Part 15

Tuokion kuluttua hän meni jälleen huoneeseensa, istuutui siellä olevan vanhan pianon ääreen, ja lauloi hiljaa nuoruutensa lempivirttä:

"Puhtahaks minut, Herra, sä luo" j.n.e.

Vähempi ei riittänyt. Uusi sydän! Kuinka hän ikävöikään sitä! Sydäntä, jota ei raastettaisi taivaan ja maan välillä, vaan joka olisi kokonaan Jumalan eikä kenenkään muun! Sellaisin sydämin hän vasta voisi rakastaa oikein ja tuntea rauhaa.

51.

Harjun matala, pitkähkö päärakennus on oikeastaan yksikerroksinen, vaikka kolme huonetta on pohjakerroksen päällä katon alla, joka kulkee suorasti sivuilla ja kohoaa keskellä korkeaksi harjaksi.

Suurimmassa näistä kolmesta huoneesta asuu Anna. Se on suuri ja neliskulmainen ja, kuten kaikki Harjun huoneet, matala. Se ulottuu rakennuksen etusivulta sen takasivulle ja siinä on molemmille tahoille kaksi pientä matalaa ikkunaa.

Valkoiset huonekalut ovat antiikkiset. Erik on antanut ottaa pois paksun, mutta virttyneen ja rikkinäisen vanhan silkin, millä ne olivat verhotut hänen taloon muuttaessaan, ja päällystyttänyt ne ruudukkaisella, kotikutoisella kankaalla.

-- Tyyli on jotakin, josta en välitä, puolustihe hän ihmisten huomautuksia vastaan. Ehjää ja puhdasta ja siistiä minä tahdon ja mikä siihen lisäksi tulee, sen pidän tyhmänä ylellisyytenä.

-- No silloin sanon vain, että Harjun vanhat, tyylikkäät huonekalut ovat joutuneet hukkaan joutuessaan tuollaiselle ymmärtämättömälle otukselle, oli Lucia selittänyt oikein kiihkoissaan.

Mutta Erik oli vain nauranut hänen ja muiden vastustuksille ja tyynesti korjaillut puutteellisuuksia oman mielensä mukaan.

Anna oli hyvin tyytyväinen siihen, että Erik oli laitattanut suureen, valkoiseen vierashuonesänkyyn resooripohjan, katsoipa sen sitten olevan tyylikästä tai ei, ja hänen mielestään ruudukas huonekalukangas oli kodikasta. Piano, joka oli vain tavallinen vanhanaikainen eikä suinkaan mikään antiikkinen, seisoi nurkassa, ja tuosta kaikkea muuta kuin tyylikkäästä huonekalusta Anna oli eniten iloinen. Sillä kun hän jaksoi, oli hänestä niin mieleistä istua ja soittaa ja laulaa itsekseen, etenkin pitkinä, valoisina kesäiltoina, auringonpaisteen kahtena kultajuovana valuessa sisään läntisestä ikkunasta leveille lattialankuille ja tilkkumatoille.

Eräänä iltana Annan siten itsekseen istuessa ja hiljaa soittaessa ja laulaessa tuli Lucia. Nousematta ylös Anna ojensi käsivartensa ystäväänsä kohti ja tämä syleili häntä sydämellisesti.

-- Jatka! pyysi Lucia. Ja anna minun kuunnella. Ja hän painautui mukavasti pitkän, melkein koko seinän täyttävän sohvan kulmaan.

Anna lauloi matalalla, puhtaalla äänellään pari lempilauluaan, mutta tuli sitten Lucian luo sohvalle pannen päänsä ystävän polvelle.

Lucia hyväili noita laihtuneita poskia ja kiersi matalan, suoran otsan ympärillä olevia pikku suortuvia sormiensa ympäri.

-- Olen täällä appesi sijaisena, sanoi hän. Anna hymyili.

-- Eikö hän sitten itse jaksa tulla tänne tarpeeksi usein? Hän oli täällä toissapäivänä.

-- Hänen pitäisi kai tulla useammin. Sinun olisi pitänyt voimistua täällä, niin oli tarkoitus.

-- Oliko?

Anna hymyili yhä sisäänpäinkääntynyttä hymyään.

-- Sinä näytät siltä kuin sinulla olisi omat salaiset ajatuksesi, huomautti Lucia kysyvin ilmein.

Anna ei vastannut, hän otti vain Lucian käden ja asetti sen silmilleen.

Mutta Lucia otti sen pois ja katsoi tutkivasti noihin silmiin, jotka ennen olivat olleet niin avoimet, mutta nyt näyttivät salaavan jotakin.

-- Mitä sinulla on mielessä? kysyi Lucia.

Anna ei vastannut, käänsi vain päätään niin että Lucia saattoi nähdä vain hänen profiilinsa.

-- Anna, ethän mahtane olla huolissasi?

-- Mistä?

-- Siitä, mikä on odotettavissa.

-- En, en yhtään.

-- Mitä sinä sitten kannat itseksesi etkä puhu kenenkään kanssa? kysyi Lucia rakastetun ystävän rohkealla, tunkeilevalla hellyydellä.

Anna käänsi päätään ja katsoi suoraan Lucian kasvoihin. Hän ei juuri hymyillyt, mutta hänen silmänsä loistivat.

-- Saman kysymyksen minä voisin tehdä sinulle. Lucia punastui tuota odottamatonta vastausta, ja muutaman sekunnin ajan he katsoivat toisiinsa niin että sielu paljastui sielulle.

-- Tiedätkö jotakin minusta? kysyi Lucia hillitysti, henkeään pidättäen.

-- Tiedän.

-- Kuinka tiedät?

-- Allan on kertonut minulle.

-- Minkätähden?

-- Hän luuli, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan. Hän teki sen siitä syystä, että ymmärtäisin erään asian.

-- Minkä?

-- Sen, minkätähden hän ei voinut saada sinua. Anna puhui niin hiljaa ja kiihkotta, ikään kuin asia ei olisi kuulunut hänelle, mutta Lucia ei antanut pettää itseään. Hän kalpeni eikä löytänyt sanaakaan sanottavaksi ja saattoi vain vavista tuon alttiin ja herkän sydämen kärsimyksen tähden, jonka hän oli edeltäkäsin nähnyt, mutta jota hän ei ollut voinut estää. Se oli siis tullut! Oliko mitään mahdollisuutta sen korjaamiseen?

Niin hän kysyi itseltään ja hyväili erikoisen hellästi noita polvellaan olevia ylöspäinkäännettyjä, hienoja kasvoja.

Ja Anna salli sen tapahtua. Hän otti Lucian kädenkin ja vei sen hetkiseksi huulilleen ja suuteli sitä.

He ymmärsivät tänä hetkenä toisensa niin täydellisesti, että sanat olisivat vain sekoittaneet sitä. Senvuoksi he olivat kumpikin kauan aikaa vaiti.

-- Elääkö hän vielä? kysyi Anna viimein.

-- Kuka? kysyi Lucia havahtuen, sillä hän oli ajatellut yksinomaan Annaa, tämän nähtävästi ajatellessa Luciaa. Ai hän! Elää.

-- Ja sinä? Rakastat häntä yhä?

-- Niin.

-- Etkö koskaan voi kiintyä kehenkään muuhun?

Lucia pudisti päätään.

-- Mutta miksi ette mene naimisiin? kysyi Anna hiljaa.

-- Ei se käy.

Se ei ollut juuri kovinkaan valaisevaa, tuo vastaus, eikä se ollut luottamuksen hetken arvoinen. Lucia tunsi sen ja lisäsi:

-- Hän on -- liian sairas.

-- Mutta...

Anna ei lopettanut lausetta, mutta Lucia ymmärsi, mitä hän tahtoi sanoa.

-- Sinun mielestäsi minun pitäisi mennä naimisiin tullakseni hänen sairaanhoitajattarekseen? Mutta se ei kävisi päinsä. Hän ei ole siihen nähden kylliksi sairas.

Anna tunsi olevansa ymmällä ja myös hiukan pettynyt ystävänsä suhteen. Hän ei ymmärtänyt rakkautta, joka saattoi epäröidä antamisessa.

Lucia luki hänen ajatuksensa.

-- Sinun mielestäsi olen itsekäs. Mutta se ei ole itsekkyyttä. Jos ajattelisin vain itseäni, niin silloin en epäröisi.

Vihdoinkin Anna ymmärsi.

-- Onko hänen sairautensa perinnöllinen?

Lucia nyökkäsi.

Pettymys, jota Anna oli hetken tuntenut sen takia, mitä hän luuli itsekkäisyydeksi, vaihtui nyt osanoton ja ihailun laineeksi. Hän ojensi käsivartensa ja veti Lucian pään luokseen.

-- Sinä olet uljas ja niin voimakas! kuiskasi hän ihaillen, melkein kateellisesti, ja hänessä läikähti kummallinen, selittämätön tuska siitä, että hän, eikä tämä lujasieluinen olento, oli Allanin vaimo.

Hänen oma kuolemansa oli häämöittänyt hänen mielikuvituksessaan varmana onnen tienä Allanille, jolle hän soi parasta. Mutta nyt syttyi epäilys, tokko sekään auttaisi. Lucia oli vaikeasti voitettavissa; oliko häntä ehkä mahdoton voittaa? Allan oli kai huomannut niin olevan, koska hän ei ainoastaan ollut luopunut kaikista yrityksistä Lucian voittamiseksi, vaan vielä sitonut itsensä ja tehnyt siten enemmät yritykset itsellensä mahdottomiksi.

-- Mutta, Lucia, kun et koskaan kuitenkaan voi tulla hänelle miksikään, niin miksi et sitten voi tehdä jotakin toista miestä onnelliseksi?

Lucia ihmetteli tuota taivuttavaa äänensävyä.

-- Kenen puolesta sinä puhut? kysyi hän hymyillen.

Anna punastui syyllisenä. Hän huomasi, miten epänormaalia oli, että hän puhui oman miehensä puolesta toiselle naiselle, ja miten sen täytyi tuntua vielä enemmän oudolta Luciasta, joka ei voinut tietää, kuinka Anna oli elänyt kuoleman toivossa.

Hän ei tiennyt, mitä vastata, ja hänen hämminkinsä vain eneni Lucian ihmettelevän katseen tähden, kun onneksi tuon kriitillisen tilanteen katkaisi kellon kilinä, joka kaikui läpi rakennuksen.

Anna nousi heti ylös ja järjesti hiuksiaan.

-- Se on kahvikello. Erik odottaa meitä puutarhassa, sanoi hän ilmeisesti keventyneenä.

He menivät yhdessä sinne, ja Lucia ihmetteli ääneti itsekseen, veljensäkö puolesta Anna oli tahtonut puhua vaiko ehkä appensa. Lucia oli tottunut siihen, että häntä soviteltiin yhteen milloin minkin seudun naimattoman herran kanssa.

52.

-- Erik, Allan kirjoittaa saavansa lomaa neljäksitoista päiväksi alkaen ensimmäisestä päivästä kesäkuuta ja hän kysyy saako hänkin asettua siksi aikaa tänne sinun luoksesi?

-- No, sepä hauskaa! Silloin sinä kai olet iloinen! Anna ei vastannut tähän kysymykseen suoraan.

Erik ihmetteli hieman sitä, varsinkin kun hän huomasi Annan olevan pikemmin huolestuneen kuin iloisen näköinen. Mutta tämän seuraavassa kysymyksessä hän luuli saaneensa siihen jonkinlaisen selityksen.

-- Eihän sinulla kai liene mitään sitä vastaan, että hän asuu täällä? Augustasta on ehkä vaivalloista?

-- Augusta kuuluu siihen kultaiseen naislajiin, joka rakastaa vaivoja. Muuten hän on niin ihastunut sinuun, etten tiedä, mitä hän tekisi hyväksesi. Ja mitä minuun itseeni tulee, on minusta vain hyvin hauskaa pitää Allania kodissani. Hän ei ole ainoastaan lankoni, vaan, kuten tiedät, myöskin nuoruudenystäväni.

-- Sitten saan kirjoittaa, että hän on tervetullut?

-- Niin, kirjoita vain! sanoi Erik sydämellisesti.

Anna meni vastaamaan miehensä kirjeeseen. Erik katsoi hieman miettivänä hänen jälkeensä. Hän ei ollut kirkastunut Erikin vastauksesta, pikemmin päinvastoin, aivankuin hän olisi toivonut hänen tekevän esteitä. Mutta hän ajatteli kenties vain luulottelevansa. Tietysti hänen täytyi olla miehensä tulosta vain iloinen.

Anna istui huoneessaan pihanpuoleisen ikkunan ääressä kirjoittaen Allanille. Hänen kirjeestään ei tullut pitkä. Hän ei kirjoittanut Allanille tänä suvena pitkiä kirjeitä. Ne eivät sisältäneet mitään tunteenpurkauksia eivätkä mietteitä, ne olivat vain kertovia, levollisia ja asiallisia, ja niissä oli hyvin vähän häntä itseään.

Hän pani kirjeen kiinni ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän istui miettivänä leuka käden nojassa ja katsoi ulos ikkunasta, ihmetellen itseään ja sitä muutosta, mikä oli hänen tunteessaan tapahtunut. Ei hän ollut koskaan uskonut, että häntä häiritsisi tieto Allanin tulosta, mutta nyt kävi niin. Olisihan hyvä, jos hän saattaisi viiletä häntä kohtaan. Hänen rakkautensahan ei voinut muuta kuin olla vaivaksi Allanille, kun tämä ei rakastanut häntä. Mikä olisi senvuoksi parempaa kuin että se muuttuisi tyyneksi ystävyydeksi? Allan pitäisi silloin hänestä enemmän, ja hän itse kärsisi vähemmän.

Paria päivää myöhemmin Allan tuli kuin raikas ja aurinkoinen tuuli. Anna istui salissa, ja kuultuaan vaunujen pysähtyvän ulkona hän nousi ylös mennäkseen häntä vastaan ystävällisenä ja viileänä. Mutta hän istuutui uudelleen voimatonna. Kaikki, minkä hän oli luullut kuolleeksi, heräsi, kun hän vain kuuli Allanin äänen, uudelleen eloon.

Hän kuuli hänen tervehtivän Erikiä ja leikittelevän Mustin kanssa, joka haukkui ja hyppi hänen ympärillään; sitten ovi avattiin ja hän tuli saliin.

Hänen katseensa lensi heti Annan luo sinne, missä tämä istui korituolissa, kykenemätönnä äkillisen sydämentykytyksen tähden nousemaan. Hilpeänä ja iloisena hän oli tullut sisään, mutta hänen ilmeensä muuttui, kun hän näki Annan istumassa kalpeana ja heikkona. Tuossa tuokiossa hän oli hänen luonaan.

-- Valkolilja! mutisi hän nuhtelevasti. Luulin sinun saaneen väriä!

Hänen katseensa ja äänensä sävy oli aitoa, ja Anna ihmetteli, olisiko Allan voinut katsoa häneen siten, ellei hän olisi pitänyt hänestä.

Allan polvistui Annan viereen, ja tämä pani käsivartensa hänen kaulalleen. Sehän näytti siltä kuin pitikin. Erik, joka oli seurannut Allania huoneeseen, hymyili tyytyväisenä ja meni takaisin, jättäen heidät kahden.

Allan katsoi vaimonsa kalpeisiin, henkevöittyneihin kasvoihin ja tunsi olevansa julkea suudellessaan niitä. Anna tuntui jollakin tavoin kaukaiselta ja kävi senvuoksi puoleensavetävämmäksi kuin milloinkaan ennen.

Anna ihmetteli, mikä teki Allanin hyväilevän kunnioituksen niin rakkauden kaltaiseksi. Rakkautta se ei voinut olla, senhän hän tiesi, mutta että se oli vilpitöntä, sen hän kuitenkin tunsi.

-- Miksi olet niin liljanvalkoinen, sano? Et ole kirjoittanut olevasi huonompi.

-- En olekaan muulloin. Nyt vain... Allanin silmiin tuli iloinen välke.

-- Ahaa! Onko minua niin vaikea nähdä jälleen? Siitäkö kenkä puristaa?

Anna punastui kätkien kasvonsa Allanin olkaa vasten, ja Allan hyväili hänen päätään.

-- Onko minua niin vaikea nähdä? Mutta se käy kai vaikeammaksi! lohdutti hän hänelle ominaiseen hellyyden ja iloisuuden sekaiseen tapaan.

Hän käänsi Annan pään niin, että saattoi nähdä häntä kasvoihin.

-- Ahaa, nyt olen saanut väriä poskillesi, luullakseni! sanoi hän riemuiten ja suuteli noita hieman vapisevia huulia.

Miten rakkauden kaltaista tämä olikaan! Anna ihmetteli yhä, että se voi olla niin samanlaista, kun se ei kuitenkaan ollut sitä.

Erik tuli sisään, ja heti sen jälkeen Augusta kahvitarjottimineen.

Allan nousi notkeasti polvistuneesta asennostaan.

-- Saat suoda anteeksi, että harjoitan hieman madonnan palvontaa, sanoi hän Erikille.

Sitten hänen hymyilevät silmänsä siirtyivät Augustaan.

-- Voi sentään, kotona leivottua leipää! Tuoretta!

Onko se minun kunniakseni? Augusta niiasi myhäillen.

-- Kun tulee harvinainen vieras, niin tottahan nyt leivotaan, sanoi hän ihastuneena siitä, että hänen työnsä huomattiin.

-- Tartu kiinni, Jerker! sanoi Allan, ja sitten hän ja Erik nostivat Annan hänen vastusteluistaan huolimatta korituolineen päivineen pöydän luo.

-- Kyllä minä jaksan nousta, et saa luulla minua niin surkeaksi.

-- Oletko sitten toipunut säikähdyksestä nyt? kysyi Allan.

-- Sinä olet niin tyhmä! vastasi Anna puoleksi hämillään, puoleksi nauraen.

Allan tarjoili hänelle ja viekoitteli häntä syömään, hänen itsensä syödessä tukevasti ja puheli jos jotakin hilpeään tapaansa ja nauroi tarttuvaa nauruansa, niin että Annankin täytyi yhtyä siihen.

Mihin hänen surunsa ja kuolemankaipuunsa nyt häipyivätkään? Hän oli eläytynyt niihin niin kiinni, mutta nyt ne häipyivät ja kävivät olemattomiksi. Allanin säihkyvän iloisen luonteen ja mukaansatempaavan persoonallisuuden rinnalla.

53.

"Ma myös en ilman ristiän' kans' olla saa, vaan kantaa ma kaikki tahdon mielellän', mink' isä armias antaa. Ja lujana mä taistelen uskossa ristin tiellä, ett' elon saisin siellä."

Hyvin hiljaa Anna lauloi itsekseen istuessaan vanhan pianon ääressä huoneessaan.

Hän luuli olevansa yksin kotona, sillä hetkistä aikaisemmin hän oli nähnyt Erikin ja Allanin menevän yhdessä pois. Hän ei tiennyt, että Allan oli pian kääntynyt takaisia ja seisoi nyt puoliavoimessa ovessa hänen takanaan ja kuuli hänen hiljaisen laulunsa.

Hän erotti sanat ja huomasi Annan äänessä sydämellisen kaihon salaperäisyyden.

Annan laihtunut valkopukuinen olento näytti Allanista vaaleassa päivänhämyssä melkein epätodelta. Hän tunsi pistoksen sydämessään. Hän ei pitänyt siitä, että Anna näytti noin haihtuvalta, ja että hän lauloi noin.

Allan kosketti lukkoa herättääkseen Annan huomiota, ja tämän kääntyessä Allan meni hänen luokseen.

-- Mistä rististä sinä laulat?

-- Meillä on kai jokaisella omamme, vastasi Anna vältellen.

-- Sitä en juuri tiedä, vastasi Allan huolettomasti, ikäänkuin hän puolestaan ei tietäisi siitä mitään.

Allanista tuntui niinkuin Anna olisi katsonut häneen jostakin kauempaa, vaikka hän istui häntä niin lähellä, ja hän oli kiertänyt käsivartensa Annan hartioiden ympäri.

-- Heikkoutesiko sinusta tuntuu ristiltä? kysyi Allan.

Anna aikoi vastata myöntävästi päästäkseen enemmistä kysymyksistä, mutta se ei olisi ollut totta, senvuoksi hän vastasi kieltävästi: hän ei paljoa välittänyt heikkoudestaan.

-- Mitä se sitten on?

Allan tunsi olevansa utelias. Vaikka Anna lauloi rististä, ilmeisesti täydellä todella, ei hän näyttänyt alakuloiselta.

-- Älä kysy! pyysi hän.

-- Sinä tahdot pitää minut luottamuksesi ulkopuolella!

Anna katsoi häneen anteeksipyytävästi, peläten loukanneensa Allania.

-- En halua tarpeettomasti raskauttaa mieltäsi sellaisella, mitä et voi auttaa, sanoi hän.

-- Oletko sitten varma, etten voi auttaa?

-- Olen.

Anna katseli pianon koskettimiin ja soitteli toisella kädellään.

-- Tapasin äsken Lucia Vilden, sanoi Allan tuokion kuluttua. Hänellä ei ollut aikaa tulla nyt tänne. Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä.

Anna ei kohottanut katsettaan. Hän soitteli edelleen toisella kädellään.

-- Mistä te puhelitte?

-- Sinusta tietysti. Mistäpä muusta olisimme puhelleet?

-- Mitä te sanoitte minusta?

-- Olimme yhtä mieltä siinä, ettemme ole tyytyväisiä sinuun. Hän toivoi minun elvyttävän sinua.

-- Mitä sinä siihen sanoit?

-- Että sen voin ennen maailmassa tehdä, mutta että nyt näyn kadottaneen valtani sinuun.

-- Sanoitko todellakin niin?

-- Eikö se sitten ole niin?

Tuo pikku sävelmä, jota Anna soitteli, kaikui hiljaisena huoneessa, valmiina joka hetki katkeamaan.

-- Toivoisin olevan niin! sanoi Anna hiljaa.

-- Ettei minulla olisi mitään valtaa sinuun? kysyi Allan hämmästyneenä.

-- Niin, vastasi Anna niellen hermostuneesti. Hän oli lakannut soittamasta, ja tuo laihtunut pieni käsi lepäsi voimatonna hänen polvellaan.

-- Vahingoitanko minä sitten sinua jotenkin? Hänen kysymyksensä liikutti Annaa. Hän katsahti nopeasti Allaniin.

-- Oi et, et sinä! Se on vain minun oma liioiteltu rakkauteni. Ollessani kaikkein onnellisin, tuntui minusta toisinaan, etten tarvinnut edes Jumalaakaan. Mutta tuntea ihmistä kohtaan niin paljon, se on epäjumaloimista. Senvuoksi ymmärrän, että minun piti kadottaa sinut.

-- Et sinä ole minua kadottanut, sinähän omistat minut!

-- Sinut, niin, mutta -- en rakkauttasi.

-- Joutavia! On monta rakkauden lajia. Sinä teet itsellesi ristin muutamasta oljen korresta! Tottahan tiedät, että pidän sinusta. Olen pitänyt sinusta siitä asti kun et ollut tuota korkeampi.

Hän mittasi kädellään kyynärän verran lattiasta. Ja sitten hän nauroi -- pientä hurmaavaa nauruaan.

-- Mutta häijy saatoin olla sinulle jo silloin. Muistatko, kun toisinaan huvittelin itseäni nostamalla sinut korkealle kivelle, josta et itse voinut päästä alas? Jos tein joskus samaa muille tytöille, suuttuivat he kuin kissat ja raapivat ja sähisivät, kun viimein vapautin heidät. Mutta sinä itkit ja rukoilit niin hellyttävästi, etten koskaan voinut kiusata sinua kauan. Ja kun nostin sinut alas, painoit sinä käsivartesi niin kiitollisesti ja kovasti minun kaulani ympäri, ajattelit vain, että minä vapautin sinut, ja unohdit aivan, että minähän olin vanginnut sinut.

Anna hymyili lapsuudenmuistoille, joita Allan kertoi. Heidän suhteellaan oli ainakin syvät juuret, vaikkapa olikin käynyt toisin kuin hän oli uneksinut.

-- Sinä et juuri ole sellainen nainen, joka herätät miehessä suurta intohimoa, mutta sinä herätät hellyyttä, ja kukapa ties, eikö se ajan pitkään ole suuremmanarvoista.

-- Lucia on sitä lajia, joka herättää tuota suurta intohimoa, sanoi Anna tyynen intohimottomasti, mikä herätti Allanin ihmettelyä ja nostatti hänessä välitöntä kunnioitusta.

-- Sellaisten ei pitäisi saada kulkea irrallaan, sanoi hän huolimattomasti. Mutta tule nyt! Ulkona on aivan liian kaunista ollaksesi nyt sisällä istumassa a laulaaksesi rististä. Tule ulos ja kävele hetkinen vajonneen epäjumala-parkasi kanssa!

Niin Allan veti leikin naamion sen yli, mitä Annan sydän kätki vakavuutta ja tunnetta.

54.

Ei Lucian olennossa enempää kuin hänen ulkonäössäänkään ollut mitään yksitoikkoisuutta. Hän saattoi olla loistava ja hurmaava; hän saattoi myös olla kuin sileäkarvainen kissa. Hänellä oli kauniit päivänsä, jolloin hän vastustamattomasti veti puoleensa kaikkien katseet, mutta hänellä saattoi myös olla rumat päivänsä, jolloin ihmetellen täytyi kysyä itseltään, mikä hänessä hurmasi, kun hänen kasvoissaan ei oikeastaan ollut yhtä ainoaa kaunista piirrettä.

Hänen pukunsa vaikuttivat tavattoman paljon asiaan. Jos hän sai ne oikein makunsa mukaisiksi (eikä hän koskaan tyytynyt ennenkun sai), silloin ne olivat yhtä hänen kanssaan, hän asui niissä, viihtyi ja oli räiskyvän hyvällä tuulella. Mutta jos hänellä oli yllään esimerkiksi epäonnistunut puku, silloin oli aivan kuin siinä olisi ollut jotakin vastahakoista voimaa, se säteili epäsointua sekä häneen sisällepäin että ulospäin muihin, hänen käytöksensä ja luonteensa olivat sen vaikutuksen alaisia, hän kävi ikäväksi eikä voinut olla oma itsensä.

Tämän seikan perille oli Disa Clareus aikoja sitten päässyt, ja hän huolehti Lucian puvusta yhtä paljon kuin tämä itsekin, etenkin silloin kun odotettiin vieraita, sillä Disa nautti nähdessään ystäväänsä ihailtavan ja pidettävän seuran sähköttävänä sieluna. Senvuoksi hän tuli sekä tyytymättömäksi että hämmästyneeksi, kun hän eräänä heinäkuun päivänä vieraita Borgiin odotettaessa näki Lucian tulevan saliin yllään epäonnistuneena hylätty puku. Se kävi huonosti ylle, siinä oli liian räikeä väri, se oli kaikin puolin epäonnistunut.

-- Mutta Lucia, sinunhan piti antaa pois tuo leninki!

-- En ole vielä tehnyt niin, kuten näet, vastasi Lucia levittäen kädellään hamettaan ja katsellen sitä merkillisin tyytymättömyyden ja tyydytyksen sekaisin ilmein.

-- Mutta miksi olet ottanut sen yllesi juuri tänään? Ja miten ovat hiuksesi noin? Sekin sopii sinulle huonosti, vastusteli rouva Clareus.

Lucia nauroi. Se kuulosti hieman väkinäiseltä ja hermostuneelta.

-- Ehkäpä tahdon opetella hallitsemaan epäsuotuisia olosuhteita, vastasi hän.

-- Mene muuttamaan pukua ja laita tukkasi uudelleen! pyysi Disa.

-- En ehdi. Pihalta kuuluu ajamista, niitä on alkanut tulla, vastasi Lucia tekeytyen iloiseksi.

Hän oli oikeassa. Vieraat pappilasta, Forsista, Bergshamrasta ja Harjulta tulivat melkein yht'aikaa. Koska oli kaunis kesäpäivä, ei heillä ollut paljon päällysvaatteita riisuttavinaan, ja he olivat pian salissa.

Kaikkien iloksi Anna oli tuntenut itsensä tänään sen verran virkeäksi, että oli voinut tulla mukaan. Hän oli, kuten tavallisesti, valkeisiin puettu, äitinsä salaiseksi mielipahaksi, sillä tämä piti valkoista väriä epäkäytännöllisenä ja sitäpaitsi naineelle naiselle liian nuorekkaana. Mutta Allan tahtoi mieluummin vaimonsa käyttävän valkoista, sillä se väri sopi hänelle parhaiten sekä ruumiin että sielun puolesta, arveli hän.

Vaikka Anna oli laiha, niin hän ei ollut kulmikas, hänen olennossaan oli jotakin pehmeää ja plastillista, hänen käytöksessään jotakin liikuttavan väsynyttä, ja täydellistä itsensä-unohtamista. Oli aivan kuin hän olisi elänyt unessa, ympäröivään todellisuuteen nähden vain osittain valveilla. Kaikessa hän oli Allanin vastakohta, tämä kun oli vilkas, eloisa, iloinen ja kaikkea huomaava. Kun Lucia näki heidän tulevan sisään yhdessä, iski häneen ajatus, miten Allan oli aurinkoa kimaltelevan, kuuman päivän kaltainen, elämää ja ääniä täynnä, ja Anna viileän, tähtikirkkaan ja hiljaisen yön kaltainen.

-- Kaksi sellaista, joita muuten ei koskaan näe yhdessä, ajatteli hän mennen heitä vastaan ja syleili Annaa ojentaen kätensä Allanille tervehdykseksi. Käsivarsi edelleen Annan ympärillä hän seisoi sitten ja puheli jotakin Allanin kanssa.

Hän tiesi, että Allanin täytyi huomata vastakohta Annan ja hänen välillään, hänen kuihtuvan ihonsa ja Annan hehkeän kirkkaan ihon välillä, hänen hullunkurisen vilkkautensa ja Annan olennon suloisen hiljaisuuden välillä, -- vastakohta, joka ulkonaisesti näkyi myöskin hänen pukunsa räikeydessä ja Annan puvun puhtaassa valkeudessa. Hänen täytyi myös nähdä tuo liikkuva rauhattomuus Lucian monivärisissä, tänään kaiketi vihertävissä silmissä rumana vastakohtana vaimonsa sisäänpäinkääntyneille sielukkaille sinisilmille. Ovelan taitavasti Lucia korosti oman olentonsa epäedullista käytöstapaa ja ulkomuotoa, ja hän teki sen niin kekseliäästi, että tuskin terävinkään huomioiden tekijä saattoi aavistaa sen tapahtuvan tahallisesti.

Anna ei huomannut mitään, hänelle Lucia oli aina sama, olipa hänellä sitten kaunis tai ruma päivänsä. Allan sitävastoin oli heti selvillä siitä, ettei hän koskaan ollut nähnyt Luciaa niin epäedullisessa valossa kuin tänään, mutta myöskin siitä, ettei hän koskaan ollut tehnyt voimakkaampaa vaikutusta häneen.