Part 13

Vavisten hän vaipui tuolille koettaen ajatella. Kun se viimein onnistui, olivat ajatukset katkeria ja tuhoisia. Mitä Allan oli kiihkeässä mielenkuohussaan sanonut, se heitti valoa yhteen ja toiseen asiaan, jonka hän oli hämärästi tuntenut selvittämättä sitä itselleen. Hän muisti seikan toisensa jälkeen, jonka hän oli selittänyt sydämensä mukaan, mutta jonka hän nyt ymmärsi kokonaan toisin.

Hän oli kuormana rakastamalleen miehelle. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä. Hänhän oli itse sanonut sen hänelle.

Voiko antaa hänelle katkerampaa maljaa? Pitikö hänen todellakin tyhjentää se? Eikö ollut mitään mahdollisuutta torjua sitä pois? Yksi halu nieli kaikki muut hänen tuskaisen sydämensä toiveet, halu vapauttaa Allan.

Mutta kuinka se voisi tapahtua? Kuolema ei ollut hänen vallassaan ja avioero oli väärin.

-- Oi, Jumala, mitä minun pitää tehdä, mitä saan tehdä?

Hän nousi ja käveli lujasti yhteenpuristetuin käsin muutamia askeleita. Mutta jalat vapisivat hänen allaan, ja hän vaipui polvilleen sohvan eteen painaen otsan käsiinsä. Rukoilla hän ei vielä osannut, ristiä vain kätensä tuskassa ja kärsiä.

Hän tahtoi pois Allanin luota. Mutta mihin hän voisi mennä? Ei kotiin. Vanhemmat nuhtelisivat häntä ja Allania ja lähettäisivät hänet takaisin Allanin luo.

Hän ei voinut nähdä häntä enää, ei voinut! Häntä värisytti muistaessaan Allanin katseita ja sanoja ja ääntä.

Nyt hän kyllä nukkui. Viereisessä huoneessa oli niin hiljaista. Hän kohotti päätään ja kuunteli kiivaasti sykkivin sydämin. Hänhän oli tuolla sisällä, ovi vain oli heidän välillään! Hän saattoi tulla hänen luokseen koska tahansa. Silmitön kauhu valtasi hänet, hän koetti nousta, mutta oli liian heikko.

Sitäpaitsi, mihinkäpä hän saattoi paeta? Yksin keskellä yötä?

Hän koetti tulla järkiinsä ja sanoi itselleen, ettei Allan voinut tehdä hänelle pahempaa kuin hän jo oli tehnyt. Eihän hänen senvuoksi tarvitsisi olla peloissaan vaikkapa hän tulisikin.

Hän painoi kylmät kätensä jyskyttäville ohimoilleen. Sydän takoi mielettömästi, mutta siitä hän ei välittänyt. Huomattuaan sen, tuotti se hänelle vain toivon kipinän -- mitä, jos se halkeaisi, ja hän saisi kuolla!

-- Oi Jumala, suo minun kuolla, suo minun kuolla!

Hän oli hiljaa nojaten päätään sohvan pehmeään tyynyyn, hienoimpaan, Lucian kuuliaislahjaan, josta hän kerran oli tullut niin iloiseksi ensimmäisenä kuuliaispäivänään. Nyt hän ei sitä huomannut, ja jos hän olisi sen huomannut ja muistanut, miten huimaavan onnellinen hän oli ollut sinä aikana, olisi hän tuntenut vain elämän ivan.

-- Oi Jumala, Jumalani, päästä minut olemasta hänen kuormanaan! Vapauta hänet minusta millä tavoin sinä tahdot, kunhan vain sen teet!

Hän alkoi voida rukoilla tuossa upottavassa kuohussa, joka nieli hänet. Ja hänen rukoillessaan tuli ajatuksia, jotka olivat pimeässä opastavan valon kaltaisia. Ei hän jaksanut niitä seurata, hän saattoi vain vaipua kärsimykseensä katse kohotettuna ylös niihin päin.

Ehkä Allan tarvitsi jonkun kuorman. Sekoittamaton onni ei aina ole parhaaksi. Hän tietysti tarvitsi kasvattamista, hän, kuten muutkin.

-- Se on ehkä niin. Mutta, oi Jumala, anna hänelle sitten toinen kuorma, päästä minut olemasta hänen ristinään! rukoili hän vaikeroiden.

Silloin syttyi uusi tähti ikäänkuin vastaukseksi, tähti yliluonnollisen hohtava. Kuorman, joka rakastaa, täytyy voida muuttaa painonsa suurimmaksi siunaukseksi sille, jonka pitää sitä kantaa.

-- Mutta kuinka, kuinka voin siten rakastaa, kun sydän vain verta vuotaa, ja kun kärsin? valitti tuo haavoitettu sydän-parka. Ristinä oleminen on suurin risti, en jaksa sitä kantaa. Anna minun kuolla!

"Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä. Oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämestä!"

Hiljaa ja vastustamattomasti kuin valo tunkivat nuo sanat tuon ahdistetun sielun pimeään.

Sävyisä ja nöyrä sydämestä! Siinä oli salaisuus, siinä oli keino, siinä oli opetuslapsen läksy, jonka hän oli saanut opittavakseen.

Hänen lapsuutensa mieli virsi tuli hänelle mieleen:

"Puhtahaks' minut, Herra, sä luo, Harhasta pois ota, helmahas tuo!

Alttiiksi tee minut kulkemahan, Minne sä viet, mun Vapahtajan."

Minne sä viet! Jumalan kanssa hän oli tekemisissä tässä niin vaikean vaikeassa! Jumalan kanssa ennen kaikkea. Hänen kätensä ojensi hänelle tämän katkeran maljan, hänen kasvojensa edessä hän saisi sen tyhjentää. Jumala katsoi häneen vahvassa rakkaudessaan, joka ei säästä, mutta joka ei myöskään koskaan petä. Ehkäpä hän juuri tämän vaikean tuskan avulla luo häneen uuden sydämen.

Ja kaikkien niiden todistajain joukko, jotka olivat kieltäneet itsensä ja maailman etsiäkseen sitä, mikä on ylhäällä, ne katsoivat häneen ja huusivat hänelle rohkaisevasti: Kestä!

Hän veti pitkän, vapisevan huokauksen. Hän tiesi nyt, että hän tahtoi kestää, mutta hän ei tiennyt, kuinka. Hän saattoi vain olla hiljaa hänen edessään, joka on sävyisä ja nöyrä sydämestä ja joka opettaisi häntäkin tulemaan sellaiseksi.

Anna ei työntänyt vaikeaa maljaa luotaan, vaan rukoili kuuliaisuutta voidakseen sen juoda. Ja hän otti kantaakseen kuormista vaikeimman, olla itse ristinä.

-- Mutta, Isäni, rakas Jumalani ja Isäni, jos minun pitää olla hänen taakkanaan, niin tee minut hänelle siunaukseksi! Ole minun kanssani, ole minun kanssani!

Hän lepäsi hiljaa rukouksessa kärsimyksineen, ja tunnit kuluivat.

41.

-- Anna, missä olet? Oletko täällä?

Anna nousi ylös vavisten. Makuuhuoneen avonaisesta ovesta lankeavassa valossa, joka kajasti viereiseen huoneeseen, näkyi Anna epäselvästi Allanin etsiviin silmiin. Hän seisoi pimeässä nurkassa, mutta Allan erottui selvästi valoisaa taustaa vasten.

Allan kuuli Annan liikahtavan. Hän katsoi sinne päin ja huomasi hänet.

-- Miksi et tule ja pane maata?

Kun ei Anna vastannut eikä tullut häntä vastaan, meni Allan hänen luokseen, otti häntä olkapäistä kiinni ja katsoi hänen kalpeisiin kasvoihinsa.

Allan oli nukkunut sikeästi useita tunteja ja oli nyt taasen oma itsensä.

-- Ethän toki pelänne minua? sanoi hän ystävällisesti. Säikytin varmaankin sinua illalla? Sinä pidit ehkä totena, mitä pötyä minä puhuin? Piditkö?

-- Pidin, kuiskasi Anna.

-- Sellainen pikku tyhmeliini! Etkö huomannut että olin päissäni? Olin juonut liian paljon ja minä olen paha juovuspäissäni. Mitä mies semmoisessa tilassa puhuu, siihen ei koskaan pidä kiinnittää huomiota. Etkö voi sitä ymmärtää?

Anna katsoi häneen ihmeissään, voimatta seurata tätä käännettä. Allan piti joutavana sitä, mikä hänelle yön taistelun aikana oli merkinnyt Jumalan maljan vastaanottamista elinaikaisine suruineen.

-- Oletko suuttunut minuun? kysyi Allan. Hän oli koko ajan puhunut hyvin ystävällisellä äänellä, kuten pelästyneelle lapselle, jota tahdotaan rauhoittaa ja sovittaa.

Anna mietti ennenkuin vastasi.

-- En, sanoi hän sitten.

-- Annatko minulle anteeksi?

Taasen Anna mietti. Oliko siinä jotakin anteeksiannettavaa? Voiko Allan sille mitään, ettei hän rakastanut, ettei koskaan ollut sitä tehnyt? Voiko häntä moittia siitä, että hän oli uhrautunut sille, minkä katsoi kunnian vaativan? Voiko hän sille mitään, että hän -- Anna -- oli sellainen, ettei hän jaksanut kantaa sitä, että tiesi olevansa uhrautumisen esineenä?

-- Siinä ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän hiljaa.

-- No sitten!

Hän suuteli Annaa ja veti hänet lempeän väkivaltaisesti valoisaan makuuhuoneeseen.

-- Silloin olemme jälleen ystäviä, ja tuo ruma yöllinen kohtaus on unohdettu? Nyt sinun pitää panna maata ja nukkua. En tahdo, että tulet sairaaksi, ymmärrätkö, sanoi hän hellästi.

Anna ei erehtynyt nyt, kuten ennen, pitämään ystävällisyyttä rakkautena, mutta se lievensi kuitenkin hänen kipeimmin polttavaa tuskaansa ja teki mukautumisen hänelle mahdolliseksi.

Allan uskoi, mitä tahtoi uskoa ja luuli senvuoksi, että kaikki oli taasen hyvin, kun Anna, väsyneenä mielenliikutuksesta ja surusta, nukkui pää painuneena hänen rinnalleen ja hänen käsivartensa ympäröimänä.

Allan miltei tunsi hieman halveksumista Annaa kohtaan sentähden, että tämä niin helposti antoi lepyttää itsensä. Hän ei tiennyt Annan olevan sellaisen, että hänen oli mahdotonta elää kenenkään kanssa epäsovussa.

42.

-- Lähdetkö mukaan kirkkoon?

Anna seisoi juuri valmiina lähtemään ulos sunnuntaiaamuna ja huomasi kummastuksekseen Allanin ottavan takin päälleen, ikäänkuin aikoen lähteä mukaan.

-- Lähden. Enkö saa lähteä? Menetkö mieluimmin yksin?

Anna ymmärsi, että Allan lähti vain hänen tähtensä. Hän oli ollut niin erikoisen ystävällinen tuon yön jälkeen, ja Anna, joka ymmärsi, että hän tahtoi poistaa sen vaikean muiston, ei ollut työntänyt häntä pois, vaikka mikään ei voinutkaan tehdä olemattomaasi sitä, mikä oli tapahtunut. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Allan oli sanonut hänelle totuuden, ja hän koetti totuttautua siihen tietoisuuteen, ettei hän omistanut hänen rakkauttaan. Se oli niin mahdottoman vaikeaa, ja se kävi päinsä ainoastaan Jumalan kasvojen edessä. Senvuoksi hän alinomaa etsi siihen tilaisuutta. Parhaiten hän löysi sen yksinäisyydessä. Senvuoksi hän omasta puolestaan olisi mieluimmin mennyt kirkkoon yksin. Mutta ehkä Allan voi hyötyä sinne menosta, mikä syy hänen haluunsa sitten lienee ollutkin. Siitä syystä Anna tahtoi mieluummin, että Allan tulisi mukaan kuin että hän -- Anna -- menisi yksin, senvuoksi hän ei mielestään sanonut muuta kuin totuuden vastatessaan olevansa iloinen saadessaan hänet mukaan.

Hänellä oli vaikea hetkensä kirkossa tänään. Tavallisesti hänellä ei muulloin ollut sellaisia täällä. Mutta hän oli niin tietoinen vierustoveristaan ja se askarrutti niin hänen ajatuksiaan, ettei hän nähnyt Jumalan kasvoja.

-- Miksi et laulanutkaan tänään? Tiedäthän, että menen kirkkoon kuullakseni sinun ääntäsi virren veisuussa, sanoi Allan, heidän ollessaan kotimatkalla.

Tuo ystävällisen leikillinen tapa, josta Anna ennen oli pitänyt niin paljon senvuoksi, että hän oli pitänyt sitä naamiona, jonka taakse Allan oli kätkenyt todelliset, syvät tunteensa, kiusasi häntä nyt, kun hän ymmärsi, että se peittikin tunteen puutteen.

-- Teetkö vieläkin niin?

-- Totta kai. Eihän sinun äänesi tietääkseni ole kadottanut sointuaan.

Allan oli huomannut Annan lyhyessä kysymyksessä piilevän väkinäisyyden ja hän koetti lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, mutta Anna piti päätään niin, että hatunlaita oli tiellä.

Allanin silmäkulmat rypistyivät ja hän näytti muutaman sekunnin ajan huolestuneelta, sillä hän aavisti, mitä Anna ei tahtonut sanoa, nimittäin että hän oli ollut liian alakuloinen laulaakseen.

Ettei hän nyt voinut päästä irti tuon onnettoman yön vaikutelmasta! Mutta hän ajatteli siten paremmin auttavansa häntä pääsemään siitä, että hän itse oli olevinaan, niinkuin olisi unohtanut sen. Senvuoksi hän alkoi puhella tavalliseen, huolettomaan tapaansa kaikesta muusta. Ja ellei hän karkoittanutkaan Annan surua, sai hän hänet pian ainakin ulkonaisesti näyttämään vähemmin surulliselta.

Allan ei voinut olla huomaamatta muutosta joka oli Annassa tapahtunut ja joka ei näyttänyt tahtovan poistua. Anna ei koskaan työntänyt luotaan Allanin lähestymistä, ja hän otti vastaan hänen hyväilynsä ja hänen huomaavaisuutensa luonteenomaiseen hiljaiseen arvokkaaseen tapaansa, mutta hän ei vastannut niihin kuten ennen. Ja hän oli hyvin kalpea ja hiljainen.

-- Sinun pitää reipastua! Sinä et saa tulla liian liljan-valkoiseksi! sanoi Allan katsoen häneen niin huolestuneen näköisenä, että vaikka Anna oli varmasti vakuutettu, ettei omistanut Allanin rakkautta se sai kuitenkin hänen sydämensä nopeammin sykkimään ja kalpean posken punoittamaan.

43.

-- Allan, minun pitää saada tietää jotakin.

-- Mitä sitten?

Anna lepäsi sohvalla erittäin väsyneenä ja heikkona, ja Allan oli juuri ollut häntä katsomassa ja näkyi nyt aikovan ottaa aikaa istuakseen hetkisen hänen luonaan.

-- Kuka se oli, jota sinä et voinut saada?

Se kysymys ei ollut antanut Annalle tuon yön jälkeen rauhaa. Hän oli miettinyt, tehnyt huomioita ja arvaillut sinne ja tänne, mutta tuloksetta. Nyt se pakottautui ensi kertaa esiin sanoina.

Allan säpsähti kysymystä, ikäänkuin se olisi pistänyt häntä.

-- Olenhan sanonut sinulle, ettet saa ottaa vakavalta kannalta sitä, mitä silloin yöllä puhuin. Luulin, että olit totellut minua.

-- Ymmärrän sinun katuvan, että sanoit tuota kaikkea, ymmärrän, ettet tahtonut loukata minua etkä koskaan olisi tehnyt sitä, ellet... jos olisit ollut... oma itsesi. Mutta ymmärrän myöskin, että mitä silloin sanoit, oli totuus.

Allan teki kiivaan liikkeen tahtoen väittää vastaan, mutta Anna ehkäisi hänet tuolla hiljaisella, vastustamattomalla arvokkuudella, joka aina oli ollut hänen olennossaan, mutta joka viime aikoina oli esiintynyt selväpiirteisesti.

-- On parempi katsoa totuutta kasvoihin kuin sekoittaa sitä, sanoi hän. Olisi ollut parasta, että olisin saanut tietää sen alusta alkaen, sillä silloin en koskaan olisi suostunut sitomaan sinua.

Tässä hänen äänensä tuli kiihkeäksi, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi tyynesti.

-- Se nyt on niinkuin on eikä sitä voi muuttaa. Siitä on nyt tehtävä mahdollisimman parasta. En saa vain mitään rauhaa... minun täytyy vain alati miettiä, kuka se on, jonka olisit tahtonut, mutta et saanut.

Hän katsoi rukoilevasti Allaniin, ja hänen katseessaan oli myös ilme, joka pani Allanin aavistamaan, että hänen oli onnistunut kohota luonnollisen mustasukkaisuuden yläpuolelle, jopa siinä määrin, että voi tuntea sääliä häntä -- Allania -- kohtaan.

Mutta Allanin kasvot olivat jäykät, eikä Anna voinut lukea niistä.

-- Mitä varten sinun pitää se tietää? kysyi hän lyhyesti.

-- Luulen, että olisi parempi, jos saisin sen tietää. Nyt tunnen salaisuutesi jonakuna lähelläni olevana tuntemattomana, pimeään kätkettynä... Ja sitten on toinen seikka: Sinulla on samantapainen suru kuin minulla. Tuntisin oman suruni keveämmäksi, jos saisin jakaa sinun surusi. Ellet voi antaa minulle rakkauttasi, etkö voi kuitenkin antaa luottamustasi.

Hän katsoi Allaniin niin surullisesti ja herttaisesti, kuin voi vain se, joka yksinään on taistellut ja myös voittanut itsensä.

Allan oli toisinaan sanonut, että Anna oli liian hyvä hänelle, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut sitä niinkuin tällä hetkellä.

Hän ei löytänyt sanoja vastaukseksi, eikä se nimi, jota Anna kysyi, ollut koskaan ollut hänen ajatuksistaan siinä määrin pois pyyhkäisty kuin nyt.

-- Tunnenko minä hänet? kysyi Anna.

Allan nousi ylös kiireesti ikäänkuin olisi tahtonut mennä pois hänen luotaan, mutta Anna tarttui molemmin käsin hänen käteensä pidättäen hänet. Allan näki, että hän oli päättänyt saada tietää hänen salaisuutensa. Allan ihmetteli, mitä sen kyseleminen nyt hyödytti, sillä se kuului menneisyyteen, sen hän tunsi. Mutta ei olisi helppoa saada Annaa sitä uskomaan. Sillä kun hän kerran oli saanut jonkin käsityksen, pysyi se hyvin lujassa.

-- Tunnenko minä hänet?

-- Sinä osaat olla, kun niikseen tulee, hyvin itsepäinen!

Anna vahvisti hänen väitteensä uudistaen kysymyksensä.

Allan huomasi turhaksi koettaa pidättää häntä. Mutta Allan ei pitänyt siitä, että häntä pakotettiin, ja hänen äänensä oli tyly, kun hänen piti antaa vastauksia, jotka vain olisivat omiaan yhä auttamattomammin eroittamaan Annan hänestä.

-- Sinä et ainoastaan tunne häntä, vaan pidät hänestä hirveän paljon.

Annan silmät suurenivat, hän koetti arvailla ja arvasikin.

-- Onko se... Lucia?

Se _oli_ hän.

Anna oli innoissaan kohottautunut puoleksi ylös, nyt hän painui takaisin sohvan pieluksille.

Äänenpaino, jonka Allan oli pannut verbin imperfektiin, jäi Annalta huomaamatta, mutta hän tunsi kuitenkin helpotusta. Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi hänen mielestään oli niin paljon parempi, että se oli Lucia kuin että se olisi ollut joku muu.

-- Minkätähden et voinut saada häntä? kysyi hän muutaman minuutin äänettömyyden jälkeen.

Allan epäröi, mutta vain muutamia sekunteja. Anna oli pyytänyt hänen luottamustaan, hän saisi sen. Hän oli varma siitä, että jos Lucia olisi tiennyt heidän tilanteensa, hän olisi luvannut hänen kertoa Annalle tarinansa. Senvuoksi hän teki sen.

Anna kuunteli unohtaen rakkaimman ystävänsä surun tähden oman surunsa.

-- Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kärsi mitään sellaista! Hänhän on aina niin iloinen.

-- Siinäpä juuri on tuo hänessä oleva suuremmoisuus, sanoi Allan.

Anna makasi hiljaa ja mietti. Sitten hän käänsi katseen mieheensä.

-- Kertoiko hän sen sinulle vastaukseksi kosintaasi?

-- En ole koskaan häntä kosinut.

-- Etkö? Mutta kuinka sitten voit tietää, että hän ei ole lohduttautunut?

Allan kohautti olkapäitään.

-- Sellaisen tuntee, sanoi hän.

Anna seurasi omaa ajatuksenkulkuaan. Allan olisi ehkä voinut saada Lucian, jos hän olisi kosinut. Varmasti olisikin. Hän olisi voinut voittaa hänet nyt, jos hän olisi vapaa. Hän tuli tästä ajatuksesta hyvin kalpeaksi, ja hänen silmiinsä tuli tuskainen ilme.

Levottomana hänen kasvojensa muutoksesta Allan kumartui hänen puoleensa.

Annan tuska kävi liian suureksi hänen voidakseen hillitä sitä. Hän katsoi tuskaisena Allanin kasvoihin ja kohotti lujasti yhteen puristetut kätensä häntä kohti.

-- Oi Allan, Allan! vaikeroi hän.

-- Mikä sinun on, rakas? kysyi Allan pelästyneenä ja otti hänen kätensä omiinsa.

-- Olen teidän kummankin tiellä. Teidän kahden, joita rakastan eniten kaikista. Juuri teidän tiellänne minun täytyy olla... niin kauan kuin elän.

Se kävi yli hänen voimiensa. Hän tarttui Allaniin kuin hukkuva, ja Allan otti hänet syliinsä. Sitten hän tunsi kuinka Anna herpautui ja kävi painavaksi. Hän pyörtyi.

44.

Kun Allan piti vaimonsa tajutonta olentoa sylissään, muistui hänen mieleensä yht'äkkiä, mitä Lucia oli kerran sanonut hänelle Annasta:

"Tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa menneensä naimisiin olematta rakastettu."

Hänellä oli ollut silloin toinen käsitys, nyt hän huomasi, että Lucia oli ymmärtänyt Annan olennon paremmin kuin hän.

Mutta hänellä ei ollut nyt aikaa mihinkään mietiskelyyn. Hän teki kaikkensa herättääkseen pyörtynyttä, ja onnistuttuaan siinä, oli hänen ensi huolenaan varoa häntä enemmiltä mielenliikutuksilta. Senvuoksi hän karttoi koskettamasta sitä, joka oli järkyttänyt häntä. Sensijaan hän puhui hänen kanssaan jostakin muusta, joka kyllä oli omiaan johtamaan hänen ajatuksiaan pois kaikesta surullisesta ja tekemään hänet toivehikkaaksi ja iloiseksi. Sillä hän ymmärsi, ettei Annan pyörtymiseen ollut syynä yksinomaan mielenliikutus. Annan heikkous, joka lisääntyi levottomuutta herättävässä määrässä, teki Allanin hänen suhteensa hyvin huolelliseksi, ja hän omisti hänelle kaiken joutoaikansa.

Mutta Annaa itseään ei huolettanut hänen heikkoudentilansa, hän tuli siitä päinvastoin iloiseksi, sillä hän näki siinä mahdollisuuden saada kuolla. Olihan todennäköistä ja luultavaakin, että niin tulisi käymään, arveli hän.

Tämä toive, jonka hän salasi Allanilta yhtä huolellisesti kuin Allan salasi häneltä levottomuutensa, palautti hänelle Allanin seurassa jonkun verran hänen entistä iloisuuttaan. Hän tunsi äärettömän suurta huojennusta ja kiitollisuutta siitä mahdollisuudesta, ettei hänen enää kauan tarvitse olla Allanille taakkana.

Vaikk'ei hän enää, uskonut Allanin rakkauteen, uskoi hän yhä hänen sydämensä hyvyyteen, tuon sydämen, jonka täytyi kärsiä siitä tietoisuudesta, että Anna oli onneton. Senvuoksi hän tahtoi nyt näyttää tyytyväiseltä, jopa iloiseltakin, löydettyään sen toivomansa onnellisen päämaalin, joka teki tämän hänelle mahdolliseksi. Hän ajatteli niinkin, että kun hän kerran olisi poissa, tuntuisi Allanista paremmalle voida muistella häntä valoisana.

Hän oli hyvin pahoillaan siitä, että oli päästänyt Allanin nähden tuskansa valloilleen ja hän oli hyvin halukas poistamaan sitä vaikutusta, jonka hänen mielenpurkauksensa ja tuo pyörtyminen varmaankin olivat häneen tehneet. Senvuoksi hänkin puolestaan karttoi yhtä paljon kuin Allan koskettelemasta sitä aihetta, joka silloin oli häntä niin järkyttänyt.

Hänen suhtautumistaan Allaniin johti hellä hienotunteisuus, hän otti vastaan kaikki tämän huolenpidon ja ystävyyden osoitukset, vaikka ne häntä pikemmin vaivasivat kuin ilahduttivat, koska hän ei voinut pitää niitä rakkauden, vaan ainoastaan hyvyyden ilmauksina. Mutta Allanille tämä oli hyödyllistä, ja kun hän -- Anna -- olisi kerran poissa, tuntuisi Allanista hyvältä muistella, että hän oli ollut hyvä Annaa kohtaan.

Hänen rakkautensa puhdistui yhä enemmän ja lakkasi etsimästä omaansa tämän jokapäiväisen hienotunteisuuden harjoittamisessa. Vaikka hänen kasvonsa eivät kadottaneetkaan marttyyri-ilmettään, tuli niihin jotakin kirkastunutta, ja osaksi tästä syystä, osaksi koska Allanin itsessään täytyi tunnustaa, että Annalla nyt voi olla syytä tuntea itsensä marttyyriksi, tuo ilme ärsytti häntä nyt vähemmän kuin ennen, se saattoi joskus häntä liikuttaakin ja aiheuttaa hänelle todellisia omantunnonvaivoja.

45.

-- Nyt, kun tulee kesä, pitää sinun päästä maalle, Valkolilja, sanoi Allan eräänä kevätpäivänä.

-- Saatko sinä vapautta tänä kesänä? kysyi Anna.

-- Ehkä jonkun verran, mutta missään tapauksessa en pitkäksi aikaa. Mutta vaikka minun pitää jäädä tänne, ei sinun silti tarvitse. Tahtoisin lähettää sinut Västanforsiin mitä pikemmin sen parempi.

Hän pelkäsi Annan tekevän vastaväitteitä, sillä hän oli vakavasti huolissaan hänen terveydestään ja senvuoksi halukas saamaan hänet terveellisempään ilmanalaan, mutta hänen täytyi itsensä olla taipuisa lähtemään, jos se voisi vaikuttaa hyvää hänelle, sillä pieninkin mielenliikutus oli hänelle vahingollinen.

Anna ei tehnyt ollenkaan mitään vastaväitteitä vaan suostui heti Allanin ehdotukseen iloisena ja tyytyväisenä, mikä teki Allanin hieman noloksi. Hän ei ollut odottanut Annan niin mielellään jättävän häntä, ja Allaniin milteipä koski, kun hän näki, miten kerrassaan iloiseksi Anna tuli. Hän ei aavistanut Annan ilon johtuvan siitä ajatuksesta, että hän näin sai antaa Allanille ainakin joksikin aikaa vapauden. Annan mieleen ei johtunut, että Allan voisi kaivata häntä. Allan ei rakastanut häntä, ja nykyisessä sairaalloisuudessaan hän olisi hänelle vain vielä enemmän esteeksi ja vaivaksi. Senvuoksi hän oli iloinen saadessaan lähteä ja yhtä innokas kuin Allan, että se tapahtuisi pian.

Allan itse saattoi hänet Västanforsiin antaakseen Annan vanhemmille -- ja omalle isälleen, tohtorille -- tarkkoja määräyksiä siitä, miten Annaa olisi hoidettava.

Hän viipyi perillä vain yhden päivän, mutta sen päivän hän oli Annaa kohtaan niin hellän huolekas, huomio niin kokonaan kiinnitettynä häneen ja niin tarkka hänen parhaastaan, että hän teki kaikkiin aviomiehen esikuvan vaikutuksen.

Ei kukaan aavistanut tuota kummallista helpotuksen ja surun sekoitusta, joka täytti Annan mielen hänen miehensä lähdettyä, ei kukaan ymmärtänyt, että nuo ristiriitaiset tunteet ne tekivät, huolimatta Västanforsin vahvistavasta, puhtaasta ilmasta, hänen poskensa yhä kalpeammiksi ja ruumiinsa yhä väsyneemmäksi.

Oli niin ihmeellistä olla taasen kotona, asua vanhassa kammiossaan ullakolla ja muistella tyttöaikansa tunteita. Annasta tuntui, että hän oli elänyt kokonaisen elämän lähtien siitä päivästä, jolloin hän Allanin morsiamena oli jättänyt isänsä talon. Nyt hän oli täällä jälleen Allanin vaimona, jonka tämä oli saattanut tänne hellän levottomana ja huolekkaana. Kaikkihan oli pinnalta katsoen onnellista, mutta missä oli onni?

Se oli tuskaisan vaikeaa. Mutta Allanin tähden ei kukaan saanut aavistaa, että hänellä oli suru.

46.

-- Oi, Lucia, niin ihanaa nähdä sinua taasen!

Anna nousi ylös nurmikolta, missä hän oli loikoillut pielus pään alla. Vanhemmat olivat molemmat poissa ompeluseurassa, senvuoksi Anna oli antanut väsymykselleen vallan, muutoin hän noudatti, huolimatta sairaan erikoisoikeudestaan, talon juurtunutta tapaa pysytellä jalkeilla. Tuntiessaan itsensä liian väsyneeksi hiipi hän toisinaan ylös huoneeseensa ja makasi siellä hetkisen, mutta hänestä tuntui silloin, että hän teki jotakin melkein luvatonta. Maata ja lojua ulkona, niinkuin hän nyt yksin ollessaan teki, se ei olisi koskaan vanhempien läsnäollessa johtunut hänen mieleensä.