tuntenut itseään tanssista vähintäkään tahraantuneeksi, täytyi hänen myöntää tulleensa hajamieliseksi. Mutta samoin hänelle voi käydä kaiken suhteen, mikä oli hauskaa, ja senvuoksihan tämä potkukelkkamatka oli yhtä hyvin kiusaus kuin tanssi oli ollut. Se oli varsinainen syy hänen kotiin-jäämiseensä, vaikka hän ei ollut sitä sanonut, vaan oli syyttänyt "viikkoa" ja työn paljoutta.

Mutta hän ei tuntenut mitään tyydytystä uhristaan. Häntä oikein kirveli ikävä, kun ei saanut olla toisten kanssa ulkona metsässä, ja hän ihmetteli, oliko huvitus tosiaankin niin väärää kuin hän oli uskotellut.

Yht'äkkiä Allan seisoi salissa kuin raikas tuuli, eikä Annalla itsellään ollut aavistustakaan siitä, miten säteileviksi hänen äskeiset vakavat pikku kasvonsa kävivät Allanin odottamattoman ilmestyksen nähdessään. Mutta Allan näki sen.

-- Lakonrikkuri! torui hän. Ollappa itsepäinen ja istua sisällä työssä, kun me kaikki muut olemme lakossa! Ellei se ole valitettavinta solidarisuuden ja toveruuden puutetta, niin ihmettelen mitä se on!

Anna nauroi sekä hämillään että huvitettuna tästä läksytyksestä eikä tiennyt miten suhtautua siihen.

-- Mitä pahaa hän on tehnyt? kysyi rouva Sander laskien työnsä helmaansa.

-- Hän on olevinaan, selitti Allan kääntyen rouva Sanderin puoleen ikäänkuin saadakseen kannatusta. Hän on ylhäinen ja vetäytyy pois meistä toisista, ja siitä me tietysti loukkaannumme.

-- Miksi niin teet? kysyi rouva Sander tyttäreltään.

-- Hän hulluttelee vain, äiti.

-- En suinkaan, selitti Allan. Olen tosissani ja olen tullut noutamaan sinua. Eikö hän saa tulla mukaamme, täti?

-- Tietysti minun puolestani. Minä en ole estänyt häntä.

Allan kääntyi nyt Annan puoleen.

-- Potkukelkka seisoo paleltumassa tuolla ulkona. On julmaa antaa sen odottaa kauemmin. Kiirehdi nyt ja tule!

-- Minulla on talousviikko, ja sitten on työtä niin paljon odottamassa, esteli Anna, joka, niin mielellään kuin hän olisikin mennyt mukaan, arveli täytyvänsä vastustella.

-- Onko niin hullusti, ettei sitä voi lykätä vielä päiväksi?

Allan seisoi sotilaallisen suorana Annan edessä selvästi päättäen viedä hänet mukaansa. Anna tiesi, että sanoipa hän minkä syyn tahansa, kumoaisi Allan sen. Äitikin oli asettunut hänen puolelleen. Todellista syytään ei hän mitenkään voinut sanoa, ja se kadotti muuten voimansakin Allanin mukaansatempaavan personallisuuden rinnalla. Ja olihan niin äärettömän herttaisesti ja kiltisti tehty tulla hakemaan häntä ja olla niin hellittämätön. Hänen vastustuksensa suli sen edessä, ja hänen sydämensä riemuitsi.

-- Miksi epäröit? Tahdotko tehdä itsesi erikoiseksi? kysyi hänen äitinsä.

-- Hyvä, hyvä! täti, ja Allan paukutti käsiään.

-- Enhän toki! vastasi Anna punastuen ja nousi kiireesti. Tulen mukaan.

Ja hän meni valmistamaan itseään. Se kävi nopeasti, sillä Allanhan odotti, eikä Annan tapa ollut antaa odottaa itseään.

Nyt, kun se oli päätetty, oli hän riemuisan onnellinen, eniten senkin vuoksi, kun hän ei itse ollut muuttanut päätöstään, vaan hänet melkein pakotettiin siihen. Hän näki siinä Jumalan sormen. Hänellä ei ollut siis mitään sitä vastaan, että Annalla sai olla oikein hirveän hauskaa kokonaisen päivän! Se varmuus lisäsi hänen iloaan, tekipä sen mahdolliseksi, sillä ilman tätä varmuutta hän ei olisi voinut nauttia huvituksesta.

Allan seisoi potkukelkan takana, valmiina lähtöön, kun Anna tuli ulos ja istuutui kelkkaan.

-- Sinä jouduit pian valmiiksi, neitsyt Valkolilja, sanoi Allan.

-- Minähän olen harmaa kiireestä kantapäähän, oikaisi Anna.

-- Niin _päältäpäin_, vastasi Allan.

Hän potki voimakkaasti, ja matka joutui, sillä hän oli saanut mainion potkurin. Hän lähetti säälivän ajatuksen talonpojalle ja nauroi kuvitellessaan miten nololta siitä raukasta oli mahtanut tuntua.

-- Mitä sinä naurat? kysyi Anna niin iloisena, että hän yhtyi nauruun ennenkuin tiesi sen syytäkään.

Mutta kun Allan oli kertonut syyn, ei hän enää nauranut.

-- Miten sinä saatoit tehdä niin? kysyi hän pelästyneenä.

-- Se kävi niin helposti, vastasi Allan. Kelkka seisoi siinä vapaana ja irrallaan. Ei ollut muuta kuin heittää mytty hangelle.

-- Mutta se oli väärin, väitti Anna.

-- Onko sinun nyt hyvin paha istua saatuasi tietää, että istut varastetulla tavaralla, Valkolilja parka? Ehkä luulet, että meidän pitää kaatua ja katkaista niskamme? Mutta me emme ole pyhäkoulukertomuksen sankareita, näetkös, niin että ei ole vaaraa. Todellisuudessa käy poikalurjuksille aina hyvin.

-- Mutta ajattele, jos Janne on suutuksissa ja tekee sinulle pahaa tänä iltana!

-- Annoinhan minä hänelle vapaan vallan valita maksuksi joko rahan tai tappelun. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että hän valitsee tappelun.

-- Pelkään niin, että hän tekee sinulle pahaa.

Allan nauroi tuota tyytyväistä, matalaa hurmaavaa pientä naurua, joka vastustamattomasti, ilman vähintäkään vaivaa hänen puoleltaan, kiinnitti sydämiä häneen.

-- On suurempi vaara, että minä teen hänelle pahaa, jos riita tulee.

-- Oi ei, elä tee sitä! Emmekö voi mennä hänen luokseen kelkkoinemme nyt juuri?

-- Ja sitäkö voit ajatellakaan! virkkoi Allan ja vaihtoi puheenainetta.

-- Mikä päähänpisto se oli, että jäit kotiin? Tahdoitko tehdä itsesi erikoiseksi, kuten täti sanoi?

-- Oi, en toki. En hetkeäkään kuvitellut kenenkään välittävän siitä ja vielä vähemmin, että joku tulisi minua hakemaan.

Taasen tuo tyytyväinen pieni naurahdus kaikui Annan korvissa.

-- Mutta sinä et ole sanonut minulle syytäsi. Sillä "viikko" ja "työ" olivat vain tekosyitä. Tahdoitko levähtää meistä muista?

-- En!

-- Olemmeko liian syntisiä sinulle?

-- Elä puhu niin!

-- Onko sinusta ikävää kulkea potkukelkalla?

-- Tiedän tuskin hauskempaa.

Allan oli tuokion ääneti.

-- Sitten sinä tahdoit kurittaa lihaasi? virkkoi hän voitonriemuisena.

Anna punastui ja oli kiitollinen, ettei Allan voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta hän unohti, että Allan saattoi nähdä hänen korvansa ja että hän voi selittää hänen äänettömyytensä.

-- Aha, nyt osasin naulan päähän! Mutta kyllä sinä pääset taivaaseen silti, vaikka lankesit tähän syntiin lohdutti hän. Etkö usko sitä?

-- Elä tee pilaa minusta! mutisi Anna.

-- Rakkahin pikku Valkolilja, en minä tee sinusta pilaa! Et saa uskoa sitä! Ethän usko, mitä?

Hän hiljensi vauhtia ja kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahduksen Annan kasvoista.

Tämä hymyili hänelle, mutta tuo petollinen alahuuli vapisi hiukan.

-- Et suinkaan sinä ole vihainen minulle? kysyi Allan.

-- Vihainen sinulle! sanoi Anna, ikäänkuin sellainen olisi ollut mahdotonta.

Allan äänsi jotakin tyytyväisyyden ilmaisuksi ja lisäsi vauhtia jälleen. Hän alkoi sitten puhua Erikistä hauskaan, toverilliseen tapaan, joka palautti Annaan entisen tasapainon ja turvallisuuden tunteen ja ilon.

Huolimatta keskustelusta Allan potki voimakkaasti ja tarmokkaasti ja tähysti innokkaasti eteenpäin, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire saavuttaa toiset. Ja kun he tulivat näkyviin, hoilasi hän äänekkäästi, niin että lähimmät potkurit pysähtyivät jääden odottamaan heitä.

Siinä oli Lucia Erikin kelkassa ja Brita Unon, vaikka sillä kertaa Uno istui ja Brita potki.

Ilmeisellä ylpeydellä Allan näytti saalistaan.

-- Otin hänet väkisin sinun rikkinäisten paitojesi äärestä, Erik, selitti hän.

Mutta Luciaan hän katsoi ja hänen hyväksymistään hän pyysi palkaksi. Hän saikin sen. Lucia nyökkäsi tervetuloa Annalle ja oli iloinen nähdessään noiden varhaiskypsän vakavien silmien säteilevän ja hymyilevän takaisin kiitollisen ihastuneina.

Paikka paikoin nousi tie ylöspäin, ja silloin noustiin kelkoista ylös ja käveltiin. Kun sitten istuttiin uudelleen, vaihtoi yksi ja toinen paikkaa. Siten Anna joutui veljensä potkuriin ja Lucia Allanin, seuraavan ylämaan jälkeen joutuakseen Unon kelkkaan.

Kaikki nuoret kilpailivat Luciasta, ei vain herrat vaan tytötkin. Niinpä esimerkiksi Irene, Gerda ja Brita ottivat tilaisuuden sattuessa veljiensä potkurin saadakseen "potkia" Lucia-tätiä. Annakin koetti, mutta hengästyi heti niin, ettei Lucia antanut hänen jatkaa.

-- Pysähdy, pieni! sanoi hän ystävällisesti, mutta niin päättävästi, että Annan täytyi totella vasten tahtoaan.

-- Sinä et ole kyllin vahva, sen huomaa, sanoi hän ja katsoi tarkaten tuota nuorta tyttöä, joka läähätti, ja hymyili ja halusi niin mielellään saada työntää edelleen.

-- Olen kyllä, vakuutti Anna. Se ei tee mitään, että hengästyn, niin teen toisinaan käytyäni vain mäen ylös.

Hän sanoi tämän todistaakseen, miten tavallista se oli ja senvuoksi tietysti aivan merkityksetöntä, mutta Luciaan se selitys teki aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin Anna oli tarkoittanut.

-- Sinulla on sitten varmaan jotakin vikaa sydämessä?

-- Ei toki.

-- Etkö tunne siinä koskaan mitään?

-- Joskus hiukan. Mutta se menee niin pian ohi. Ja nyt en tunne mitään, vakuutti hän innokkaasti. Istu uudelleen, rakas, kulta Lucia-täti! Mitä se tekee, jos hieman puhallan? Jaksan niin hyvin.

Mutta Lucia otti kelkan häneltä.

-- Istu sinä, niin minä potkin. Voimme puhella yhtä hyvin sillä tavoin.

Ja Annan täytyi suostua. Se oli kuitenkin joka tapauksessa lähinnä parasta.

Ylhäällä metsäisellä selänteellä, jota sanottiin Kallioharjuksi, oli pieni yksinäinen mökki kauniilla paikalla erään joen latvoilla. Mökissä asui vanha pariskunta, mies ja vaimo, jotka olivat tehneet työtä koko elämänsä ajan, mutta nyt eivät enää jaksaneet juuri muuta kuin odottaa kuolemaa, ja senkin he tekivät sangen tiedottomasti. Päivän pikku huolet ja monet vaivat häivyttivät pois tuon suuren muutoksen. Heillä oli luonaan tyttärentytär, jonka maailmaan tulo kaksikymmentäviisi vuotta takaperin oli tuottanut heille suurta surua, siihen kun oli liittynyt häpeä. Mutta nyt se suru oli kääntynyt siunaukseksi, josta he eivät kyllin voineet kiittää, sillä tyttärentytär hoiti heitä ja oli hyvä heitä kohtaan, eivätkä he ymmärtäneet miten he olisivat nyt vanhuudessaan voineet tulla toimeen ilman häntä.

-- Saammeko keittää kahvimme tässä takassa? kysyi Irene.

Tietysti he saivat. Kaikki tuvassa asetettiin vapaasti tuon iloisen seurueen käytettäväksi. Vanhukset olivat iloisia nähdessään niin monta ympärillään, ja Hilda, tyttärentytär, kiiruhti auliisti hakemaan puita ja vettä. Mutta Allan otti ensin puut häneltä ja kantoi ne sisään ja kiiruhti sitten hänen jälkeensä ulos tehdäkseen samoin vesiämpärille.

-- Istu sinä, ja anna nyt meidän palvella sinua. Isovanhempasi ja sinä olette nyt meidän vieraitamme, käsitätkö?

Tyttö hymyili leveästi ja sydämellisesti, sillä hänestä tämä hiljaisen yksinäisyyden keskeytys oli niin hauskaa. Mutta hän ei osannut antaa palvella itseään, hän kun oli ylen tottunut palvelemaan. Mutta oli vaikeaa päästä mitään tekemään, sillä nuo nuoret tytöt olivat touhussa, tekivät tulta, purkivat eväitä, kattoivat pöytää. Allan oli mukana milloin siellä, milloin täällä, auttoi tai sotki, aina miten päähän pisti. Lucia puheli vanhusten kanssa, ja Erik istui ääneti ja kuunteli puoleksi hajamielisenä. Uno seisoi eteisen portailla sikarineen ja ihaili suurenmoista näköalaa, jota katsomaan kaikki toiset näkyivät olevan liian jokapäiväisiä ja nälkäisiä. Mutta kun kaikki oli valmista ja hänet kutsuttiin sisään, suvaitsi hän tulla ja teki aivan yhtä suurta kunniaa ruuille kuin nuo jokapäiväiset ja nälkäiset.

Vasta sitten kun lyhyt talvipäivä alkoi hämärtyä, lähdettiin kotimatkalle. Se kävi paljon nopeammin kuin menomatka, sillä nyt tie kulki melkein koko ajan alamäkeä.

Anna istui Erikin kelkassa. Tie, jota he kulkivat, oli kapea ja halkokuormia oli ajettu sitä myöten. Se oli syvällä korkeiden lumikinosten välissä. Kuuset seisoivat tiheässä molemmin puolin, mutta eteenpäin saattoi -- alamäen sattuessa -- pitkän aikaa nähdä kauas niiden latvojen yli. Iltarusko oli hehkuva ja lyhyt, ja sen sammuttua alkoivat tähdet tuikkia. Anna nautti luonnosta, matkasta ja Erikistä, mutta tunsi kuitenkin merkillistä tyytymättömyyttä. Hän kuunteli melkein tiedottomasti ääniä tai naurua edessä olevasta kelkasta, ja hänestä tuntui, että Allan riensi liian nopeaan Lucia-tädin kanssa. Hän olisi toivonut heidän pysyvän näkö- ja kuulomatkan päässä, niin että olisi voinut kulkea yhdessä, kun tuli mäki. Hän ei tiennyt kumpaa hän noista kahdesta eniten kaipasi, mutta matka kävi autioksi, kun hän ei enää kuullut heidän ääniään.

-- Onpa niillä kiire, sanoi hän vihdoin Erikille.

-- Allan on tuulispää, hänen pitää aina mennä kuin pyörre, vastasi Erik.

-- Ehkä me kuljemme liian hitaasti, arveli Anna.

-- Ei minun mielestäni. Eihän meillä ole mitään kiirettä kotiin.

Siinähän hän oli oikeassa, ja Anna koetti hillitä kärsimättömyyttään.

-- Ihmettelen, odottavatko he meitä tienhaarassa, sanoi Anna tuokion kuluttua.

-- Miksi he niin tekisivät? Hehän menevät molemmat eteenpäin.

-- Sanoakseen hyvää yötä meille.

-- Eihän se nyt ole niin välttämätöntä, kestämme me kai sen, elleivät sitä tee.

-- Totta kai, nauroi Anna hieman hämillään. Mutta olisi hauskaa sanoa heille hyvää yötä.

Hän koetti ajatella muuta, mutta kun he lähestyivät tienhaaraa, sai hän jännityksestä sydämentykytyskohtauksen ja tähysti innokkaasti eteenpäin ikäänkuin sillä, että he olisivat odottaneet heitä, olisi ollut mitä suurin merkitys.

He eivät olleet siinä, ja Annan olennon läpi kulki ikäänkuin pistos. He eivät olleet välittäneet odottaa, tai Allan oli unohtanut, että tältä syrjätieltä hän oli Annan kanssa aamulla tullut. Hänestä tuntui yht'äkkiä, että siitä oli niin kauan.

-- Miksi pysähdyt? kysyi hän melkein kärsimättömästi, kun Erik pysähdytti kelkan.

-- Saadakseni Britan käsiini.

Britan, tosiaankin! Hänet oli Anna aivan unohtanut. Silloinhan hän vuorostaan ei ollut rahtuakaan parempi kuin nuo kaksi, jotka olivat unohtaneet hänet. Hän tuli aina pahoilleen huomatessaan vian itsessään ja nyt hän luuli sen, että oli huomannut unohtaneensa sisarensa, olevan syynä siihen, että hän tunsi sydämensä raskaaksi ja pettyneeksi.

17.

Joululoman lopulla oli Annan syntymäpäivä. Hän täytti seitsemäntoista vuotta.

Hän heräsi aikaiseen sinä aamuna, hyvän aikaa ennenkuin hänen tarvitsi nousta ylös. Hän hiipi kuitenkin vuoteesta ja sytytti tulen uuniin, johon puut oli pantu jo edellisenä iltana ja joka siis oli valmis sytytettäväksi. Sitten hän kömpi takaisin vuoteeseen ja makasi katsellen, kuinka puut paloivat.

Ulkona oli vielä tuskin hämärän aavistustakaan, ja ikkuna oli kuin musta aukko. Mutta Anna katsoi valkeaan, joka alkoi liekehtiä aamun pimeässä.

Syntymäpäivänä hänellä oli aina tapana tehdä jokin päätös tulevaa elinvuottansa varten. Maatessaan siinä nyt käsi posken alla ja epämääräinen onnen tunne mielessä, hän päätti koettaa olla aina iloinen.

Se päätös ei ollut ensinkään hänen tapaistaan, mutta se johtuikin toisen vaikutuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että saattaisi olla velvollisuus ympäristöänsä kohtaan olla iloinen. Mutta Allan oli eräänä päivänä nyt joulun aikaan sanonut, että iloisella ihmisellä on sama vaikutus toisiin ihmisiin kuin auringolla. Hän oli itsekin niin iloinen, auringonpaisteteoriansa elävä todiste. Anna hymyili itsekseen. Niin, hän tahtoi olla iloinen kuten Allan, hän tahtoi tulla auringonpaisteeksi.

Olihan paljon iloa, joka ei ollut väärää, ja kaikkea sellaista hän tahtoi tuntea. Mutta sen ilon peruskivi, jolle hän tahtoi rakentaa uuden elämänsä vuoden päivät, olisi ilo Jumalassa. "Ilo Herrassa on teidän vahvuutenne." Se sana tuli hänen mieleensä, ja hän otti sen vastaan Jumalan erityisenä lahjana tänä aamuna. Hän pyysi Jumalan kirjoittamaan sen elävin kirjaimin hänen sydämeensä.

Uunista tuleva laukauksen tapainen räiskähdys herätti Britan.

-- Mitä nyt, onko jo niin myöhä, napisi tämä ja ojensi itseään.

-- Ei oikein vielä, vastasi Anna, mutta sytytin valkean kuitenkin. On niin suloista, kun on aikaa lojua ja katsoa valkeaan.

-- On vielä suloisempaa nukkua, mutisi Brita unisesti ja koetti nukkua jälleen.

Mutta tuli oli päässyt nyt vauhtiin ja räiskyi niin iloisesti, ettei unesta juuri voinut tulla mitään.

-- Mikä sinulle tuli, kun sytytit niin varhain? sähisi Brita.

-- Eihän tämä ole liian aikaiseen, puolustihe Anna. Neljännestunnin kuluttua soi herätyskello.

-- Koko neljännestunti menee hukkaan, napisi Brita.

Anna oli vähällä pahastua ja syyttää itseään itsekkäisyydestä. Mutta sitten hän muisti päätöksensä olla iloinen. Hän tuli myöskin ajatelleeksi, mitä Allan oli kerran sanonut hänelle hänestä itsestään. Hänen ei pitäisi kiintyä pikku seikkoihin ja nähdä syntiä kaikessa eikä olla niin nöyrä, että ihmiset unohtivat hänen olemassaolonsa.

-- Sellainen melkein pakottaa ihmiset tallaamaan sinut jalkoihinsa, oli hän sanonut.

Anna ei ollut oikein ymmärtänyt häntä silloin, mutta nyt hän ymmärsi, että nyt juuri oli sellainen hetki, jolloin liian suuri myöntyväisyys ei olisi paikallaan.

-- Minun syntymäpäivänihän on tänään, sanoi hän, pitäen kiinni oikeudestaan, ja silloin voin mielestäni antaa itselleni sen lahjan, että saan maata aamuvalkean ääressä, vaikka se maksaakin sinulle neljännestunnin unen.

Brita, joka nyt oli ennättänyt päästä täysin hereille, oli samalla myöskin alkanut tulla paremmalle tuulelle. Annan järkevä puhe täydensi asian.

-- Siinä olet aivan oikeassa. Minulla on kunnia onnitella! Saat minun hukkaan menneen neljännestuntini ylimääräiseksi lahjaksi kaupan päälle. Minulla on sinulle toinenkin, mutta sitä et saa ennenkuin aamiaispöydässä.

Siten oli sopu täydelleen palautettu ja suhde sisarten välillä sydämellinen.

Huolimatta seitsemästätoista ikävuodestaan Anna oli vielä siksi lapsi, että tunsi onnen väristyksen siitä, että oli hänen syntymäpäivänsä ja että lahjat odottivat häntä.

Perhe vietti sitä aamiaispöydässä, ja iltapäivällä tulivat kaikki Borgista, Bergshamrasta ja tohtorista kahville. Kaikilla oli lahjoja hänelle. Mutta kahvin jälkeen tuli kaikkein paras. Silloin tapahtui Annalle taas niin loistavan hauskaa, että hänellä mielestään tuskin oli oikeutta tuntea sellaista maan päällä. Sillä silloin mentiin joukolla Billingin jäälle, missä aamupäivällä lumi oli lapioitu valleiksi aika suuren luistinradan ympärille. Lumessa seisoi vuoroin kuusia ja palavia tervatynnyreitä.

Tähtitaivas kimalteli, ja jää paukahteli pakkasesta. Mutta tervatynnyrit liekehtivät lämmittävästi, ja nuori veri virtaili reippaasta liikunnosta lämpimänä.