Part 12
Hänen tavassaan ei ollut nyt mitään pilaa kuten usein muulloin, hänessä oli nyt pelkkää hellää kunnioitusta ja hienoutta, mutta palavaa mielenkiintoa. Hän oli vaarallinen ollessaan sellainen. Lucia tunsi sen ja oli halukas tekemään muurin heidän välilleen lujaksi ja ylipääsemättömäksi.
-- Se haava, josta kysytte, ei parane _koskaan_, selitti hän matalalla, värisevällä, mutta varmalla äänellä.
Allan ei vastannut mitään, ja Lucia jatkoi, saadakseen hänet oikein ymmärtämään, miten auttamattomasti sidottu hän oli:
-- Tapaan häntä toisinaan. Minun täytyy, vaikka haava uudelleen aukenee. Mutta vielä pahempaa olisi olla tapaamatta häntä. Minun täytyy vakuuttaa itselleni, ettei hänen laitansa ole vielä pahemmin kuin mitä se on. Minun täytyy käydä katsomassa häntä, huolehtia hänestä. Hän on rappiolle joutunut olento. Lahjakas... kerran niin lupaava... nyt vain raunio entisestä minästään... mutta komea raunio, hurmaava vielä rappeutuneisuudessaan, kuten rauniot saattavat olla.
Hän puhui matalalla äänellä, nopeasti, katkonaisesti ja hän antoi tahallaan Allanin nähdä, miten vihlovan lämpimät tunteet hänellä oli sitä miestä kohtaan, jota hän rakasti hänen lankeemuksessaan.
-- Minkätähden ette mene naimisiin hänen kanssaan? kysyi Allan kesken kaiken.
Lucia säpsähti tuota äkillistä kysymystä ja kohotti ylpeästi päätään.
-- Se on minun yksityisasiani, vastasi hän.
Tuo ylhäisen tyyni ääni oikaisi Allanin tunkeilevaisuutta. Mutta Allan oli liian järkytetty sitä huomatakseen.
-- Se ei ole teidän yksityisasianne. Kun te olette niin sidottu kuin olette, ei teidän pitäisi kulkea vapaana. Te olette aivan liian vaarallisen hurmaava, virkkoi Allan kiivaasti.
Lucia kalpeni, ja tuntui ikäänkuin kaikki veri olisi tukkeutunut sydämessä. Oliko hänen luottamuksensa vaikuttanut aivan päinvastaista kuin hän oli tahtonut?
Mutta hän toipui heti.
-- Te unohdatte itsenne! sanoi hän kylmästi ja nousi ylös. Teillä ei ole mitään oikeutta lukea minulle lakia.
-- On kyllä. Yhtä hyvin kuin teillä on ollut minuun nähden se oikeus. Te se olitte joka... teitä tottelin, kun...
-- Hiljaa!
Lucian silmät liekehtivät ehkäisevästi Allania kohti.
Allan pysähtyi, puristi kätensä nyrkkiin punan noustessa tummana hänen tummalle iholleen. Kesti vain muutaman sekunnin hänen päästäkseen itsensä herraksi.
-- Erik on varmaankin sekoittanut joitakin konnankujeita juomaansa, koska se on noussut meille päähän, niin että joudumme riitaan, sanoi hän tavalliseen kevyeen, hilpeään, hieman pilailevaan tapaansa ja kääntyi taasen Luciaan päin, kuitenkaan häneen katsomatta.
Keventyneenä Luciakin muutti tapaa ja yhtyi Allanin leikkiin.
-- Te olette varmaankin paha juovuspäissänne? sanoi hän.
-- Hirveä, myönsi Allan. Niin, se on ihan totta. En uskalla juoda itseäni juovuksiin, sillä saatan sanoa ja tehdä silloin kauheita.
-- Teidän pitäisi liittyä raittiusseuraan.
-- Ei, kiitos kaunis. Se olisi minulle paras tapa tulla juomariksi. Saisin samana hetkenä, jona olisin vannonut olevani maistamatta, epätoivoisen halun väkeviin. Olen sellainen, nähkääs. Siitä, mitä helposti voin saada, en välitä. Saavuttamaton, _se_ vasta vetää ja kietoo minua.
-- Se on onneton luonne, huomautti Lucia syvemmin myötätunnoin kuin mitä tahtoi ilmaista.
Mutta Allan heitti häneen pikaisen, riemuitsevan katseen.
-- Erehtyisin kokonaan, ellette te ole samanlainen, sanoi hän. Onneton luonne on salaisuus onnettomaan rakkauteen.
Lucia ei vastannut, sillä he olivat, keskustelun lopulla hitaasti kävellen tulleet nyt muun seuran lähettyville, ja Anna, joka juuri huomasi heidät, tuli heitä vastaan iloisena ja mitään epäilemättä.
Hetkistä myöhemmin, kun sillä hetkellä ei ollut mitään emännyystoimia, hän pisti kätensä Lucian kainaloon ja veti tämän mukaansa myllypolulle, joka johti puutarhasta ylöspäin kosken sivua vanhalle rappeutuneelle myllylle.
-- Oi, Lucia, kun menen naimisiin ja saan oman kodin, niin tiedän, kenen tahdon saada vieraaksi niin usein ja niin kauaksi aikaa kuin suinkin.
-- Saatuasi oman kodin on sinun miehesi sinulle kaikki kaikessa, niin ettet tarvitse ketään muuta.
-- Kyllä tarvitsen jonkun kanssa puhua onnestani. Eikä siihen ole ketään sopivampaa kuin Lucia, joka oli ainoa, kenen kanssa voin puhua Allanista, ennenkuin vielä tiesin, rakastiko hän minua.
-- Eikö ole tarpeeksi, kun saa elää onnessaan? Onko välttämätöntä puhua siitä? kysyi Lucia kevyeen, mutta sydämelliseen tapaansa.
Anna pudisti päätään.
-- En tule puhumaan siitä monen kanssa. Ehkä en Luciallekaan paljoa. Mutta tahdon, että Lucia tulee katsomaan sitä.
Tuo viimeinen tuli niin taivuttavasti. Lucia hymyili.
-- Miksi et sano minua "sinäksi", vaan toistat myötäänsä nimeäni?
Anna hymyili hieman hämillään.
-- Se on niin outoa vielä, en saa sanotuksi sitä koskaan. On ikäänkuin en pitäisi siitä, että tulen Lucian tasalle, niinkuin tunnen tekeväni, jos sanon "sinä". En oikein pidä siitäkään, että sanon Lucia. "Lucia-täti" oli kuin jalustalla -- ja tuntuu tyhjältä, kun se ei enää ole siellä.
-- Mutta sinä et ole nyt enää lapsi. Sinun pitää pitää huolta siitä, että tulet täysi-ikäiseksi tunteissasikin. Pakottaudu sanomaan minua "sinäksi". Pian se menee itsestään, näes.
-- Tahdotko _sinä_ tulla käymään minun luonani naimisiin mentyäni? kysyi Anna nauraen.
-- Mitähän sinun miehesi sanoisi siitä?
-- Hänkö? Hän on sinuun vähintään yhtä ihastunut kuin minäkin. Emme koskaan puhu vilkkaammin kuin puhuessamme sinusta.
-- Sinä rakas pieni! sanoi Lucia ja suuteli tuota hyväuskoista ja luottavaista tyttöä ahdistavan myötätuntoisesti.
Anna piti sen myöntymyksenä.
-- Kuinka nautinkaan, kun te kaksi olette luonani! sanoi hän lämpimästi. Pidän niin monesta: vanhemmista, sisaruksista ja kaikista täällä, mutta _tunnen_ eniten sinua ja Allania kohtaan. Eniten häntä kohtaan tietysti, mutta senjälkeen sinua kohtaan.
He tulivat pienen myllyn luo, joka aikoja sitten oli lakannut jauhamasta. Luonto siellä oli metsittynyttä ja suurta, ja tuo rappeutunut mylly tuntemattomille muistoilleen sopi hyvin ympäristöönsä.
Anna meni varovasti valkokuohuisen kosken yli vievälle sillalle.
Se oli huojuva ja laho ja siihen oli toiselta puolen naulattu este merkiksi, ettei pitäisi yrittää yli.
-- Tule takaisin, Anna, on vaarallista seisoa siinä! huusi Lucia saadakseen äänensä kosken kohinassa kuuluviin.
Mutta Anna, joka muuten ei koskaan ollut ylimielinen, näytti tänä iltana saaneen kummallisen halun uhmata vaaraa. Hän vain pudisti päätään hymyillen, ja seisoi paikallaan. Vieläpä hän nojautui laidan ylikin katsoen alas kiehuvaan, kohisevaan veteen.
Mutta Lucia tarttui hänen käsivarteensa ja tempasi hänet sillalta. Sitten hän torui häntä vahvasti hänen tyhmyydestään ja selitti, että hän jo samana iltana koettaisi saada Erikin hakkauttamaan sillan rikki, jottei kukaan enää saisi sitä päähänpistoa, että menisi henkensä kaupalla sille seisomaan.
Mutta siten toruessaan hän ihmetteli, oliko joku armelias voima ajanut Allan Bentickin morsiamen tuolle hengenvaaralliselle portaalle. Valkean kosken sylissä ei ollut mitään petosta, se olisi ottanut Annan nuoren elämän, mutta jättänyt tuon lämpimän sydämen luottamuksen ehjäksi ja sen rakkauden haavoittamattomaksi.
38.
Niinkuin Annan yhdessäolo sulhasensa kanssa oli tuottanut hänelle jotakin pettymyksen tapaista, niin kävi kirjevaihdonkin suhteen. Kesäillan valoisassa hämyssä oli pikku morsiamen kyllä helppoa kirjoittaa kaikesta, mitä hän ei ollut saanut sanoa, mutta saatuaan sitten Allanin vastauksen, ei se ollut sellainen, kuin hän oli odottanut.
Mutta hän löysi lohdutuksen syitä. Allan oli aina ollut tunnettu huonoksi kirjeiden kirjoittajaksi. Hän koetti myöskin ajatella niin, että Allan monessa kohdin oli aivan toisenlainen kuin hän. Hän ei ollut sen tapainen, että olisi puhunut tunteista, mutta eihän tuon äänettömyyden tarvinnut merkitä sitä, että hänellä ei niitä ollut; muutamilla luonteilla saattoi juuri tuollainen äänettömyys merkitä tunteen syvyyttä enemmän kuin monet sanat.
Hän oli niin hyvä häntä -- Annaa -- kohtaan ja ilmaisi sen omaan erikoiseen tapaansa:
"... Et saa asettaa minua niin korkealle kuin nyt teet", kirjoitti hän esimerkiksi kerran vastaukseksi Annan erittäin hellään kirjeeseen. "Minua pyörryttää ja minä putoan, ja minun lankeemukseni tulee sitä suuremmaksi, mitä korkeammalle sinä asetat minut, niin että kaikella muotoa anna minun seisoa rinnallasi maassa!"
Kyllä Anna olisi mieluummin halunnut helliä sanoja oman hellyytensä vastineeksi, mutta Allan oli se mikä oli, ja tämä vastaus oli luonteenomaista Allanille ja senvuoksi Anna oli tyytyväinen.
Allanin olento oli niin läpeensä toisenlainen kuin hänen, joka suhteessa eroten siitä, mihin hän tätä ennen oli tottunut, ja Anna tunsi vastustamatonta vetoa häneen ikäänkuin uuteen ja tuntemattomaan, houkuttelevaan maailmaan, josta hän odotti jotakin sanomatonta.
Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Allanilla oli, kuten hän sanoi, tuulta purjeissa ja hän saattoi jo joulun tienoissa tulla Västanforsiin morsiantaan noutamaan.
39.
Annalle, joka ei koskaan ollut ollut poissa kotoa ja jolla ei koskaan ollut mitään itsenäisyyttä, oli Tukholmaan-siirtyminen ja puuhailu omassa kodissa perinpohjainen elämänmuutos. Hänellä oli niin paljon uutta nähtävää ja uuteen mukautumista, mutta hän näki kaiken ikäänkuin jossakin oudossa hohteessa ja hän eli kultaista aikaa, sillä hän oli antautuva ja Allan hellä.
Kyllä Allanilla oli paljon työtä, niinkin paljon, ettei hän aina ennättänyt kotiin aterioille, mutta iltaisin he olivat yhdessä ja sunnuntaisin hänellä oli suurin osa päivää vapaata.
Anna oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti kasvatettu sellaiseksi, ettei hän koskaan laiminlyönyt kirkkoon-menoa, jos hän vain suinkin voi sinne päästä, ja tämän tavan hän piti muuttumattomana naimisiinmenonsakin jälkeen. Ensimmäisinä sunnuntaina Allan seurasi hänen mukanaan, ja Anna piti sitä aivan luonnollisena seikkana. Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Allan eräänä kauniina aurinkoisena sunnuntaina ehdotti, että he lähtisivät kirkkoon-menon sijasta hiihtämään.
-- Näes, kun tekee ankarasti työtä koko viikon, on ihanaa olla vapaana ja oikein reutoa sunnuntaina, selitti hän.
Annahan saattoi sen kyllä käsittää, mutta kuitenkin? Allan ei hellittänyt, vaan houkutteli, ja lopulta Anna myöntyi.
-- Voimmehan mennä iltakirkkoon päivällisen jälkeen, sanoi hän.
-- Niin kyllä, jos meitä haluttaa, myönsi Allan.
Mutta päivällisen jälkeen he olivat pitkän aamupäiväretken johdosta niin väsyneitä, että ei ollut juuri houkuttelevaa ruveta pukeutumaan ja mennä ulos jälleen. Allan sytytti sikarin ehdottaen, että Anna sen sijaan lukisi hänelle jotakin, sehän oli kai yhtä hyvä.
Anna antoi taasen suostutella itsensä. He istuivat niin lämpimästi ja kodikkaasti eikä Annalla ollut kylliksi yritteliäisyyttä nousta Allanin toivomusta vastaan. Hän luki hänelle palasen eräästä hengellisestä viikkolehdestä, mutta kun hän lopetti ja katsoi Allaniin, nukkui tämä tuolillaan. Anna tuli hieman noloksi, mutta kun Allan samassa heräsi ja otti tilanteen hullunkuriselta kannalta, huomasi Anna parhaaksi tehdä samoin.
Kun Allan seuraavan kerran esitti aamupäiväretkeä kirkkomatkan asemesta, ei Anna tahtonut myöntyä.
-- Kaipaan niin kirkossa-käyntiä sunnuntaina, sanoi Anna pyytävästi.
-- Silloin en tahdo estää sinua menemästä, sanoi Allan suostuvasti. Mutta kun minä kaipaan yhtä paljon ulkona olemista, kun minulla on siihen aikaa, toivon sinun suovan anteeksi, etten tule kanssasi, kun tänään on niin kaunis ilma.
Anna tuli pahoilleen ja koetti taivutella Allania. Hehän voivat mennä ulos kirkon jälkeen, hehän voivat kävellä sitten koko päivän. Mutta ei, Allan ei antanut suostutella itseään, hän keskeytti hieman kärsimättömästi, mikä pahoitti Annan mieltä. Hän luopui enemmistä pyytelemisistä ja meni yksin kirkkoon, mutta hän ei voinut sisimmässään päästä kylliksi tasapainoon hyötyäkseen kirkossa-käynnistään. Hän kaipasi Allania viereltään ja kaipasi sitäkin, ettei ollut hänen kanssaan siellä ulkona metsässä, missä Allan nyt kulki yksin lumisilla, aurinkoisilla teillä. Miksei hän saattanut tulla ensin kirkkoon hänen kanssaan, niin he olisivat sitten menneet yhdessä taas, ajatteli Anna murheellisena. Silloin hänellä olisi ollut, hyötyä ensin kirkosta ja sitten kävelystä, nyt häneltä meni kaikki hukkaan. Ettei Allan ollut voinut ymmärtää sitä, pahoitti häntä.
Mutta kun he sitten tapasivat toisensa päivällisillä, oli Allan niin tyytyväinen päiväänsä, niin iloinen ja herttaisen leikillinen, että Annan paha tuuli häipyi. Hän luuli, ettei Allan ollut ehtinyt huomatakaan sitä, mutta siinä hän erehtyi. Hän huomasi sen varsin hyvin ja ymmärsi loukanneensa häntä kieltäytymällä lähtemästä hänen kanssaan kirkkoon. Mutta kun hän ei ollut halukas antamaan millään tavoin sitoa itseään, ajatteli hän, että oli parasta ajoissa totuttaa hänet olemaan kirkkomatkoilla ilman hänen seuraansa. Sillä mihin hän oli lempiviikkojen aikana vapaaehtoisesti alistunut, sitä ei oltu tarkoitettu ottaa miksikään tavaksi koko elinajaksi, ja mitä pikemmin Anna huomasi sen, sitä parempi.
Samoin oli heidän tyynien, kodikkaiden iltojensa laita. Ensi aikoina Allan oli ollut täysin tyytyväinen istumaan kotona kahden kesken Annan kanssa, ja tämä, joka silloin nautti onnen täydellisyyttä, ei uneksinutkaan sitä mahdollisuutta, että Allan enemmän kuin hänkään voisi kyllästyä ja toivoa mitään vaihtelua. Mutta eräänä iltana Allan tuli kotiin kertoen ostaneensa heille teatteripiletit.
-- Tarvitsee joskus jotakin virkistystä, ja ajattelen, että sinua huvittaisi nähdä tämä kappale, se on kuulemma hauska ja hyvin viaton.
-- Oi, ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä minun tähteni!
-- Miksei? Senhän toki ansainnet.
Hän otti Annaa leuan alta ikäänkuin hän olisi ollut lapsi, ja suuteli häntä.
-- Välitän niin vähän huveista. Hauskinta mitä tiedän on istua täällä kotona sinun kanssasi, vakuutti Anna sydämellisesti.
-- Siitäkin voi saada kyllikseen, sanoi Allan hieman lyhyesti, mutta lisäsi heti itseään säälivin äänin: vai niin, että sinä et välitäkään minun teatteripilettiraukoistani! Luulin tekeväni sinut niillä iloiseksi!
-- Oi, et saa käsittää sitä noin! virkkoi Anna hätääntyen siitä, millä tavoin Allan ymmärsi hänen empimisensä. On niin herttaista, kun sinä tahdot hankkia minulle hauskuutta, mutta tahdon vain sinun ymmärtävän, ettei mikään, mitä sinä annat minulle, merkitse sinun itsesi rinnalla mitään.
Hän oli niin innokas vakuuttamaan Allanille sitä, minkä tämä niin hyvin tiesi, mutta mitä hän salaisesti juuri halusi hieman laimentaa.
-- No, kuinka käy, jätetäänkö piletit käyttämättä? kysyi hän, vastattuaan parhaansa mukaan Annan rakkauden tunnustukseen.
Anna oli kasvatettu pitämään teatteria yleensä pahana eikä hän senvuoksi ollut halukas lähtemään. Mutta osaksi oli hänen luontoaan vastaan jättää käyttämättä sellaista, josta oli maksettu, ja osaksi hän ei hennonut kieltäytyä lähtemästä mukaan, kun Allan oli odottanut hänen tulevan iloiseksi. Niinpä hän siis lähti.
Kappale kiinnitti hänen mieltään, mutta siinä oli yhtä ja toista, joka loukkasi häntä, eikä hän voinut ymmärtää, miten Allan niin innokkaasti taputti käsiään.
-- Pikku hanhi, en minä taputa tapauksen juonelle, vaan näyttelemiselle, selitti Allan vastaukseksi Annan heikkoon vastalauseeseen.
Kun he sitten söivät illallista ulkona, neuvoi Allan hänelle yhtä ja toista esim. että on vähempiarvoista, _mitä_ näytellään, pääasia on _kuinka_ näytellään.
Ääneti ja ihmetellen Anna kuunteli tätä ja muita maailmanelämän selviöitä, joista hän epäilemättä olisi tuominnut useimmat, jos joku muu kuin Allan olisi niitä esittänyt. Nyt hän tahtoi ymmärtää ja jos mahdollista tulla niistä vakuutetuksi voidakseen olla samaa mieltä kuin Allan, mutta se ei onnistunut.
Tämän ensi kerran perästä sattui usein, että Allan tuli kotiin teatteripiletit mukanaan tahi hänellä oli jotakin muuta huvia odotettavana, ja Anna meni mukaan, vaikkakin empien. Ollessaan yksin Allanin kanssa ja katsoessaan jotakin hyvää kappaletta saattoi hän nauttia hyvin paljon, mutta toisinaan Allan otti hänet mukaansa näytännöihin, missä kappaleen toiminta ja jotkut esiintyjät vaikuttivat häneen epämiellyttävästi. Siinä seurassa, mihin Allan hänet vei, hän ei aina viihtynyt. Joistakuista hän saattoi pitää aika paljon, mutta yleensä hän tunsi itsensä heidän joukossaan vieraaksi. Ja se oli hänestä ikävää, sillä hän tahtoi niin mielellään viihtyä Allanin ystävien joukossa.
-- Luulen, etten halua lähteä tänä iltana mukaan, sanoi hän kerran.
-- Miksi et?
-- En pidä tuosta teatterista. Se on... minun mielestäni... halpamaista.
-- En tahdo pakottaa sinua, sanoi Allan ystävällisellä äänellä. Voin pyytää jonkun muun sinun piletilläsi.
-- Menetkö kuitenkin? kysyi Anna kainosti, sillä hän oli puolittain toivonut, ettei Allan tahtoisi mennä ilman häntä.
-- Tietysti minun on ikävää jättää sinut, mutta kun et tahdo tulla mukaan, niin...
Sinä iltana Anna muutti mieltään ja meni mukaan, mutta häntä ei kiusannut ainoastaan se henkinen ilmapiiri, johon hänen oli mahdotonta mukautua, vaan sekin, että Allania askarruttivat seurueen muut jäsenet enemmän kuin hän.
-- Olisin yhtä hyvin voinut olla kotona, hän ei olisi kaivannut minua, ajatteli hän itseäänsäälivin tuntein.
Seuraavalla kerralla hän todellakin jäi kotiin, ja niin tapahtui sitten yhä useammin.
Allan näytti pikemminkin tyytyväiseltä kuin tyytymättömältä. Puoleksi hellästi, puoleksi leikillä hän sanoi häntä "Valkoliljaksi, joka pelkää tulevansa maailman turmelemaksi", suuteli häntä aina ennen lähtöään, mutta ei näyttänyt koskaan epäröivän lähtemästä, ja se teki Annan sydämelle kipeämpää, kuin mitä hän tahtoi tunnustaa.
Vähitellen kävi harvinaiseksi, että Anna lähti mukaan, mutta Allan meni usein. He olivat harvoin kotona kahden kesken, ja kun niin tapahtui, oli Allan haluton ja vähäpuheinen tai syventyi johonkin kirjaan.
40.
Kun Allan oli ulkona, odotti Anna aina häntä kunnes hän tuli kotiin. Allan piti sitä hyvin pahana, sillä tietoisuus siitä tuntui jonkinlaiselta siteeltä ja pakotti hänet kotiin joskus aikaisemmin kuin hän tahtoi. Hän koetti saada Annan luopumaan tuosta vaivalloisesta tavasta, mutta Anna piti tuollaiset yritykset Allanin huolenpitona hänestä ja vakuutti, ettei valveilla-istuminen, häntä lainkaan vaivannut, päinvastoin hän piti siitä paljon enemmän kuin maata panosta.
Allan ei hennonut sanoa hänelle suoraan, että hän itsensä tähden ei soisi Annan odottavan, ja häntä kiusoitti, ettei Anna itsestään voinut sitä käsittää.
Allan oli intohimoisesti vapauttarakastava luonne. Kun senvuoksi hänen vaimonsa seura ei enää ollut kylliksi hänelle, etsi hän muiden seuraa, mutta kuri hänellä tätä tehdessään oli epämieluinen tunne siitä, että hän laiminlöi vaimoaan, suututti häntä, ei itsensä tähden, vaan Annan, koska tällä hänen vaimonaan oli oikeutettuja vaatimuksia häneen. Se seikka, ettei Anna koskaan sanoin pitänyt kiinni oikeuksistaan, ei lauhduttanut häntä ollenkaan, pikemmin päinvastoin. Hän olisi pitänyt avoimesti lausuttuja nuhteita parempana kuin tuota marttyyri-ilmettä, joka alkoi yhä tavallisemmin näkyä Annan kasvoissa ja joka ärsytti Allania niin, että hänen oli toisinaan vaikea hillitä itseään vaimolleen kuohahtamasta.
Hillitty suuttumus ilmeni kuitenkin joskus hänen lyhyessä käytöksessään ja kylmäkiskoisuudessa, joka koski Annaan sanomattomasti eikä suinkaan vähentänyt hänen raskasmielisyyttään. Mutta hänessä ei ollut kuitenkaan vielä herännyt mitään epäilyä Allanin rakkauden suhteen. Toisinaan Allania liikutti Annan luottamuksen järkkymättömyys, mutta pahimpina hetkinään hän ajatteli sen merkitsevän typeryyttä, ja hän ärtyi siitäkin.
Vihdoin kuitenkin tuli kuin äkkiyllätyksenä heille kummallekin tuo välttämätön hetki, jolloin Annan silmät aukenivat, ja hänen luottamuksensa sai iskun. Se tapahtui eräänä iltana kun Allan tuli tavallista myöhemmin kotiin ja tapasi Annan täysissä pukimissa häntä odottamassa. Allan oli juonut enemmän kuin sieti, mutta sitä Anna ei huomannut, sillä hänen ryhtinsä oli täysin vakava, hän liikkui vapaasti eikä hänen puheessaan ollut mitään sammaltavaa tai sotkuista.
Kuten Allan kerran leikillään oli sanonut Lucialle, oli hän hyvin paha juovuksissa ollessaan. Tuo paha juomapää vaikutti nyt, että kun hän tapasi vaimonsa vielä jalkeilla, hänet valtasi hillitön viha.
-- Miksi et makaa? kysyi hän viiltävän terävästi Annan pelästynyt ilme tuon odottamattoman töykeän puhetavan kuullessaan ja hänen hiljainen, soperteleva selityksensä siitä, ettei hänellä ollut mitään lepoa ennenkuin Allan oli kotona, lisäsi vain tämän vihaa.
-- En suvaitse enää sitä, että istut valveilla minua odottamassa. Tuntuu sietämättömältä tietää sinun tekevän niin. En kärsi mitään vakoilua, sanon sinulle.
-- Mutta... eihän... eihän se sitä ole! sammalsi Anna.
-- Eikö ole? No mitä se sitten on? Haluat vain huvin vuoksi tervehtiä minua noine kalpeine marttyyri-ilmeinesi ikäänkuin moittien siitä, että olen ollut liian kauan ulkona. Tahdot tietysti, että minun pitää alituisesti istua kotona ja hyväillä sinua. Mutta sitä ei kukaan mies ajan pitkään kestä, ja minä kaikkein vähimmin.
Hän kaatoi kiivaasti vettä lasiin, vei sen huulilleen, mutta nakkasi sen taas aika vauhtia pois.
-- Sanon sinulle, kumpi meistä kahdesta on marttyyri, jatkoi hän samalla kiihkeällä äänellä, unohtaen kaiken hienouden, -- minä se olen etkä sinä. Sinut heitettiin minun jälkeeni, niin että minun oli pakko ottaa sinut. Etkä sinä tietysti käsittänyt mitään, vaan teit parhaasi sitoaksesi minut auttamattomimmin. Eikä sinulla nyt ole älyä tyytyä olemaan rouvana, vaan tahdot sitoa vapauttani ja istua kotona itkemässä silloin kun minä haluan olla ulkona ja pitää hauskaa. Siitä voi raivostua!
Annan sydän oli lakata lyömästä ja hän tunsi kylmenevänsä.
-- Kuka heitti minut sinun jälkeesi? sai hän vavisten sanotuksi.
-- Pater ensinnäkin. Ja Erik ja... no niin, se on sama. Aasi olin, kun välitin heistä. Mitä minä muuta tahdoin kuin leikkiä kanssasi ja ilahduttaa sinua, mutta sinun piti tietysti ottaa se todeksi, mitä ei kukaan pyytänyt sinua tekemään. Ja minä, senkin aasi, ajattelin, että voinhan ottaa sinut, kun en kuitenkaan koskaan voisi saada...
Tässä hän keskeytti uudelleen. Mutta hänen silmissään salamoi ja säihkyi, ja sitten hän kivahti taasen raivoissaan:
-- Inhoan olla sidottuna, ja inhoan kaikkea, mikä minua sitoo!
Anna ei voinut katsoa häneen seisoessaan siinä painautuneena seinää vasten ja molemmin käsin puristaessaan sohvan selustaa, ikäänkuin olisi siitä hakenut suojaa ja tukea.
Ensimmäisen kerran koko purkauksensa kestäessä Allan katsoi Annaan.
-- Miksi olet vaiti? Miksi et toru? Olisi helpotus, jos tekisit niin. En saata sietää tuota marttyyriutta, tuota koiran kaltaista nöyryyttä.
Hän keskeytti, sillä Anna oli yht'äkkiä nostanut päänsä ja katsoi häneen. Tuo tallattu mato nousi vihdoinkin.
-- Menitkö vastoin tahtoasi kanssani naimisiin?
-- Menin kyllä, vastasi Allan sellaisella epähienoudella, mihin hän selvänä ei koskaan olisi tehnyt itseään syypääksi.
-- Minkätähden?
Annan kalpeat huulet muodostivat vaivoin sanan.
-- Niin, sanoppas! Mutta se on tehty eikä sitä voi muuttaa. Nyt minä menen maata.
Oli aivan kuin hän olisi yht'äkkiä saanut aavistuksen tämän kohtauksen kohtalokkaisuudesta, ja kun hän tunsi itsensä kykenemättömäksi korjaamaan sitä, minkä oli särkenyt, totteli hän mielijohdetta mennä pois kaikesta. Hän meni makuukammioon, paiskaten mennessään oven kiinni, kiskoi vaatteet yltään, heittäysi vuoteeseen ja nukkui.
Mutta hänen pikku vaimo-parkansa seisoi toisessa huoneessa ja ihmetteli, oliko se, mitä hän äsken oli kokenut, todellisuutta vai kauheaa unta.
Ensin hän seisoi jäykkänä tuijottaen oveen, josta Allan oli hävinnyt, mutta vähitellen hän heräsi horteestaan ja hänelle alkoi selvitä, mitä oli tapahtunut.