Part 3

-- Anna ei ole koskaan istunut herrojen satulassa, selitti rouva Sander hänelle harvinaisen päättäväisesti.

Mutta Lucian vallattomuus vain yltyi tuosta vastauksen selvästä moitteesta, jonka hän oli saanut.

-- Hän saisi istua niin naisellisesti sivuttain kuin suinkin, molemmat jalat samalla puolella, lupasi hän herttaisesti. Niin että sen puolesta! Mutta en tiedä, voinko vastata siitä, että voin pitää häntä kiinni, jos hevonen juonittelisi.

Lucia ei ollut hetkeäkään tarkoittanut totta esityksellään Annan ottamisesta satulanupille, mutta hän huomasi huvitettuna, miten tässä talossa köykäisinkin sana ilmeisesti otettiin vakavalta kannalta.

-- Anna saa kävellä tapansa mukaan, sanoi rouva Sander arvokkaasti. Hän kai onkin jo mennyt. Hänen piti toimittaa eräs asia matkalla.

Rouva Sander katsoi ympärilleen ikäänkuin olisi hakenut puheena olevaa.

-- Brita meni kaiketi hänen kanssaan, niin että luullakseni ei kumpikaan tytöistä ole kotona, lisäsi hän, tapansa mukaan puhuen ikäänkuin olisi epävarma asiastaan.

Sander ja hänen vaimonsa seisoivat portilla katsellen eteneviä ratsastajia.

-- Kuinka saatat antaa hänen puhua pitäjäntuvassa? Hänhän ratsastaa kahdareisin ikäänkuin mies ja käy housuihin puettuna, virkkoi rouva Sander, voimatta pidättyä purkamasta suuttumustaan Lucian sopimattoman esiintymisen vuoksi.

-- Ei suinkaan hän siinä puvussa tule kokoukseen, puolustihe Sander rypistetyin otsin.

Ei ole hauskaa tulla soimatuksi asiasta, josta itse salaisesti tuntee itsensä epävarmaksi.

-- Hänen päähänsä saattaa pistää tulla ratsain kokoukseen -- ja silloin...!

-- Ei hän sitä tee! Saatanhan varmuuden vuoksi pyytää Unoa estämään sen, jos hän huomaisi hänen aikovan sellaista, sanoi Sander ja meni huoneeseensa.

Hänen vaimonsa pudisti päätään levottomin ilmein, kietoi shaalin ympärilleen ja meni huoaten sisälle, miettien, miten hän parhaiten voisi vastustaa tuon emansipeeratun kotiopettajattaren vaikutusta Britaan ja Annaan.

Sillä aikaa ratsasti Lucia Unon rinnalla kotia päin Borgiin.

-- _Kuka_ meistä on voittanut vedon? kysyi hän kääntyen vilkkaasti toverinsa puoleen, niin pian kuin he olivat päässeet kuulomatkan ohi pappilasta.

-- Te tietysti. Hänhän suostui tarjoukseen.

-- Mutta hän epäröi -- juuri siitä syystä, mistä sanoitte.

Uno päästi nyt vaivoin pidätetyn hilpeytensä valloilleen.

-- Oi, te olitte erinomainen, kun kysyitte niin viattomasti. Ja se meni häneen! Hän rupesi tyynnyttämään teidän omaatuntoanne!

Ja Uno nauroi ääneen.

Luciakin yhtyi ensin siihen, mutta kävi sitten yht'äkkiä vakavaksi.

-- On rumaa, että teemme pilaa kunnon miehestä tällä tavoin, sanoi hän.

-- Emme tee pilaa kunnon miehestä, vaan hänen yhdestä heikkoudestaan.

-- Joka tapauksessa pilaa, väitti Lucia hieman katuvaisena. Emme välitä enää vedosta. Koska minä olen sen voittanut, niin voinhan sen purkaakin.

-- Mutta minkätähden? vastusteli Uno.

-- Minusta olisi hauskempaa, jos tämä pikku pila, mitä olemme kirkkoherrasta tehneet, olisi olemattomissa, kun tämän jälkeen tapaan hänet. Ja senvuoksi haluan tehdä vedon tyhjäksi.

-- Miten turhan tunnontarkka te olette! Mitä meidän pikku pilamme hänelle tekee? Hänhän ei tiedä siitä mitään eikä totisesti ole sellainen, joka tuntee, mitä hänen ympärillään ilmassa liikkuu.

-- Mutta kuitenkin -- ehkä juuri senvuoksi. Hän on niin herkkäuskoinen. Minun omaantuntooni oikein koski, kun hän otti kujeilevan kysymykseni todeksi epäilemättä mitään. Se oikein liikutti minua, ja minä tunsin itseni ilkeän petolliseksi.

Uno hymyili suojelevasti. Hän ei ollut yhtä mieltä Lucian kaikkiin punnitsemisiin nähden, mutta hänen mielestään ne sopivat Lucialle. Ne ilmaisivat tuntehikasta sydäntä, ja sellaiselle mies aina antaa arvon miellyttävässä naisessa.

-- No, teidät täytyy kai sitten vapauttaa minun mestariteostani, mikä siitä nyt lie tullut, sanoi hän, alentuvasti myöntyen Lucian naiselliseen heikkouteen.

Miehekkään ylemmyyden tärkeä ääni Unon poikamaisen ulkomuodon ohella huvitti Luciaa ja liikutti hänessä olevaa äidillisyyttä.

6.

-- Tiedätkö mitä, Anna? Sinulla on kerrassaan ihastuttava ääni! virkahti Lucia kääntyen ympäri pianotuolissa ja katsoen vilkkain katsein suoraan kasvoihin Anna Sanderia, joka tämän odottamattoman kiitoksen kuullessaan punastui hiusrajaan saakka.

Jotkut Lucian oppilaat aikoivat johtaa laulua nuorisokokouksessa, ja he seisoivat nyt hänen ympärillään Borgin suuressa salissa virsiä harjoitellen. He olivat juuri laulaneet Annan mielivirren: "Puhtahaks minut, Herra, sä luo". Anna oli laulanut harjoituksella saavutetulla varmuudella ja rakkaudesta johtunein tuntein. Hänen äänensä oli, hänen itsensä siitä tietämättä, johtanut muita, ja Lucia oli kiinnittänyt siihen huomiota ja viehättynyt siitä.

Lucian tapana oli lausua ilmi tunnustuksensa silloin kun siihen oli aihetta, ja ehkäpä hyvinkin juuri se vaikutti, että hänestä niin paljon pidettiin.

-- Jospa sinä harjoittaisit jonkun pikku laulun esittääksesi kokouksessa yksinlauluna! ehdotti Lucia.

-- Oi, en koskaan uskaltaisi sitä! huudahti Anna kauhistuen jo pelkkää sellaista ajatustakin.

Lucia hymyili.

-- Mitenkä minä sitten uskallan pitää esitelmän?

-- Onhan sillä ero.

-- Pitäisitkö sitten mieluummin esitelmän?

-- Huu, en toki, se olisi vielä pahempaa.

-- Niinpä niin!

-- Mutta onhan ero Lucia-tädin ja minun välilläni.

-- No niinpä kyllä! Sinä kyllä osaat, jos vain tahdot. Voimmehan harjoittaa jonkun laulun, niin saamme sitten nähdä, saatko rohkeutta sen laulamiseen.

-- Voi ei, täti hyvä!

-- Sinä saat olla laulamatta kokouksessa, jos et uskalla, lupasi Lucia. Mutta kyllä kai sinä minulle uskallat laulaa? Et suinkaan sinä minua pelkää?

Lucian äänessä oli niin herttainen, kehoittava sävy, ja toivo saada olla tuon jumaloidun opettajattaren erikoisen harrastuksen esineenä oli liian houkutteleva.

-- Lupaako täti oikein varmaan, että saan olla laulamatta kokouksessa? sanoi Anna.

-- En pakota sinua, saat tehdä aivan niinkuin itse haluat, lupasi Lucia, ja Anna suostui suuresti ihastuksissaan.

Lucia valitsi pienen laulun, joka yksinkertaisessa sydämellisyydessään oli hänen mielestään ikäänkuin varta vasten Annan ääntä varten sepitetty, ja harjoituksen loputtua, kun toiset oppilaat olivat lähteneet salista, hän asetti nuottivihkon paikoilleen, heitti Annaan rohkaisevan katseen ja alkoi soittaa:

"Mun ota käten' Herra ja taluta, -- -- --"

Laulun yksinkertaiset sanat tuon nuoren, hopeankirkkaan, soinnukkaan äänen hartaasti laulamina vaikuttivat voimakkaasti Luciaan. Hänen teki mielensä itkeä ja ojentaa kätensä saadakseen tuntea ne niiden voimakkaiden puhtaiden käsien ympäröimiksi, joista Anna lauloi, ja jotka voisivat vetää koko hänen olentonsa pois kaikesta tuskasta korkeamman maailman kirkkaisiin päämääriin.

Mutta tunne, joka hänen nuorelle oppilaalleen oli elämää, merkitsi hänelle, jolla oli niin itsenäinen luonne, tuskin muuta kuin tunnelmaa. Ja hän tiesi sen.

7.

Huhu siitä, että neiti Vilde aikoi pitää esitelmän nuorisokokouksessa, oli levinnyt, ja uteliaisuus houkutteli sinne monta sellaista, jotka muuten eivät olisi tulleet. Sali oli täpö täynnä, ja joitakuita vanhempia oli livahtanut myös sisään. Muiden muassa istui siellä naisvihaaja tohtori Bentick takimmaisella penkillä oven suussa.

-- Hän istuu siellä vain toivoen saavansa kuulla teidän sekaantuvan, kuiskasi Uno Lucialle.

-- Aion siinä tapauksessa tehdä hänen ruman toivomuksensa tyhjäksi, kuiskasi Lucia takaisin rohkea tuikahdus katseessaan.

Rouva Sanderkin istui siellä ja hänen täytyi, vaikka ehkä vastahakoisesti, tunnustaa itselleen, ettei Lucian puvussa eikä olennossa ollut mitään loukkaavaa. Hän tunsi itsensä nurjamieliseksi Luciaa kohtaan tietämättä miksi eikä senvuoksi ollut niin pahoillaan, kuin luuli olevansa, huomatessaan kotiopettajattaressa jotakin, joka oikeutti hänen salaisen nurjamielisyytensä häntä kohtaan.

Lyhyen alkupuheen jälkeen kirkkoherra antoi puheenvuoron Lucialle.

Hänestä tuntui jonkun verran omituiselta väistyessään syrjään naisen tieltä. Mutta Lucia alkoi, ja pian hänen vilkas, älykäs esitelmänsä oli temmannut mukaansa kirkkoherran, kuten kaikki muutkin, ja hän oli niin viehättynyt hänen loistavaan esitystapaansa ja esiintymisensä miellyttävään sulouteen, että hän kokonaan unohti kaikki ennakkoluulonsa. Hän ei enää ajatellut sitä, että Lucia oli nainen, hän ajatteli vain sitä, mitä hän sanoi, sillä niin hän puhui.

Kun hän vihdoin lopetti innostuttavaan, mukaansatempaavasti lausuttuun "Stenbockin kuriiri" nimiseen runoon, olivat kaikkien katseet kääntyneet hänen kasvoihinsa eikä kukaan salissa olevista ajatellut mitään muuta kuin kuriirin ratsastusta voitonsanomin läpi Ruotsinmaan.

Esitelmä oli erittäin onnistunut.

-- Te olette löytänyt oikean tehtävänne maailmassa, kuiskasi Uno ihastuneena Lucian korvaan, tämän istuutuessa paikalleen hänen viereensä kuuntelijoiden eturiville.

Lucia vain hymyili vastaukseksi, mutta tunsi itsensä vallattoman iloiseksi, kuten ihminen aina onnellisesti suoritetun kokeen jälkeen tuntee.

-- Kun minä saan näytelmäni valmiiksi, olette te ensimmäinen, jolle sen luen, sillä _teillä_ on käsitystä, kuiskasi Uno, siten antaen hänelle omasta mielestään kaikkein korkeimman kiitoksen.

Mutta nyt ei ollut aikaa enempään kuiskailemiseen, sillä kirkkoherra seisoi paikallaan pitääkseen illan hengellisen hartausesitelmän.

Kun loppuvirsi, Lucian urkusäestyksen tukemana, oli laulettu, otti hän esille Annan laulun nuotit ja vilkaisi hymyillen vaikkei juuri toivorikkaana nuoreen oppilaaseensa.

Anna pudistikin hieman torjuvasti päätään. Mutta Lucia asetti nuotit nuottipitimelle ikäänkuin hän ei heti olisi tahtonut jättää laulua, vaikka hän ei odottanutkaan mitään myöntymystä. Senvuoksi hän hämmästyi suuresti, kun Anna todellakin nousi ja tuli urkujen luo. Lucia katsoi kysyvästi noihin nuoriin silmiin ja huomasi niissä valon, joka ilmaisi hänelle, että hänen voimaansa korkeampi vaikutus oli saattanut tuon ujon tytön niin yht'äkkiä voittamaan ujoutensa.

Asia oli niin, että Anna juuri kieltäydyttyään oli kuullut sielussaan äänen, rakastetumman kuin kenenkään muun, ja se ääni oli kuiskannut:

-- Häpeätkö laulaa rakkauttasi minuun näiden kaikkien kuullen? Vai etkö rakastakaan minua?

"Siis ota käten' Herra ja taluta..."

Hieman vapiseva oli ääni alussa, mutta aivan pian se varmeni ja kuului miellyttävän tuntehikkaana ja hopeankirkkaana yli äänettömän joukon. Kaikkien katseet olivat suunnatut nuoreen tyttöön, joka seisoi siinä esillä ja lauloi, ikäänkuin hän olisi ollut yksin sen kanssa, jolle hän lauloi. Ei kukaan tiennyt, että hän tunnusti rakkautensa Jumalan puhtaalle karitsalle, mutta kaikkiin se vaikutti siten selvemmin tai hämärämmin.

Sander, joka ei ollut tiennyt mitään ohjelman tästä numerosta, istui hämmästyksen lyömänä ja katsoi tytärtään ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko siinä todellakin hänen tyttärensä.

Kyllä hän oli luullut tuntevansa tyttärensä perin pohjin, mutta nyt tämä seisoi yht'äkkiä hänen edessään ikäänkuin uutena olentona, ja hänen laulaessaan säteili hänestä elävämpi ja tietoisempi uskonelämä, kuin mitä isä oli hänellä tietänyt olevan.

Kun Anna laulun loputtua meni takaisin paikalleen, sattui hänen katseensa isän katseeseen, joka tuijotti häneen omituisin ilmein. Levottomuus, joka oli kokonaan haihtunut hänen laulaessaan, palasi takaisin uudessa muodossa. Mitä jos isä ei hyväksyisi hänen esiintymistään! Se mahdollisuus ei ollut tätä ennen johtunut hänen mieleensäkään. Päätös laulaa oli niin yht'äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, ettei hänellä sinä hetkenä ollut muuta kuin yksi ajatus, mutta nyt oli syvälle juurtunut kunnioitus isää kohtaan vallannut levottomuudella hänen mielensä.

Sander palasi molempine tyttärineen jalan kotiin kokouksesta. Hänen vaimolleen oli tarjottu paikkaa ajoneuvoissa, joissa oli tilaa ja jotka menivät pappilan ohi.

Sander kulki ääneti kädet takin taskuissa. Hänen rinnallaan kulkivat hänen tyttärensä käsikkäin, Brita ylistellen ihastuneena Lucia-tätiä.

Niin innostunut kuin Anna olikin aineesta, kuunteli hän sisartaan hajamielisenä, sillä hän kulki miettien, oliko isä tyytymätön häneen, sentähden, että hän oli, isän siitä edeltäpäin tietämättä, esiintynyt ja laulanut.

Yht'äkkiä Sander käänsi päätään ja katsoi häneen. -- Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että aioit laulaa, sanoi hän.

Anna punastui pahoillaan siitä, mitä luuli nuhteeksi.

-- En ajatellut sitä ensinkään, puolustihe hän totuudenmukaisesti.

-- Minkätähden sitten harjoitit laulun Lucia-tädin johdolla? huomautti Brita.

-- Lucia-täti tahtoi, että harjoittelisin laulun, vaikka jyrkästi sanoin, etten uskaltaisi sitä laulaa, vakuutti Anna, kiusaantuneena siitä ajatuksesta, että he voisivat luulla hänen valehtelevan.

-- Mistä johtui, että uskalsit sitten, kun asia tuli kysymykseen? kysyi isä.

Anna oli ääneti hämillään. Se kokemus, joka oli antanut hänelle rohkeutta, oli liian sisäinen ja pyhä toisille kerrottavaksi. Se oli hänen ja taivaallisen yljän välinen yhdysside.

Isä huomasi hänen epäröimisensä ja ihmetteli.

-- Tahdoitko tehdä Lucia-tädille mieliksi? kysyi hän.

Annan ensi mielijohde oli -- päästäkseen enemmistä kysymyksistä -- vastata myöntävästi. Mutta luo pyhä kokemus olisi valheellisesta salaamisesta tahraantunut paljon enemmän kuin suorasta ilmaisemisesta.

-- Minusta tuntui ikäänkuin Jeesus olisi kysynyt minulta, enkö tahtoisi laulaa hänestä, vastasi hän väkinäisesti.

Isä ei sanonut mitään, taputti häntä vain olalle. Vastaus liikutti häntä ja vahvisti sitä vaikutusta, minkä hän oli Annan laulusta saanut.

8.

Joskus kapteeni Clareus tuli lukuhuoneeseen kuuntelemaan opetuksen kestäessä.

-- Nähkääs, olen unohtanut kaikki mitä olen oppinut ja haluaisin vähän sivistyä taasen, selitti hän.

Historiantunnit huvittivat häntä erityisesti ja pian tuli hänelle tavaksi olla aina mukana niillä tunneilla Se aine kiinnitti eniten Luciaa itseäänkin, ja hän teki sen niin mielenkiintoiseksi ja hauskaksi, että hänen vanhemmat oppilaansakin, jotka muutoin lukivat hänen kanssaan vain kieliä, pyysivät saada olla mukana myöskin historiantunneilla.

Kapteeni Clareus ei koskaan tullut tyhjin käsin. Hänellä oli aina pussi karamelleja tai suklaata, joita hän tarjoili joka taholle.

-- Hyvin epäpedagogista! selitti Lucia, mutta oli ensimmäisenä herkuttelemassa.

Eräänä päivänä sattui, että kapteeni ei tullutkaan historiantunnille yksin, vaan hänellä oli kirkkoherra seurassaan.

Olen huvitettu kaikesta opetuksesta ja tahtoisin saada kuunnella, jos neiti Vilde sallii, sanoi hän.

Kyllä, neiti Vilde salli tietysti, ja Sander istuutui.

Kapteenilla oli, kuten tavallista, karamellipussinsa muassa ja hän antoi sen kiertää. Sanderin katseet seurasivat sitä hämmästyneinä ja vähän paheksuvina, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään.

Olipa vähällä, ettei Lucia tuntenut itseään uuden kuulijan tähden hermostuneeksi. Sitä ei kuitenkaan kukaan voinut huomata, sillä hänen hermostuneisuutensa ilmeni vain vilkastumisena, ja hänen lahjakkuutensa näyttäytyi tavallista selvemmin. Hän ei ollut koskaan pitänyt hauskempaa ja mielenkiintoisempaa tuntia kuin tämä.

Sander viehättyi, puolittain vasten tahtoaan, sillä tämä oli enemmän kuin mitä hän oli odottanut, vaikka Lucian nuorisokokouksessa pitämä esitelmä oli valmistanut häntä siihen, että hänen opetuksensakin olisi mehevää ja vilkasta. Sekä opetus että opettajattaren koko personallisuus teki häneen vaikutuksen, mistä hän ei ollut selvillä. Kumpikin sekä miellytti että työnsi luotaan. Hän ei tiennyt, pitikö hänen enemmän paheksua vai hyväksyä. Mutta lähtiessään hän katsoi velvollisuudekseen lausua arvostelunsa.

-- Tämä oli minulle suuri huvitus, sanoi hän Lucialle. Huomaa, että neiti Vilde hallitsee ainettaan ja ymmärtää tehdä sen oppilaille mielenkiintoiseksi. Mutta yhden muistutuksen katson voivani sallia itselleni, ja se on se, että neiti Vilde tekee opetuksen liian hauskaksi nuorille. Työn täytyy olla työtä eikä huvia.

Lucian vastauksen surumielisyyden hälvensi hänen äänensä raikkaus.

-- Elämä antaa heille kyllä tarpeeksi vaikeaa ja raskasta ilman että sitä tarvitsee enentää. Eihän ole vahingoksi, jos heille esitetään työ niin valoisana kuin mahdollista.

-- On parempi karaista heitä elämän vakavuuden varalle, sanoi kirkkoherra tarmokkaalla äänellään.

-- Niin kyllä, ja senhän paraiten tekee antamalla heidän tuntea työn iloksi, sanoi Lucia.

Mutta Sander ei ollut sitä tarkoittanut, ja sen Lucia kyllä tiesi, vaikka hän näytti viattomalta, ikäänkuin olisi luullut yhtyvänsä kirkkoherran mielipiteeseen sen sijaan, että vastusti sitä.

Sanderin äänessä oli jotakin mahdikasta hänen kehittäessään edelleen ajatuksiaan kasvatuksesta. Lucian käsitys oli aivan vastakkainen, ja vastauksissaan hän ilmaisi sen, mutta sillä tavoin, ettei Sander huomannut, miten hän vastusti häntä, vaan useammin kuin kerran otti hänen vastustuksensa myöntymykseksi.

Kapteeni oli sanomattoman huvitettu, sillä hän ymmärsi paremmin kuin Sander Lucian näköjään lapsellisissa lausunnoissa piilevän oveluuden.

Kuten tavallisesti täysin itsenäisten yksilöiden välisissä keskusteluissa tapahtuu, lopettivat nämäkin molemmat väittelynsä, kumpikin entistään lujempana omassa mielipiteessään, vaikka Sander luuli opettaneensa neiti Vildeä katsomaan asiaa hänen näkökannaltaan.

Tietysti tämä keskustelu pidettiin senjälkeen kun nuoret olivat lähteneet lukuhuoneesta. Senvuoksi Lucia suuresti hämmästyi, kun hänen tultua huoneeseensa Brita ja Irene tulivat sinne ja hän edellisen huudahduksesta ymmärsi heidän tietävän mitä oli puhuttu.

-- Oi kuinka hyvin Lucia-täti vastasi isälle! virkkoi Brita kiitollisena ja ihastuksissaan. Lucian olento jäykkeni.

-- Mistä sinä tiedät, mitä isällesi vastasin?

-- Me pysähdyimme oven ulkopuolelle ja kuulimme kaiken, selitti Brita rehellisesti.

-- Ketkä me?

-- Irene ja minä.

-- Että saatoitte käyttäytyä niin pahasti! sanoi Lucia närkästyneenä.

Irene punastui nuhteesta ja oli häpeissään, mutta Brita ei antanut masentaa itseään.

-- Ettehän te mitään vaarallista sanoneet. Mitä se teki, että saimme kuulla sen?

-- Ei se tee mitään, vastasi Lucia lyhyesti. Mutta on _alhaista_ kuunnella ovien takana. Enkä olisi odottanut sitä teiltä.

Irenen silmiin kihosi kyyneleitä ja hän näytti niin nololta ja katuvaiselta, että Lucia heti leppyi.

Mutta Brita oli niin kiinni jossain omassa tarkoitusperässään, ettei hän antanut Lucian ilmeisen ylenkatseen ehkäistä itseään.

-- Ei voi auttaa, että käy pikkumaiseksi ja alhaiseksi, kun saa elää pienissä, ahtaissa oloissa, virkahti hän äänessä sellaista katkeruutta, että Lucia kävi tarkkaavaksi ja ymmärsi Britalla olevan sydämellä jotakin erikoista, jota hän oli tullut tänne purkamaan.

Brita, joka huomasi itseään kuunneltavan, jatkoi vähemmän katkerana ja äänessä jotakin taivuttavaa.

-- Ajattelin, että Lucia-täti, joka osasi vastata isälle niin hyvin, tahtoisi koettaa puhua hänelle, niin että hän ehkä vähitellen voisi tulla käsittämään että tytönkin tarvitsisi päästä maailmalle ja tulla joksikin.

Lucian närkästys lauhtui, hän unohti, mikä sen oli aiheuttanut, ja katsoi uudella mielenkiinnolla Britaa.

-- Miksi sitten tahtoisit tulla? kysyi hän.

-- Sitä en tiedä. Tiedän vain, että haluan päästä johonkin. Jos Lucia-täti tietäisi miten sietämättömän harmaata ja yksitoikkoista meillä on kotona!

Lucia ymmärsi Britaa paremmin kuin hän tahtoi antaa tämän huomata.

-- On kiittämätöntä sanoa niin, Brita. Sinulla on hyvä koti.

-- Saattaa olla! myönsi Brita kärsimättömällä äänellä. Mutta kaipaan joka tapauksessa muualle. Ja mikä minua kiusoittaa, on se, että jos olisin poika, niin ei kukaan vaatisi minua olemaan alituiseen kotona. Esimerkiksi Erik, veljemme, saa olla Uppsalassa opiskelemassa. Mutta jos Anna tai minä haluaisimme jotain sellaista, emme tietenkään sitä saisi.

-- Haluaako Annakin johonkin? kysyi Lucia.

-- Sitä en tiedä. En luule hänen haluavan. Mutta hän elää omassa maailmassaan. Sitä en minä voi. Senvuoksi yksitoikkoisuus kiusaa minua. Hän ei huomaa sitä.

-- Mutta miksi sinä tahtoisit tulla? kysyi Lucia uudelleen.

-- Tahtoisin joksikin, joka on reipasta -- miksi tahansa -- esimerkiksi voimistelijaksi.

Hän ojensi käsivartensa joustavin liikkein ja katsoi niitä.

-- Nähkääs, minä olen voimakas ja tiedän, että voisin tehdä lujasti työtä, jos vain saisin työtä, joka voisi huvittaa minua, joka olisi omaani. Mutta kulkea täällä kotona ja kutoa ja pitää talousviikkoa ja tehdä kaikkea sellaista, joka ei näy ja joka ei tuota mitään, on murhaavaa. Haluan maailmalle elämään elämää, tapaamaan ihmisiä, tekemään työtä ja olemaan oma itseni. Mutta jos sanon siitä jotakin isälle, keskeyttää hän minut heti ja selittää, että minun velvollisuuteni on koti. Ja äiti huokaa minun tähteni.

-- Oletko sitten puhunut heidän kanssaan?

-- Olen, esitän sitä joskus. Mutta he pitävät sen vain tyytymättömyytenä eivätkä ymmärrä minua ollenkaan. Oi, jospa täti tahtoisi auttaa minua!

-- Mutta rakas lapsi, mitäpä minä voin tehdä?

-- Puhukaa noin ylimalkaan siitä, että on hyödyllistä tyttöjenkin päästä johonkin omin päin ja saada oppia jotakin. Niin, kyllähän täti tietää.

Niin, kyllä Lucia tiesi. Mutta hän tiesi myös, että mitä rouva Sanderiin tuli, tämä vain vielä enemmän nousisi sitä ajatusta vastaan, minkä puolesta Lucia taisteli, siitä syystä, että Lucia puolusti sitä. Sillä Lucia oli herkkätunteinen ja tiesi tavallisesti pilkulleen, mitä ihmiset ajattelivat hänestä.

-- Pelkään, etten voi paljoa tehdä puolestasi, Brita pieni, mutta jos saan tilaisuuden jotakin sanoakseni, niin käytän sitä, sen lupaan sinulle.

-- Oi kiitos, herttainen, täti-kulta!

Ja Brita kietoi voimakkaat, nuoret käsivartensa Lucian ympärille niin lujasti, että tämä nauraen pyysi, ettei häntä puristettaisi murskaksi.

9.

Ulkona putoili ensi lumi. Lucia oli mennyt ulos tuntien väliaikana ja kiiruhtanut maantielle ja tehnyt lyhyen, reippaan kävelymatkan Lågarnin jäätynyttä pintaa pitkin, missä lumipeite valkeana ja tasaisena peitti jään. Nyt hän oli kotimatkalla. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi lumihiutaleiden pudota hiuksilleen, missä ne kimaltelivat valkeina ja vilpoisina.

-- Onko tuo viisasta? kysyi karhea, mutta ei epäystävällinen ääni hänen takanaan. Hän kääntyi nopeasti ja näki tohtori Bentickin. Lucia ei ollut kuullut hänen askeleitaan pehmeässä lumessa.

-- Hyvin viisasta, vastasi hän hymyillen.

-- Onko neiti Vildellä niin kiire saada lunta hiuksiinsa? kysyi hän luoden puolittain ivallisen katseen Lucian päähän, missä hopeajuovat olivat kylläkin selviä.

-- Ehkäpä toivoin voivani sekoittaa pysyväisen lumen, jota minulla jo on niissä, vastasi Lucia hymyillen.

Tohtori katsoi häneen mielenkiintoisemmin. Joko hän oli vapaa heikkoudesta näytellä nuorta tai hän osasi sen salata. Tohtori olisi tahtonut tietää kummankolainen hän oli.

-- Vuodetko vai murheet ovat antaneet neidille harmaita hiuksia? kysyi hän karskiin tapaansa, jota hän harvoin huoli sievistellä.

-- Mistäpä minä tiedän! Kummatkin luullakseni, vastasi Lucia antamatta hämmentää itseään.

-- Neidillä on oppilaita kylliksi aiheuttamaan harmaita hiuksia. Olen iloinen, ettei minun poikani ole lisäämässä niiden lukua.

Lucian silmät suurenivat.

-- Onko tohtorilla poika? Luulin...

-- Minun olevan poikamiehen? En, en oikein. Menin kerran tuota pikaa naimisiin ja minulla on poika. Mutta hän on nyt Upsalassa, niin että minulla ei ole hänestä vastusta muuta kuin lupa-aikoina.

-- Ja teidän vaimonne? oli Lucia kysymäisillään, mutta pidättyi. Tohtori ei ollut sanonut vaimonsa kuolleen, ja hän oli naisvihaaja. Tietysti siinä oli jokin murhenäytelmä takana.

-- Tuleeko hän jouluksi kotiin? kysyi Lucia sen sijaan.

-- Pelkään hänen tulevan.

-- Pelkäätte? Onko hän sitten niin hirmuinen?

-- En luule kenenkään pitävän häntä sellaisena. Lucia ihmetteli tohtoria. Tarkoittiko hän totta, vai teeskentelikö hän, ja minkätähden siinä tapauksessa? Oliko hän niin tunteeton kuin miltä tahtoi näyttää?

-- Katsooko neiti aina ihmisten sieluun tuolla tavalla? kysyi hän yht'äkkiä.