Part 17

-- Olemme hyvin kiitolliset siitä avusta, sanoi Sander. Äiti ei ole enää nuori ja on niin surun lamauttama. Eikähän sairaanhoitajatarkaan voi olla lakkaamatta työssä. Allan tekee paljon, ja toivomme Britan tulevan kotiin, mutta Anna tarvitsee jonkun luonaan päivin ja öin, niin että olemme kiitolliset kaikesta arvokkaasta avusta. Hän onkin niin kiintynyt Luciaan ja Lucia häneen!

Sander puristi lujasti Lucian kättä, kiitollisena siitä rakkaudesta, mitä hän oli osoittanut ja yhä osoitti hänen kuolevalle tyttärelleen.

Kun Lucia lähti, seurasi tohtori Bentick häntä, sillä hänen kotimatkansa vei läheltä Borgia.

Kumpikaan ei pitkään aikaan sanonut mitään. Tohtori vihelsi hiljaa. Kun Lågarnin vesi kimalteli puiden välistä heidän edessään, herkesi hän viheltämästä, ja Lucia ymmärsi, että hän aikoi sanoa jotakin.

-- Tuo avioliitto onnistui paremmin kuin olin luullut, sanoi hän.

-- Mitä setä sitten oli odottanut?

-- Että Allan livahtaisi Annan luota tai jotakin sentapaista. Luulin sen olevan hänellä veressä.

-- Sen sijaan hän on kiintynyt yhä enemmän Annaan, sanoi Lucia lämpimästi.

-- Niin on, ja se on hänelle kunniaksi. En olisi luullut hänellä olevan tarpeeksi ymmärrystä pitämään arvossa sellaista kuin Anna on.

-- Ja nyt hänen pitää kadottaa hänet! Kuolema on hirmuinen! virkkoi Lucia.

Tohtorin jäykät piirteet sulivat omituiseen hymyyn.

-- Ja kuitenkin on kuolema armeliainta tässä elämässä, sanoi hän.

-- Kuinka setä voi niin sanoa?

-- Ajattelehan! Ajattele kaikkea sellaista kuin sairaus, hätä, suru, kaikki epäkohdat, erehdykset, väärinymmärrykset, kaikki synti ja kurjuus, mutta ei mitään kuolemaa, joka tekee niistä lopun. Silloin ei meidän totisesti tarvitsisi joutua mihinkään syvyyteen joutuaksemme helvettiin, meillä olisi se sepiselvänä jo täällä.

-- Entä kaikki onnelliset olosuhteet? väitti Lucia laimeasti, sillä oikeastaan hänen täytyi myöntää tohtorin olevan oikeassa.

-- Ne elämä murskaa aina ennemmin tai myöhemmin, ellei kuolema sitä tee, ja paljon kiusallisemmalla tavalla kuin kuolema, sanoi tohtori vakaumuksella, joka johtui katkerasta kokemuksesta.

Lucia ymmärsi sen. Hän ajatteli omankin elämänsä murhenäytelmää, jonka vain kuolema oli voinut lopettaa.

Heidän tiensä vei nyt läheltä järveä, jonka pienet lipattavat laineet loiskivat rantaäyrään kiville. Lucia kuunteli niiden iloista kuisketta ja katseli tuota kimaltelevaa pintaa.

Olihan kyllä tyyntä ja rauhoittavaa, kun jääpeite syysmyrskyjen rajujen puuskien jälkeen laskeutui veden yli. Mutta sekin oli jotakin kuvaamatonta, kun valkenevina kevätpäivinä jää suli, ja vapautunut vesi saattoi kuvastella taivaan sineä tai liikkua ja tuoda riemuavaa ääntä tuuleen.

Kuolema ja eloon-elpyminen -- luonnon alinomainen kiertokulku, eikö se viitannut korkeampaan todellisuuteen, jonka kuva se oli?

-- Jos kaikki loppuisi kuolemassa, olisiko se silloin armelias? sanoi Lucia, lausuen julki äänettömän ajatuskulkunsa tuloksen.

-- Ainakin tämä mainen elämä loppuu siltä, joka kuolee. Niin paljon tiedämme, vaikka emme tiedäkään enempää. Ja se on monelle kylliksi, etenkin kun elämä tulee tuskien tieksi.

-- Mutta se ei ole kylliksi kaikille, sanoi Lucia miettivästi.

He olivat nyt tulleet Borgin tienhaaraan, ja tohtori jätti hyvästi Lucialle mennäkseen eteenpäin.

He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat keskinäisen ymmärtämyksen tuntein toisiinsa. Lähellä oleva aika näkisi heidät saman kuolinvuoteen ääressä, ja molemmat ajattelivat pelokkaan ihmettelevinä niitä kokemuksia, joihin hän, joka oli kuoleva, oli heidät poismenollaan johtava.

59.

Kierrekaihdin oli päivin ja öin puoleksi alasvedettynä siinä huoneessa, missä Anna kärsi viimeistä kärsimystään. Hän oli sairas monella tavalla. Toista toisensa jälkeen oli ilmennyt. Spesialisteja oli kutsuttu ja he olivat tehneet parhaansa; nyt ei heistä kukaan voinut tehdä enempää. Kaikilla, jotka häntä rakastivat, oli nyt ainoana tehtävänä hoidollaan vaalia häntä ja alistua siihen tosiasiaan, että hän lähti heidän luotaan.

Pappilassa oli alinomaista edes- ja takaisinkulkua. Kaikki kävelivät hiljaa ja puhuivat hillitysti, ja kaikkien kasvot, yksiä lukuunottamatta, olivat surulliset ja vakavat. Ainoat kasvot, jotka hymyilivät ja nauroivat, olivat pikku Sifin. Hänen iloisuutensa ja tietämättömyytensä siitä, mitä hän menetti, oli useammalle kuin yhdelle se pisara, joka saattoi heidän pidätetyn liikutuksensa käymään ylivoimaiseksi. Mutta hän sai kuitenkin olla suruhuoneessa; omalla tavallaan hän sopi sinne kuin tuore kukka haudalle.

Erik, joka jonkun vuoden oli ollut naimisissa Liisa Jenningsin kanssa, tuli joka tai joka toinen päivä Harjulta pappilaan, ja hänen vaimonsa otti säännöllisesti osaa yövalvontaan.

Eräänä päivänä Erik tuli sisarensa huoneesta katseessaan samaa valoa, jota useilla sieltä tullessaan oli silmissä, miten synkiltä he sinne mennessään lienevät näyttäneetkään. Erik meni isänsä huoneeseen ja tapasi tämän -- harvinaista kyllä -- toimetonna työtuolissaan. Mutta se ei kummastuttanut Erikiä. Kaikki oli pysähdyksissä ja odottavana, yksinpä tuo toimelias mieskin pani, ikäänkuin juhlan edellä, työnsä syrjään kuoleman lähestymistä odotettaessa.

Erik istuutui äänettömän tervehdyksen jälkeen sohvaan.

-- Miten hänen laitansa on sinun mielestäsi tänään? kysyi hänen isänsä.

-- Lähempänä, vastasi Erik hiljaa.

-- Verho liikahtaa, pian vedetään se hänen edestään, sanoi Sander. Ja sitten se laskeutuu alas jälleen, paksuna ja raskaana ja läpitunkemattomana.

-- Mutta me olemme kuitenkin saaneet nähdä verhon takaa valon pilkahduksen, sanoi Erik.

Isä katsoi ylös ja loi Erikiin tutkivan katseen.

-- Vai niin, sinä näet sen?

-- Kuka voi välttää sen näkemistä? En ollut koskaan ajatellut, että kuolinvuode voisi olla niin suloinen huolimatta vaikeista tuskista.

Sander katsoi yhä tutkivasti häneen.

-- Voitko uskoa nyt?

-- En voi olla uskomatta.

-- Milloin se tuli?

-- Sisimmässäni olen kyllä aina uskonut. Nyt on vain niin, että tiedän uskovani.

-- Voisitko nyt tulla papiksi?

Se tuli koetellen, mutta siinä oli heräävän toivon aavistusta, mikä koski Erikiin. Hän pudisti päätään ja hymyili hieman.

Eihän minun senvuoksi, että uskon, täytyne välttämättömästi olla kutsuttu papiksi, sanoi hän hitaaseen, luotettavaan tapaansa.

-- Se oli kuitenkin ensimmäinen kutsumuksesi.

-- Minä en ole ollut milloinkaan siihen kutsuttu enkä ole nytkään. Mutta voin olla kristitty siinä kutsumuksessa, mikä minulla on. Eikö isä huomaa sitä? Ei kaikkien pidä pyrkiä opettajiksi.

Sander huokasi.

-- Olisin tahtonut nähdä sinut pappina. Se oli aina minun mieliajatukseni, ja siitä on minun vaikea luopua. Mutta -- täällä elämässä täytyy luopua paljosta!

Erik ei vastannut mitään, ja tuokion kuluttua rouva Sander tuli sisään. Hänen silmänsä olivat itkusta ja yön valvonnasta punaiset, mutta hän oli hiljainen ja nöyrä, ja hänen muutoin raskas ilmeensä oli jättänyt tilaa toiselle, mikä ilmaisi, että hänen sielunsa oli ylennyt ja avartunut.

-- Annalla on nyt tuskaton hetki. Hän kysyy sinua, sanoi hän miehelleen.

Sander nousi heti, kiitollisena siitä, että häntä lähetettiin hakemaan. Mutta hän ei mennyt tyttärensä sairasvuoteen luo samalla tavoin, kuin oli ylipäätänsä tottunut menemään sairaiden luo. Hän meni Annan sairasvuoteen luo melkein enemmän itse saadakseen kuolevan rauhasta apua kantamaan omaa suruaan ja tuskaansa kuin tätä lohduttamaan.

Anna oli aina rakastanut omaisiaan, mutta nyt hänen rakkautensa kutakin kohtaan näytti kasvavan lämpimämmäksi. Hän ikävöi heitä kaikkia ja hän oli äärettömän hellä heille niinä hetkinä, jolloin tuskat antoivat hänelle rauhaa. Kun hän ei mitään muuta voinut, otti hän heidän apunsa vastaan sellaisella tavalla, joka lämmitti heitä enemmän kuin mikään muu.

60.

Oli aamuyö Allanin valvoessa sairaan luona. Aamusarastuksen valoa tunki sisään puoleksi alasvedetyn kaihtimen alta, ja huoneessa olevat esineet alkoivat tulla selvemmin näkyviin.

Anna liikahti vuoteessa.

-- Luulen, että rupeaa valkenemaan? sanoi Anna katsoen Allaniin väsynein silmin.

-- Niin tekee.

-- Anna minun katsoa ulos! pyysi Anna.

Allan veti kaihtimen ylös, avasi ikkunan ja käänsi vuoteen niin, että Anna voi, kääntämällä vähän päätään, nähdä ulos.

Avaruus alkoi värittyä. Lintu jossakin järven toisella puolen tervehti oksaltaan valoihmettä, ja raikasta aamuilmaa tulvi huoneeseen.

-- On kaunista! sanoi Anna,

-- Kaunista on, myönsi Allan.

Mutta hän ei katsonut heräävää aamua, kuten Anna, hän seisoi ja katsoi Annaan. Piirteet olivat ohuet ja riutuneet ja silmät kaihoavat. Kärsivän kasvot hän näki, mutta niissä oli jo nyt vielä kaukaista aamusarastusta. Mutta tuo valo ei tullut ulkoapäin, sillä oli sisäinen alkulähde.

Anna käänsi hitaasti katseensa Allaniin. Tehdäkseen niin hänen täytyi siirtää se ikkunasta pois, sillä ollakseen varjostamatta näköalaa Annalta seisoi Allan huoneenpuoleisen vuoteenreunan vieressä.

-- Sinä olet väsynyt? Olen ollut niin vaivalloinen yöllä! sanoi Anna valittaen.

-- Älä puhu siitä, rakkahin! Olet itse paljon väsyneempi.

Allan istuutui hänen luokseen ja vei varovasti käsivartensa Annan pieluksen taa, niin että hän joutui Allanin syliin tarvitsematta muuttaa asentoa.

-- Minä, niin! sanoi Anna niinkuin muuta nyt ei voisi pyytääkään. Minä olen kuolemaan saakka väsynyt.

Hän nojautui Allaniin.

-- Niin Jeesuskin oli. Niin että hän tietää, miltä tuntuu, lisäsi hän.

Hänellä ei tuntunut olevan nyt tuskia ja hän saattoi puhua vaikeudetta.

-- Mutta hän oli _murheellinenkin_ kuolemaan saakka, jatkoi hän parin minuutin äänettömyyden jälkeen. Hän kantoi minun syntini. Senvuoksi se on nyt poissa -- ja minä voin kuolla iloiten.

-- _Sinun_ syntisi! Sinä pieni lapsi!

Allanin äänessä oli mitä hellintä Annan synnin vähäksymistä.

Anna liikahti levottomasti.

-- Et saa puhua niin. Hän kuoli minun syntieni tähden. Hän _kuoli_ niiden tähden. Ei auttanut vähempi. Etkö ymmärrä, miten vaikeaa sen täytyi olla?

-- Ei, sitä en ymmärrä, sanoi Allan lempeästi. Anna katsoi häneen huolestuneena ja levottomana.

-- Eihän hän kuollut vain sinun syntiesi tähden, selvitti Allan itseään. Hänhän kantoi koko maailman synnit.

-- Niin, niin hän teki. Mutta kun seisoo aivan yksin Jumalan edessä -- kuolemassa, ellei ennen silloin unohtaa koko maailman synnit... ja tuntee vain omansa. Silloin hän on kuollut sen puolesta. Niin se on, Allan. Niin käy meidän kaikkien, yhden ja toisen. Etkö ymmärrä?

-- En voi sanoa ymmärtäväni, vastasi Allan rehellisesti, mutta uskon sinua.

-- Niin, usko! Et voi koskaan uskoa hänestä liikaa. Hän vapahtaa _täydellisesti_.

Allan näki, miten Anna lepäsi siinä varmuudessa, hän näki, kuinka se oli hänen elämänsä kuolemassa. Ulkona valkeni yhä enemmän.

-- Tuleeko sinulle liian viileä? Suljenko ikkunan?

-- Ei, ei. On niin ihanaa.

Yht'äkkiä muuttui kaikki väri ulkona. Itse auringon nousua ei näkynyt ikkunasta, mutta näkyi, että oli tullut auringonpaistetta avaruuteen. Yksinpä Annan kalpeille kasvoillekin laskeusi heikkoa värihohdetta, mutta se tuli yksinomaan ulkoapäin.

-- Allan, rakkahin!

Allan kumartui lähemmä kuullakseen paremmin tuon heikon äänen ja siten, että Anna myöskin voisi nähdä hänen kasvonsa.

-- Olisin tahtonut tehdä sinut niin onnelliseksi... aloitti hän.

Allan odotti hiljaa jatkoa. Anna pani kätensä hänen kädelleen. Hänen kätensä oli ohut ja voimaton, Allanin joustava ja täynnä voimaa, ja kuitenkin oli Annan käsi johtava.

-- Mutta enemmän kuin onnea... minä nyt pian jätän sinulle... surun.

Se tuli niin luottavasti, hän uskoi nyt Allanin rakkauteen, hän tiesi tulevansa kaivatuksi.

-- Sinä tulet suremaan minua... mutta se suru tulee suureksi siunaukseksi.

Hän katsoi rakkaasti Allanin kasvoihin, ja näki ne hartauden kirkastamina ikäänkuin sakramenttia vastaanotettaessa.

61.

Västanforsin kellot olivat soineet Annalle, kyyneleiset silmät olivat katsoneet hautaan hänen kukilla koristettua arkkuaan. Sitten oli multaa heitetty sen yli. Ja nyt oli ilta.

Allan hiipi huomaamatta ulos suruhuoneesta. Hän, joka muulloin aina haki seuraa, tahtoi nyt olla yksin. Ne kaikki tuolla sisällä surivat, mutta ei kukaan surrut juuri niinkuin hän, ei kukaan heistä tiennyt hänen surunsa kaikkein kipeintä kohtaa. Yksi oli, joka kyllä sen aavisti, mutta hän ei ollut pappilassa.

Huomenna Allan palaisi tyhjään kotiinsa Tukholmaan ja alkaisi jälleen työnsä. Hän ei tiennyt, miten hän voisi.

Lähellä pappilaa hän kohtasi Lucian. Hän oli menossa haudalle. Sinne Allan ei ollut aikonut, mutta nyt hän kääntyi ja meni mukaan. Lucia oli ainoa, ketä hän juuri oli ajatellut surunsa salaisen syvyyden yhteydessä. Hän tunsi, heidän kummankaan sanomatta siitä mitään, että Lucia ymmärsi ja helli juuri sitä, ja tuo ymmärtävä osanotto teki Allanille hyvää.

Haudalla oli seppeleitä ja kukkia. Allan otti yhden seppeleen.

-- Tule! hän sanoi Lucialle.

Tämä katsoi hämmästyneenä Allaniin.

-- On eräs piilossa oleva kivi, jolle pitää viedä seppele tänään, sanoi hän.

Ja seppele käsivarrella hän vei Lucian muistolehtoon.

Se oli Lucialle täydellinen yllätys. Hän ei ollut koskaan ollut siellä eikä tiennyt siitä mitään.

Allan selitti sen salaisuuden. Ja hän selitti Lucialle jokaisen Annan alueella olevan kiven merkityksen.

-- Tämän hän pystytti lemmikkikoiransa muistoksi, tämän parannuttuaan tulirokosta, tämän kasteenliittonsa uudistamisen muistoksi. Tämän pystytimme yhdessä kihlauksemme johdosta. Senjälkeen hän ei ole pystyttänyt mitään.

Allan pani seppeleen kihlauskivelle. Hänen äänensävyssään oli jotakin kuvaamatonta, joka koski Luciaa sydämeen saakka, sillä se toi esiin Annassa olleen liikuttavan.

-- Muistan, miten innokas hän oli pystyttäessämme muistokiveä, jatkoi Allan samalla äänellä. Mutta yht'äkkiä hän pelästyi. Hänen mielestään se oli hautakiven kaltainen. Mutta häntä ei säikähdyttänyt hänen oman kuolemansa mahdollisuus, vaan minun.

Lucia oli taistellut äärimmäisyyteen saakka liikutustaan vastaan, mutta vihdoin se kävi hänelle ylivoimaiseksi. Hän istuutui kalliolle purskahtaen itkuun. Silloin Allan vaikeni ja katsoi vain häneen niinkuin janoava juo vettä.

Yht'äkkiä Lucia katsoi ylös.

-- Minkätähden Allan pakottaa minua itkemään tällä tavalla? virkkoi hän melkein närkästyneenä, sillä hän tunsi, että Allan jostakin syystä oli tarkoituksellisesti liikuttanut hänen mieltään.

-- Tahdoin jonkun, joka ymmärtää -- kaikki, itkemään minulle. En osaa itse itkeä, ja minuun koskee niin kipeästi, vastasi hän kalpein, jäykin huulin.

Silloin Lucia tuli uudelleen liikutetuksi, nyt Allaninkin vuoksi, ja hänen kyyneleensä alkoivat uudelleen virrata.

62.

Kaksi vuotta Annan kuoleman jälkeen Allan oleskeli taas jonkun aikaa Västanforsissa. Hän asui isänsä luona, mutta hän teki pitkiä, päivittäisiä vierailuja pappilaan, missä hänen pikku tyttönsä oli.

Hän oli lystikkään ujo näyttämään, kuinka ihastunut hän tuohon pienokaiseen oli ja kuinka tämän vilkas ja viaton juttelu huvitti häntä. Hän tapasi itsensä hakemasta syitä pappilassa-käynneilleen ja erittäin hän selitteli niitä isälleen, ikäänkuin ne eivät ollenkaan olisi koskeneet lasta. Kun hän eräänä päivänä Lucian läsnäollessa teki niin, huomasi hän tämän silmissä välähdyksen, joka merkillisellä tavalla satutti ja liikutti häntä.

Hän asetti niin, että sai myöhemmin olla Lucian kanssa hetkisen kahden kesken.

-- Minkätähden Lucia näytti niin ilkamoivalta, kun sanoin paterille, että tunnen velvollisuudekseni mennä pappilaan virkistyttämään mamma Sanderia? kysyi hän vaativasti.

-- Senvuoksi, että Allan ei ollenkaan mene sinne senvuoksi, vastasi Lucia nauraen lämminsydämisesti ja ilkamoivasti, mikä saattoi Allanin sisimmässä kielet väräjämään.

-- Minkätähden sitten menen sinne? kysyi hän hieman jäykästi.

-- Senvuoksi, että Allan on ihastunut pikku lapseensa.

Taasen nuo Allanin sydämen kapinalliset kielet värisivät, mutta hän oli vaiti.

Lucia katsoi häneen hymyillen.

-- Siinä suhteessa Allan on aivan setä Bentick'in tapainen. Kuinka hän onkaan aina, salatakseen poikaansa kohtaan tuntemaansa hellyyttä, ollut olevinaan hänestä pitämättä!

Allan tuijotti ällistyneenä Luciaan.

-- Vai niin, Lucia on älynnyt sen, sanoi hän hitaasti. Se on enemmän kuin mihin minä olen kyennyt. Vasta nyt olen ruvennut oikein käsittämään.

-- Niin, nyt kun Allan on tullut isäksi ja saanut tuon naurettavan ujouden näyttää hienointa tunnettaan, sanoi Lucia.

-- Hienointa? toisti Allan miettivänä, ikäänkuin olisi ollut puoleksi taipuvainen asettamaan kysymyksenalaiseksi sellaisen käsityksen pätevyyden.

-- Minun mielestäni isänrakkaus on itse äidinrakkauttakin hienompi, sanoi Lucia. Jälkimmäinen on puhtaasti fyysillinen, ja eläimillä se on aivan yhtä suuressa määrin. Mutta isän-rakkaus on yksinomaan inhimillinen. Sitä on eläimillä harvoin. Se ei myöskään yleensä ole yhtä voimakas kuin äidin-rakkaus, mutta missä sitä on, on se mielestäni vielä hienompi. Niin että elä häpeä sitä, vaan anna sille valta!

-- Annanko?

Hänen silmissään välähti, eikä Lucia voinut ymmärtää, minkätähden Allan katsoi häneen niin tutkivasti.

-- Tietysti! vastasi hän ja hänellä oli merkillinen tunne siitä, että hän sillä vastauksella otti päälleen jotakin, hän ei tiennyt mitä.

Allan suoristausi ja kulki joustavana ja suorana, ikäänkuin olisi tehnyt rohkean päätöksen.

Lucia oli ollut Forsissa sairasraportteineen, ja Allan oli lähtenyt hänen mukaansa.

-- Silloin minun täytyy ensinnäkin tunnustaa, etten ole tyytyväinen hänen oloonsa appivanhempien luona, sanoi Allan. He ovat ihastuneita häneen ja hänellä on kaikkea, mitä hän tarvitsee, mutta he ovat pienelle lapselle liian vanhoja. Hän on niin puhelias ja vilkas ja väsyttää heitä. Se viiltää minua, kun sen näen.

-- Eikö hän voisi olla Harjulla? Erik ja Liisa eivät väsyisi. Ja siellä hänellä olisi serkkuja, joiden kanssa leikkiä.

-- Isovanhempia loukkaisi liiaksi, jos ottaisin hänet heiltä johonkin toiseen kotiin kuin omaani.

-- Niin ota hänet sitten itse!

-- Olen työssäni kaiken päivää. Hänet pitäisi jättää enimmäkseen palvelustytön haltuun.

-- Ota hyvä emännöitsijä, ehdotti Lucia laimeasti.

Allan virnisti.

-- Varjelkoon minua sellaisesta mielettömyydestä!

Ei, vaimo olisi ainoa.

-- No, mene sitten uusiin naimisiin! sanoi Lucia väkinäisen keveällä ja ystävällisellä äänellä, sillä hän rupesi aavistamaan, mihinpäin asia kallistui, ja hänen sydämensä sykki ankarasti.

-- On olemassa vain yksi ainoa, jonka tahtoisin. Mutta en tiedä, tahtooko hän.

Lucia oli vaiti.

-- Minulla on nykyään harmaan harmaata, jatkoi Allan. Eikä kukaan sovi harmaaseen mielialaan huonommin kuin minä. Suistun kiskoilta, jos minun pitää samalla tapaa jatkaa. Eihän olisi väliä, jos olisin yksin, mutta minä olen edesvastuussa Sifistä. Minun täytyy pitää huolta siitä, ettei hän ajan pitkään saa isästään häpeää, ja sitä vaaraa vastaan hän itse olisi paras suoja, hän ja tuo toinen, joka on ainoa.

Lucia oli yhä vaiti. Allan pysähtyi ja seisoi suorana hänen edessään.

-- Tahdotko, Lucia?

Lucia veti syvään henkeään ja kalpeni vähän.

-- Kuinka voin vastata näin suoraa päätä tuollaiseen? sanoi hän melkein rukoillen.

Allan kohotti kulmiaan.

-- Tottahan tiedät, mitä tahdot?

Lucia oli nyt toipunut ja tuli enemmän kaltaisekseen.

-- Yhden tiedän, sen nimittäin, että olen seitsemän vuotta sinua vanhempi.

-- Joutavia! sanoi Allan katkaisten.

-- Se ei ole joutavaa, selitti Lucia. _Nyt_ en välitä rypyistäni ja harmaista hiuksistani, mutta jos minulla olisi mies, ketä viehättää, niin ne surettaisivat minua. Sen vuoksi olisi kai hullusti, että nyt ottaisin miehen.

Hänen verukkeensa sekä huvitti että suututti Allania, mutta hän piti sitä tyhjän arvoisena.

-- No, sanoi hän. Odotan vastaustasi.

Lucia katsoi häneen avuttomasti ja surullisenlystikkäin, säälivin katsein.

-- Minkätähden haluat mennä naimisiin juuri minun, vanhan kanssa?

-- Monesta syystä.

Allanin katseeseen, joka oli suunnattu Lucian kasvoihin, tuli ilme, jonka tieltä Lucian katse väistyi.

Hän ei ollut valmis vastaamaan, hän tunsi itsensä niin peloittavan neuvottomaksi.

-- Minun täytyy ajatella sitä, muutama päivä ainakin, mutisi hän.

-- Kuinka monta?

-- Kun tietäisin? Kolme, neljä.

-- Kolme sitten, päätti Allan alkaen uudelleen kävellä.

Heidän tultuaan Borgin tienhaaraan Lucia pysähtyi. -- Sinähän jatkat matkaa?

-- Niin.

Lucia ojensi Allanille kätensä hyvästiksi. Hän otti sen ja piti sitä muutaman silmänräpäyksen ajan.

-- Lucia, jos huopaat ja soudat voimatta tehdä päätöstä, voit saada minutkin omalletunnollesi.

Niin sanoen Allan päästi Lucian käden ja jätti hänet.

Hänen tummat, levottomat, mutta rukoilevat silmänsä, joissa oli kiehunut suuria mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan, seurasivat Luciaa eivätkä jättäneet häntä rauhaan niinä päivinä ja öinä, jotka hän oli pyytänyt itselleen ajatusajaksi.

63.

Lucia makasi unetonna ja levottomasti kääntelehtien suuressa vuoteessaan Borgissa. Oli hänen ajatusaikansa kolmas yö. Huomenna Allan tulisi vaatimaan vastausta, eikä hän ollut vielä ollenkaan valmis antamaan sitä hänelle.

Jos hän pyytäisi Allania odottamaan vielä jonkun aikaa, muutamia kuukausia? Oli niin mahdotonta päättää.

Kieltävästi hän ei voinut vastata, sillä silloin tuntuisi ikäänkuin hän työntäisi hänet pois.

Mutta yhtä mahdotonta oli hänen mielestään myöntää. Allan ei ollut sanonut sanaakaan rakkaudesta. Oikeastaanhan hänen pitäisi vain olla iloinen, että oli niin ainiaaksi voinut taltuttaa tuon intohimon, joka Allanilla kerran oli ollut häntä kohtaan ja joka Annan tähden oli koskenut häneen niin tuskallisesti. Mutta toiselta puolen hänen mielestään Allanin kosinta oli ollut niin paljon emännöitsijän pestaamisen kaltaista. Lucia sekä tahtoi että oli tahtomatta, että Allanin kosinnan päävaikutin olisi ollut rakkaus häneen.

Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hän menisi naimisiin. Vapaus oli hänelle ennen kaikkea välttämätön. Itsensä sitominen oli hänelle tosiaankin suuri uhraus. Vain rakkaus voi tehdä mahdolliseksi sen uhrin. Rakastiko hän sitten Allania vai eikö?

Niin, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, ettei ollut eikä ollut koskaan ollut ketään, jonka hän tunsi niin hyvin kuin Allanin. Jos sielunvaellus olisi totta, uskoisi hän, että Allan ja hän olivat eläneet toistensa kanssa enemmän kuin yhden edellisen olemassaolon, niin hyvin hän tunsi hänet sekä ulkoa että sisältä. Ja niin oli ollut ensi hetkestä lähtien. Että Allan tunsi yhtä hyvin hänet, sen hän oli monesta seikasta huomannut. He kuuluivat yhteen. Mutta he kuuluivat avioliittoon mennäkseen melkein liian paljon yhteen, he olivat kuin sisarukset.

Hänen oli mahdoton tehdä päätöstä. Päivä sarasti, ja hänen levottomuutensa yltyi. Allan tulisi tänään ja vaatisi vastauksen. Hän tahtoikin antaa hänelle selvän vastauksen. Hänen ja erään toisen onnettomuuden oli aiheuttanut juuri se, ettei hän ollut osannut tehdä päätöstä, vaan milloin tahtonut, milloin ei.

Ahdistuneena hän muisti Allanin erotessa lausumat sanat: "Sinä voit saada minutkin omalletunnollesi."

-- Ei, tällä kertaa hän ei juonittelisi, hänen täytyi pakottaa itsensä vastaamaan tänä päivänä selvästi kyllä tai ei.

Mutta kummanko hän vastaisi?

64.

Vasta illan suussa Allan meni Borgiin. Hän kulki kirkkotarhan kautta ja seisoi tuokion kiven edessä, jonka oli antanut pystyttää vaimonsa haudalle. Aurinko pilkahti juuri pilven lomasta, ja yksi säde lankesi medaljongin kiviseen korkokuvaan. Se oli Annan profiili. Allan katsoi sitä katsomistaan, ikäänkuin olisi tahtonut saada tuon hienosti piirretyn pään kääntymään, niin että hän näkisi sen silmät, nuo alttiit, vakavat silmät, jotka eivät koskaan olleet voineet kokonaan jättää vakavuuttaan, eivät edes silloinkaan, kun ne olivat säteilleet ja hymyilleet.

Allan oli oppinut rakastamaan ja panemaan arvoa hänelle vain kadottaakseen hänet ja kaivatakseen häntä. Hän oli jättänyt hänelle surun sanoen sitä paremmaksi kuin onnea. Oliko hän ollut oikeassa?