Part 4

Tohtori ei ollut katsonut Luciaan, niin että Lucia ei luullut hänen huomanneen hänen katselleen häntä. Hän tunsi tulleensa ilmi, mutta ei joutunut siitä hämilleen.

-- Minkätähden tohtori koettaa näytellä tunteetonta? kysyi hän.

Terävä katse iski häneen tohtorin pienistä, himmeistä silmistä, jotka tavallisesti huolellisesti kätkivät sen, mitä hänen sisällään mahdollisesti liikkui.

-- Mistä te tiedätte sen olevan näyttelemistä? Lucia kohtasi pelotonna hänen katseensa ja hymyili.

-- Eikö se sitten ole?

Tohtori mutisi jotakin ja käänsi pois kasvonsa. Lucia ei oikein kuullut, mutta luuli, että kirous oli päässyt tohtorin huulilta. Hän nauroi.

-- Mitä nyt? kivahti tohtori.

-- Ensimmäisen kerran minulle kirotaan, selitti Lucia.

Tohtori oli Luciasta sekä koomillinen että liikuttava tylyssä kiivaudessaan ja poikamaisine yrityksineen salata syvällä piilevää tunteellisuutta, jonka olemassa olosta Lucia tällä kertaa tunsi itsensä vakuutetuksi.

He olivat nyt Borgin tienhaarassa.

-- Meneekö tohtori maantietä eteenpäin?

-- Menen.

Hän nosti hiukan lakkiaan.

-- Kun nyt saamme aivokuumeen tästä lumikylvystä, niin on vain jatkettava, kuten olemme alkaneet, panemalla jäätä päälaelle, määräsi hän, ja neuvoja antaessaan hän käytti tapaansa sanoen "me" potilaalle.

-- Kiitos, sen muistan, lupasi Lucia, ja niin he erosivat.

Mutta ennenkuin hän ehti Borgiin saakka, saavutti Uno hänet.

-- Luulen että setä Bentick alentui keskustelemaan teidän kanssanne, sanoi Uno ilmeisen uteliaasti.

-- Hän kertoi minulle olleensa naimisissa ja että hänellä on poika.

-- Kertoiko hän senkin, että hänen vaimonsa karkasi hänen luotaan?

-- Ei. Niinkö hän teki? Sitä aavistinkin. Elääkö hän?

-- Hän on tainnut kuolla joitakuita vuosia sitten,

-- Hänpä sitten tekikin tohtorista naisvihaajan sanoi Lucia miettivänä.

-- Luultavasti. Luulen, että hän on teistä mielenkiintoinen henkilö.

Tämän hän sanoi hieman ärtynein, tutkivin katsein.

-- Naisvihaajat kiinnittävät aina erikoisella tavalla meidän naisten mieliä.

-- Vai niin. Te tahdotte ehkä koettaa käännyttää häntä? Mutta tässä tapauksessa luulen sen olevan hyödytöntä _yksinpä teillekin_.

Lucia nauroi keveästi.

-- En aio koettaa, sanoi hän.

Häneen tuli jotakin hajamielistä, sillä hänen ajatuksensa painuivat yht'äkkiä siihen suruun, joka oli seurauksena sen vallan kohtalokkaasta väärinkäyttämisestä, joka hänellä oli miehiin.

10.

Kun rouva Clareus syysmyöhällä palasi pitkäaikaiselta Tukholman-matkaltaan, alkoi Lucialle uusi ajanjakso. Kaikki Borgissa olivat kohdelleet häntä niin teeskentelemättömällä sydämellisyydellä, että hän oli unohtanut olevansa vain talon palkattu kotiopettajatar. Mutta rouva Clareus muistutti häntä siitä ilman sanoja tai ilmeitä, -- silti kuitenkin tuntuvasti. Rouva Clareuksen esiintymisessä oli jäykkää hienoutta, joka vaikutti useimpiin. Jopa hänen rattoisa miehensäkin muuttui toisenlaiseksi hänen läsnäollessaan, varovaisemmaksi sanoissaan ja käytöksessään.

Jos Lucialla olisi ollut vähemmän tahtia, olisi hänelle kenties koitunut ikävyyksiä, mutta nyt hän tunsi ensi hetkestä saakka ikäänkuin ilmasta, minkälaista kohtelua rouva Clareus vaati häneltä ja minkälaisen paikan talossa hän oli valmis tunnustamaan kotiopettajattarelle. Lucialla oli harvinainen kyky suhtautua henkilöihin ja oloihin silti vähimmässäkään määrässä sortamatta omaa olennaista personallisuuttaan. Se miellytti rouva Clareusta samoinkuin tämän luonnollinen hienous miellytti Luciaa. Edellinen piti siitä, että hänen alaisensa tottelivat ja kunnioittivat häntä ilman matelemisen tai pelon oirettakaan. Ja Lucia, joka personallisuutensa voiman ja luonnollisten etuoikeuksiensa takia oli tottunut olemaan ylinnä, piti siitä, että tapasi jonkun, joka ei näyttänyt välittävän siitä ja oli vaikeasti voitettavissa.

-- Eikö neiti Vilde halua ratsastaa hiukan aamiaistunnilla? kysyi Uno eräänä joulukuun pakkasaamuna, kun kalpea auringonpaiste lepäsi ikäänkuin kultatomuna huurteisessa ilmassa.

Se oli liian houkuttelevaa. Ja kuitenkin Lucia epäröi hetkisen.

-- Ratsastaako neiti? kysyi rouva Clareus ilmaisematta äänessään sitä hämmästystä, mitä hän tunsi.

-- Olen ihastunut siihen ja otin todellakin ratsastuspukuni mukaani siltä varalta, että se tulisi kysymykseen. Ja maisteri on ollut niin ystävällinen, että on ehdottanut sitä minulle parikin kertaa, vastasi Lucia.

-- Rouva Clareus ei sanonut asiaan enää mitään, ja aamiaisen jälkeen hevoset tulivat pihaan.

-- Äiti, tule katsomaan miten aistikas ratsastuspuku Lucia-tädillä on! pyysi Irene.

-- Neitihän voi tulla tänne näyttämään minulle ratsastuspukuaan, vastasi äiti, istuessaan ikkunan ääressä salin viereisessä huoneessaan tilikirjojaan tutkimassa.

Irene juoksi ulos, tullen hetkisen kuluttua takaisin Lucian seuraamana.

-- Irene tahtoi välttämättä, että tulisin näyttämään ratsastuspukuani, selitti Lucia. Tukholmassahan kaikki naiset ratsastavat nykyään miessatulassa, mutta se tapa ei näy vielä tulleen tänne.

-- Se näkyy nyt joka tapauksessa tulleen tänne neidin mukana, vastasi rouva Clareus osoittamatta millään tavalla, miellyttikö se häntä vai eikö.

-- Äiti, enkö voi saada samanlaista ratsastuspukua! pyysi Irene.

-- Nyt, ajatteli Lucia, saanen kai tietää, loukkaako kaksijakoinen hameeni häntä vai eikö.

-- Kulutahan ensin se, mikä sinulla on, vastasi rouva Clareus, eikä Lucia siitä vastauksesta voinut tehdä mitään johtopäätöstä.

11.

Aurinko näkyi hehkuvana pakkassumusta, joka ehdottomasti oheni. Tuo sumu oli tehnyt kauniin työn yöllä -- kaikki oli pakkasen hopeoimaa. Kuusimetsä oli valkoinen, mutta ei painavasta lumesta, vaan siten, että havuoksat näyttivät olevan täynnä hopeisia neuloja. Alastomien lehtipuiden hennoimmat oksat piirtyivät ikäänkuin ohuena hopeakudoksena järven jäähän.

Irene, joka kulki yksin ja nopeasti tietä pitkin, katsoi kaikkea aivan kuin olisi kyennyt entistä enemmän siitä nauttimaan. Hän ikäänkuin painoi sen sieluunsa.

Hän kulki tänä aamuna mielessä vielä epämääräinen, mutta senvuoksi paljon ihanampi tulevaisuussuunnitelma. Hänen äitinsä ei ollut näyttänyt aivan mahdottomalta, kun Lucia-täti eilen oli ehdottanut jotakin sellaista, että Irenellä hänen mielestään oli niin paljon taipumusta piirustukseen ja maalaukseen, että hänen pitäisi saada kehittää niitä. Sehän merkitsi, että hän saisi mennä Tukholmaan ja oleskella siellä!

Täynnä vapisevaa ihastusta ja toivoa hän oli myöhemmin illalla hiipinyt Lucian huoneeseen, ja he kaksi olivat rakentaneet niin hienon tuulentuvan, missä ei ainoastaan Irenen, vaan myöskin Britan tulevaisuus asui. Eikä Irene malttanut odottaa kunnes Brita toisen aamiaisen jälkeen tulisi Borgiin tunnilleen, vaan heti aamiaisen jälkeen Irenen täytyi lähteä ystävänsä luo yhdessä tämän kanssa rakentaakseen edelleen tuulentupaansa.

Tultuaan pappilaan hän sai kuulla palvelijoilta, että tytöt olivat ylhäällä huoneessaan, ja Irene kiiruhti heti sinne.

Britan ja Annan huone ullakolla oli suuri, siinä oli matala katto, leveät lattialaudat ilman mattoja ja vanhanaikainen, siniseksi maalattu, suuritakkainen kaakeliuuni. Siinä räiskyi iloinen valkea.

Huoneen kalustus oli mitä yksinkertaisin. Sama oli suuremmassa tai vähemmässä määrin joka huoneen laita pappilassa, sillä sellainen oli isännän tahto. Ylellisyys, jopa mukavuuskin olivat hänestä vihattavia. Tytöt makasivat kovilla ohuilla patjoilla yksinkertaisissa rautasängyissä ja heillä oli istuimina muutamia ruskeiksi maalattuja tuoleja. Kirjoituspöytä, piironki, pesukaappi ja kangaspuut olivat huoneen kalustona. Ikkunassa ei ollut mitään kierrekaihdinta, sillä siinä talossa ei saatu peittää herättävää aamuaurinkoa.

Brita istui kangaspuiden ääressä ja kutoi vihaisesti paukuttaen saadakseen valmiiksi määrätyön, jonka suorittamisessa hän oli myöhästynyt. Hän vihasi kutomista ja ennen kaikkea hän vihasi pakkoa, ja se kuului kyllä paukutuksesta.

Anna oli syventynyt, hänelle yhtä harvinaiseen kuin ihastuttavaan, hauskan kirjan lukemiseen.

-- Jopa sinä paukutat! Pahemmin kuin Bergshamran rautavasarat!

Irene seisoi nauraen ovessa valkeata huurretta vielä hiuksissa ja nahkalakin reunustassa.

Brita hypähti ylös ja syleili häntä myrskyisästi, ja Anna suuteli häntä hiljaisemmin, pääsemättä kuitenkaan kokonaan irti siitä maailmasta, mihin lukeminen oli hänen sielunsa kiinnittänyt.

-- Paukutan kiukusta, ettäs tiedät, selitti Brita tavallisella suoruudellaan. Ainoa lohdutus kutomisessa on se, että saa lyödä ja paukuttaa.

-- Mistä olet vihainen? kysyi Irene nauraen.

-- Oh, kaikesta. Luulen että karkaan.

-- Silloin tulen minä mukaasi, sanoi Irene merkitsevä iloinen välke katseessa.

-- Päätetty asia! Mihin karkaamme?

-- Tukholmaan tietysti.

-- Ja mitä teemme siellä?

-- Sinä rupeat voimistelijaksi ja minä taiteilijaksi, sanoi Irene.

-- Ihanaa! Mutta sinä puhut ikäänkuin se olisi mahdollista?

Äiti ei tuntunut aivan mahdottomalta eilen, kun Lucia-täti...

-- Puhui hänelle siitä? keskeytti Brita. Voi sitä enkeliä, _milloinkahan_ hän puhuu isälle minusta?

-- Lucia-täti ja minä ajattelimme kaikki selväksi eilen illalla hänen vuoteensa reunalla, sanoi Irene. Jos vain saamme äidin oikein suostumaan lähettämään minut Tukholmaan oppimaan maalausta, niin täytyy minun tietysti asua jossakin täysihoidossa. Ja silloin on halvempaa, jos otan yhteisen huoneen jonkun toisen kanssa, ja kuka olisi parempi asuintoveri kuin sinä? Niin äitikin tietysti ajattelee, ja silloin hän voi auttaa Lucia-tätiä taivuttamaan sinun isääsi.

-- Oi, oi, oi! oli kaikki mitä Brita voi saada suustaan.

Anna oli tähän mennessä tarpeeksi irtautunut viehättävästä kirjastaan innostuakseen hiljaisempaan tapaansa Irenen tuulentuvista.

-- Tule, Brita, ulos kävelemään, niin juttelemme tästä, ehdotti Irene.

Brita ei olisi mitään sen mieluummin halunnut, mutta hän heitti synkän katseen vihattuihin kangaspuihin.

-- En ennätä saada valmiiksi määrätyötäni, ja isä on niin kovin tarkka siitä, että se aikanaan valmistuu.

-- Onko _hän_ selvillä siitä? Eikö se ole tädin asia?

-- Niin voisi luulla, mutta tässä talossa ei ole mitään, mitä isä ei tietäisi.

Annalla oli lyhyt taistelu itsensä kanssa. Hän oli tehnyt oman työnsä juuri saadakseen aikaa lukemiseen ja oli nyt niin mieluisasti kiintynyt siihen. Mutta toiselta puolen hän täysin osasi käsittää, miten Britan mieli teki mennä ulos Irenen kanssa puhumaan kaikesta, mitä heillä nyt oli puhuttavaa. Annalla oli sitäpaitsi, niin nuori kuin hän vielä olikin, jo omat mielipiteensä, jotka hän oli kodin ilmapiirissä hengittänyt, ja yksi niistä oli se, että oli uhrauduttava toisten hyväksi. Oli syntiä laskea käsistään tällainen tilaisuus.

-- Minä kudon sinulle sill'aikaa kun sinä olet ulkona, sanoi hän senvuoksi, mutta salaisesti hän toivoi, että Brita ei ottaisi hänen tarjoustaan vastaan.

-- _Tahdotko_ tosiaankin? virkkoi Brita ihastuneena.

-- Siinä teit kiltisti, hirveän kiltisti! sanoi Irene.

-- Hän on aina sellainen, selitti Brita. Pahinta Tukholmaan menossa on hänen luotaan matkustaminen -- ennen kaikkea hänen tähtensä olen jättänyt karkaamisen.

Britan tavallisesti viileään, raikkaaseen katseeseen tuli harvinaista lämpöä, ja hän suutelikin pikku sisartaan ennenkuin läksi.

Kiitollisuus, jolla Annan uhrautuvaisuus vastaanotettiin, poisti siitä kirvelevän tunteen. Hän ei kaivannut enää huvittavaa lukemista istuessaan kangaspuiden ääressä suorittamassa sisaren työtä. Rakkaudelle äärimmäisen herkkänä pani Anna sen pienimmällekin ilmaisulle suuremman arvon kuin millekään muulle. Molempien vanhempien tyttöjen ystävällinen kiitollisuus lämmitti häntä, ja sitten tuntui niin tyydyttävältä, että oli tehnyt oikein. Että se oli ollut vaikeaa, se teki sen vain yhä suuriarvoisemmaksi.

12.

Haluaako neiti matkustaa kotiin jouluksi vai olla täällä? kysyi rouva Clareus eräänä päivänä joulukuun lopulla.

-- Minulla ei ole kotia, mihin mennä, mutta sukulaisia minulla on, jos niiksi tulisi, vastasi Lucia.

Rouva Clareus katsoi häneen hetkisen, ei tutkivasti, mutta kuitenkin katsein, joka näki enemmän kuin saattoi luulla.

-- Neidillä on tietysti oikeus käyttää joululomaansa. Meidän sopimuksemmehan koskee vain lukukausia. Mutta jos niin on, että neiti mieluummin jäisi tänne, niin suuressa maalaiskodissahan on paljon auttamista. Sitäpaitsi luulen, että tytöt olisivat iloisia, jos neiti jäisi.

-- Jos saan valita ja jos se ei ole millään tavoin sopimatonta rouva Clareukselle, niin jään mieluummin tänne, vastasi Lucia suoraan.

-- Silloin pidämme sen asian päätettynä, sanoi rouva Clareus näyttämättä tyytyväisyyttä, jota tunsi.

Mutta Lucia aavisti sen kuitenkin ja oli hyvin mielissään ikäänkuin olisi saavuttanut jonkin voiton. Sillä hän oli asettanut päämääräkseen koettaa voittaa tuon jäykän rouvan myötätunnon.

Toisinaan hän ihmetteli, oliko mitään myötätuntoa olemassakaan voitettavana. Hän teki salaa huomioita äidin ja lasten, miehen ja vaimon, emännän ja palvelijoiden, rouva Clareuksen ja tämän naapurien välisestä suhteesta, sen minkä hän voi siitä kaikesta nähdä, havaitakseen, oliko siinä olemassa mitään lämpimämpää tunnetta. Mutta miten mallikelpoisilta ja sopusointuisilta nuo suhteet näyttivätkin, ei hän löytänyt niistä mitään lämpöä.

Ja Lucia ihmetteli ajatuksissaan tuota naista, joka seisoi keskellä elämän lämpimintä rikkautta näköjään aivan viileänä, ikäänkuin maailman luonnollisin asia olisi, että hänellä piti olla kaikkea, ja että hänen tuli pikemmin saada kuin antaa kiitosta siitä.

-- Minun tekisi mieleni ravistaa häntä huomaamaan, mitä hänellä on, ajatteli Lucia harmistuneena, mutta samalla hän tunsi melkein kateellista ihailua tuota hienoa ja viileätä naissydäntä kohtaan, joka oli niin erilainen kuin hänen omansa.

13.

Oli joulun edellinen sunnuntai. Oli kylmä, ja oli sekä satanut lunta että tuullut, mutta nyt aurinko paistoi, ja ilma oli tyyntä. Billingen jäällä lumi oli vielä sellaisena kuin tuuli oli sen ajanut, paikoin korkeissa epätasaisissa kinoksissa, jään ollessa toisin paikoin aivan paljaana.

Jäätyneen järven yli tulivat pappilasta Anna ja hänen veljensä Erik, teologian ylioppilas, joka juuri niinä päivinä oli palannut Uppsalasta joululomalle.

Erik oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, säännöllisine, laihoine piirteineen. Hänen käynnissään oli jotakin talonpoikaisen sitkeää ja hän piti päätään etunojassa, ikäänkuin olisi kantanut jotain näkymätöntä iestä. Pohjoismainen raskasmielisyys oli katseessa, ja se oli sopusoinnussa ryhdin kanssa, joka ilmaisi hitaan voiman kestävyyttä.

Anna käveli kevein askelin hänen rinnallaan lainkaan tuntematta väsymystään, sillä niin iloinen hän oli päästessään ulos yksin veljensä kanssa. Joulun edelliset päivät olivat rasittavia kaikkine puuhineen ja valmistuksineen, ja Anna, joka nyt monena päivänä oli ollut touhussa aamusta iltaan, oli oikeastaan perinpohjin väsynyt. Ellei Erik olisi esittänyt hänelle kävelyä, olisi hän kaiketi käyttänyt sunnuntai-iltapäivän samalla tavoin kuin Brita, joka juuri oli ruvennut nukkumaan.

Päivällinen syötiin pappilassa sunnuntaina aikaisemmin kuin muina päivinä, ja senvuoksi aurinko oli vielä ylhäällä, vaikka oli iltapäivä.

Sisarukset kulkivat jään yli äänettöminä. Anna katsahti silloin tällöin salaa veljeensä. Eihän hän koskaan ollut iloinen, mutta hänen kotiintulostaan saakka hän oli tuntunut Annasta kerrassaan alakuloiselta, ja Anna ihmetteli huolestuneena, oliko hän pahoillaan jostakin erikoisesta, ja mitä se siinä tapauksessa mahtoi olla.

-- Oletko pahoillasi jostakin? kysyi Anna vihdoin, heidän tultuaan metsään ja kävellessään kapeata kuusten välistä polkua.

Siinä he eivät voineet kulkea vieretysten. Erik astuskeli edellä Annan seuratessa jäljessä.

-- Pahoillani? Se on liian vähän sanottu.

-- Sano minulle, mitä se on! pyysi Anna herttaisen osaaottavalla äänensävyllä.

-- Sitä ei ole helppo sanoa.

Huolimatta tuosta vähän lupaavasta vastauksesta Anna ymmärsi kyllä saavansa tietää, mikä häntä painoi. Hän aavisti veljensä pyytäneen häntä kanssaan kävelylle juuri sen vuoksi, että saisi keventää sydämensä hänelle. Mutta ei sopinut kiirehtiä häntä, sen tiesi Anna, joka tunsi hänet. Senvuoksi he kulkivat hetken aikaa ääneti.

Vihdoin he tulivat aidan luo, joka ympäröi pientä ketoa. Täällä auringonsäteet pääsivät maahan saakka ja paistoivat lumelle ja aukion vastakkaisella puolella näkyville lumenpainamille oksille.

Portti oli nostettu talveksi pois ja asetettu ladon seinustalle, mutta Erik ei mennyt portin aukosta, vaan pysähtyi aidan luo nojaten ristiin asetetut käsivartensa siihen.

Anna kapusi aidalle ja asettui niin, että voi nähdä veljen kasvoihin.

-- Anna, en halua ruveta papiksi.

Lyhyesti ja käyden suoraan asiaan tunnusti hän murheensa syyn.

Anna käsitti heti, mikä onnettomuus tämä hänen vastenmielisyytensä ajateltua kutsumusta kohtaan oli, eikä hänellä ollut ollut aavistustakaan siitä; senvuoksi koski veljen tunnustus häneen syvästi. Mutta hänen tapansa ei ollut päivitellä, ja ehkäpä Erik juuri senvuoksi oli vaikeassa käännekohdassaan valinnut hänet uskotukseen.

-- Miksi et?

-- Minulla ei ole elävää uskoa.

-- Mutta Erik!

Erikin suorien kulmakarvojen välinen poimu syveni ikäänkuin vaoksi, ja hänen katseensa apeamielisyys muuttui synkkyydeksi.

Anna toivoi hänen liioittelevan, ja hän koetti saada Erikin huomaamaan sen.

-- Kyllä kai sinä toki uskot Jumalan olemassaolon? kysyi hän melkein taivuttavasti.

-- Tavallaan. Mutta se on kuollutta uskoa.

-- Eihän mitään kuollutta uskoa ole olemassa. Joko se on uskoa tai sitä ei ole ollenkaan.

Erik oli vaiti.

-- Etkö ollenkaan rakasta Jumalaa? Sisimmässäsi?

Tuo liikuttava hellyys Annan äänessä etsi pienintäkin veljen sielussa ehkä hehkuvaa jumalarakkauden kipinää.

Mutta Erik pudisti päätään.

-- Ainoa mitä voin tuntea häntä kohtaan on pelkoa.

-- Milloin se alkoi? kysyi Anna lyhyen vaitiolon jälkeen.

-- Se on tullut vähitellen -- ja kasvanut. Olen koettanut olla miettimättä. Mutta eihän sieluaan voi typistää. Kun on saanut miettimiskyvyn, niin...

-- Erik, epäiletkö sinä?

-- Epäilen.

-- Mitä?

-- Enimmäkseen kirkon oppia.

Ensi kerran tämän keskustelun aikana hän käänsi päätään ja katsoi Annaan. Ja tämän hellää sydäntä kouristi, kun hän näki veljen synkän katseen.

-- Ja voithan ymmärtää, että _se_ ei sovi papille. Niin, senhän Anna kyllä ymmärsi.

-- Mutta etkö luule sen menevän ohi?

-- Siinä ei ole mitään, joka voi mennä ohi. Sellainen, kuin nyt olen, olen aina ollut, vaikka en ole sitä tiennyt. Kelvatakseni papiksi pitäisi minun tulla kokonaan toiseksi ihmiseksi.

Anna tuli ajatelleeksi mielivirttään.

-- Pyydä Jumalan luomaan sinulle uusi sydän! Hän voi sen tehdä.

Hän oli niin varma ja niin innokas. Erikin ilme suli melkein hymyksi.

-- Pelkään, että siitä tulisi tulokseton rukous. Muutoin en ole pahempi, kuin että helposti selviytyisin papiksi tultuani. Useimmilla ihmisillä ei kai ole uskossaan sen enemmän elämää kuin minullakaan, monella ei edes senkään vertaa, ja he suoriutuvat hyvin koko elämänsä ajan. Sen minäkin tekisin, jos vain pääsisin papiksi. Mutta siksi tullakseen, ryhtyäkseen toisia opettamaan vaaditaan enemmän. Ja sitä juuri minulla ei ole -- enkä koskaan voi sitä saada.

Hän katsoi Annasta poispäin, ja hänen katseensa synkkyys tummeni.

-- Jospa vain saisin muuttaa alaa! sanoi hän intohimoisesti.

Hänen kätensä puristautuivat ikäänkuin epätoivoiseen ja hyödyttömään taisteluun.

-- Mutta mitä luulet isän sanovan, jos tekisin nyt sellaisen ehdotuksen, kun hän on pitänyt minua viisi lukukautta Uppsalassa?

Anna tunsi itsensä herpautuneeksi jo sen pelkästä kuvittelemisestakin. Hänen mielestään olisi Jumalalle helpompaa luoda uusi sydän Erikiin kuin avata isän sydän ymmärtämään.

-- Miksi tahtoisit sen sijaan? kysyi hän ollakseen tämän kysymykseen vastaamalla liiaksi masentamatta veljen mieltä.

-- Tahtoisin tulla jälleen talonpojaksi, kuten isoisä, tuli heti voimallisesti vastaukseksi.

Erik otti lakin päästään ja pyyhkäisi kädellään paksua, vaaleaa tukkaansa. Se oli vahvarakenteinen käsi, tarkoitettu karkeaan ja raskaaseen työhön eikä kääntelemään käsikirjan lehtiä.

-- Jos isä olisi tyytynyt olemaan talonpoikana kuten isoisä, niin meillä olisi nyt talo, ja minun tulevaisuuteni olisi ollut selvä. Silloin ei minun olisi tarvinnut kuluttaa itseäni mietiskelyillä. Silloin olisin voinut ottaa kaikki yksinkertaisesti.

Hän pani jälleen lakin päähänsä ja katsoi Annaan, kiehuvassa katseessa ihmeellinen sekoitus kaihoa ja masennusta.

-- Voi sentään! Jospa saisi käydä auran jäljessä pellolla ja ajaa härkäparia eikä tarvitsisi ajatella mitään muuta maailmassa kuin saada vako suoraksi ja syväksi. Se olisi toista kuin takoa päähänsä kirkonkokouksien riitoja, missä toinen suunta pitää järkähtämättömänä totuutena sitä, minkä toinen tuomitsee kerettiläisyydeksi.

Hän ojensi yht'äkkiä molemmat jäntereiset käsivartensa ja oikaisi vartalonsa, ikäänkuin nostaen kuorman hartioilleen.

-- Eikö koko minun olennostani näy, että minut on luotu käytännölliseen toimintaan eikä teoreettisiin viisasteluihin?

Hän seisoi siinä, tuo maanviljelyksen jälkeläinen, koko olentoineen vaatien päästä takaisin isiensä maatyöhön.

Anna ei voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa, ja hänelle pilkahti sellainen toivo, että jos hän saisi kulkea sitä tietä, mitä hän tunsi olevansa luotu kulkemaan, voisi hän myöskin saada rauhan sen Jumalan kanssa, jota hän nyt pelkäsi.

Ei niin, että hän olisi ajatellut tätä tietoisesti, mutta hänen vaistonsa sanoi sen hänelle.

-- Jospa kuitenkin puhuisit isän kanssa! Ehkäpä hän ymmärtäisi sinua paremmin kuin luulemme!

Poimu Erikin otsalla syveni uudelleen.

-- Siitä ei ole helppo puhua isän kanssa.

-- Mutta kuta kauemmas lykkäät sen, sitä vaikeammaksi se käy.

-- Tiedän sen -- mutta en kuitenkaan saata tehdä sitä.

Pelkuruudesta ei johtunut, että Erik lykkäsi keskustelun isän kanssa ja työalan keskeyttämisen. Se johtui pikemmin isiltä peritystä sitkeydestä, joka huolimatta kaikesta tahtoo itsepäisesti ja viimeiseen asti pyrkiä eteenpäin kerran alkamallaan tiellä.

Aurinko oli laskenut metsän taa, ja lumi hohti kylmän valkeana päivän hämärtyessä, kun sisarukset kääntyivät kotia kohti samaa tietä, jota olivat tulleet. Kun he metsän kautta olivat saapuneet Billingen luo ja näkivät kotinsa joulukuun hämärässä jään toisella puolen, pysähtyivät he kuin äänettömästä sopimuksesta.

-- Jospa tuo olisi meidän omamme, joka menisi perintönä, eikä vain puustelli, josta meidän täytyy isän kuoltua lähteä! sanoi Erik. Kaipaan turvetta mihin kasvaa kiinni. Mieluummin perintöä, jonka minun lapseni saisivat periä jälkeeni.

-- On vaarallista kasvaa kiinni maahan, huomautti Anna.

-- Miksi niin? kysyi Erik hieman uhmaavasti. Maasta kotoisin ja maaksi muuttuen mies sopii parhaiten viljelemään maata.

-- Emme ole pelkästään maata. Jumala puhalsi meihin oman henkensä.

-- Niin, niinhän sanassa sanotaan, myönsi Erik ilman epäilystä tai uskoa. Mutta minä puolestani tunnen itseni vain kouralliseksi maata, joka on saanut elämän. Mitään Jumalan henkeä itsessäni en tunne.

-- Mutta sinussa on se joka tapauksessa, vastasi Anna ja katsoi ylpeän hellästi Erikiin.

Taas, kuten kerran ennen heidän tämänpäiväisen keskustelunsa aikana, hänen synkkyytensä lauhtui hymyn tapaiseksi ilmeeksi. Hän tunsi, että hänellä on pieni sisar, josta pitää.

-- Saattaa olla liukasta jäällä, minä pidän sinusta kiinni, ettet kaadu, sanoi hän ja otti häntä kädestä.

Tulomatkalla oli ollut yhtä liukasta, mutta silloin hän ei ollut ajatellut Annan kaatumista. Annettu luottamus, joka oli vastaanotettu ymmärtämyksellä, oli lämmittänyt hänen sydäntään pientä sisarta kohtaan, ja hän tunsi tarvetta suojelevalla ja viileällä tavallaan osoittaa sitä tälle.

14.

Kokoonnuttiin miehissä jo varhain viettämään uudenvuoden aattoiltaa Borgissa. Kaikki Bergshamrasta olivat siellä, samoin pappilasta, tohtori Bentick ja hänen poikansa Allan ja koko joukko muita naapureita.