Part 16

Hän nauroi aivan aiheettomasti.

-- Mitä sinä naurat? kysyi Anna.

-- Näen jotakin surullisen koomillista, sanoi Allan.

-- Missä?

Anna katsoi ympärilleen, hän ei voinut huomata mitään naurettavaa. Yhden havainnon hän teki, mutta se ei ollut naurettava, hyvin ilahduttava vain, ja sitäpaitsi hän oli varma siitä, että yksin hän oli sen huomannut. Allanilla ei ollut siihen avainta kuten hänellä. Hän oli osunut sieppaamaan Erikin ja Liisa Jenningsin keskinäistä ymmärrystä ilmaisevan katseen ja hän luuli nyt tietävänsä, ketä Erik ajatteli. Tämä havainto kiinnitti hänen mieltään siinä määrin, että hän unohti Allanin naurun. Eikä hän huomannut, että Allan antoi katseensa lystikkäin ja arvostelevin ilmein kulkea Lucian kiireestä kantapäähän ja että Lucia punastui yhtä aiheettomasti, kuin Allan äsken oli nauranut.

Samassa tuli tohtori Bentick vanhempi tarjoamaan Lucialle käsivartensa. Oltiin näet, menossa päivälliselle, ja hän oli saanut Lucian pöytäkumppanikseen. Tohtorilla oli päivällisen kestäessä hauskempaa kuin mitä hänellä oli ollut pitkään aikaan, sillä hänen naisensa vei pistopuheissa hänestäkin voiton eikä koskaan jäänyt hänelle vastausta velkaa.

Annan vastapäätä istuivat Liisa Jennings ja Erik. Hän tarkkasi heitä salaa ja mitä lämpimimmin mielenkiintoisena. Toisinaan hän kuuli palasia heidän keskustelustaankin. He puhuivat maanviljelyksestä ja taloudesta. Hänen mielestään he sopivat niin hyvin toisilleen. He olivat molemmat niin raikkaita, käytännöllisiä, luotettavia ja vähän tunteellisia. He eivät vaatisi toisiltaan enemmän kuin heillä oli antamista, mutta kumpikin he saisivat jakamattoman, uskollisen sydämen. Liisa näytti niin hauskalta ja peräti terveeltä pyöreine, punakoine kasvoineen, paksuine pellavankeltaisine hiuksineen, ja uskollisine, avoimine sinisilmineen. Hän ei ollut kaunis, mutta terveyden ja hyvän, tasaisen luonteen perikuva.

Erikin miehekkäillä, ahavoituneilla, laihoilla kasvoilla oli juhlallisuuden ja suuren sisäisen tyytyväisyyden hohdetta. Hän istui hyvin siinä Liisan rinnalla, hänellä oli nyt kaikkea, mitä hän tilapäisesti toivoi ja toivottavissa kaikkea, mihin vain hänen pyrkimyksensä tulisivat tähdätyiksi. Liisa ymmärsi häntä niin hyvin ja hänellä oli samat harrastukset kuin Erikillä.

Erik osui kohtaamaan sisarensa katseen, huomasi tulleensa ilmi, hymyili hieman ja nosti lasinsa.

-- Anna tahtoo juoda kanssamme, hän sanoi hiljaa Liisalle.

Tämä käsitti sen aivan luonnollisesti ja nosti hymyillen lasinsa. Anna oli heistä kolmesta ainoa, joka punastui.

-- Olet arvannut? sanoi Erik Annalle vähäistä myöhemmin, kun oli poistuttu ruokailuhuoneesta ja tultu ulos pihalle kahvia juomaan.

-- Ethän ole pahoillasi siitä?

-- En toki! Sinä olit ensimmäinen, joka onnittelit meitä, ja siitä olen iloinen.

-- Oletko puhunut hänen kanssaan?

-- Tein sen tulomatkalla tänne.

-- Hän on myöntynyt? Erik nyökkäsi.

-- Miten tyynesti suhtaudut siihen! Eikö sinulla ole yhtään sydämentykytystä?

-- Sitä minulla ei ole koskaan päästyäni lukualalta. Muutoin kosinta olikin vain muotoseikka, ymmärsimme toisemme yhtä hyvin jo edeltäkäsinkin.

-- Odotatteko nyt kunnes Harju tulee omaksesi, ennenkuin menette naimisiin?

-- En luule. Menemme luullakseni syksyllä naimisiin. Talvi-illat ovat niin pitkät yksinäisyydessä. Ja me elämme kyllä vuokralla. Olemme kumpikin säästäväisiä, eikä Liisalla ole mitään mahdottomia elämänvaatimuksia. Hän on parhaiten tyytyväinen saadessaan tehdä työtä.

-- Olen niin iloinen, että se on hän, Erik! Te tulette tekemään toisenne onnellisiksi, sillä te sovitte yhteen.

Hänen ääneensä tuli kaihoisaa surumielisyyttä, ikäänkuin hän olisi ajatellut joitakin, jotka eivät sopineet yhteen. Erik sai myös vaikutuksen sellaisesta syrjäajatuksesta, mutta se haihtui samassa, ennenkuin hän edes ehti ajatella, että Anna olisi voinut tarkoittaa Allania ja itseään.

Kahvinjuonnin jälkeen Lucia veti Annan muassaan syrjään.

-- Sinä näytät väsyneeltä, sinun pitää tulla minun huoneeseeni lepäämään, sanoi hän.

Anna tuli mielellään. Hän katseli ympärilleen Lucian huoneessa ja hymyili, kuten hymyillään lapsellisuuksille.

-- Muistan, minkälaisella hartaudella ennen astuin tähän huoneeseen! sanoi hän.

-- On hyvä, että olet nyt lakannut minua jumaloimasta, sanoi Lucia järjestellen sohvan pieluksia.

-- Pidän sinusta oikeastaan enemmän nyt, kun olen lakannut sinua jumaloimasta, sanoi Anna ojentautuen kiitollisena pielustan väliin.

-- Pidätkö tosiaankin hyvin paljon minusta? kysyi Lucia, ikäänkuin se yht'äkkiä olisi ollut hänestä hyvin kummallista.

-- Pidän, pidän _paljon_!

-- Mutta minkätähden oikeastaan?

-- Sitä en tiedä, tiedän vain, että pidän sinusta.

-- Tunteen laita on merkillinen, sanoi Lucia. Toisinaan ei voi ymmärtää, miksi ei voi pitää tästä tai tuosta, vaikka siihen olisi monta syytä. Ja sitten voi olla joku toinen, josta ei voi olla pitämättä, vaikka siihen ei ole mitään syytä.

-- Olisi hyvä, jos voisi joskus tuntea vähemmän, sanoi Anna väsyneesti.

-- Ethän kuitenkaan tahtone tuntea minua kohtaan vähemmän, sanoi Lucia hymyillen.

-- Oi en, en sinua kohtaan!

-- Ketä kohtaan sitten? pääsi Lucialta. Seuraavana hetkenä hän katui kysymystään.

Anna näytti miettivältä.

-- En oikeastaan tahdo tuntea vähemmän ketään kohtaan, vaan ainoastaan vähemmän itsekkäästi, sanoi hän vihdoin.

-- Nyt sinun pitää levätä, mieluummin nukkua, mutta missään tapauksessa et saa ajatella mitään, sanoi Lucia kietoen peiton Annan jalkojen ympärille. Kas niin, nyt minä menen. Hyvää yötä, kultaseni!

Ja Lucia meni. Pihassa hän tapasi Allanin, joka myös tuli ulos rakennuksesta. He menivät yhdessä etsimään muuta seuruetta, joka oli hajaantunut puutarhaan.

-- Olen juuri pannut Annan hetkiseksi sohvalleni, sanoi Lucia.

-- Se oli kiltisti. Mutta sanokaa minulle, miksi olette tehnyt itsenne tänään rumaksi?

-- Vai olenko mielestänne ruma? Hän tuntui tyytyväiseltä.

-- Ettekö ole omasta mielestänne? Olenko tavallista rumempi?

-- Paljon rumempi. Se on niin harkittua, että teidän on täytynyt tehdä tahallanne niin. Ihmettelen, minkätähden?

Hän katsoi miettivänä Luciaa. Lucia nauroi, suuttuneena siitä, ettei voinut olla tuntematta olevansa hämillään.

-- Ettekö ymmärrä, että tehdessänne itsenne minun tähteni rumaksi mairittelette minua enemmän kuin jos tekisitte itsenne sieväksi? kysyi Allan.

Hänen vilkkaissa silmissään välkehti pilaa ja hehkua.

-- Miten itserakkaasti ajattelettekaan! Minkätähden laittaisin itseni rumaksi tai sieväksi _teitä_ varten? virkkoi Lucia ylpeästi.

Allan kumartui pikaisesti ja katsoi Luciaa kasvoihin.

-- Te pelkäätte tuota valtaa, jonka väärinkäyttämisestä kerran minua varoititte ja jonka tunnette niin hyvin senvuoksi, että teillä itsellänne on sama valta? Mutta ellette tahdo tehdä miestä hulluksi, niin elkää koskaan enää tehkö itseänne rumaksi häntä parantaaksenne! Olkaa kohtuullisen -- hän haki sanaa -- olkaa kohtuullisen hurmaavan tavaton!

Lucia hämmästyi hänen häikäilemättömyyttään, ja hän oli niin suuttunut ja järkytetty, että voi tuskin puhua.

-- Eikö teillä ole mitään tunnetta Annaa kohtaan? sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi vihasta ja suuttumuksesta.

Allan suoristautui ja hymyili hieman. Hänen katseensa kiintyi Lucian kasvoihin. Tämä oli nyt kaikkea muuta kuin ruma.

-- On, minulla on paljon tunnetta Annaa kohtaan, sanoi hän hitaasti ja varmasti. Mutta nähkääs, mies nyt on luonnostaan moniavioinen. Hänellä voi olla kokonainen haaremi ja hän voi pitää heistä kaikista, kustakin tavallaan.

Luciasta tuntui, että voi olla totta, mitä Allan niin julkeasti ja avomielisesti sanoi, mutta se oli epämiellyttävä totuus. Hän ei kuitenkaan osannut suuttua enemmän; Allan meni niin pitkälle, että Lucian vihaa ei riittänyt.

Hän naurahti puoleksi närkästyneenä, puoleksi ikäänkuin todellakin olisi pitänyt Allania naurettavana.

-- Hyvä vain, ettemme ole turkkilaisia, sanoi hän jäykästi.

-- Emme, valitettavasti! huokasi Allan. Lucian viha lauhtui ja hän oli eniten taipuvainen käsittämään Allanin leikin kannalta, mutta Annaa ajatellessaan häneen koski.

-- Te olette _mahdottoman_ erilaisia! Pikku raukka! pääsi häneltä.

-- Minuako tarkoitatte?

Lucia nauroi vasten tahtoaan Allanin ihastuneelle äänelle.

-- En, totisesti!

-- Vai niin, Annaako on sääli? Mutta vakuutan, että hänellä olisi erinomaista, ellei hän vain käsittäisi kaikkea niin syvästi, sanoi hän huolettomasti.

-- Hän ei voi käsittää asioita toisin kuin millainen hän itse on.

-- No niin, olkaa sitten toki oikeudenmukainen ja puolustakaa samaten minua, pyysi hän poikamaisen miellyttävästi, mikä rauhoitti Luciaa ja sai hänet häpeämään, että oli antanut Allanin häikäilemättömille sanoille paljon suuremman merkityksen kuin mitä ne oikeastaan olivat tarkoittaneet.

Lucia vain hymyili vastaamatta mitään, ja yhdyttyään nyt muihin päivällisvieraisiin, oli hänen helppo vapautua Allanista ja hänen suorapuheisuudestaan.

55.

-- Lucia, _lupaa_ ettet sano ei!

-- En osta milloinkaan sikaa säkissä.

-- Mutta se on sellaista, jota niin äärettömän mielelläni haluan!

Anna näytti rukoilevalta, ja kun hän niin harvoin mitään tahtoi, niin siitä, joka piti hänestä, oli hyvin houkuttelevaa luvata ilman muuta. Mutta Lucia aavisti, mitä se oli, ja oli sen vuoksi varovainen.

-- Mitä sinä tahdot, kultaseni?

-- Tule minun mukanani Tukholmaan ja ole luonani!

Oli syksy ja Anna teki lähtöä Harjulta palatakseen omaan kotiinsa.

-- Äitisihän tulee olemaan luonasi, huomautti Lucia.

-- Hän ei tule ennenkuin tuonnempana. Tahdon niin mielelläni pitää sinut siihen saakka, intti Anna itsepäisesti, niinkuin yleensä mukautuvat luonteet tekevät jotakin toden teolla tahtoessaan.

Lucia oli ääneti, etsiäkseen jotakin sopivaa syytä kieltäytymiselleen.

-- Lucia!

Anna siirtyi lähemmä ystäväänsä.

-- Tiedän, miksi epäröit.

-- En epäröi, sanoi Lucia pikaisesti.

-- Miksi sitten kieltäydyt, oikaisi Anna kiihkottoman tyynesti. Sinä pelkäät tulevasi Allanin ja minun väliin.

Lucia ei voinut heti vastata mitään, ja hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa; olisi tehnyt liian voimakkaan vaikutuksen, jos hän olisi noussut ylös, sillä Annan pää oli hänen olkaansa vasten, ja hän piti Lucian kättä omassaan.

-- Mutta sitä sinun ei tarvitse pelätä, jatkoi Anna, puhuen tyyneydellä, mikä saavutetaan vain voitokkaassa taistelussa. Sillä minähän tulin tietämättäni ja tahtomattani teidän välillenne. Mutta nyt tahdon niin mielelläni yhdistää teidät.

-- Kuinka _saatat_ puhua noin? virkkoi Lucia. Etkö huomaa, miten väärin on ajatella tai puhua tuolla tavoin? Sinä teet väärin sekä Allania että itseäsi ja minua kohtaan.

Anna katsoi häneen. Hänen silmänsä olivat niin lempeät ja vakavat ja niissä oli melkein ylimaailmallinen loiste, joka hillitsi Lucian kiihkoa ja viilsi hänen sydäntään.

-- Sinä et ymmärrä nyt minua oikein. En tarkoita mitään väärää. Tahdoin vain sinun tietävän, kun minä olen kerran poissa, että minun rakkain ajatukseni oli, että te yhtyisitte. Tahdoin vielä eläessäni viedä teidät yhteen, auttaa teitä toisianne ymmärtämään.

-- Anna, oletko enemmän kuin nainen? kysyi Lucia ankarasti.

Hän paheksui Annan sanoja mitä jyrkimmin, mutta ne saattoivat hänet tuntemaan pelkoa ikäänkuin jonkin yliluonnollisen edessä.

En, olen vain nainen, joka on jo kärsinyt rakkautensa -- piakkoin, vastasi Anna nojaten taasen hellästi ja väsyneesti päänsä Lucian olkaa vasten. Te hoidatte yhdessä minun muistoani, sen tiedän. Ja tahdon niin mielelläni, niin mielelläni, että Allan saa tulla onnelliseksi sinun kanssasi. Tietoisuus siitä lisäisi minun autuuttani taivaassakin, niin luulen. Muista se, kun olen kerran poissa!

-- Sinä et aavista, miten julmaa on puhua noin, sanoi Lucia hillityn tulistuneena.

-- Minun aikomukseni ei ollenkaan ole olla julma, sanoi Anna hiljaa. Muista, kun olen kerran poissa, että nyt pyydän sinua ottamaan Allanin huostaasi.

Lucia ei vastannut, ja tuokion kuluttua Anna kysyi rukoilevalla äänellä, jonka sävy ei juuri ilmaissut toivoa:

-- Eikö sinua voi taivuttaa tulemaan mukaan?

-- Ei, rakas.

-- Mutta sinä tahdot muistaa, mitä nyt olen sanonut?

-- Sitä en taida voida unohtaa, niin se koskee.

56.

Kalpeana ja hiljaisena makasi Anna käsivarsi pienen, hennon olennon ympärillä, joka nukkui hänen vieressään.

Suuri ihmettely kasvoi hänen mielessään. Hän ei tiennyt, oliko tuo pettymystä vai iloa, joka niin ihmeellisesti häntä liikutti ja kaasi kumoon kaiken sen, mitä hän kuukausien aikana oli rakentanut.

Pienokainen oli ollut levoton, ja Anna oli juuri rauhoittanut sen ja saanut uneen ja hän tunsi värisevän hellää, sanomatonta tyydytystä siitä, että tuo pieni olento oli hänestä niin riippuvainen ja että hän voi sitä auttaa. Se antoi hänelle oikeuden elää, arveli hän, jopa huolimatta kaikesta elämänhaluakin.

Mutta hän oli niin eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei hän voinut käsittää elävänsä.

Hän makasi katsellen lastaan, ja yht'äkkiä varjo lankesi tuohon pieneen olentoon. Anna katsahti ylös ja kohtasi Allanin katseen. Hän oli tullut sisään niin hiljaa, ettei Anna ollut kuullut hänen tuloaan.

Allan vei varovasti sormensa pitkin pientä haivenista lapsenpäätä.

-- Luulin teidän kummankin nukkuvan. Teillähän on määräys tehdä niin, sanoi hän, hillityssä äänessään onnen sävyä.

-- Hän on juuri nukkunut. Makasin ja ajattelin.

-- Mitä sitten?

Allan istuutui varovasti vuoteen reunalle lapsen alapuolelle.

-- Sanohan, Allan, luuletko minun jäävän elämään?

-- Tietysti. Mitä syytä siihen olisi, ettet jäisi elämään?

-- Olen niin varmasti luullut, että kuolisin.

-- Silloin olet luullut siinä kohden väärin, lapseni! sanoi Allan riemuitsevasti.

Hän kumartui lapsen yli.

Hän ei ole yhtään sinun näköisesi, hän tulee aivan minuun, saatpa nähdä. Pieni ja tummaihoinen ja täynnä kujeita.

Hän näytti ihastuneelta, ja Annan täytyi hymyillä,

-- Minkä nimen sille panemme? kysyi hän.

-- On sääli, ettei hänelle voi panna nimeksi Allan, sanoi hän miettien.

Mutta sitten hän kirkastui.

-- Minäpä tiedän! Tietysti hänen nimensä pitää olla Allanna meidän molempien mukaan.

-- Hassu! sanoi Anna nauraen.

-- Miksi se ei kelpaa? kysyi Allan hämmästyneenä. Ahaa, nyt ymmärrän, sen täytyy tietysti olla jokin raamatullinen nimi, toisin sanoen juutalainen. Esimerkiksi Mesopotamia. Kelpaako se?

-- Eihän se olisi edes juutalainen, hymyili Anna.

Allanin pulppuava iloisuus oli ilmeisesti todellista, sen ilon ilmausta, mitä hän tunsi, ja senvuoksi se teki Annankin iloiseksi ja mieleltään keveämmäksi kuin mitä hän kuukausiin oli ollut.

_Allan_ ei ilmeisestikään tuntenut mitään pettymystä siitä, että Anna eli, tarvitsiko hänen sitten itsensä tuntea sitä? Allan ei ehkä ikävöinytkään sitä vapautta, minkä Anna niin hartaasti oli toivonut voivansa hänelle antaa.

-- Olisitko surrut, Allan, jos minä olisin kuollut? Anna ei voinut olla tuota kysymystä tekemättä, vaikka hän ei odottanutkaan siihen mitään oikeaa vastausta.

Allan loi häneen pikaisen silmäyksen, joka näytti ikäänkuin salamoivan.

-- Kun sinulla oli vaikein aika, tiedätkö mitä silloin tein?

Anna katsoi odottavasti ja ihmetyksissään häneen, ja hänen sydämensä tykytti kovasti, sillä hän näki, että Allan vastasi hänelle vakavasti.

-- Minä _rukoilin_! Ja sitä en ole tehnyt koskaan ennen. Täytyi tulla kuoleman hätä, että _minä_ joutuisin polvilleni.

Hän nousi pikaisin liikkein, ikäänkuin tunnustus siitä, mitä hän oli kokenut, olisi koskettanut kirvelevää haavaa.

-- Nyt sinun pitää nukkua, sanoi hän toisella äänellä. Sitten hän kumartui Annan puoleen, otti toisen hänen paksuista palmikoistaan, suuteli sitä ja pani sen varovasti takaisin, ikäänkuin se olisi ollut hauras, viipyi muutaman sekunnin katse Annan katseessa ja poistui sitten hiljaisin askelin.

57.

Anna toipui hitaasti, hän pääsi jalkeille, saattoi ryhtyä tehtäviinsä, mutta entiselleen hän ei tullut. Sisimmässään hän tunsi selvästi, ettei hän pitkäksi aikaa palannut elämään. Mutta sen ajan, joka hänelle annettiin, hän otti erityisenä armona ja eli sen hetki hetkeltä Jumalan kasvojen edessä, ikäänkuin katse alituisesti kohdistettuna hänen katseeseensa lukeakseen siitä niin pienimmässä kuin suurimmassakin hänen tahtonsa.

Allania kohtaan hän oli hellä ja pehmeä, mutta hänen hellyytensä oli kuin äidin hellyyttä, sen hellyyden tapaista, jolla hän vaali heidän pientä lastaan.

Hän nautti kiitollisena kaikesta, mitä elämä hänelle antoi, mutta hän nautti siitä ikäänkuin hän tietäisi omistavansa sen vain sivumennen. Sisimmässään hän kuunteli alinomaa lähtökutsua.

Hän ei puhunut kenenkään kanssa tuosta äänettömästä odotuksesta, mutta se löi leiman koko hänen olentoonsa, ja hänen vaikutuksensa niihin, joiden kanssa hän tuli kosketuksiin, oli jalostavaa.

Eräänä iltana Anna sattui kulkemaan eräällä syrjäkadulla ja näki silloin edessään olennon, joka hänestä muistutti Luciaa. Mutta eihän se toki voinut olla hän. Lucia ei ollut kirjoittanut mitään siitä, että aikoi tulla Tukholmaan. Sitäpaitsi tuo olento näytti kumaraiselta, ja tarkemmin katsottuaan Anna oli huomaavinaan, että hartiat vapisivat kuin itkiessä. Eikähän Lucia voinut kulkea täällä Tukholman syrjäkaduilla itkien.

Mutta! Anna tuli ajatelleeksi Lucian elämän surullista salaisuutta. Ja tuolla olennolla oli huolimatta masentuneesta ryhdistään muodoissa ja käynnissä hienoutta, jollaista Anna ei koskaan ollut nähnyt kellään muulla kuin Lucialla.

Näissä mietteissä Anna oli seurannut tuota tuntematonta siihen paikkaan, missä tuo tyhjä syrjäkatu liittyi suurempaan. Silloin tuntematon kääntyi ympäri ja tuli seisomaan vastakkain Annan kanssa. Se oli Lucia, järkkyneenä, itkeneenä.

Molemmat tunsivat toisensa yht'aikaa. Lucian ensimmäinen äkillinen mielijohde oli piiloutua, mutta seuraavana hetkenä hän yhtä äkillisestä myötätunnon kaipuusta myöntyi. Hän tarttui Annan käsivarteen ja vei hänet takaisin pitkin tyhjää hämärää katua.

-- Onko sinulla aikaa? kysyi hän kyynelsilmin.

-- On tietysti, vastasi Anna sydämellisesti ja puristi kättä, joka oli hänen käsivarrellaan.

-- Lucia, ymmärrän että on kysymys _hänestä_. Lucia nyökkäsi. Minuutin tai parin kuluttua hän oli hillinnyt liikutustaan kylliksi voidakseen puhua.

-- Hän on kuolemaisillaan. Voi elää vielä ehkä pari päivää, ilmoitti Lucia, ja puristaen Annan käsivartta hän lisäsi: on kauheaa, kun ei tiedä mitään...

-- Mistä? kysyi Anna lempeästi.

-- Miten sitten käy. Luuletko, luuletko, että hänelle voi olla pelastusta? Hän...

Lucia ei voinut hetkeen jatkaa. Anna odotti ääneti, mutta jollakin alitajuisella tavalla Lucia tunsi jonkinlaisena voimana Annan myötätunnon.

-- Hänellä ei ole mitään, mitään. Ei edes uskoa... on niin tylsynyt. Luuletko Jumalan tuomitsevan hänet... hyvin kovasti?

-- Jeesus, joka rakkaudesta antoi itsensä meidän edestämme, on tuomari, vastasi Anna lämpimästi.

-- Anna, luuletko auttavan, jos rukoilee kuolevan puolesta, joka jo kauan on ollut sielultansa kuollut?

-- Luulen kyllä.

-- Tahdotko rukoilla? Jumala kuulee varmasti sinua.

-- Tietysti tahdon. Mutta rukoilethan itsekin?

-- En muuta tee. Mutta en tavallisesti juuri rukoile... ja rukoilla vain silloin kun tahtoo jotakin...

-- Kun se, jota tahtoo, on juuri samaa, mitä Jumala itse ikävöi: ihmisen pelastusta... sanoi Anna.

Lucia painoi hänen käsivarttaan kiitollisuudesta.

-- Kuinka lohdutatkaan minua! Niin siunattu asia, että tapasin sinut!

He kulkivat tuokion ääneti. Tultuaan jompaankumpaan tuon pienen unohdetun kadun päätekohtaan he kääntyivät.

-- Oletko ollut kauan Tukholmassa? kysyi Anna.

-- Vain kaksi päivää. Ei kukaan Västanforsissa tiedä, miksi tulin tänne. Syytin hammaslääkäriä. Täytynee häpeän vuoksi mennä sinne, ennenkuin palaan kotiin. On minulla tosin pieni kolo hampaassa.

-- Etkö tahdo tulla asumaan meille? Tee niin! Sinun ei tarvitse nyt pelätä.

Anna hymyili hiukan, sanoessaan tuota viimeistä.

Sitä en teekään, en yhtään, kiiruhti Lucia vastaamaan. Mutta olen mieluummin itsekseni, kun olen näinä päivinä niin levoton ja lamassa. Olin äsken juoksemaisillani sinunkin luotasi. Minulla on hyvä Excelsiorissa. Siellä ei ole ketään, joka tuntisi minut, ei ketään joka tietää, etteivät silmäni aina ole sumeiset ja punareunaiset.

-- Mutta tottahan saan tulla tervehtimään sinua Excelsioriin? pyysi Anna huolestuneella äänellä.

-- Tietysti, kultaseni! Sinun nähtesihän olen murtanut jään, olet nähnyt minun itkevän.

-- Entä Allan? kysyi Anna epäröiden.

-- Saat puhua hänelle, mutta en tahdo vielä tavata ketään muita.

Mitä Anna merkitsi ystävälleen noina kolmena koettelemuksen päivänä, jotka nyt seurasivat, sitä ei koskaan tiennyt kukaan muu kuin Lucia. Anna itse ei sitä aavistanut. Hän ei mielestään osannut tehdä mitään. Eikä hän osannutkaan niin paljoa, hän oli vain se mikä oli, lämminsydäminen, ymmärtävä, täynnä uskoa -- ja siinä oli kylliksi.

Kun kuolema vihdoin oli korjannut satonsa, ja Lucia seisoi päättyneen elämänvaiheen edessä, loppui hänen epätoivoinen levottomuutensa, ja hän saattoi alistua. Hän ei voinut enää sanoin saavuttaa miestä, jonka elämää hän oli ollut auttamassa väärään suuntaan, hän saattoi nyt saavuttaa hänet vain esirukouksessa kuolleitten puolesta, ja siinä hän olisi ahkera.

Ennenkuin hän matkusti takaisin Västanforsiin, oli hän toipunut sen verran, että voi viettää puoli päivää Annan kodissa.

Allan hankki itselleen vapauden koko iltapäiväksi saadakseen tavata häntä. Hän ei sanonut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, mutta hän oli niin tahdikas ja hienon tunteellinen Luciaa kohtaan ja niin parhaaksi hillitty, että hänen iloisuutensa kevensi Lucian mieltä vähimmälläkään tavalla koskettamatta sen tuoretta haavaa.

Lucia oli äärettömän kiitollinen näistä, tässä nuoressa kodissa viettämistään tunneista. Hän tunsi selvästi, ettei hän enää ollut näiden kahden välillä, joista hän piti niin sydämellisesti, tyyntä ja lämmintä ystävyyttä hän tunsi kumpaakin kohtaan.

Näine onnellisine vaikutelmineen ja haudan lepo pitkän, kiusallisen surunsa yllä, hän palasi mieluisaan, tyyneen Västanforsin arkielämään.

Ja niin kului yksi vuosi.

58.

Onko Annasta ollut mitään tietoja tänään?

Se oli Lucia, joka näin kysyi. Hän oli tullut pappilaan, missä kirkkoherra istui yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli Tukholmassa Annan luona, joka oli hyvin huonona sairaana. Lucia tapasi nyt tohtori Bentick vanhemman Sanderin luona samalla asialla.

-- Anna tulee tänne, vastasi Sander.

Hänen masentuneesta ilmeestään päättäen ei tämä sanoma sisältänyt rauhoittavaa tietoa, kuten olisi voinut otaksua.

-- Tuleeko hän tänne? Onko hän parempi? kysyi Lucia epäröiden.

-- Ei, päinvastoin. Mutta hän ikävöi tänne niin, ja kun hänen tilansa on toivoton, voi hänen toivomuksensa niin mielellään täyttää ja tuoda hänet tänne.

-- Milloin hän tulee?

-- Niin pian kuin Allan voi saada sijaisen.

-- Entä pikku Sif?

-- Jos on vaikea pitää häntä täällä, niin hän saa olla Erikin ja Liisan luona Harjulla. Mutta parasta olisi, jos hän voisi olla täällä saapuvilla, kun Anna jaksaa nähdä häntä.

-- Hän on kai herttainen nyt?

Lucia hymyili surumielisesti.

-- On kyllä, hän puhuu ja kävelee ja on niin iloinen, kirjoittaa äiti, vastasi Sander huulten tuskaisesti värähtäessä.

Hän näytti vanhentuneelta, levottomuus ja lähestyvä suru koskivat häneen, ja ponnistus näyttää koskemattomalta teki hänen piirteensä tuimiksi.

Tohtori Bentick oli tähän saakka istunut ääneti, nyt hän nousi, meni ikkunan luo ja seisoi siellä kädet taskuissa ja vihelteli hiljaa. Lucia tunsi häntä tarpeeksi ymmärtääkseen, että vihellys oli kyyneleiden vastiketta, joita hänen silmänsä eivät saaneet vuodattaa, mutta Sander, joka ei sitä käsittänyt, tunsi itsensä kiusoittuneeksi.

-- Kun Anna tulee tänne, saanko tulla auttamaan hoitamisessa? pyysi Lucia. Tohtori Bentick voi todistaa, etten ole tottumaton sairasvuoteen ääressä.

Tohtori keskeytti viheltämisen murahtaakseen jotakin, joka oli merkitsevinään vakuutusta.