Part 5

Kahdessa suuressa, kynttilöin valaistussa kuusessa riippui joukko pieniä paketteja. Oli uudenvuoden arpajaiset, joihin sekä nuoremmat että vanhemmat ottivat osaa. Hilpeys oli suuri, kun esimerkiksi kirkkoherra voitti nauharuusukkeen, Uno Clareus neulakirjan, Lucia Vilde sikaripaketin j.n.e. Arpajaisten jälkeen alkoi vaihtokauppa ja se oli melkein yhtä hupaisaa.

Sitten vähitellen vanhemmat vetäytyivät erikseen, herrat kapteenin huoneeseen, rouvat kirjastoon. Sillä nuoriso tahtoi salin omalle osalleen. Se oli suurin huone ja siellä oli piano, ja nyt alkaisi leikki ja tanssi.

Anna Sander tunsi helposti itsensä yksinäiseksi suuressa seurassa, etenkin iloisessa nuorisoparvessa. Osaksi hän oli lapsuudesta saakka kasvatettu pitämään huvia jonkinlaisena ansana, osaksi hän eli enemmän ajatusmaailmassaan kuin ulkoisessa todellisuudessa ja tunsi siinä senvuoksi itsensä helposti eksyneeksi silloin, kun se tarjosi muuta kuin työtä.

Tänä iltana hän oli kuvitellut istuvansa yhdessä Erikin kanssa jossakin nurkassa pitämässä hauskaa, sillä Erik, samoin kuin Annakin, tunsi tavallisesti olevansa seuran ulkopuolella. Mutta ihmeekseen hän huomasi Erikin paraillaan tanssimassa.

Hän ei ollut tiennyt, että Erik osasi tanssia, ja kaikkein vähimmin hän oli luullut hänen voivan tanssia ollessaan niin raskaalla mielellä kuin hän tänä uutena vuonna oli.

Anna seisoi nurkassaan katsellen häntä. Hänenkin tottumaton silmänsä huomasi selvästi, että Erik tanssi huonosti. Mutta kun hän sai nähdä vilahduksen veljen kasvoista, luki hän niistä uhmaavaa päättäväisyyttä. Vaistomaisesti Anna ymmärsi, ettei hän tänä iltana voisi odottaa veljeltään mitään seuraa yksinäiseen nurkkaansa. Tämä tanssi ja huvitteli, ikäänkuin olisi oikein päättämällä päättänyt käyttää tarjolla olevaa ajanvietettä, sen avulla päästäkseen synkkiä ajatuksiaan pakoon.

-- Sinäkö siinä olet?

Anna käänsi nopeasti päätään. Siinä seisoi Allan Bentick huomio-asennossa hänen vieressään.

Allan Bentickillä oli ehdottomasti hilpeyttä herättävä ulkomuoto. Hän ei ollut pitkä, mutta suora ja notkea. Hänen japanilaisvinot silmäkulmansa tummien, vekkulisilmien yläpuolella tekivät hänet lystikkään näköiseksi. Kaunis suu ylöspäin pyrkivine suupielineen oli miehen kasvoissa melkein kuin tuhlausta, ja hieno, suora nenä olisi hyvin voinut olla tytön. Mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan tyttömäiseltä, ja tiedottomasti tunsi hänestä säteilevän selväpiirteisen yksilöllisen personallisuuden voiman.

-- Olenpa niinkin, sanoi Anna naurahtaen.

-- Arvelin sitä kyllä, mutta en ollut oikein varma. En ole ollut kotona kahteen vuoteen, kuten tiedät, ja sinä olet tullut suureksi ja saanut pitkät hameet ja hiukset nutturalle. Etkö tahdo tanssia yhtä valssia kanssani?

-- En osaa tanssia, en ole koskaan opetellut.

-- Joutavia! Tule vain!

Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja veti hänet nopeasti tanssiin huolimatta Annan vastusteluyrityksistä.

Ja se kävi hämmästyttävän hyvin, paremmin kuin Anna koskaan olisi voinut luulla. Allan oli niin voimakas ja notkea ja hyräili tahtia Annan korvaan niin mukaansatempaavasti, että hänen jalkansa liikkuivat tanssissa kuin itsestään. Jos hän teki virheen, joka olisi voinut sotkea, nosti Allan vain ylös hänet ja jatkoi tanssia niin, ettei hänessä huomannut vähintäkään ponnistusta.

Anna nauroi sekä hämillään että ihastuksissaan.

-- Kuinka voimakas sinä olet!

-- Niinpä luulisin. Voimistelen ja ratsastan ja mellastan ja tanssin. Sellaisesta tulee voimakkaaksi ja iloiseksi. Niin sinunkin pitäisi tehdä sen sijaan että istut ja luet rukousnauhaa.

-- Enhän minä sitä tee!

-- Luulin sinun tekevän. Sinä näytät sellaiselta.

-- Nunnaltako?

-- Pyhimykseltä.

-- Sinä olet aina yhtä hassu.

-- Pahempi, toivoakseni.

Miten iloinen setä Bentick mahtaakaan olla, kun sinä olet taas kotona!

-- Tietysti. Hän kiroo minun tähteni pahemmin kuin konsanaan, ja sehän kai lienee siitä paras todiste.

Anna tunsi tulevansa hämilleen ja katui ajattelematonta puhettaan. Se oli päässyt häneltä, hänen Allanin näkemisestä johtuneen oman ilonsa seurauksena, ja hän oli aivan unohtanut tohtorin poikaansa kohtaan osoittaman kummallisen käytöksen, joka tunnettiin paikkakunnalla ja jonka yleensä selitettiin johtuvan vastenmielisyydestä, minkä pojan ja tämän äidin yhdennäköisyys herätti. Äiti oli yleisen arvostelun mukaan ollut oikea noita sekä viehättämään että pettämään.

Anna ihmetteli nyt itsekseen, oliko Allan puhunut tuolla iloisen huolettomalla äänellä salatakseen isän kohtelusta johtuvaa surua. Mutta hän ei näyttänyt siltä, että olisi kantanut salaista surua. Nuo vekkulisilmät säteilivät vain veitikkamaisesti kohdatessaan Annan silmät ja ne lukivat selvään tämän ajatukset niistä.

-- Elä ole huolissasi minun tähteni, sinä! Selviydyn hyvin "paterin" kanssa. Hän ei ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää.

Ja niin he lähtivät uudelleen pyörimään. He olivat levänneet hetkisen, sillä Annaa, joka oli tottumaton tanssiin, rupesi helposti pyörryttämään. Mutta oi, kuinka se oli hauskaa! Ei hän koskaan ollut uskonut, että tanssiminen olisi niin hauskaa. Ensi kertaa elämässään hän tunsi itsensä oikein nuoreksi.

Allan näki, kuinka hän nautti, ja piti hänestä niinkuin pidetään siitä, jolle on tehnyt hyvän teon.

Nyt kun jää oli murrettu, tanssi Anna muidenkin kanssa, mutta se ei käynyt kenenkään kanssa niin hyvin kuin Allanin, ja sen Anna sanoi hänelle seuraavan tanssin kestäessä, minkä he tanssivat yhdessä.

-- Silloinpa minä otan huostaani sinut loppuillaksi, selitti hän. Nimitän itseni sinun tanssimestariksesi ja otan opettaakseni sinulle minkä tanssin tahansa, jota soitetaan.

Lucia istui pianon ääressä soittamassa tanssimusiikkia. Tohtori Bentick oli tullut herrojen huoneesta ja seisoi nyt vieressä katsellen, miten sulavasti nuo näppärät kädet lensivät koskettimilla. Hän soitti verrattoman lennokkaasti ja hienosti.

-- Minkätähden emme tanssi, kun meissä näkyy olevan tahti niin varmana? kysyi tohtori.

-- Pitäähän jonkun soittaakin, muutoinhan tanssista ei tule mitään, vastasi Lucia häiriintymättä.

-- Sitähän voi joku vanhempi tehdä, arveli tohtori.

-- Enkö minä sitten kuulu niihin?

Tohtori murisi jotakin, joka yhtä hyvin saattoi merkitä myöntämistä kuin vastustusta, ja katosi, mutta palasi viiden minuutin kuluttua rouva Jenningsin kanssa.

-- Tohtori tahtoo tanssia Lucian kanssa ja on pyytänyt minua soittamaan, selitti rouva Jennings viittailevin hymyin, jota Lucia ei ollut huomaavinaan.

Hän kohotti ihmeissään silmäkulmiaan ja katsoi tohtoriin.

-- Enhän minä ole sanonut haluavani tanssia, sanoi hän.

-- Tanssimme ehkä mieluimmin nuorten kavaljeerien kanssa kuin tällaisen minunlaiseni vanhan? sanoi tohtori ivallisesti.

-- Iästä en paljon perusta. Tohtori ei toki tanssine nurin minun kanssani, sanoi Lucia ja nousi ylös.

Rouva Jennings istui hänen paikalleen alkaen soittaa. Ja tohtori lähti tanssiin Lucian kanssa.

Siitä oli kauan kuin hän oli tanssinut, mutta hän oli nuoruudessaan ollut oivallinen tanssija ja pääsi heti vauhtiin. Mutta kylläpä hänen naisensakin tanssi innostavasti, hänen olentonsa joka jäsenessä oli rytmiä ja sulavuutta.

Allan Bentick ja Irene olivat juuri lähtemäisillään tanssiin toistensa kanssa, kun he huomasivat tuon odottamattoman parin ja pysähtyivät.

-- Mikä pateriin on mennyt? virkkoi Allan nauraen.

-- Eikö Lucia-täti ole ihastuttava? sanoi Irene innostuksissaan.

Allan seurasi hetkisen katseellaan hänen liikkeitään.

-- Hän tanssii ikäänkuin Mozartin sävel, sanoi hän.

Hänen ilmeinen ihailunsa innostutti Ireneä.

-- Ei kukaan ole sellainen kuin hän! vakuutti kahdeksantoistavuotias ihastuneena.

Allan katsoi huvitettuna häneen.

-- Jaha, vai niin. Pienet koulutytöt haaveilevat kai aina opettajattaristaan, vai mitä?

Irene keikautti närkästyneenä päätään.

-- Pienet koulutytöt! kivahti hän.

-- Niin, mitä te muuta olette koko joukko?

-- Brita ja minä olemme täysikasvuisia, saan luvan sanoa sinulle. Me luemme vain kieliä ja otamme soittotunteja, mutta koulukurssin olemme lopettaneet.

-- Kumarrun tomuun teidän oppineisuutenne edessä!

-- Irvihammas! Seisommeko tässä iankaiken riitelemässä?

Allan totteli kehoitusta ja vei hänet tanssiin.

-- Tanssimmeko heidät nurin, paterin ja tuon jumalallisen? kysyi hän ja kujeileva ilme hänen silmissään sanoi Irenelle, että hän todella halusi tehdä niin.

Mutta Irene painoi jalkansa niin lujasti lattiaan, että Allanin täytyi pysähtyä.

-- Lupaa minulle, ettet tee mitään niin alhaista! Hänen silmänsä oikein säkenöivät Allania vastaan, ja tämä jatkoi huvitettuna hänen kiusoittelemistaan, kunnes hän näki parhaaksi lepyttää hänet jälleen. Ja se kävikin päinsä hyvin helposti.

-- Tohtorilla on kunniaa pojastaan, sanoi Lucia tanssitoverilleen.

-- Minkälaista kunniaa? kysyi tohtori kaikkein tylyimpään tapaansa.

-- Hän näyttää niin hauskalta ja pirteältä ja hänessä on jotakin voittavaa.

Mitä hän voittaa, sen jätän silleen, vastasi tohtori ylenkatseellisesti.

Hänen tapansa huvitti Luciaa sanomattomasti.

-- Kaikki muut, paitsi hänen isänsä, tuntuvat olevan ihastuneita häneen, huomautti Lucia.

-- Hänellä on taito panna tyttöjen päät pyörälle, jos se nyt on olevinaan jokin erikoinen taito.

Elköön vain panko minun pienten herttaisten oppilaitteni päitä pyörälle!

-- Siitä vähät, kunhan ei vain pane opettajattaren päätä pyörälle.

-- Siitä ei ole vaaraa! sanoi Lucia hieman surumielisesti, mistä hän itse ei ollut tietoinen.

Tohtori katsoi häneen terävästi.

-- Onko se ehkä jo pyörällä?

Lucia havahtui hänen kysymyksestään ja ymmärsi, että hän jollakin tavoin oli unohtanut ilmaista itsensä, niin että tohtori oli voinut tulla siihen johtopäätökseen, että hänellä oli salaisuus.

-- Tietysti! vastasi hän keveästi ja huolettomasti eksyttääkseen tohtoria.

Lopulla tanssia Lucia puhui vilkkaasti haihduttaakseen tohtorin epäluuloa. Hän ei mitenkään tahtonut kenenkään tällä paikkakunnalla aavistavan, että hänellä oli suru, sillä silloin hänelle kävisi vaikeammaksi paeta sitä.

Seuraavana väliaikana Lucia meni pianon luo päästääkseen rouva Jenningsin soittamasta, mutta Allan ehkäisi hänet.

-- Paterin jälkeen tulee minun vuoroni, eikö totta? Ettehän kieltäne?

-- Jos rouva Jennings tahtoo jatkaa soittamista, vastasi Lucia.

Kyllä, rouva Jennings tahtoi, hän alkoi soittaa hamboa, ja Allan vei Lucian tanssiin.

He tanssivat ihastuttavan kauniisti, nuo kaksi, kumpikin oli mitä parhain tanssija. He kumpikin viehättyivät toistensa kanssa tanssimisesta ja vaihtamatta sanaakaan he tanssivat herkeämättä, niin kauan kuin soittoa kesti. Kun se lakkasi, katsoivat he ymmärtäen ja ihastuneina toistensa hymyileviin silmiin.

-- _Se_ oli tanssia! pääsi Allanilta kunnioittavasti.

-- Niin, se oli! vastasi Lucia samaan tapaan.

-- Ellen olisi luvannut omistautua pikku Annalle, niin pidättäisin teiltä jokaisen jäljellä olevan tanssin, selitti Allan.

-- Vai olette te luvannut omistautua Annalle? kysyi Lucia ystävällisen mielenkiintoisena.

-- Niin, olen ottanut tehtäväkseni opettaa hänet tanssimaan tänä iltana. Hän väittää, ettei hän osaa ja että se käy parhaiten minun kanssani. Hän on pieni kullanmuru, ja minä olen oikein rakastunut häneen tänä iltana. Mutta te tanssitte niin, että olen teihinkin rakastunut.

Lucia nauroi hänen suorapuheisuudelleen.

-- On hyvä, että ravistatte Annaa hiukan, sanoi hän hyväksyvästi. En ole koskaan nähnyt häntä niin nuorena kuin tänä iltana. Hän onkin muutoin liian vakava ikäisekseen.

-- Ikävä ei ole koskaan kellekään hyväksi, selitti Allan. Ja noilla tytöillä on ikävä. Brita tosin on sellainen, että hän väkisin hankkii itselleen hauskuutta, mutta sitä ei tuo pikku pyhimys tee.

-- Te näytte tuntevan heidät hyvin?

-- Tunnen kyllä. Heidän syntymisestään saakka. Asunhan muutoin yhdessä heidän veljensä kanssa. Meillä on yhteinen asunto Uppsalassa.

-- Miten se käy päinsä? Te näytätte niin erilaisilta.

-- Niin olemmekin, mutta -- äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, kuten tiedätte.

Nyt Irene tuli heidän luokseen rukoilevin silmin katsellen Luciaa.

-- Oi, eikö Lucia-täti tahtoisi tanssia minun kanssani?

Lucia myönsi hymyillen.

-- Ei, tämä on liian hullua! virkahti Uno, joka oli myöskin tullut samalle asialle kuin sisarensa eikä näyttänyt aikovan antaa tämän syrjäyttää itseänsä.

-- Seuraava tanssi, jos haluatte, lupasi Lucia ja pyöri pois ylen onnellisen oppilaansa kanssa.

Tanssin jälkeen he istuutuivat sohvalle, ja Irene pujotti kätensä Lucian kainaloon ja katsoi häneen loistavin silmin puhellessaan vilkkaasti.

Rouva Clareus oli tullut sisään tanssin kestäessä ja tuli nyt vanhimman tyttärensä luo.

-- Eikö täällä ole kylliksi herroja, koska naiset tanssivat keskenään? kysyi hän kasvoillaan hymyntapainen ilme.

-- On kyllä. Mutta tanssin mieluummin Lucia-tädin kuin sadan herran kanssa, selitti Irene.

-- Tyhmä tyttö! sanoi Lucia sydämellisesti ja pyyhkäisi leikillisesti sormellaan noita säteileviä kasvoja.

Mutta hän nousi ylös ikäänkuin lopettaakseen tuon tuttavallisen hetken. Irenekin nousi ylös, vaikka vastahakoisesti eikä vetänyt kättään pois Lucian kainalosta.

-- Et saa unohtaa olevasi emäntä, Irene, sanoi äiti.

-- Ne huvittelevat niin hyvin keskenään, sanoi Irene katsellen ympärilleen.

-- Eivät nuo kaksi, sanoi Lucia osoittaen paria tyttöä, jotka istuivat yhdessä, ilmeisesti pakosta, ja näyttivät hylätyiltä.

Samalla hän veti käsivartensa irti Irenen otteesta, ja tämä, joka ymmärsi kehoituksen, totteli ja meni tyttöjen luo.

Samassa Uno tuli vaatimaan tanssiaan, mutta Lucia käänsi hänetkin noiden tyttöjen luo sanoen, että hän luovutti tanssinsa toiselle niistä. Hän sanoi sen sellaisella tavalla, että Uno ei voinut loukkaantua, ja vaikkakin vastahakoisesti niin totteli hänkin Luciaa.

Rouva Clareus ja Lucia seisoivat tuokion äänettöminä. Edellinen katsoi lapsiansa ja sitten Luciaa, ja vaikka katse ei sanonut enempää kuin tavallisesti, sai Lucia kuitenkin sen vaikutuksen, että hänen pitäisi pyytää anteeksi jotakin.

-- Neidillä on vaikutusta nuorisoon, huomautti rouva Clareus äänellä, joka ei ilmaissut, tarkoittiko hän sen kiitokseksi vai moitteeksi.

-- Olen tietoinen edesvastuusta, sanoi Lucia matalalla, kunnioittavalla äänellä.

Sillä herkällä sisäisellä havainnollaan hän älysi yht'äkkiä ja salamantapaisella selvyydellä tuon jäykän, viileän pinnan takaa äidinsydämen kateuden siitä, että äidin silmien edessä toinen saavutti voimakkaamman vaikutuksen lapsiin kuin äiti itse.

Mutta voiko hän sille mitään? Voivatko lapset sille mitään? Luciaa säälitti tämä äiti, joka tahtoi niittää lämpöä siitä, mihin oli kylvänyt vain viileitä tunteita. --

Rouva Sander oli emäntänsä kanssa tullut ylhäältä kirjastosta alas saliin katsomaan nuoriansa.

Hän ei pitänyt siitä, että tanssittiin, mutta hän ei ollut tahtonut tehdä mitään sen ehkäisemiseksi, koska hänen miehensä ei nähnyt mitään väärää siinä, että lapset ja nuoret, jotka tunsivat toisensa niin hyvin kuin nämä, pyörivät hiukan. Tietysti hän piti sitä tarpeettomana kuten kaikkia huveja, mutta hän ei tahtonut panna sitä vastaan, kun oli kysymys toisten kodista; hänen omassa kodissaan se ei tietysti koskaan tullut kysymykseen.

Rouva Sander ei ollut odottanut muuta kuin että vain Brita ottaisi osaa tanssiin, sillä tällä oli valitettavasti maailmallinen ja ulospäin kääntynyt mieli, mutta hämmästyksekseen hän huomasikin nyt, seisoessaan salin ovella, sekä Erikin että Annan tanssivien joukossa. Näiltä molemmilta hän oli todellakin odottanut enemmän vakavuutta ja vastustuskykyä.

Anna tanssi Allan Bentickin kanssa. He nauroivat molemmat, ja Annan silmät loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja hän näytti niin iloiselta ja vilkkaalta, että hänen äitinsä tuskin tunsi häntä.

-- Tuleeko hänestäkin nyt yhtä maailmallinen kuin Britasta? ajatteli rouva Sander levottomasti.

Samassa Erik tanssi Lucia Vilden kanssa ja veti tiedottomasti äitinsä huomion sisaresta.

Rouva Sander oli iloinnut pojan kotiintulosta niin paljon, kuin hän voi iloita mistään. Mutta Erik oli ollut niin harvasanainen ja synkkä kotiintulonsa jälkeen, että hän oli levittänyt kaikkea muuta kuin iloa ympärilleen, ja äitiin, joka oli raskasmielinen, se oli tehnyt voimakkaan vaikutuksen. Paljon hän oli huokaillut itsekseen Erikin synkkyyden tähden, jonka syystä hän ei kuitenkaan mitään tiennyt. Kun hän nyt sai nähdä hänet nuorekkaana ja vieläpä hymyilevänä tanssivan ohi, tunsi hän itsensä hänen tähtensä vielä levottomammaksi.

Eikö hän sitten ollenkaan ajatellut tulevan kutsumuksensa arvokkuutta, koska hän tanssi? Jos hän edes olisi tanssinut Clareuksen tahi Jenningsin tyttöjen kanssa, jotka hän oli tuntenut lapsuudesta saakka, mutta tuon maailmallisen neiti Vilden kanssa! Se oli niin pahaa ja vaarallista, että rouva Sander tunsi, että hänen täytyi tehdä siitä loppu.

Hän meni etsimään miestään.

-- Rakas Edgar, voitko sallia nuorten alkaa uuden vuoden tanssien ja ilakoiden? kuiskasi hän.

-- Tanssien ja ilakoiden? toisti Sander kysyvästi.

-- Sitä on kestänyt tuntikausia tuolla ylhäällä salissa. Ja sekä Erik että Anna ovat joutuneet mukaan. Emmekö voisi mennä kotiin?

Sander näytti miettivältä.

-- Entäs ne muut sitten? sanoi hän viivytellen ja tuntien paimenen edesvastuuta. Ei suinkaan heidän enemmän kuin meidänkään ole siirryttävä uuteen vuoteen ilman Jumalan sanaa.

-- Aiotko pitää hartaushetken? kysyi rouva Sander kirkastuen.

-- Siihen en nyt ole valmistunut. Mutta ehkä voisimme laulaa jotakin yhdessä. Missä emäntä on?

-- Salissa.

Oli kuvaavaa tämän talon vallanpitäjille, ettei Sanderin mieleen johtunut kääntyä ehdotuksineen isännän puoleen, vaikka tämä istui samassa huoneessa.

Rouva Clareus hyväksyi heti kirkkoherran ehdotuksen ja sanoi Lucialle, joka taasen istui pianon ääressä, ettei enää tanssittaisi.

Soitto taukosi, tanssijat pysähtyivät ja päästivät toisensa. Vanhemmat tulivat ylös alakerroksen huoneista. Kaikkien katseet suuntautuivat Sanderiin, joka astui muutaman askelen esiin.

-- Vanha vuosi lähenee loppuaan, ja minä ehdotan, että kokoamme ajatuksemme kohdataksemme uutta vuotta arvokkaammalla tavalla kuin tanssien ja huvitellen.

Hänen äänensä laskeusi hillitsevänä hilpeisiin mieliin, ja huoneessa syntyi hiljaisuus.

Viettäkäämme vuodenvaihteen juhlallista vakavuutta ylentäen ajatuksemme Jumalan puoleen ja tervehtikäämme virrenveisuulla uutta armon vuotta, jonka hän antaa meille, jatkoi kirkkoherra.

Lucia pani tanssinuotit hiljaa pois ja haki esille koraalikirjan, niin että kun kirkkoherra oli lopettanut tilapäisen puheensa ja mainitsi erään virren numeron, hän oli heti valmis.

Istuttiin sohviin ja tuoleille ja osa kokoontui ryhmään pianon ympärille. Tunnelma oli tuossa tuokiossa vaihtunut hilpeydestä vakavuudeksi.

"Jo vanha vuos' on loppunut Ja uusi jälleen alkanut..."

Anna Sander seisoi pianon ympärillä olevassa ryhmässä. Hän osasi virren ulkoa ja antoi laulaessaan katseensa liukua ulos ikkunasta. Siellä ulkona lepäsi hänen rakas maansa uudenvuoden yönä, metsäisiä kumpuja järvien ja kosken ympärillä, kirkkaan kuutamon valaisemina. Ruotsi ja Ruotsin kansa, kuinka hän rakastikaan molempia! Hän ajatteli ystäviään ylt'ympärillä tuvissa ja kaikissa rakkaissa paikoissa metsän kätköissä ja järvien lahdelmissa ja pauhaavan kosken rannalla, ja kaikkia, jotka täällä sisällä nyt lauloivat hänen kanssaan. Hänen tuntehikas sydämensä sykki lämpimintä rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan ja hänen nuori sielunsa kohosi rukouksessa Jumalan luo, joka oli heidän kaikkien yläpuolella ja veti hänen rakkauttaan voimakkaammin kuin mikään muu voima. Itsetiedottomasti hän vuodatti sydämensä lämmön ja hartauden lauluun, hopeankirkkaana ja kauniina kaikui hänen äänensä muiden joukossa.

Se ei ollut vahva eikä kuulunut ylinnä, mutta Allan Bentick, joka seisoi hänen vieressään, kuunteli ja katsoi häneen. Miten hän lauloikaan! Kyllä he olivat laulaneet yhdessä ennenkin, mutta hän ei muistanut koskaan ennen kuulleensa sitä ääntä. Anna oli saanut muutakin kuin hiuksensa nutturalle ja pitkät hameet niinä kahtena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Ei tahdottu lopettaa tähän virteen. Vanhaa vuotta kesti vielä hetkisen, se piti lopettaa laulaen ja laulaen oli uutta tervehdittävä. Niin kaikki tahtoivat.

Vaikka oli uusi vuosi, saatettiinhan kai laulaa joulu- ja adventtivirsiä, noita juhlallisia, tuttuja, jotka useimmat osasivat ulkoa, ainakin sen verran, että voivat seurata niiden mukana, joilla oli virsikirjat.

Allan Bentick lauloi kuuluvasti, mutta se ei estänyt häntä samalla kuuntelemasta Annan laulua ja ihmettelemästä mikä siinä niin viehätti.

"Ah Herrani, mun Jeesuksen..."

Allan ihmetteli, mikä salaisuus tuossa nuoressa, kirkkaassa äänessä oli. Hänhän lauloi samaa säveltä kuin Anna ja samoja sanoja, mutta hän tunsi kuitenkin, etteivät he laula läheskään samaa.

Allan lauloi säveltä, jonka hän oli oppinut, ja sanoja, jotka hän osasi ulkoa -- Anna lauloi sydämensä uskoa, alttiuttaan. Sen Allan hämärästi tunsi, vaikka hän ei voinutkaan kokonaan päästä siitä selville.

Vanha vuosi siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan kätkien itseensä niiden monien salatun tulevaisuuden, jotka nyt olivat koolla tuossa suuressa, kauniissa huoneessa ja lauloivat yhdessä samaa laulua. Kukin itsekseen oli maailma, mutta heidän kohtaloidensa langat kietoutuivat toisiinsa kiinteämmin tai höllemmin, vaikuttaen enemmän tai vähemmän toistensa elämänsuuntaan. Mutta sitä ei heistä kukaan tullut ajatelleeksi.

15.

-- Unikeko! sanoi Erik Sander.

Allan Bentick avasi silmiään juuri sen verran, että näki sen, joka hänet herätti. Ne olivat vain kuin kaksi vaakasuoraa viivaa ylöspäin kaartuvien kulmakarvojen alla.

-- Mitä kello on?

-- Yli kymmenen, vastasi Erik ikäänkuin odottaen sen vaikuttavan.

Mutta niin ei käynytkään.

-- Entä sitten?

Nuo kapeat juovat kävivät vielä kapeammiksi. Mutta Erik ravisti unista toveriaan.

-- Nouse ylös pian! Me suunnittelemme potkuriretkeä.

Tuossa tuokiossa tuli Allaniin eloa. Hän nousi istumaan pirteänä ja valveilla.

-- Kutka me?

-- Joka mies, joka voi hankkia potkukelkan, evästä ja naisen.

-- Hyvä!

Ja Allan nousi heti ylös, ja se tapahtui erikoisella tavalla. Vuoteen yli riippui tanko parhaaksi ulottuvissa, kun hän istuviltaan ojensi ylös käsivartensa. Hän tarttui nyt tankoon ja nosti itsensä vuoteesta, teki kiepin tangon yli ja jännittäytyi päästäessään otteensa, niin että hän lensi sängyn yli jalkopäästä tullen lattialle mitä hienoimmassa polvennotkistusasennossa heti ponnahtaakseen ylös joustavaan hyppyyn ikäänkuin teräsvieteri. Ja niin hän oli ylhäällä, valmiina kylpemään ja pukeutumaan. Jokaisen eri pukeutumistehtävän välillä tuli sitten enemmän tai vähemmän akrobaattinen voimisteluliike, joka, samoinkuin ylösnouseminenkin, suoritettiin uskomattomalla notkeudella.

Erik, joka oli tottunut toverinsa aamuharjoituksiin, ei kiinnittänyt niihin huomiota, vaan istuutui avoimen ikkunan ääreen odottamaan kunnes hänen ystävänsä olisi valmis, mikä ei kestänyt kuitenkaan niin kauan kuin olisi voinut luulla monista keskeytyksistä päättäen.

-- Ihmettelen missä "pater" oleskelee? Nukkuu luultavasti. Istui kauan illalla lasinsa ääressä, mutta ei suonut minulle tippaakaan, se kitupiikki. Pelkään että hän viime vuosina on ruvennut enemmän juomaan.

-- Miksi et varota häntä?

-- Varottaminen ei ole minun tapaistani. Muutoin hän on kyllin vanha ymmärtääkseen sen asian itsekin. Pahinta on vain, että hän raivostuu, niin pian kuin minä aion ottaa pisaran pitääkseni hänelle seuraa.

-- Hän ei tahdo sinun saavan samaa pahaa tapaa.

-- Hän sietää minua niin vähän, ettei hän edes siedä minua kanssaan samaan kadotukseen. Eikö se mene liian pitkälle?

-- Sinä puhut alinomaa niin kevytmielisesti. -- Ja sinä niin raskasmielisesti. Ihmeellistä, että niin erilainen pari kuin sinä ja minä olemme yksissä. Vai mitä?

-- Ehkä sinä alat väsyä? kysyi Erik yht'äkkiä hieman epäluuloisin katsein.

-- Ä, vastasi Allan huolettomasti ja asettausi päälleen kädet lattiaa ja jalkoterät seinää vasten huuhtoakseen aivojaan.

-- Jos olen mielestäsi ikävä, niin sano vain. Silloin eroamme, intti Erik.