Part 2

Tie kulki ensin hetkisen Lågarnin rantaa pitkin ja poikkesi sitten vasemmalle metsään. Korkeina ja tummina seisoivat jättiläiskuuset molemmin puolin tietä, ja hämärissä näytti metsä läpipääsemättömältä. Siellä ja täällä se oli saanut kuitenkin uhrata muutamia puita ja tehdä tilaa muutamille tuville sekä niiden pienemmille tai suuremmille palstoille.

Ajajat kulkivat sivu koulutalon, missä koulusali oli pimeänä, mutta tulta pilkotti opettajattaren huoneesta.

Vähän matkan päässä siitä oli paja. Siellä tehtiin vielä työtä, ja kipunat tuprahtelivat savupiipusta ja liehuivat ilmassa sammahtaakseen sitten metsänpimeään. Sepän tupa oli kivenheiton matkan päässä kauempana, ja siellä vaimo keitti paraillaan illallista.

Sander hiljensi vauhtia, mutta asian harvinaisuuden vuoksi hän epäröi hetkisen, ennenkuin päätti pysähtyä.

-- Pitele sitä hetkinen. Pistäydyn vain sisällä tervehtimässä, sanoi hän antaen ohjakset Britalle.

Sepän-Anna katsoi ystävällisesti kirkkoherraan. Hänellä oli sielukkaat kasvot ja tavattoman säteilevä hymy.

Tuon muutoin sangen jäykän miehen ääni tuli helläksi hänen puhuessaan vaimon kanssa. Vaikka hän ei ollut tahtonut luvata mitään tohtorille, ei hän sanonut nyt mitään Sepän-Annalle hänen sairaudestaan, vaan puhui muuta sen lyhyen ajan, minkä jouti tuvassa olemaan.

Brita oli iloinen, kun isä tuli takaisin, sillä Mustaa Nuolta, ei ollut hauska pidellä.

Asunto, jonka he tämän jälkeen sivuuttivat, oli Jumalan ja kuolleitten. Valkeana hohti kirkko hämärissä, joka oli täällä vaaleampaa kuin metsätiellä. Harmaa ja sammaltunut oli kiviaita, joka ympäröi hautausmaata, missä riippakoivut varjosivat oksillaan vinoja ristejä ja paremmin tai huonommin hoidettuja hautakumpuja.

Jonkun matkan päästä kirkon itäpuolelta kiiluivat Västanforsin kirkonkylän tulet. Kymmenen minuutin matka oli palaavilla vielä vastakkaiseen suuntaan pappilaan Billingen järven rannalle.

Sanderin ei tarvinnut nyt enää käyttää ohjaksia, sillä itsestään Musta Nuoli kääntyi porttiaukon läpi tiheään puistikkoon ja pysähtyi pääportaiden eteen. Punaiseksi maalattuna valkeine kulmauksineen ja vihereine ikkunapielineen seisoi pappilan rakennus rantatörmällä puutarhan keskellä.

Vierashuoneessa, jota ei arkioloissa käytetty ja jossa senvuoksi oli sellaisille huoneille ominainen persoonaton leima, oli pianino. Sen ääressä istui tänä iltana Anna Sander, talon nuorempi tytär, itsekseen soitellen. Hän ei kuullut isän ja sisaren kotiintuloa, sillä huone ei ollut pihan, vaan järven puolella.

Billinge oli pikku järvi, metsälampi, ja pappila oli ainoa talo sen rannalla. Se oli satujärvi täynnä metsän runoutta. Pappilassa elettiin kuitenkin sadulle ja runolle liian raitista ja toimeliasta elämää. Siellä oli vain yksi, joka ymmärsi metsälammen tunnelmaa, ja se oli Anna. Mutta hän muutti sen satutunnelmaa ylemmäksi. Keveässä sumussa, joka toisinaan tyyninä syysiltoina leijaili lammen vesillä, hän ei nähnyt sadun keijuja, vaan enkelien siipien välkettä.

Kun veden peilipinta aamu- tai iltavalaistuksessa tulena hehkui, ei hän nähnyt siinä heijastusta syvyydessä olevasta metsänhaltijan linnasta, vaan hän näki ylösnousemisen tulensekaisen lasimeren, missä pyhät seisovat harput käsissä.

Anna Sander oli kuusitoistavuotias ja muistutti varhaista kevätpäivää, jolloin koivut seisovat puolipuhjenneina ja niiden vaaleanvihreät värivivahdukset väreilevät niiden valkorunkoja vasten. Silmäkulmien kaarissa oli unenhieno piirre, ja suu oli tuntehikas. Silmien enemmän vakava kuin iloinen ilme samoinkuin leuan muoto ilmaisi tahdonlujuutta, mikä ei kuitenkaan ollut vielä tietoinen itsestään.

Hän oli keskeyttänyt yksikätisen läksyjen harjoittamisen soittaakseen erään lempivirtensä säveltä, jota hän lauloi hiljaisella äänellä, peläten jonkun kuulevan.

Puhtahaks minut, Herra, sä luo! Harhasta pois ota, helmahas tuo!

Hän lauloi kaikki säkeistöt syvällä ja hartaalla vakavuudella. Tällaisetkin säkeet kuin nämä:

Puhdista vain kaikki sa pois, Luotasi mun mikä estää vois,

tulivat vilpittömin tuntein hänen vielä lapsellisilla huuliltaan, sillä hän tunsi itsensä usein hyvin syntiseksi, mikä aiheutui tavattoman arasta omastatunnosta, jota painoi kodin ilmapiirille ominainen moitesävy.

Harvinaisuuden vuoksi hän unohti ajan siinä istuessaan. Oli hauskaa laulaa, kun hän oli varma siitä, ettei kukaan kuullut häntä, ja nythän hän siitä saattoi olla vakuutettu, kun isä ja Brita olivat poissa ja äiti alakerran makuuhuoneessa toisessa päässä rakennusta. Ensi kertaa hän ei laulanut virttänsä, hän alkoi sen nyt jo osata.

Yht'äkkiä hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan. Käännyttyään hän näki isänsä leveän ja raskaan olennon salin ovella.

-- Minä tulen illalliselle, mutta ei näy ketään ihmistä eikä ruokaa pöydällä, sanoi hän tyytymättömänä.

Anna, jonka talousviikko oli paraillaan, punastui syyllisenä, sulki pianon ja meni ovea kohti, mutta isä ei väistynyt, jonka vuoksi Anna jäi seisomaan hänen eteensä.

-- Sinä et saa antaa soiton ehkäistä muiden velvollisuuksien täyttämistä, senvuoksi että pidät sitä hauskimpana, sanoi hän.

-- En tiennyt, että oli niin myöhä, puolustihe Anna hiljaisena.

-- Sinun pitää oppia ottamaan ajasta vaari, se on liian kallista käytettäväksi muuten kuin parhaimmalla tavalla, vastasi isä enemmän kehoittavalla kuin ankaralla äänellä.

Hänen väistyessään nyt ovelta, Anna meni ruokasaliin ja kattoi illallisen mahdollisimman nopeasti ikäänkuin olisi sillä toivonut voivansa sovittaa laiminlyönnin.

Kun se oli valmis, tuli rouva Sander nuhaisena ja kalpeana shaali hartioilla ja lempeät, kauniit silmät yön valvonnasta punertavina. Hän yski lakkaamatta ja näytti rasittuneelta.

-- Pistäysin kotimatkalla Bentickin luona ja sain lääkettä, jota sinun pitää ottaa yöksi, sanoi hänen miehensä.

-- Minkätähden vaivasit itseäsi kiusaamaan tohtoria minun tähteni? Olisinhan voinut maata toisessa huoneessa ensi yönä, niin en olisi häirinnyt sinua.

-- Nyt sitä ei tarvitse tehdä, jos otat tätä lääkettä, vastasi hänen miehensä leipää leikaten.

-- Minkälaista ompeluseurassa oli, Brita? kysyi hän yskien.

-- Kuten tavallisesti.

-- Kerrohan vähän.

Brita oli ylenkatseellisen näköinen, ikäänkuin olisi ajatellut ettei siinä ollut mitään kertomista, mutta sitten hänen päähänsä pisti kertoa omalla tavallaan.

-- Tulimme juuri kun Vassin täti oli purkautumaisillaan rattailta alas. Isä meni ensin pistäytymään konttorissa, niin että minä sain laahata Vassin tädin portaita ylös. Minä tartuin häneen lujasti, mutta hänhän on aina hengästynyt ja hengästyi lisää portaista ja innokkaasta puhelustaan. Olimme ensimmäiset rouva Bergin ja Liisa Nilsonin kera. "Minulla _on_ sanomista, minulla _on_ sanomista!" puhkui täti Vass, ollessaan vielä ovella. Hänellä ei ollut vielä henkeä tarpeeksi sanoakseen mitä hän tahtoi sanoa, mutta hänen täytyi ainakin ilmoittaa, että hänellä oli jotakin sanottavaa, ettei kukaan olisi ehtinyt ruveta puhumaan ennenkuin hän sai sanoa sanottavansa.

Isä rypisti otsaansa Britan noin puhuessa vanhemmista ihmisistä, ja äiti huomatessaan sen, kävi levottomaksi toiselta puolen haluten kuulla enemmän, mutta toiselta puolen peläten Sanderin todella suuttuvan. Vaikka Brita huomasi sekä isän paheksumisen että: äidin levottomuuden, jatkoi hän huolettomasti kertomustaan. Toisinaan hänet valtasi rohkeuden henki, ja silloin hän ei antanut pelästyttää itseään. Kodin tunnelma oli hänestä niin harmaata ja yksitoikkoista, että hänen täytyi heittää siihen toisinaan sytykettä.

Hänellä oli erinomainen matkimistaipumus ja hän puhui juuri samoin kuin hänen kuvattavansa henkilö, hän kertoi niin huvittavasti ja samalla niin totuudenmukaisesti ja pohjaltaan viattomasti, että isä huolimatta paheksumisestaan ei tullut häntä keskeyttäneeksi eikä äiti levottomuutensa ohella voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.

Ja sen nähtyään Brita tunsi itsensä ylpeäksi ikäänkuin olisi saavuttanut voiton.

3.

Kun Lucia Vilde, Borgin kotiopettajatar, tuli huoneeseensa illalla 11 aikaan, meni hän ikkunan luo ja katsoi ulos.

Sitä hän ei tavallisesti mielellään tehnyt, kun oli kuutamo kuten nyt, sillä kuunvalo liikutti hänen mieltään ja teki hänet alakuloiseksi. Mutta tänä iltana kuu paistoi myrskypilvien lomasta, ja se teki sen Lucian silmissä siedettävämmäksi. Myrskystä hän piti ja hän katseli nyt Lågarnin vihaisia aaltoja ja huojuvia puita.

Hän näki nuoren koivun taipuvan syvään myrskynpuuskan käsissä, mutta niin pian kuin tuuli helpotti, ojentausi se jälleen suorana ja notkeana ja seisoi siinä pudistaen puoleksi lehdettömiä oksiaan. Runko hohti valkeana kuutamossa.

Nuoren koivun elämä ei ollut päättynyt kesän vehreyden loppuessa, ensi keväänä se vihannoisi uudelleen ja kasvaisi korkeammaksi.

Lucia Vilde katseli koivua ja ihmetteli, seuraako ihmisenkin elämässä syksyn hävitystä uusi kevät. -- Niin, kaiketipa myrskyn jälkeen saattaa uudelleen nousta, ajatteli hän, mutta miten säilyttää elämän voima sitä vastaan mikä kuluttaa?

Lucia Vilde oli jo yli kolmenkymmenen ja hänellä oli jo hopeajuovia hiuksissa, vaikka ne olivat sellaista väriä, joka ei helposti harmaannu. Hänen eloisat liikkeensä samoinkuin silmien ilme kuvastivat hermostuneen valveutunutta, salaisen tuskan kiihoittamaa sieluelämää.

Paetakseen itseään hän antausi innolla toisten harrastuksiin ja rakasti sellaista työtä, joka eniten vaati. Täällä Borgissa hän oli viihtynyt ensi hetkestä. Siitä oli nyt kuukauden päivät kun hän oli tullut. Täällä oli monta, jotka tarvitsivat hänen mielenkiintoansa, ja työtä oli paljon.

Pahinta oli, pitkinä iltoina, sillä täällä mentiin aikaisin nukkumaan, mutta uni ei tullut aikaisin Lucialle. Jos se joskus tulikin, poistui se sitä aikaisemmin aamuisin. Jos hän nukkui ennen puolta yötä, heräsi hän jo neljän ajoissa, ja silloin olemassaolo painoi häntä sietämättömänä tuskana. Herääminen tuntui aina vaikealta, mutta oli pahempaa mitä aikaisemmin se tapahtui. Hän oli hankkinut itselleen suuren valokuvan Michelangelon "Sarastuksesta", naisolennosta, joka väänteleikse heräämisen tuskasta. Se antoi hänelle ymmärryksen lohtua. Se seurasi hänen mukanaan minne hän milloinkin meni ja riippui nyt hänen huoneensa seinällä.

Päästäkseen varhaisesta aamusta pitensi hän iltaa, siirsi huomispäivän läksyjen valmistuksen siihen saakka, ja kun se työ ei riittänyt, turvautui hän johonkin kirjaan. Mutta kirjan piti olla sekä helppo lukea että huvittava, muuten tulivat ajatukset, joita hän ei tahtonut ajatella, ja kiusasivat häntä. Eikä ollut aina helppoa löytää sellaista kirjaa. Hän tunsi joskus olevansa vaarassa huonontua niistä ja hän koetti olla ilman niitä, mutta ne hetket, jotka hän oli ilman ajanvietettä, kävivät vaarallisiksi, ja silloin hän taasen turvautui kirjoihin; ne olivat kuitenkin paremmat kuin mielipaha ja epätoivoiset ajatukset.

Tänä iltana Lucialle oli käynyt hyvin, sillä senjälkeen kun oli erottu yöksi ennen kl. 10 oli hän tavannut Klara-mamsellin tavattoman seurusteluhaluisena. Klara-mamselli oli tavallisesti iltauninen kuten muutkin talon asujamet, mutta tänä iltana hän oli ollut ihmeellisen virkku ja täynnä nuoruuden muistelmia. Nuo puoleksi unohtuneet soinnut, jotka hän varkain oli soittanut auringon laskiessa, olivat herättäneet kaikki vanhat muistot, ja hän oli ollut yhtä kiitollinen saadessaan puhua hukkuneesta merimiehestään kuin Lucia saadessaan kuunnella. He olivat istuneet Klara-mamsellin pienessä kammiossa kunnes kello löi 11. Vilkkaasti ja hämärtyneet silmät eloisina oli Klara-mamselli kertonut nuoruutensa suuresta surusta, ja Lucia oli kuunnellut, itsekseen ihmetellen, voisiko hänkin kerran vanhana istua noin rauhallisena ja kertoa nykyisestä kirvelevästä surustansa ikäänkuin vaalenneesta muistosta.

Sitten Klara-mamselli oli ennustanut Lucialle ja myhäilevin huulin tiedottomasti sanonut kaiken: kuningas kaukana, uskollista rakkautta, mutta jotain synkkää tiellä, kyyneleitä omassa huoneessa, kirje, valoisia, iloisia ihmisiä, tarjoilua, menestystä työssä, kiusaa, yllätyksiä y.m. Lopulla oli ollut suuri valoisa, vakava muutos.

-- Jospa itse muuttuisin niin, etten enää välittäisi mistään! ajatteli Lucia, siinä seisoessaan ikkunansa ääressä ja kuunnellessaan myrskyn kohinaa.

Se olisi ainoa mahdollinen muutos -- --

Hän tunsi itsensä niin toivottoman virkeäksi, vaikka kello kävi kahtatoista. Huomispäivän läksyt olivat jo valmistetut eikä hänellä ollut mitään luettavaa. Kuutamo ja Klara-mamsellin ennustus veivät hänen ajatuksensa kauas "kuninkaaseen" ja siihen pimeään, joka erotti heidät. Hän koetti pakottaa itseään ajattelemaan sen sijasta oppilaitaan. Niitä oli monta ja ne olivat vielä verraten uusia hänelle, ja niiden pitäisi muodostaa kylläkin mielenkiintoinen työala.

Irene Clareuksen, joka oli kahdeksantoista vuotias, ja Brita Sanderin kanssa Lucia luki kieliä. Anna Sanderin ja Gerda Clareuksen kanssa hän luki kahdeksannen luokan kurssia. Ebba Clareuksen ja Bergshamran Jenningin tyttöjen kanssa hän luki neljännen luokan kurssia. Sitäpaitsi hän soitti niiden kaikkien kanssa. Niin että kyllä hänellä oli paljon tekemistä.

-- Pelkään meidän rasittavan liiaksi neiti Vildeä, oli rouva Clareus sanonut juuri ennen Tukholman-matkaansa, jolle hän ei ollut tahtonut lähteä ennenkuin oli nähnyt, minkälainen uusi kotiopettajatar oli.

-- Työ on vain lepoa minulle, oli Lucia vastannut reippaalla tavallaan ja terveine hymyineen, mistä ei suinkaan saattanut aavistaa hänen kantavan salattua surua.

Ja rouva Clareus, joka ensi hetkestä oli mieltynyt Luciaan ja vahvistunut mieltymyksessään häntä enemmän nähtyään, jätti täysin luottamuksin tyttärensä kotiopettajattaren huostaan ja matkusti Tukholmaan levähtääkseen hiukan sisarensa ja tuttaviensa luona.

Lucian yritys ajatella oppilaitaan epäonnistui. Vastustamattomasti hänen ajatuksensa kääntyivät sinne, minne hän ei tahtonut niitä laskea. Ei auttanut, vaikka hän veti alas kaihtimen kuutamon eteen ja riisuutui ja pani maata. Uni oli toivottoman kaukana ja ajatukset mahdottomia.

Siinä hän lojui suuressa valkoisessa vuoteessaan kattoon tuijottaen.

Vuodeverhot olivat kokonaan syrjään vedetyt siltä taholta missä ikkuna oli, mutta toisella puolen ne olivat vuoteen eteen vedetyt, sillä sillä taholla riippui seinällä peili, joka ulottui lattiasta kattoon saakka ja josta Lucia saattoi nähdä itsensä maatessaan. Ensimmäisenä iltana tuo peilikuva oli säikähdyttänyt häntä ikäänkuin aave, kun hän oli nähnyt sen aivan odottamatta. Ja senjälkeen olivat vuodeverhot olleet tarkasti edessä. Mutta hänestä oli kuitenkin epämieluista katsoa sille taholle, sillä silloin häntä karmi kuvitellessaan miten suonikkaat vieraat kädet hiljaa vetivät verhon syrjään. Mieluimmin hän olisi suonut, että peili olisi muutettu pois hänen huoneestaan, mutta häntä hävetti pyytää sitä, sillä silloin hänen olisi pitänyt ilmaista naurettava kummituspelkonsa, ja sitä hän ei tahtonut.

Mitä hän miettisikään nyt, joka valtaisi ajatukset, kunnes uni tulisi?

Yht'äkkiä hän muisti, miten Uno illallispöydässä oli pauhannut kirkkoherra Sanderista, joka oli tahtonut pakottaa häntä pitämään esitelmän nuorisolle. Uno oli kieltäytynyt, ja Sander oli suuttunut.

Olihan sääli kirkkoherraa, ettei hän saanut apua, jota pyysi. Ja sääli oli nuorisoakin, joka olisi saanut sekä hyötyä että huvia kuullessaan uuden äänen.

Onnekas ajatus juolahti Lucian mieleen. Jospa hän tarjoutuisi pitämään esitelmän! Ei juuri runoudesta yleensä, mutta hän saattaisi ottaa jonkin runoilijan ja antaa hänestä ja hänen runoudestaan kuvauksen.

Ajatus kiinnitti hänen mieltään. Minkä runoilijan hän valitsisi? Tegnérin, vai Viktor Rydbergin? Tai jos hän ottaisi jonkun vähemmän tunnetun? Tai jonkin nykyaikaisen, uusimman? Hän innostui yhä enemmän alkaen jo suunnitella esitelmää. Ajatukset siirtyivät kokonaan kielletyltä alueelta, ja hän ajatteli vilkkaasti ja terveellisesti, kunnes tuli uniseksi ja nukahti nähden unta esitelmästään.

4.

-- Luuleeko maisteri, että kirkkoherra tahtoisi antaa minun pitää teidän sijastanne esitelmän nuorisokokouksessa torstaina? kysyi Lucia seuraavana aamuna aamiaista syötäessä.

Unolla, jolla oli paha tapa ottaa liian suuria suupaloja, oli suu niin täynnä silliä ja perunaa, että hänen täytyi työskennellä hetkinen, ennenkuin saattoi vastata, mutta hänen silmänsä välkähtivät.

-- Ehdottakaa sitä hänelle, niin saamme nähdä mitä hän vastaa, sanoi hän sitten ja naurahti, huvitettuna jostakin omasta ajatuksestaan.

Luciaa hämmästytti hänen tapansa, hän oli luullut että hänen ehdotuksensa otettaisiin vastaan kättentaputuksin.

-- Tarkoitatteko etten kelpaisi puhumaan muutamille maalaisnuorukaisille? Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen suorittanut ylioppilastutkinnon, enkä ole opintojeni puolesta niin kovin jälellä itse teistäkään, sanoi hän vilkkaaseen tapaansa ja äänessä tuo raikas sointu, joka levitti hyvää tuulta hänen ympärilleen.

Uno hymyili, ja hänen silmänsä loistivat kiusoittavasti.

-- Teissä on pieni vika, jota ei koko maailman oppineisuus saa poistetuksi, sanoi hän.

Lucia ei saanut selvää siitä mitä Uno tarkoitti.

-- Ettekö älyä? "Nainen vaietkoon seurakunnassa" on kirjoitettu, sanoi Uno ja tarkasti huvitettuna tämän selvityksen vaikutusta.

-- Ah! sanoi Lucia ensin hämillään, melkein suuttuneesti, mutta sitten hän purskahti sydämelliseen nauruun. Te tarkoitatte, että kirkkoherra antaisi minulle sen vastauksen?

Uno nyökkäsi.

-- Minua kummastuttaisi, ellei hän tekisi sitä.

-- Mutta hyvä ystävä! vastusteli Lucia yhä nauraen. Onko hän todellakin niin mahdoton? Nyt minulla on kerrassaan vastustamaton halu tarjoutua nähdäkseni, vastaako hän todellakin kuten luulette.

-- Niin, tehkää se, pyysi Uno innostuneena. Lyödäänkö veto?

-- Lyödään vain. Minä sanon, että hän suostuu.

-- Ja minä että hän ei suostu. En tahdo lyödä vetoa siitä, että hän suoraan sanoo syyn, mutta jos hän kieltää, niin se _on_ siitä syystä.

-- Saan kyllä hänet sanomaan syyn, sanoi Lucia luottavasti. Lyömme vetoa jostakin, jonka vedon menettänyt itse tekee, vai kuinka?

-- Hyvä, kättä päälle, sanoi Uno. Ja he löivät kättä asian vahvistukseksi muun pöytäseuran tyytyväisyydeksi.

-- Minä tulen teidän kanssanne ja esittelen teidät siksi avuksi, jonka olen hankkinut sijaani. Eikö se ole sopivaa? sanoi Uno.

-- On, kerrassaan. Menkäämme aamiaislomalla.

-- Ratsastaako neiti? kysyi Uno.

-- Ratsastan mielelläni.

-- Sitten menemme ratsain, niin pääsemme pikemmin.

-- Täti saa lainata äidin ratsastuspuvun, luulen että hänellä on vanha pukunsa ullakolla, sanoi Irene.

-- Kiitos, minulla on oma pukuni mukana, tunnusti Lucia hieman punastuen.

Saattoihan tuntua omituiselta, ajatteli hän, että köyhä kotiopettajatar kuljetti mukanaan ratsastuspukua. Mutta hän ei ollut koskaan sanonut olevansa köyhä. Jos joku otaksui sitä, niin se ei ollut hänen vikansa. Hän ei ollut pitänyt velvollisuutenaan ilmoittaa, että hän ei taloudellisista syistä ollut hakenut itselleen paikkaa, vaan päästäkseen kokonaan uuteen ympäristöön, missä mikään ei muistuttanut häntä tuskaisten vuosien kärsimyksistä ja missä ei ollut ketään, kuka siitä tiesi.

-- Minä ratsastan herrojen satulassa, maisteri, sanoi hän Unolle, noustuaan ruokapöydästä mennäkseen lukuhuoneeseen nuorempien oppilaidensa kanssa, jotka lukivat aamupäivän ensi puoliskolla.

Uno teki vastaukseksi kunniaa ja katosi.

Toiselle aamiaiselle Lucia tuli ratsastuspuvussaan. Se oli uusi ja hyvin ommeltu, vartalonmukaisine puseroineen ja kaksijakoisine hameineen. Juuri sen ankara yksinkertaisuus salli hänen olentonsa pehmeän ja joustavan hienouden ja hänen ryhtinsä sulavan miellyttävyyden tulla näkyviin. Tuo hieman uhmaileva mielenkiinto, joka häntä innostutti asian suhteen, reippaan ja iloa tuottavan ratsastuksen ohella sai hänen muutoin hieman kuihtuneille poskilleen väriä jopa pyöreyttäkin, ja hänen silmiinsä tuli loistetta.

Hän huomasi kyllä ihailun sekaisen ihmettelyn, jota hän herätti, ja käsitti, että hänen vapaa esiintymisensä ei juuri ollut ominaista toisen palveluksessa olevalle henkilölle. Mutta hän ei voinut eikä välittänytkään kahlehtia vapaata olemustaan mihinkään pakollisiin muotoihin, oma itsensä hänen piti saada olla kaikessa -- ja sellainen hän olikin. Täällä Borgissa ei kukaan loukkaantunut siitä, päinvastoin.

Lucia ja Uno ahmasivat aamiaisensa voidakseen kauemmin nauttia ratsastusretkestään.

Kapteeni auttoi Lucian satulaan, ja tervehtien ratsupiiskallaan häntä ja oppilaitaan Lucia ratsasti pois Unon seurassa.

-- Eikö hän ole ihastuttava, isä? virkahti Irene ja painoi isän käsivartta, heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan poistuvia.

-- On kyllä, myönsi kapteeni sydämellisesti ja seurasi tuntijan katsein tuon solakan vartalon vapaita, sulavia liikkeitä niin kauan kuin ratsastajat olivat näkyvissä.

5.

Sander ei tiennyt, mitä vastata; tuo tarjous tuli hänelle aivan odottamatta. Oikeastaanhan hänen vain pitäisi olla kiitollinen ja ottaa tarjous vastaan. Mutta Lucia, joka seisoi siinä niin hienona ja vapaaryhtisenä ja puettuna melkein miehenpukuun, tuntui niin soveltumattomalta hänen suunnittelemaansa nuorisokokoukseen nähden, että hänen mielestään hänen pitäisi kieltää. Eikä hän ollut ajatellut mahdolliseksi sitä, että nainen pitäisi puheen kokouksessa.

Mutta hylätä ilman pätevää syytä ystävällisesti tehty tarjous ei ollut helppoa edes Sanderillekaan, joka ei juuri muulloin tavallisesti häikäillyt sanoa suoraan mielipidettään ja panna sitä täytäntöön.

Nuo älykkäät, hymyilevät silmät, jotka niin ystävällisesti ja avoimesti katsoivat häntä kasvoihin, saattoivat hänet hämille.

-- Mistä neiti Vilde sitten haluaisi puhua? kysyi hän etupäässä senvuoksi, että voittaisi aikaa ja ehtisi tulla selville itsestään.

Selvemmin kuin hän itse tiesi, ilmeni hänen epäröimisensä hänen äänessään.

-- Olin ajatellut valita jonkun runoilijan, esimerkiksi Snoilskyn ja antaa kuvauksen hänen runoudestaan ja lopettaa esityksen lausumalla jonkin hänen runoistaan.

Aine miellytti Sanderia, juuri sellaista hän oli toivonut Unon esittävän, sillä hän ei tarkoittanut nuorisokokouksillaan yksinomaan hengellistä rakentamista, vaan hän tahtoi tehdä ne sekä huvittaviksi että yleissivistäviksi.

Jospa Uno vain olisi tarjoutumassa, olisi kaikki ollut hyvin.

-- Luulen kyllä suoriutuvani siitä, sanoi Lucia, joka ihmeekseen huomasi Sanderin epäröimisen.

Hän ei kuitenkaan ollenkaan loukkaantunut siitä, pikemmin hän oli huvitettu.

-- Sitä en suinkaan epäile, sanoi Sander heti. Hän alkoi itse aprikoida, tarvitsiko hänen ollenkaan epäröidä.

-- Ehkä kirkkoherra ei hyväksy naisen puhumista? kysyi Lucia.

Uno kääntyi nopeasti poispäin salatakseen naurunhaluaan kuultuaan tämän viattoman, vakavalla äänellä tehdyn kysymyksen.

Kirkkoherra ei aavistanut vähintäkään viekkautta ja meni senvuoksi hyväuskoisena ansaan, tulipa iloiseksikin siitä, että Lucia ymmärsi hänen ilmilausumattoman epäilynsä.

-- Niin, en tietysti hyväksy sitä periaatteessa, myönsi hän. Mutta kysymys on siitä, pitääkö tämä nuorisokokous käsittää seurakunnaksi sen varsinaisessa merkityksessä. Sehän on yksityistä laatua. Eikähän neiti mitään hengellistä puhetta pitäisi.

Hän puhui ikäänkuin tyynnyttääkseen Lucian pelkoa ja sillä hänen onnistui tyynnyttää omansa. Hänen katseensa kirkastui hänen puhuessaan.

-- Luulen, etten tarvitse epäröidä ottaessani vastaan neiti Vilden ystävällisen tarjouksen, sanoi hän ilmeisesti iloisena ja keventyneenä tultuaan tähän lopputulokseen.

Lucian hymyssä oli iloisuutta enemmän kuin asian luonto aiheutti, mutta sitä ei Sander huomannut, asia kun kiinnitti hänen mieltään. Päätettiin joitakin kokouksen yksityisseikkoja ja sitten Lucia sanoi hyvästit.

Ulkona eteisessä rouva Sander tuli vastaan ja sai heti tiedon siitä, mitä oli päätetty. Mutta Lucia, joka näki paheksuvan katseen, minkä hänen kaksijakoinen hameensa aiheutti, ihmetteli, oliko rouva Sander käsittänyt, mistä oli kysymys. Lucian saattoi toisinaan vallata vallaton uhmailemisen halu etenkin silloin, kun hän huomasi jotakin, jota hän piti turhana kainoutena.

-- Jos voisin ottaa Annan eteeni satulaan, niin hänen ei tarvitsisi kävellä Borgiin ja me saisimme seuraa, sanoi hän hilpeästi.